OSKARI JUURIKKALA

Hyvällä ystävälläni on koira, jota hän rakastaa suuresti. Hän pitää siitä hyvää huolta, kunnioittaa sitä ja arvostaa sen taitoja. Hän ei kuitenkaan ajattele, että koira ja ihminen on samanlaisia. Kerran hän totesi hauskasti: ”Sillä on erilainen systeemi.”

Mietin tätä hiljattain, kun minut kutsuttiin Helsingin kirjamessuille keskustelemaan ihmisen suhteesta muihin eläimiin ja luontoon. Keskustelun lähtökohtana oli kirjailija ja dokumentaristi Riikka Kaihovaaran provokatiivinen kolumni, ”Ihminen on eläin, joka kuvittelee itsestään liikoja” (HS, 20.10.22). Kaihovaara on julkaissut aiheen tiimoilta myös kirjan Vieras eläin ja muita uusia luontokappaleita (Atena Kustannus 2022).

Mikä on ihmisen suhde muihin eläimiin, ja mikä sen tulisi olla? Onko ihminen vain eläin, joka kuvittelee itsestään liikoja – vai kenties taivasolento, joka ei aina ymmärrä kutsumustaan?

Outo olento – ihmisyyden paradoksi

Filosofiassa tavataan joskus sanoa, että on kolme suurta aihepiiriä: Jumala, maailma ja ihminen. Näistä ihminen on jo lukiosta lähtien kiinnostanut minua eniten – ehkä siksi, että aiheeseen on mahdollista pureutua syvälle sekä ulko- että sisäpuolelta. Ja ehkä toisaalta siksi, että ihmisessä jollain tavalla kohtaavat koko maailma ja Jumala: ihminen on outo olento tämän horisontin kohtauspisteessä.

Ihmisen outous ilmenee muun muassa siinä, että ihmistä voi tarkastella ja tulkita hyvin eri näkökulmista ja vieläpä yllättävän vakuuttavasti. Onko ihminen eläin? Epäilemättä. Kaikkea inhimillistä voi jollain tavalla verrata muihin eläimiin (tai ainakin osaan niistä), ja kaikesta ihmisessä voi löytää jotain samankaltaisuutta ja yhtymäkohtaa muihin eläimiin. Edes ihmisen älyllinen ja uskonnollinen ulottuvuus ei ole täysin vailla eläimellistä ulottuvuuttaan: tulkintaamme vaikkapa maailman tilasta vaikuttaa se, onko oma vatsa tyhjä vai täynnä. Vastaavasti myös suhteessamme universumin Luojaan olemme hengellisiä nisäkkäitä, joiden kokemukset isästä ja äidistä heijastuvat jumalasuhteeseemme.

Ajatus saattaa yllättää, mutta se ei ole millään muotoa uusi. Itse asiassa sen vanhimpia kirjallisia ilmaisuja on Raamatun luomiskertomuksen kuvaus, jossa ”Herra Jumala muovasi maan tomusta ihmisen ja puhalsi hänen sieraimiinsa elämän henkäyksen” (1. Moos. 2:7). Maan tomua ja Jumalan henkäystä – mikä hämmentävä sekoitus! Samaan aikaan niin suuremmoisen ylevä, ja niin häkellyttävän nöyrä.

Hybris, ylpistyminen

Kirjailija Riikka Kaihovaaran kolumnin mukaan ihmisen ydinongelma on se, että olemme nostaneet itsemme ”muiden lajien yläpuolelle”. Kuvittelemme olevamme erityisiä, ja yritämme häivyttää ja unohtaa eläimelliset piirteemme. Luulemme olevamme muita eläimiä järkevämpiä, emmekä osaa kunnioittaa muissa lajeissa ilmenevää järjen kipinää ja syvällisyyttä. Ratkaisu on siis yksinkertainen: ”On aika nöyrtyä eläimeksi eläinten joukkoon.”

Teesi on kiinnostava ja kiehtova – osittain tosi, osittain harhaanjohtava.

On totta, että ainakin moderni, teollistunut ja kaupungistunut ihminen on usein vieraantunut muusta luonnosta. Vieraantuminen voi ruokkia vahingollista itsekeskeisyyttä, luontoa välineellistävää riistoasennetta sekä muiden eläinlajien halveksumista. Toisaalta tämä ei päde kaikkiin ihmisiin edes nykypäivänä: moni kaupunkilainenkin rakastaa luontoa ja arvostaa sen ihmeellisiä aarteita – myös muiden eläinten taitoja, jotka monelta osin ylittävät ihmisen kyvyt ja taidot.

On myös totta, että ihmisellä on taipumus ylpistyä, eikä yksin suhteessa luontoon vain muutenkin. Kyllä, on aika nöyrtyä. Aina ja jatkuvasti on aika nöyrtyä.

Mutta mikä oikeastaan on tämän ylpistymisen tai hybriksen juuri ja lähtökohta? Entä miten se tulisi ratkaista?

Kaihovaara esittää, että ihminen ei saisi ajatella olevansa erityinen. Tästä olen eri mieltä. Ihmisen tulee ajatella olevansa erityinen – ja elää sen mukaisesti. Millä tavalla ihminen on erityinen? Kenties monellakin, mutta nostan tässä esille kaksi piirrettä.

Yksi on se, että ihmisen kognitiiviset kyvyt ovat jollain tavalla poikkeukselliset: niiden avulla ihminen kykenee kehittämään erilaisia työkaluja ja välineitä, jotka kulttuurin kumulatiivisen prosessin myötä mahdollistavat sekä paljon hyvää että paljon pahaa (tätä kirjoittaessa tulee tahtomattaankin mieleen Ukrainan sota ja siihen liittyvät julmuudet ja kauheudet).

Monet muutkin eläimet (kuten sudet ja krokotiilit) saattavat kyllä käyttää ympäristöään säälittä hyväksi, mutta niiden potentiaalinen tuhovoima on kokonaisuuden kannalta kohtuullisen pieni. Paradoksaalisesti ihminen, tuo fyysisesti monia muita eläimiä heikompi ja haavoittuvaisempi, kykenee muita ihmeellisempiin asioihin, joten hänellä on erityinen vastuu lahjojensa käyttämisestä.

Ja toisaalta juuri ihminen on eläinkunnan keskellä se olento, joka (ainakin selkeimmin ja merkittävimmin) kykenee tekojensa reflektiiviseen ohjaamiseen. Ihminen pohtii tekojensa syitä ja seurauksia, ja rakentaa kokonaisia mentaalisia maailmankaikkeuksia luotsaamaan ja opastamaan itseään. Monilla muilla eläimillä on jonkinlaisia moraalitunteita, ja toki myös ihmisen moraalisuus rakentuu osittain samanlaisen perimän päälle. Mutta reflektiivinen vastuu on enemmän kuin spontaaneja moraalisia vaistoja (jotka voivat sitä paitsi olla haitallisia, kuten koston kierre osoittaa). Ihminen voi kyllä opettaa koiraa tottelemaan isäntäänsä, mutta emme syytä krokotiilia pahaksi, vaikka se saattaakin syödä myös ihmisiä vaistojaan seuraten. Niin kuin ystäväni osuvasti sanoisi, sillä on erilainen systeemi, ja sitä meidän on kunnioittaminen.

Ihminenkään ei toki aina toimi kovin rationaalisesti (mitä se sitten tarkoittaakaan). Mutta ollakseen aidosti inhimillisiä meidän pitää oppia säätelemään spontaaneja viettejämme ja vaistojamme moraalisesti ja reflektiivisesti. Siinä on ihmisyyden ratkaiseva suuruus ja haaste.

Epäkypsät aikuiset

Ihmisen tervettä suhdetta muuhun luomakuntaan voi havainnollistaa analogialla: millainen on terve suhde lasten ja aikuisten (etupäässä vanhempien) välillä?

Asia on tietysti monimutkainen, mutta terveeseen vanhemmuuteen kuuluvat muun muassa lapsesta huolehtiminen, lapsen kehitysvaiheen mukaisten tarpeiden tunnistaminen, lapsen varjeleminen vaaroilta sekä lapsen opastaminen asteittain kohti syvenevää ymmärrystä ja itsenäisyyttä. Mutta mitä tehdä, jos jotkut aikuiset ovat ylpeitä ja itsekkäitä suhteessa lapsiinsa? Mitä oikeastaan on vanhempien terve nöyryys suhteessa heihin?

Vanhemman terve nöyryys ei ole sitä, että kiistää erityisyytensä ja erilaisuutensa suhteessa lapsiinsa. Se on päinvastoin sitä, että tiedostaa, hyväksyy ja elää täysin siinä koko totuudessa, joka koskee sekä heidän keskinäistä suhdettaan että heidän suhdettaan muuhun todellisuuteen. Lapsella on erityinen suhde isäänsä ja äitiinsä, mutta hän ei ole olemassa heitä varten. Toisaalta myös vanhemmalla on erityinen suhde lapsiinsa – ei sikäli, että hän olisi maailmassa vain heitä varten, mutta hänellä on (ja molemmilla heistä on omalla erityisellä tavallaan) erityinen vastuu lasta kohtaan: velvollisuus huolehtia, suojata ja uhrata omaa mukavuuttaan ja omia itsekeskeisiä intressejään.

Mitä siis tehdä, jos joku vanhempi käyttää lastaan hyväksi tai kohtelee häntä huonosti (vaikkapa nyt ”vain” psykologisesti, niin kuin äiti tai isä, joka projisoi lapsiinsa omia unelmiaan tai omia turhautumisiaan)? Onko ratkaisu siinä, että aletaan puhua vanhemmista yhtenä lapsena muiden joukossa? Voiko ylpeän ja itsekeskeisen vanhemman parantaa sillä, että vaaditaan häntä nöyrtymään lapsen tasolle?

Tuskinpa. Lastaan huonosti kohtelevan aikuisen ongelma ei ole se, että hän pitää itseään liian aikuisena. Teoillaan ja valinnoillaan hän osoittaa päinvastoin olevansa epäkypsä ja liian vähän aikuinen. Hän saattaa tietenkin sanoa lapselleen, että ”minulla on oikeus tehdä näin, koska olen vanhempi ja vahvempi – sinä taas olet vain lapsi”. Samalla tavoin ylpistynyt ihminen saattaa perustella asennettaan muita luontokappaleita kohtaan viittaamalla erityisiin kykyihinsä ja lahjoihinsa, sekä todellisiin että kuviteltuihin.

Mutta huonon vanhemman ylpeys ei pohjimmiltaan johdu siitä, että hän ajattelee olevansa aikuinen, vaan että hän ei ymmärrä, mitä aikuisuus tarkoittaa ja mihin se häntä velvoittaa. Aikuisen ihmisen statuksesta on tullut hänelle vain veruke epäkypsän yksilön itsekkyydelle. Niin kuin monesti ihmisen statuksesta suhteessa muuhun luomakuntaan.

(Analogia on toki epätäydellinen. Ihmisen suhde muuhun luomakuntaan eroaa monin tavoin vanhemman suhteesta lapsiinsa. Vertaus voi silti olla avuksi, koska siinä on jotain samaa, joka voi auttaa tunnistamaan ongelman ytimen. Miksi aikuisen pitäisi ylipäänsä ajatella, asennoitua ja toimia toisin kuin lapsen? Vanhemmuuteen sisältyvä biologinen suhde ei riitä vastaukseksi, koska aikuisilla on erityisiä velvollisuuksia myös muita lapsia kohtaan. Oikea vastaus on se, että aikuinen on erilainen: vaikka he ovat samaa lajia, aikuisen ja lapsen systeemit ovat erilaiset. Aikuisten kyvyt huolehtia sekä itsestään että muista ovat kehittyneemmät, kun taas lapsen kognitiiviset ja fyysiset kyvyt ovat vielä suhteellisesti kehittymättömiä, mikä tekee lapsesta haavoittuvamman ja riippuvaisemman tavalla, joka on moraalisesti relevantti.)

Takaisin luontoon – vai luotuisuuteen?

Toimittaja Kaihovaaran ratkaisu on ihmisen nöyrtyminen osaksi luontoa ja eläinkuntaa. Eläimyydestä tai eläimellisyydestä puhuminen voi kuitenkin olla harhaanjohtavaa ja jopa haitallista. Kauniin ajatuksen taustalla saattaa itse asiassa kummittella Jean-Jacques Rousseaun (1712-1778) romanttinen illuusio paluusta luontoon. (Tätä kirjoittaessani en ole lukenut Kaihovaaran kirjaa, enkä tiedä, onko Rousseau hänen visioonsa millään tavalla suoraan vaikuttanut.)

Ongelma on nimittäin tämä: ihmisen eläimellisyyden korostaminen ei sinänsä auta lisäämään ihmisen moraalista kypsyyttä, vaan se saattaa pikemminkin heikentää sitä. Yritän havainnollistaa riskiä muutamalla sitaatilla Kaihovaaran kolumnista.

Hän esittää, että ”ihmisen ainutlaatuisuuden korostaminen on antanut oikeutuksen riistää ja hyväksikäyttää muita eläimiä”. Voi olla, mutta eivätkö muut lajit hyväksikäytä muita eläimiä? Tietenkin ne tekevät niin, mutta me emme juuri koskaan syytä niitä siitä. Jos palautamme mielessämme ihmisen yhdeksi eläimeksi muiden joukkoon, eikö siitä seuraa, ettemme voi enää vaatia ihmiseltä muuta kuin sitä mitä me spontaanisti teemme? Jos taas väitämme, ettei ihminen saa olla spontaanisti itsekeskeinen, emmekö me itse asiassa oleta, että juuri ihmisen on mahdollista valita toisin?

Toisaalta kolumnistin mukaan ihmisen samanlaisuus eläinten kanssa näkyy siinäkin, että ”lypsämme karjaa kuin muurahaiset kirvojaan.” Kiinnostava vertaus, mutta mitä siitä oikeastaan seuraa?

Jos siis haluamme asettaa ihmiselle moraalisen vastuun toimia jollain tavalla toisin kuin muut eläimet, meidän tulee korostaa sitä, mikä tekee ihmisistä erilaisia. Me olemme erityisellä tavalla reflektiivisiä, pohdiskelevia, moraalisesti vastuullisia luontokappaleita. Sitä puolta meidän on itsessämme ja toisissamme vaalittava.

Tämä ei tarkoita, etteikö Kaihovaaran kehotuksessa nöyrtyä osaksi luontoa ja eläinkuntaa olisi myös totuuden siemen. Ja tässäkin on kenties yllättävä yhtymäkohta valistusfilosofi Rousseaun tapaukseen. Hänen kuuluisan ”Takaisin luontoon!” -mottonsa taustalla oli jokseenkin epätieteellisten oletusten lisäksi aivan vilpittömiä kokemuksia siitä, että luonnon uuden löytämisen kautta ihminen itse voi muuttua syvästi kohti parempaa. Luonnon kauneuden ja ihmeellisyyden kokeminen saattaa johtaa suuriin oivalluksiin ja muokata ihmistä perustavanlaatuisesti. Rousseaun kuvauksia parantavista luontokokemuksista voikin oikeastaan kutsua vain uskonnollisiksi.

Samoin Riikka Kaihovaara paljasti keskustelussamme kirjamessuilla, että nimellisestä ateismistaan huolimatta hän kokee pikemminkin olevansa agnostikko, jonka visiossa luonnosta ihmistä suurempana todellisuutena on aimo annos uskonnollista intuitiota. Hän ei myöskään tarkoita ihmisen yhteisellä eläinolemuksella vain ihmisen biologisuutta ja evolutiivisia taipumuksia. Pikemminkin kyse on oivalluksesta, että ihminen on kutsuttu osaksi jotain arvokasta kokonaisuutta, joka on syvällä ja perustavalla tavalla hyvä ja kaunis (vrt. 1 Moos. 1:3,10,12,18,21,25,31).

Tästä olen samaa mieltä. Mutta miten tätä intuitiota tulisi kutsua, jos eläimellisyyteen vetoaminen pikemminkin johtaa ojasta allikkoon? Ehdotan, että sitä kutsutaan ihmisen luotuisuuden löytämiseksi. Sillä samoin kuin ylpistyneen vanhemman asennetta ei ratkaista kutsumalla häntä lapseksi, vaan kutsumalla häntä aikuiseksi ihmiseksi, niin hybriksestä kärsivää ihmisolentoa ei paranneta kutsumalla häntä yhdeksi eläimeksi muiden joukossa, vaan kutsumalla häntä yhdeksi monesta luodusta, omalla tavallaan erityiseksi mutta samaan aikaan sellaisen suuren lahjan vastaanottajaksi, jonka käyttämisestä hän on vastuussa. Luotuisuus on tietoisuutta siitä, että on saanut kykynsä ja lahjansa joltain suuremmalta ja että on osa jotain itseään suurempaa.

Tämä on pohjimmiltaan paluuta juutalais–kristillisen perinteen vanhimpaan viisauteen. Jos Raamatun tekstistä poimitaan erilleen lause, että ”Jumala loi ihmisen omaksi kuvakseen” (1 Moos. 1:27), niin sitä voidaan väärinkäyttää perustelemaan ylpistyneen ihmisen hybristä. Vaikutelma on toinen, kun tekstiä luetaan kokonaisuudessaan: ”Alussa Jumala loi taivaan ja maan” (1:1), mukaan lukien meret ja taivaat, kasvit ja eläimet, ja miehen ja naisen – ja ”Jumala katsoi kaikkea tekemäänsä, ja kaikki oli hyvää” (1:31).

Eikä ihmistä asetettu maailmaan muita lajeja pomottamaan tai riistämään, vaan hänet asetettiin ”Eedenin puutarhaan viljelemään ja varjelemaan sitä” (2:15).

Viljelemään ja varjelemaan – eli pitämään huolta suuresta lahjasta ja tekemään yhteistyötä koko luomakunnan ihmeellisten mahdollisuuksien kanssa, jokaisen luontokappaleen ”omaa systeemiä” kunnioittaen, niin kuin ystäväni saattaisi todeta.