Edward Schillebeeckx ja kirkko muuttuvassa maailmassa

EETU MANNINEN

Belgialainen, elämästään suuren osan Alankomaissa vaikuttanut dominikaaniteologi Edward Schillebeeckx (lausutaan Skillebeiks) (1914–2009) lukeutuu 1900-luvun huomattavimpiin katolisiin teologeihin. Hän toimi dogmatiikan professorina Nijmegenissä (lausutaan Näimekhen) katolisessa Radboud-yliopistossa vuosikymmenien ajan ja oli yksi Vatikaanin II kirkolliskokouksen (1962–1965) merkittävistä taustavaikuttajista. Hän oli myös toinen vaikutusvaltaisen Hollantilaisen katekismuksen (1966) pääkirjoittajista.

Edward Schillebeeckx, kuva: Wikipedia

Toisaalta Schillebeeckxin vaikutusvaltaisuuden varjopuolena ovat hänen opilliset ongelmansa, joiden vuoksi ja Uskonopin kongregaatio joutui ojentamaan häntä muutamaankin otteeseen, ensin kristologiaan ja sitten kirkko-oppiin liittyen.

Päätin tutustua Schillebeeckxin ajatteluun, koska Leuvenissa ei voi olla törmäämättä hänen nimeensä. Niinpä tilasin kirjan The Language of Faith: Essays on Jesus, Theology, and the Church (SCM Press, 1995). Teos on kokoelma Schillebeeckxin vuosina 1964–1989 kirjoittamia artikkeleita, jotka julkaistiin Concilium-lehdessä, jonka hän perusti konsiilin eli Vatikaani II:n jälkeen yhdessä muiden aikansa merkittvimpien progressiivisten katolisten teologien, kuten Karl Rahnerin (1904–1984) ja Hans Küngin (1928–), kanssa.

Mielestäni Schillebeeckxin kirjoitukset muistuttavatkin paljon Rahnerin teoksia – niin hyvässä kuin pahassa. Yhtäältä hän tarjoaa älyllisesti inspiroivia ja monesti hyvin oivaltavia näkökohtia ongelmiin, joita katoliselle teologialle on koitunut esimerkiksi historiantutkimuksen ja hermeneutiikan kehityksen myötä. Toisaalta hänen näkemyksensä ovat joiltain osin opillisesti ja filosofisilta taustaoletuksiltaan selkeästi ongelmallisia, mistä Vatikaanin väliintulotkin kertovat. Kirjassa huomioni kiinnittyi esimerkiksi yksityiskohtaan, että Schillebeeckx näyttää kannattavan näkemystä, jonka mukaan eskatologinen toivo suuntautuu ihmisten maanpäällisen historian puitteissa saavuttamaan uudistukseen ja ”pelastukseen” (ks. esim. Schillebeeckx 1995, 51).

Schillebeeckxiä ei siis kannata pitää katolisen totuuden turvallisena äänitorvena, vaan hänen tekstejään tulee lukea kriittisellä silmällä. Tämän sanottuani haluan kuitenkin siirtyä positiivisempaan lähestymistapaan. Tässä artikkelissa en keskity Schillebeeckxin opillisiin ongelmakohtiin, vaan haluan esitellä hänen ajattelunsa puolia, jotka koin aidosti kiinnostaviksi, hyödyllisiksi ja rakentaviksi. Hänen ajattelunsa nämä osa-alueet liittyvät ennen kaikkea itseänikin jo pidemmän aikaa kiinnostaneisiin kysymyksiin kirkon uskon talletuksen ja alati muutoksessa olevan inhimillisen historian välisestä suhteesta ja kirkollisten auktoriteettien erehtymättömyydestä.

Extra ecclesiam nulla salus?

Yksi teologinen ongelma, johon konsiilikin joutui ottamaan kantaa, on kysymys ei-kristittyjen (ja jopa ei-katolisten kristittyjen) pelastuksesta. Kirkon uskoon on kuulunut jo varhaisen kirkon ajoista lähtien oppi, jonka mukaan kirkon ulkopuolella ei ole pelastusta (lat. extra ecclesiam nulla salus). Vatikaanin II kirkolliskokouksen myötä standardiksi katoliseksi opetukseksi on kuitenkin vakiintunut inklusivistinen kanta, jonka mukaan kirkon yhteydessä kyllä pelastutaan, mutta tähän pelastukseen voivat mahdollisesti ottaa eri tavoin osaa myös ne, jotka eivät ole täydessä sakramentaalisessa yhteydessä (roomalais-) katoliseen kirkkoon (ks. erit. Lumen Gentium, 16; Gaudium et Spes, 22).

Vuonna 1964 kirjoittamassaan artikkelissa ”The Church and Mankind” (Schillebeeckx 1995, 1–24) Schillebeeckx tarkastelee kysymystä kirkon ja pelastuksen välisestä suhteesta Jumalan ja ihmiskunnan välisen liiton näkökulmasta. Ihmiskunnan luominen on suuntautunut kohti Kristuksen tulemista ja osoittaa häntä kohti, mikä Schillebeeckxin mukaan tarkoittaa sitä, että armo kuuluu olennaisesti ihmisen luotuisuuteen. Tämän vuoksi pyrkimys luoda todellinen kommuunio ihmisten välillä viittaa ennalta kirkkoon, joka on Kristuksen mystinen ruumis. Kutsumus muodostaa tämä mystinen ruumis on siis olennainen osa ihmisyyttä.

Koska ihminen on vapaa joko toimimaan tai olemaan toimimatta tämän kutsumuksen mukaisesti, eli joko ottamaan Jumalan tarjoaman armon vastaan tai hylkäämään sen, tämä tarve saa täyttymyksensä ainoastaan osana tätä ”Jumalan kansaa”, joka on ikään kuin kirkon esiaste.

Inkarnaation, ylösnousemuksen ja näkyvän kirkon perustamisen myötä ihmiskunta tulee kuitenkin uuteen tilanteeseen: yhtäältä pelastus ja Jumalan kansa käsittää laajuudeltaan koko ihmiskunnan, mutta toisaalta ne toteutuvat vain yhteydessä näkyvään kirkkoon ja sen sakramentaaliseen rakenteeseen. Schillebeeckxin mukaan lause ”kirkon ulkopuolella ei ole pelastusta” viittaa Kristuksen ylösnousemuksen myötä niihin ihmisiin, jotka kaikkialla maailmassa ovat implisiittisesti suuntautuneet kohti kommuuniota Kristuksessa.

Schillebeeckxin armoa, luotuisuutta ja ihmiskuntaa koskevan ajattelun yhteys ranskalaisen jesuiitan ja niin ikään konsiilin tärkeän taustavaikuttajan Henri de Lubacin (1896–1991) kohuteoksen Surnaturel (1946) pääteesiin on helppo havaita. Huomionarvoista on myös hänen käyttämänsä Vatikaanin II kirkolliskokoukselle ominainen termi ”Jumalan kansa”.

Mielestäni Schillebeeckx pystyy sovittamaan Vatikaani II:n inklusivismin kirkon perinteiseen oppiin kirkon välttämättömyydestä pelastukselle varsin luontevalla tavalla. Hän tuo artikkelissaan hyvin esille myös kirkko-opin ja antropologian välisen yhteyden, jonka voi katsoa olevan tärkeä osa Vatikaani II:n teologiaa.

Historiallinen konteksti ja kirkon dogmaattiset määritelmät

Mielestäni kokoomateoksen kenties mielenkiintoisin artikkeli oli ”The Problem of the Infallibility of the Church’s Office” (Schillebeeckx 1995, 55–69) vuodelta 1973. Artikkelin kirjoitusajankohtana aihe oli pinnalla Hans Küngin paavin erehtymättömyyden hylkäävän kirjan Infallible? An Inquiry (1971) takia.

Artikkelissaan myös Schillebeeckx käsittelee kyseistä oppia ja antaa siitä oman muotoilunsa, mutta ennen kun menemme tähän, keskityn hänen mielestäni oivaltaviin huomioihinsa koskien muuttuvan historiallisen kontekstin ja kirkon oppimääritelmien välistä suhdetta.

Kuva: Wikipedia

Schillebeeckx lähtee liikkeelle historiantutkimuksessa yleisesti hyväksytystä lähtökohdasta (ks. esim. Hyrkkänen 2002, 157–174), jonka mukaan historialliset vastaukset on aina nähtävissä suhteessa niihin kysymyksiin, joihin ne on annettu. Sen sijaan, että ainakin näennäisesti ajattomia kysymyksiä koskevat muotoilut voisi ymmärtää sellaisenaan nykyajasta käsin, täytyy pitää mielessä, että ne sisältävät aina oman aikansa mielenmaiseman ja tietyn historiallisen tilanteen nostattaman kysymyksenasettelun sisältämät taustaoletukset. Schillebeeckx soveltaa tätä periaatetta sanomalla, että lausuma voi olla tosi tai epätosi ainoastaan suhteessa siihen kysymykseen, mihin se on vastaus. Hän havainnollistaa väitettään historiallisilla esimerkeillä:

Varhaisen kirkon aikana pelagiolaisuus torjuttiin sanomalla, että ihminen on menettänyt vapaan ratkaisuvaltansa perisynnin seurauksena, kun taas reilu tuhat vuotta myöhemmin sama väite tuomittiin jansenistien käyttämänä. Hänen mukaansa kirkko on myöhäisantiikissa ja keskiajalla myös torjunut näkemyksen, että ihminen voi tehdä hyvää ilman armoa, ja myöhemmin puolustanut sitä reformaattoreita ja jansenisteja vastaan.

Tämä (näennäinen) ristiriita selittyy Schillebeeckxin mukaan sillä, että varhaiskirkon ja keskiajan oppilausumat oli suunnattu ihmisen luonnollisiin kykyihin ylioptimistisesti suhtautuvaa ja armon vaikutusta vähättelevää kantaa vastaan, kun taas uuden ajan alussa samalta kuulostavat lauseet tuomittiin, koska ne pitivät sisällään päinvastaisen korostuksen ihmisen kertakaikkisesta turmeltuneisuudesta ja kyvyttömyydestä hyvään.

Schillebeeckxin mukaan tämä kirkon oppilauselmien sidoksisuus historialliseen kontekstiinsa tarkoittaa sitä, että kirkon sinänsä todet muotoilut ovat legitiimejä, mutta eivät välttämättömiä: mikäli historiallinen konteksti ja siinä esitetyt kysymyksenasettelut olisivat olleet erilaisia, myös muotoillut dogmit olisivat olleet erilaisia. Erilaisiin kysymyksiin olisi annettu erilaisia vastauksia. Esimerkiksi vanhurskauttamisopista ei olisi tarvinnut tehdä dogmaattista muotoilua, ellei asiasta olisi tullut riitaa keskiajan ja uuden ajan taitteessa.

Mielestäni Schillebeeckxin pääpointti on oikea, mutta toisaalta hänen ajattelussaan piilee relativismin vaara. Nähdäkseni esimerkiksi väite, että jokin lausuma on tosi tai epätosi ainoastaan suhteessa historialliseen kysymyksenasetteluunsa, menee liian pitkälle: vaikka historiallisen kontekstin huomioon ottaminen on ensiarvoisen tärkeää lauseen sisällön ymmärtämisen kannalta, nähdäkseni se ei voi kuitenkaan määrittää sen totuusarvoa. Sen sijaan että oppilausuman totuus vaihtelisi kontekstin mukaan, olisi mielestäni parempi sanoa, että sen sisältöä ja implikaatioita voidaan tarkentaa eri näkökulmista käsin tarpeen mukaan.

Erehtymättömyys à la Schillebeeckx

Schillebeeckx huomauttaa osuvasti, että oppimääritelmän totuus ei ole oppilausumassa, vaan itse asiassa, jota se yrittää ilmaista. Näin ollen totuus on annettu kirkolle suoraan, mutta mysteerinä ja Jumalan itseilmoituksena. Tämä suora ilmoitus voidaan puolestaan ilmaista ainoastaan epäsuorana historiallisena muotoiluna. Tämä epäsuoran ilmaisun totuus nähdään kuitenkin suoraan sisäisesti uskon valossa, minkä vuoksi uskon sisällön säilyttäminen vaatii Pyhän Hengen karismaattista apua.

Tältä pohjalta Schillebeeckx haluaa muotoilla erehtymättömyysopin tavalla, joka samaan aikaan ilmaisee uskollisesti katolisen uskontotuuden ja tekee oikeutta kristillisen uskontunnustuksen historiallisuudelle. Koska käsissäni ei ole alkukielistä tekstiä vaan englanninkielinen käännös, laitan näkyviin sekä lukemani englanninkielisen tekstin että oman suomennokseni siitä:

Viroissaan tai palvelutehtävissään (paavius, piispuus, jne) kirkko pystyy tiettynä hetkenä ja tietyssä historiallisen kontekstin [sisältämässä] ymmärryksessä ilmaisemaan kristillisen uskontunnustuksen oikein, pätevästi, uskollisesti ja auktoritatiivisella sitovuudella. Se voi tehdä näin, vaikka käsitteet, kuten “erehtymätön,” “peruuttamaton” ja ex sese ovat kiistanalaisia historiallisina termeinä, jotka implikoivat tiettyä näkemystä totuudesta ja kuuluvat tiettyyn kirkolliseen kontekstiin. Se voi tehdä näin myös, vaikka yhdenkään yksittäisen muotoilun tai lausuman (enuntiabile) ei voi väittää kestävän ajan hammasta.

In its offices or ministries (the papacy, the episcopate, etc.), the Church is able, at given moment and within a concrete historical context of understanding, to express the Christian confession of faith correctly, legitimately, faithfully and with authoritative binding force. It can do this even though such concepts such as “infallible,” “irrevocable” and ex sese are disputable as historically situated terms implying a certain view of truth and belonging to a certain ecclesiological context. It can also do it although no concrete formulation or articulation (enuntiabile) can claim to stand up to the test of time. (Schillebeeckx 1995, 66)

Onko tämä hyvä määritelmä? Mielestäni siinä on puolensa ja puolensa. Ensinnäkin se sanoo selkeästi kirkon paavien ja piispojen pystyvän tiettyinä ajanhetkinä ilmaisemaan kristillisen uskon oikein, pätevästi, uskollisesti ja sitovasti. Tätä Vatikaanin I kirkolliskokouskin varmasti tarkoitti. Määritelmän loppupuoli kuitenkin kiistää, että yksikään yksittäinen lausuma voisi olla ”erehtymätön” ja ”peruuttamaton” oman itsensä perusteella (ex sese), kuten Vatikaanin I konsiili määritteli (Pastor Aeternus, 4).

Schillebeeckxin määritelmällä onkin ongelma, joka liittyy hänen edellä esittelemääni totuuskäsitykseen, joka kiistää väittämien totuusarvon tietyn (kapean) historiallisen kontekstin ulkopuolella. Tämä totuuskäsitys saa nähdäkseni aikaan sen, että määritelmän alkupuoli ja loppupuoli ovat keskenään jännitteessä tai jopa ristiriidassa: mikäli kirkko pystyy ilmaisemaan uskonsa oikein, ja mikäli tämä usko on totta, kuten Schillebeeckxkin varmasti ajatteli, eikö tästä seuraa, että myös sen antamat oppimääritelmät ovat totta myös paljon laajemmassa mielessä kuin Schillebeeckxin totuuskäsitys antaisi myöten?

Kenties Schillebeeckx haluaa vain sanoa, että kirkko pystyy ilmaisemaan uskonsa oikein, pätevästi, uskollisesti ja sitovasti, vaikka on samalla myös niin, että kaikki sen määritelmät vaativat tarkentamista eri aikoina, jotta niiden olennainen sisältö tulisi ymmärrettävästi esille erilaisissa historiallisissa konteksteissa?

Lopuksi

The Language of Faith : Edward Schillebeeckx : 9780334025993Vaikka Schillebeeckxin ajattelusta voi olla montaa mieltä ja vaikka hänen teksteihinsä tulee pitää kriittinen etäisyys, hän on silti kiinnostava ja älyllisesti stimuloiva teologi, joka ottaa esille todellisia katolisen uskon ongelmakohtia, joita viime vuosisadalla nousi esiin. Paavalilainen neuvo ”koetelkaa kaikkea ja pitäkää se mikä on hyvää” (1. Tess. 5:21) pätee nähdäkseni tässäkin asiassa.

Schillebeeckxiin voi siis tutustua, jos haluaa 1) perehtyä 1900-luvun loppupuolen konsiilin jälkeiseen liberaaliin katoliseen ajatteluun, 2) pohtia, kuinka katolinen usko suhteutuu moniin eri asioihin, kuten historiantutkimukseen, hermeneutiikkaan, kielifilosofiaan ja politiikkaan (joista tilanpuutteen vuoksi käsittelin tässä vain ensimmäistä) ja/tai 3) sivistää itseään ja haastaa omaa ajatteluaan lukemalla eri tavoilla ajattelevien, oppineiden ihmisten kirjoituksia.

Kirjallisuus

Edward Schillebeeckx, The Language of Faith: Essays on Jesus, Theology, and the Church, New York: SCM Press, 1995.

Markku Hyrkkänen, Aatehistorian mieli, Tampere: Vastapaino, 2002.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s