EMIL ANTON

Täytyy sanoa, että Kari Kuula on hyvä teologi, varmaan yksi Suomen parhaista kristinuskon selittäjistä laajalle yleisölle tänä päivänä. Joissain konservatiivipiireissä häntä kyllä pidetään Heikki Räisäsestä seuraavana turmiollisten liberaaliteologien hierarkiassa, mutta käsitys on vanhentunut. Kuula on kertonut teologisesta kehityksestään mm. edellisessä mainiossa kirjassaan Kotona kristinuskossa ja Harhaoppia-podcastissa. Niin hän tekee myös uusimmassa ”minidogmatiikassaan” Uskon iloon (Karas-Sana 2021), jota suosittelen lämpimästi.

Olen joskus ollut aivan solmussa uskonasioiden kanssa. Tiesin kyllä paljonkin, mutta en saanut niistä otetta. Suuret kysymykset jotenkin sekoittivat pään. Onneksi en antanut periksi, vaan jatkoin etsimistä, kyselemistä ja lukemista. Vähitellen aloin löytää vastauksia. . . Niinpä alon kokea suurta iloa. Kiitos, kun saan etsiä ja löytää. Toki jotkin asiat ovat edelleen epäselviä, etenkin kun mennään syvemmälle. Silti koen löytäneeni ihanaa uskon lepoa. Se ei johdu siitä, että olen lopettanut ajattelun, vaan siitä, että olen kohdannut jotakin kestävää.

Kuula on erityisen hyvä selittämään kristinuskoa sellaisille ihmisille, jotka eivät ihan tiedä, uskovatko he, tai sellaisille, jotka uskovat heikosti, tai sellaisille, jotka haluaisivat uskoa, mutteivät oikein pysty tai osaa. Tämä onkin tärkeä taito, koska luulen, että valtaosa suomalaisista on tällaisia ihmisiä. Kuuntele vaikkapa tätä:

Uskoa pidetään tiedon heikompana muotona tai sen vastakohtana, arveluna, mielipiteenä. – – Hengellisessä mielessä usko ei ole mitään tällaista – – Se on Jumalan läsnäoloa elämässäni. Se on Kristuksen asumista minussa. Se on Pyhän Hengen vaikutuspiirissä olemista. En suorita jotakin tekoa, jota kutsutaan uskoksi – – Usko on nimi sille, että olen taivaallisten voimien sylissä – – Mitä siis vastata, jos sinulta kysytään, uskotko Jumalaan? Kokeile tätä: ”Taivaan sylissä ollaan. Tunteet vaihtelevat, ja moneen asiaan kaipaan selvyyttä, mutta se tosiasia pysyy.”

Väärä diagnoosi ja locus incommunis

Otetaan toinen havainnollistava esimerkki. Pidin erittäin oivaltavana ja sielunhoidollisesti hienona seuraavaa kohtaa:

Ehkä tätä kirjaa lukee joku, joka kokee luopuneensa uskosta kokonaan. Oli aika, jolloin usko oli sinulle todellisuutta, mutta se ei ole sitä enää. Se ei vain vakuuta. – – Ehkä petyit ihmisiin. Ehkä liian monta kysymystä jäi vaille vastausta. Älä silti tuomitse itseäsi ulkopuoliseksi. Jos uskontuntu hiipuu ja ajatukset menevät solmuun, saatat tehdä väärän diagnoosin itsestäsi. Luulet jättäneesi uskon, tai uskon jättäneen sinut. Kyse ei välttämättä ole tästä. Olet vain lukossa ja solmussa. Niinkin Jumalan ihmiselle voi käydä. – – Tällaiseen heikkouteen ja keskeneräisyyteen on vain suostuttava. Ajattelen olevani vasta kristinuskon oppilas ja aloitteleva Jeesuksen seuraaja.

Kuula huomauttaa, että suurinkin ihme, itse Jeesuksen ylösnousemus, jättää tilaa epäilylle: katso Matt. 28:17! Opetuslapset näkivät itse ylösnousseen Jeesuksen, ja silti tekstin mukaan, itse evankeliumin mukaan jotkut epäilivät. Tässä voisi muuten soveltaa niin sanottua ”nolouden kriteeeriä” historiallisuuden puolesta. Ei olisi ollut kovin edullista keksiä tällaista yksityiskohtaa, vaan uskottavampaa lienee, että tämä on kirjoitettu, koska jotenkin näin se meni. Pidän Kuulan ajatuksesta väärän diagnoosin mahdollisuudesta ja hänen tavastaan rohkaista positiivisesti eteenpäin uskon tiellä, pikemmin olettaa enemmän ihmisestä kuin ihminen itse tekee (vrt. kritiikkini Se löytyi -kirjasta kohtaan, joka etenee panemalla ensin yleisönsä ”pakanan paikalle”). Kuula kirjoittaa ajatuksia herättävästi:

Kunnioitan kyllä ateistin todistusta itsestään, mutta pidän silti painavampana eräitä kristinuskon perusvakaumuksia, kuten seuraavia: Jumala on. Ihminen on luotu jumalakykyiseksi. Jumala kykenee voittamaan ihmisen langenneisuuden. Usko on pohjimmiltaan sanaton asia. Näistä seuraa, ettei ateisti välttämättä arvioi oikein tilannettaan Luojansa edessä. Hän kertoo vain tietoisuutensa pintakokemuksesta mutta ei sitä, mitä hänessä pohjimmiltaan tapahtuu.

Tämä on mielestäni hieno ja huomionarvoinen ajatus. Ja sitten toinen vähän asiaan liittyvä kysymys. Entä jos Taivaan Isä tuntuu luontevalta rukouskohteelta, mutta ns. jeesustelu ei nappaa? Kuulan mukaan Jumalaa saa lähestyä myös ”ohuemmalla Jeesuksella”. Jos Jumalaa lähestyy Isänä esimerkiksi ”pyhillä sanoilla ’kiitos’ ja ’auta'”, on siinäkin implisiittisesti Jeesus läsnä, sillä Poikahan meille opetti, että meillä on Isä, ja antoi meille ns. lapseuden Hengen. Kuula auttaa kuitenkin lukijaa ymmärtämään, että Jeesus ei ole satuolento vaan historiallinen henkilö, jossa Jumala lähestyy meitä ihmiskasvoisena.

Tässä Kuulan pienessä ”dogmatiikassa” on myös yksi aika yllättävä luku tai vanhojen dogmatiikkojen kielellä locus communis. Sen aiheena on ”Nainen voitti Jeesuksen väittelyssä”. Vieläpä vääräuskoinen nainen! Tarina kerrotaan hieman eri tavalla Markus 7:ssa ja Matteus 15:ssa. Kuula käy läpi tarinaa, jossa Jeesus kieltäytyy ensin parantamasta naisen tytärtä, ja kommentoi sitten naisen argumenttia (Mark. 7:28: ”saavathan koiranpennutkin olla pöydän alla syömässä lapsilta putoavia muruja”): ”Ovela pointti. Siihen ei Jeesuskaan keksinyt vastalausetta.” Päätelmä: ”Äidinrakkaus voitti Jeesuksen väittelyssä.” Locus incommunis, epätavallinen opinkohta, mutta aika raikas sellainen.

Jumala, uskonnot ja erimielisyydet

Kuula esittää kirjassaan pitkän listan hyviä syitä uskoa Jumalaan. Joitain kohtia hän perustelee tarkemmin kuin toisia, mutta tässä on listaa: elämä ja tietoisuus (mistä nämä tulevat, ellei perimmäinen todellisuus olisi tietoinen ja elävä?), pyhät ihmiset (”Joissakin kristityissä loistaa niin kirkas sydämen viisaus, että sen on pakko olla peräisin heitä suuremmasta lähteestä”!), uskonnot, ihmeet, kauneus, historia, etiikka.

Erityisen tervetullutta luterilaisen papin kynästä luterilaiselle yleisölle ovat Kuulan esitykset inklusiivisesta kristinuskosta (joka ei tuomitse muita helvettiin vaan uskoo, että muuallakin on todellista Jumala-yhteyttä), jossa on ”realistisen positiivinen” ihmiskuva: ”Olet synnin uhri enemmän kuin sen tekijä. Siksi sinuun ei osoiteta syyttävällä sormella, vaan ojennetaan armahtava käsi.”

Kuula ei kuitenkaan ole mikään naiivi relativisti vaan toteaa terveesti, että uskonnot ”eivät ole eri teitä samaan päämäärään”, vaan pikemminkin ihmisen jumalakykyisyys on ”sydämen portti”, jonka kautta Jumala voi kohdata ihmisen muuallakin kuin kristinuskon piirissä. Uskonnot voivat joko edistää tai estää tätä kohtaamista, mutteivät tee kumpaakaan automaattisesti tai yksinomaan. Tämä on aika lailla linjassa esimerkiksi Joseph Ratzingerin eli paavi Benedictus XVI:n ajattelun kanssa tästä aiheesta.

Uskonnollisiin eroihin ja kristittyjen sisäisiin oppiriitoihin Kuula kehottaa suhtautumaan vieraanvaraisuuden lääkkeellä: ”Voit oppia häneltä paljon, vaikka et olisikaan samaa mieltä.” Toisaalta Kuula neuvoo olemaan jumittumatta niihin veljiisi ja sisariisi samassa kirkossa, joiden näkemyksiä et voi sietää. ”Kiinnitä katse niihin hengenheimolaisiisi, joita arvostat ja joilta voit oppia.” Ja lopuksi aina käypä vinkki aivan jokaiselle: ”On katsottava laupiaasti toisen heikkouksia. Hyvä työkalu tähän on peili.”