EETU MANNINEN

Milanon arkkipiispana vuosina 1980–2002 toiminut, jesuiittaveljestöön kuulunut kardinaali Carlo Maria Martini (1927–2012) tunnettiin yhtenä aikansa johtavista progressiivisista kirkonmiehistä. Hän oli sallivalla kannalla esimerkiksi eronneiden ja uudelleen avioituneiden sakramenteille pääsyn, naisdiakonien ja homoseksuaalien siviiliavioliittojen suhteen (ks. esim. täältä ja täältä).

Viimeisessä haastattelussaan vuonna 2012 Martini valitti katolisen kirkon olevan 200 vuotta ajastaan jäljessä ”ikääntyneine kulttuureineen, isoine, tyhijne kirkkoineen, nousevine kirkollisine byrokratioineen ja mahtipontisine rituaaleineen ja kaftaaneineen” (ks. täältä).

Hän oli myös yksi päätekijä 1990-luvulta vuoteen 2006 kokoontuneessa niin sanotussa St. Gallenin ryhmässä, joka oli pienehkö liberaalien piispojen ja kardinaalien sisäpiiri. Sen yhtenä tavoitteena oli saada Jorge Mario Bergoglio seuraavaksi paaviksi yleisesti konservatiivina pidetyn kardinaali Joseph Ratzingerin sijaan. Kuten tiedämme, ryhmä epäonnistui vuoden 2005 konklaavissa, jossa Ratzingerista tuli paavi Benedictus XVI, mutta sai ikään kuin lohdutuspalkinnon vuonna 2013, kun Bergoglio lopulta valittiin paaviksi.

Edellä mainitsemani kiistakysymykset liittyen eronneisiin ja uudelleen avioituneisiin katolilaisiin, naisten rooliin kirkossa ja homoseksuaaleihin jakavat edelleen mielipiteitä katolisessa maailmassa (ks. esim. täältä, täältä ja täältä), enkä mene niihin tässä tämän enempää.

Yksi asia on kuitenkin varmaa: luin Martinin suomennetun kirjan Matkalla rukouksen tiellä (Helsinki: Katolinen kirkko Suomessa, 1997, suom. Eva Airava) ja vaikutuin teoksesta huokuvasta lämmöstä ja syvällisyydestä. Koin sen hengellisesti ravitsevaksi ja sain siitä joitain oikein hyviä vinkkejä rukouselämääni. Lisäksi moisen läpyskän (88 sivua) lukee kaltaiseni kiireellinen perheenisäkin vaikka yhden vuorokauden aikana.

Kirjasensa alkukielisen otsikon (Itinerario di Preghiera con l’evangelista Luca) mukaisesti Martini tarkastelee rukousta Luukkaan evankeliumissa esiintyvien rukousten, kuten Marian kiitosvirren eli Magnificatin (Luuk. 1:46–55), Simeonin kiitosvirren (2:29–32) ja Jeesuksen Getsemanessa (22:39–46) ja ristillä (23:46) esittämien rukousten pohjalta. Teoksensa alussa hän myös esittää joitain yleisiä pohdintoja rukouksesta ja vinkkejä siihen.

Tässä esittelyssäni en kuitenkaan seuraa tätä rakennetta, vaan keskityn Martinin rukousta koskevan ajattelun ydinperiaatteisiin: Mitä rukous on? Mitkä ovat sen lähtökohdat? Minkälaista asennetta se vaatii? Mihin se tähtää? Lopuksi jaan pari teoksen alussa annettua neuvoa, jotka itse koin rakentaviksi.

Rukouksen lähtökohta

Tarkastellessaan rukouksen luonnetta Martini tekee eron ns. luonnollisen rukouksen ja kristillisen rukouksen välille. Luonnollinen rukous on yleisinhimillistä. ”Rukous on jotakin äärimmäisen yksinkertaista, jotakin joka syntyy lapsen suussa ja sydämessä. Se on vastaus, joka nousee heti sydämestä, kun joudumme elämän totuuden eteen” (s. 12).

Tällainen luonnollinen rukous nousee spontaanisti hetkinä, jolloin ”tajuamme olemassaolon todellisuuden, tunnemme olevamme vapaita jokapäiväisen elämän hyörinästä, irti niiden asioiden orjuudesta, jotka vaativat jatkuvasti huomiotamme” (s. 12). Tällainen pysähtyminen ja irtaantuminen arkisesta puuhastelusta on Martinin mukaan kaiken rukouksen lähtökohta:

Jokainen rukouksemme ja kaikki rukouksen oppiminen lähtee tästä periaatteesta: ihminen, joka elää aidosti omat kokemuksensa, tuntee vaistomaisesti tarvetta rukouksin ylistää Jumalaa, kiittää häntä ja uhrata hänelle rukouksensa. (s. 13.)

Hiukan myöhemmin puhuessaan ”rukouksen tilasta” Martini puhuu rukouksesta ”sydämen huutona”: ”Antakaamme vapaasti tulla esille sen, mikä tällä hetkellä on tärkeää meille. Se voi olla huudahdus: ’Herra armahda minua’ tai ’Herra, en jaksa enää’, tai ’Herra, ylistän sinua’, ’Herra, tule minun avukseni’, ’Herra, olen lopen uupunut’” (s. 18).

Kristillinen rukous

Tämä on kuitenkin vasta rukouksen yleisinhimillinen lähtökohta: ”Rukoukseni ei ole pelkästään minun vastaukseni minua ympäröivälle todellisuudelle tai sille aidolle tunteelle, jonka tunnen, vaan koska olen kristitty, Pyhä Henki rukoilee minussa” (s. 13). Pyhän Hengen rukous kristityssä ei kuitenkaan korvaa yleisinhimillistä rukousta, vaan ikään kuin auttaa sitä eteenpäin. Martini summaa rukouksen lähtökohtia koskevan opetuksensa seuraavasti:

Opimme rukoilemaan suosimalla tilanteita, joissa ihminen voi olla oma itsensä, ja etsimällä itsestämme Pyhän Hengen rukoilevaa ääntä antaaksemme sille tilaa ja mahdollisuuden. Ilman näitä edellytyksiä ei ole olemassa kristillistä rukousta. Meidän kristittyjen rukouksen tyypillisin ja tärkein ominaispiirre on juuri se, että Pyhä Henki rukoilee meissä. (s. 14.)

Tämä Pyhän Hengen läsnäolo ihmisessä rukouksen lähtökohtana tulee Martinin mukaan täydellisesti esille Jeesuksen rukouksessa: ”Minä ylistän sinua, Isä, taivaan ja maan Herra, siitä, että olet salannut tämän järkeviltä ja viisailta mutta olet ilmoittanut sen lapsenmielisille. Näin sinä, Isä, olet hyväksi nähnyt. Kaiken on Isäni antanut minun haltuuni. Ei kukaan muu kuin Isä tiedä, kuka Poika on. Eikä sitä, kuka Isä on, tiedä kukaan muu kuin Poika ja se, jolle Poika tahtoo hänet ilmoittaa” (Luuk. 10:21–22).

Martini tekee eron Jeesuksen ilon ja muiden Raamatun henkilöiden, kuten Neitsyt Marian (Luuk. 1:47) ja Hannan (1. Sam. 2:1) riemun välillä: muut iloitsevat jostain itsensä ulkopuolisesta syystä, mutta Jeesuksen ilo kumpuaa ”sisältä päin, sieltä mikä on syvintä hänen ainutlaatuisessa rakastavassa yhteydessään Isään. Ilo, jonka tähden hän riemuitsee ja iloitsee, nousee sisältäpäin Pyhän Hengen täyteydestä, joka on häntä itseään” (s. 48). Kristittyinä myös me voimme kokea tätä Pyhän Hengen antamaa iloa:

Ilo Pyhässä Hengessä ei voi turmeltua, siinä ei ole riitasointuja, se ei ärsytä. […] Se pystyy antamaan minulle ja ympärilläni oleville ihmisille uuden elämänlaadun, johon olosuhteet eivät vaikuta, jota mielen ailahtelut eivät häiritse, jota ei vaivaa uupumus rasituksen tai ikävystymisen tähden, koska se on lähde, jonka Henki on antanut meidän sisimpäämme. (s. 49.) 

Ihminen köyhänä Jumalan edessä

Toistuvana korostuksena Martinin kirjassa on vaatimus tulla Jumalan eteen ”hengessään köyhänä” (ks. Matt. 5:3). Tällä hän tarkoittaa sitä, että rukouksessa meidän tulee luopua kaikesta omastamme, eritoten omasta itseriittoisuudestamme:

On välttämätöntä poistaa dialogista Jumalan kanssa kaikki itseriittoisuus, kaikki se, minkä luulemme oppineemme ja omistavamme. Meidän täytyy aloittaa rukoileminen köyhinä, ei ihmisinä, jotka omistavat jotakin. Joka kerta kun menemme Jumalan eteen, meidän on mentävä täysin köyhinä. Uskon, että jos emme toimi näin, rukouksemme kärsii siitä. Siitä tulee liian raskasta, se on täynnä kaikenlaista, mikä häiritsee rukoustamme. On todella tärkeää astua Jumalan eteen köyhyyden ja alastomuuden tilassa sekä ilman vaatimuksia: […]. (s. 20–21.)

Itseriittoisuuden ja omiin kykyihimme luottamisen sijaan meidän täytyy olla valmis ottamaan Jumalan valtakunta vastaan lahjana. ”[S]e on lahja, ei tutkimuksen tulos” (s. 51):

Juuri siksi että valtakunta on ilmoitettu meille, se voidaan salata niiltä, jotka ovat sulkeneet siltä silmänsä ja sydämensä. Jos sitä ei ota vastaan lahjana tai jos sen torjuu, se pysyy salaisena, ja koko olemassaolon pelastava merkitys, koko olemassaolon syy jää hämäräksi ja itse elämä on täynnä katkeruutta. […] Järkevien ja lapsenmielisten vastakohtaisuus kertoo meille, että Jumalan valtakunnan salaisuus paljastetaan sille, joka tuntee tarvitsevansa muita eikä usko vain omaan itseriittoisuuteensa, sille, joka tuntee tarvitsevansa muita ja on valmis ottamaan lahjan vastaan. (s. 51–52.)

Martinin mukaan ihmisen tulee siis rukoillessaan luopua ylpeydestään ja vaatimuksistaan. Hänen tulee tunnustaa, että kaikki mitä hänellä on, on lahjaa. Ihminen ei sanele mitään Jumalalle, vaan hänen pitää päinvastoin olla avoin Jumalan vaikutukselle. Niin yksinkertaiselta kuin tämä kuulostaakin, tämä on tärkeää pitää mielessä, etenkin kun rukouksemme uhkaa rutinoitua ja pelkistyä lähinnä toivelistaksi.

Martini puhuu tästä avoimuudesta Jumalalle myös ”Jumalan uutuutena”. Tästä hyvänä esimerkkinä hänen Simeonin kiitosvirren inspiroima rukouksensa, joka nähdäkseni summaa myös paljon sitä, mitä hän tarkoittaa sydämen köyhyydellä Jumalan edessä:

Herra, anna minun ottaa sinut vastaan uutuutena elämääni. Suo, että en pelkää sinua, että en mittaa sinua oman kaavani mukaan, että en yritä panna sinua lokeroon omien ajattelutapojeni mukaan. Anna uuden läsnäolosi muuttaa minut. Anna minun, Herra, Simeonin tavoin, ottaa sinut uutuutena vastaan kaikessa. mikä ympärilläni on todellista, uutta ja kaunista. Anna minun ottaa sinut vastaan kaikissa tämän maailman lapsissa, kaikessa elämässä, kaikessa siinä uudessa, joka kehittyy ympärillämme yhteiskunnassa ja sydämessämme, jonka sinä meille annat. (s. 40.)

Päämääränä elämän antaminen Jumalan haltuun

Kuitenkin rukouksen varsinainen päämäärä ja ydin on Martinin mukaan oman itsensä ja oman elämänsä jättäminen Jumalan käsiin:

Millainen on siis täydellinen kristityn rukous ja mikä on sen merkitys? Jeesus osoitti sen meille tuskansa hetkellä: ”Isä, ei niin kuin minä tahdon, vaan niin kuin sinä” tai rukoillessaan ristillä: ”Isä, sinun käsiisi minä uskon henkeni”. Tämä on rukouksen huipentuma. Kaikki rukouskasvatus, joka ei pääse tähän tai pyri tähän täydellisyyteen, joka ei johdata ihmistä antautumaan kokonaan Jumalan käsiin luottavasti ja rakastaen, muuttuu jossakin vaiheessa harhakuvaksi ja johtaa lisäksi harhaoppeihin. (s. 25.)

Koin Martinin opetuksen luottamuksesta ja itsensä jättämisestä kokonaan Jumalan käsiin rukouksen ytimenä erittäin puhuttelevana. Kokemuksesta voin sanoa, että tämä voi olla erittäin vaikeaa kun huolet ja ahdistus vaivaavat. Toisaalta tämä voi olla myös äärimmäisen vapauttavaa: päätän turvautua omien kykyjeni ja tämän maailman epävarmojen muuttujien sijaan hyvään ja kaikkivoipaan Jumalaan. Tähän liittyen Martini esittää olennaisia ja kohti käyviä kysymyksiä:

Peruskysymys, joka herää tästä kuvasta ja näistä Jeesuksen sanoista [”Isä, sinun käsiisi minä uskon henkeni” (Luuk. 23:46)] on: millaiseen Jumalaan minä uskon? Uskonko Jumalaan, jolta voin odottaa menestystä, jonkinlaista liittolaisuutta, josta minulle voi olla hyötyä? Vai uskonko Jumalaan, joka voi antaa elämän, jos uskon hänelle itseni, elämäni suunnitelman. Uskonko Jumalaan, joka voi antaa minulle elämäni satakertaisesti takaisin? Vaikka kuolenkin, on varmaa, että saan elää ylösnousseen Herran kanssa. Jeesus on sanonut tämän evankeliumissa: joka kadottaa elämänsä, löytää sen; se taas, joka haluaa löytää oman elämänsä ja pitää sen itseensä suljettuna eikä luota Jumalaan, kadottaa elämänsä. (s. 67.)

Samassa yhteydessä hän esittää myös toisen kysymyksen, jonka valossa jokainen voi tutkiskella itseään: ”onko rukoukseni vaativaa rukousta vai onko se luottavaista rukousta?” (s. 67). Jälleen kerran yksinkertainen, mutta olennainen ja hyvin vaativa kysymys.

Jeesuksen kaltainen täydellinen luottamus on kuitenkin korkea tavoite, johon emme pysty: ”Pystymme siihen toisinaan mielikuvituksessamme, mutta kun edessämme on tilanne, joka todella vaatii tätä askelta, silloin huomaamme, kuinka kaukana me olemme Jeesuksen rukouksesta. Se on ihanne, jota emme pysty saavuttamaan.” (s. 68). Tämän riittämättömyytemme edessä voimme rukoilla vaikkapa seuraavasti:

Rukoilkaamme: ”Herra, en osaa sanoa näitä antautumisen sanoja, jotka Jeesus sanoi. Sano sinä ne minussa. Sinä, Herra Jeesus, joka elät minussa Pyhän Henkesi täyteydessä, lausu minussa tämä rukous, pane se minun sydämeeni. Pane minut miettimään koko elämääni tämän rukouksen valossa niin, että osaisin tarkastella tässä valossa toimiani, sitä, mitä varten minut on kutsuttu, tulevaisuutta, jopa kutsumukseni ja työni valintaa. Sinun ristisi edessä, Herra ja sinun ylösnousemuksesi edessä olen aina heikko ja vajavainen. Pyydän sinua painamaan sydämeeni viimeisen itsesi antamisen merkin, koska siinä lopullisesti ilmoitit Jumalan. Sinä, Herra, et halunnut pettää meitä, et halunnut laskeutua ristiltä, ja sinun rukouksestasi Isän valtakunta alkoi nousta ympärillesi. […] Jo ennen kuin ilmoitit itsesi ylösnousemuksen kunniassa, ilmoitit itsesi antamalla elämäsi Isän käsiin. […].” (s. 68.)

Käytännön ohjeita

Lopuksi esitän vielä pari Martinin kirjassaan antamaa neuvoa, jotka itse koin kokeilemisen arvoisiksi. Ensimmäisenä on hiljaisen hetken pitäminen ennen rukouksen aloittamista. ”Minun näkemykseni mukaan on äärimmäisen tärkeää aloittaa rukoileminen, paitsi tällaisella hiljaisuuden hetkellä, tauolla, hengähdyksellä, myös tunnustamalla suoraan, että emme pysty rukoilemaan: ’Herra, sinä rukoilet minussa. En tiedä, mistä aloittaisin, sinun Henkesi ohjaa minua’” (s. 20).

Toinen vinkki liittyy ruusukkorukoukseen. Ruusukko on ollut itselleni toisinaan antoisa, mutta usein myös vaikea rukous. Se on pitkä ja vaatii paljon keskittymistä. Niinpä tuntui helpottavalta kuulla kardinaalinkin painineen ihan samanlaisten vaikeuksien kanssa: ”Mutta se ei ole helppo rukous. Muistan, että olen rukoillut sitä monen monituista kertaa lapsena ja nuorena, vähän ikävystyneenä, pää täynnä häiritseviä ajatuksia. Se oli rukous, jota oli melkein pakko rukoilla, mutta jota kukaan ei selittänyt ja siten se tuntui vaikealta” (s. 23). Sille, joka kokee ruusukkorukouksen vaikeaksi, Martini antaa yksinkertaisen vinkin:

Kun haluan päästä nopeasti rukouksen tilaan muodostan yksinkertaisesti yhden virkkeen ruusukon rukouksista ja toistan sitä hitaasti joitain kertoja. Esimerkiksi ensimmäisen kymmenen helmen aikana toistan ”Terve Maria, rukoile puolestamme”. Nämä yksinkertaiset sanat, jotka sanon hyvin hitaasti ja jotka toistan kymmenen kertaa, ovat lyhyimmät koko rukouksessa, mutta ne voivat hitaasti tunkeutua meihin ja saada meidät asteittain haluamaan pitempiä ja laajempia rukouksia. Voimme johdattaa itsemme pitkiin rukouksiin monin eri tavoin. Määrä ei kuitenkaan ole kovin tärkeä, vaan on ennen kaikkea huolehdittava siitä, että pääsemme oikeaan rytmiin, joka sitten todella ravitsee henkeämme ja täyttää meidät. (s. 24.)

Itse kokeilin rukoilla ruusukkoa tällä tavoin, ja se toimi mielestäni ihan hyvin. Haasteena oli löytää sopiva tahti: tottuneena tavalliseen versioon lausuin rukouksen aluksi liian nopeasti, mutta sopivaan hitaalla tempolla se sopi itselleni mielestäni oikein hyvin. Tämä ei tietenkään tarkoita, että se sopisi kaikille.

Lopuksi vielä omakohtaisen rukoustilan etsimiseen kehottava varoituksen sana, joka liittyy rukousta koskevaan kirjallisuuteen (ja siis myös Martinin itsensä kirjaan):

Se [rukous] ei ole tila, johon toisten rukous, erilaiset rukouksen mallit tai rukouksesta kertovat kirjat ovat meidät johtaneet. Vaikka kaikki nämä, esimerkiksi kirjat, joista opimme toisten rukouksia ja joita toistelemme, tai kirjat, joissa pyhät kertovat meille kokemuksistaan, ovatkin meille erinomaisia apuja, on vaikeutena näissä kaikissa keinoissa vain se, että ne voivat innostaa meidät vain hetkeksi. […] Yhden päivän, kaksi, kolme päivää, jopa viikon pystymme elämään siitä valosta, jonka ne meihin luovat. […] Tämä on aivan hyvä asia, se on kasvatusta, mutta ei vielä vie meitä oman rukoustilamme havaitsemiseen. Se voi pikemminkin olla harhaanjohtavaa, se voi saada meidät kuvittelemaan, että olemme jo saavuttaneet hyvänkin taidon ja tavan rukoilla. Kun tämän lukemisen teho katoaa, kun katoaa kuultu sana ja muiden rukousten toistaminen, huomaamme taas olevamme omassa köyhyydessämme ja kuivuudessamme. (s. 16–17.)