Kärsitkö omantunnon vaivoista? Osa 1

OSKARI JUURIKKALA

Pietro Rotari (1707–1762): La Penitente

Kuukausi sitten Joona Korteniemi julkaisi kiehtovan ja keskustelua herättäneen pohdiskelunsa Kaksi vuotta katolilaisena. Lukuisten kommenttien joukossa oli puhetta siitä, miten tulisi toimia omantunnon vaivojen kanssa. Siinä pohdittiin erityisesti joidenkin kokemusta siitä, voiko katolinen moraaliopetus ja sakramenttielämä aiheuttaa tietyissä ihmisissä jatkuvaa epävarmuutta siitä, onko niin sanotusti armon tilassa vai ei. Keskustelu tarjosi useita hyviä ajatuksia. Halusin kuitenkin palata asiaan rauhassa ja systemaattisemmin. 

Omantunnon vaivojen ongelma on tunnettu sekä pastoraalisessa teologiassa että kirkon historiassa. Olen myös itse vuosia sitten kärsinyt ongelmasta jonkin verran. Toki tunnen ihmisiä, joille asia on vakavampi kuin mitä se minulle oli. Tässä kirjoituksessa analysoin omantunnon vaivoja sekä oman kokemukseni että yleisen katolisen teologian valossa. Annan myös neuvoja, joita katolinen moraaliteologia ja pastoraalinen perinne asiaan tarjoaa. 

On kuitenkin syytä muistaa, että asiaan liittyvät kokemukset voivat olla monenlaisia. Omantunnon vaivat voivat johtua eri syistä ja ilmetä eri tavoin. Ehkä juuri siksi katolisessa perinteessä kysymys on pyritty etupäässä ohjaamaan henkilökohtaisen sielunhoidon alueelle. Jos sinulla on tällaisia vaivoja, kannustan sinua jutun lukemisen lisäksi puhumaan asiasta rohkeasti kokeneen papin kanssa. Asiassa ei ole mitään hävettävää ja siihen on mahdollista saada apua. 

Epämääräinen huoli pienistä synneistä 

Oma kokemukseni omantunnon vaivoista oli lievä, mutta se ilmeni tyypilliseen tapaan. Saatoin yhtäkkiä esimerkiksi kokea suurta sisäistä huolestuneisuutta jostain menneestä synnistä, joka palasi odottamatta mieleeni. Yleensä huolet poistuivat etenkin ripittäytymisen kautta, mutta joissain tapauksissa ne palasivat epämääräisesti takaisin. Usein ajatusten logiikka oli muotoa ”mutta mitä jos…? entä jos sittenkin…? mutta voinko olla aivan varma että…?” 

Omantunnonvaivaisuus eli ”skrupulositeetti” (latinan sanasta scrupulus) viittaa ennen kaikkea tällaisiin huoliin ja epäilyksiin. Klassinen teoria erottelee yhtäältä yksittäiset epäilykset, jotka ovat luonteeltaan lähinnä älyllisiä epävarmuuksia, ja toisaalta yleisemmän tunnetilan, joka vaivaa ihmistä useammin ja voi olla luonteeltaan pikemminkin kokemus kuin älyllinen epävarmuus. Vain jälkimmäisessä tapauksessa puhutaan siitä, että henkilöllä on taipumusta omantunnon vaivoihin.

Äärimmäisissä tapauksissa huolen jäytämä tunnetila on krooninen. Se on kokemuksena hyvin ahdistava. Omassa tapauksessani kokemus oli satunnainen, mutta se ei ollut pelkkä älyllinen kysymys, vaan myös ahdistavanpuoleinen tunnetila ja fyysinen kokemus. 

Herkkä omatunto ja omantunnon vaivat 

On hyvä tietää, että jonkinasteinen taipumus omantunnon vaivoihin on kohtuullisen yleinen ilmiö. En tiedä, onko asiasta empiiristä tutkimusta. Oma kokemuspiirini hengellisestä ohjauksesta lienee liian rajallinen luotettavan arvion tekemiseksi, mutta se antaisi aihetta sanoa, että ilmiö jossain muodossa on ainakin joka kymmenennellä ihmisellä. Sielunhoitotilanteisiin saattaa tietysti hakeutua hieman enemmän tästä kärsiviä ihmisiä. 

Teresa-de-Lisieux.jpg

Thérèse Lisieux’lainen. Kuva: Wikipedia

Omantunnon vaivat eivät sinänsä ole pyhyyden este. Tämä on tärkeä pitää mielessä. Monet suuret pyhät ovat kärsineet siitä jossain vaiheessa elämäänsä. Esimerkiksi Pikku-Teresa eli pyhä Lisieuxin Thérèse (1873–1897) kuvaa fantastisessa omaelämäkerrallisessa Pieni tie -kirjassaan, miten hän kärsi siitä eräässä lapsuutensa vaiheessa. Myös redemptoristien perustaja, moraaliteologian kirkonopettaja, pyhä Alphonsus Liguori (1696–1787) näyttää kärsineen omantunnonvaivaisuudesta läpi elämänsä. Esimerkkejä olisi runsaasti. 

Toisaalta omantunnonvaivaisuus ei ole tavoiteltava asia. Ei ole mitään syytä takertua siihen siinä uskossa, että se olisi hengellisesti tai moraalisesti hyväksi. Sitä se ei ole. Omantunnonvaivaisuus on pikemminkin Jumalan sallima koettelemus. 

Tämän ymmärtämiseksi on hyvä huomata ero herkän omantunnon ja omantunnon vaivojen välillä. Herkkä omatunto viittaa siihen, että ihminen on hyvällä tavalla valpas huomaamaan ajatuksissaan, sanoissaan, teoissaan ja laiminlyönneissään asioita, jotka eivät ole Jumalan mielen mukaisia. Hyvin kasvatettu herkkä omatunto on kuitenkin päätöksissään ja arvioissaan selkeä ja rationaalinen. Se sanoo, ”tämä on väärin”, ”tuossa olin itsekäs”, ”minun täytyy pyytää anteeksi niitä sanoja” yms. 

Omantunnonvaivaisuus on sitä vastoin taipumus epämääräiseen huolestumiseen ja tunnetilaan, joka sijaitsee pikemminkin tunteissa ja tahdossa, ja vain toissijaisesti järjessä. Se ilmenee tarkemmin sanottuna epäselvyytenä eikä suinkaan varmuutena. Se sanoo esimerkiksi, ”olikohan se väärin?”, ”olenkohan ollut tarpeeksi antelias?”, ”mitä jos katumukseni ei ollut riittävän hyvää?” yms. Nämä eivät oikeastaan ole lainkaan omantunnon arvioita, vaan epäilyksiä, jotka vaikeuttavat omantunnon kypsää ja tasapainoista toimintaa. 

Omantunnonvaivaisille ihmisille on muuten aika tyypillistä esittää itselleen kysymyksiä, joissa tekoja arvioidaan eräänlaisella venyvällä mittarilla, eli termeillä ”riittävän”, ”tarpeeksi”, ”liian” yms. Nämä termit eivät yleensä ole kovin hyödyllisiä tapoja analysoida tekojen moraalisuutta. Ainakin jos usein sattuu sellaisia pohtimaan, on hyvä puhua asiasta ripissä tai hengellisessä ohjauksessa. Taustalla voi olla alitajuinen pelko hylätyksi tulemisesta Jumalan ja ihmisten toimesta. Siitä puhuminen on tie pelosta vapautumiseen. 

Mahdollisia syitä omantunnonvaivaiseen taipumukseen 

Mitä omantunnon vaivojen taustalla sitten on? Monenlaiset tekijät näyttävät vaikuttavan siihen, että joku ihminen voi helpommin kokea omantunnon vaivoja. Joskus kyse on henkilön erityisestä tunneherkkyydestä (Pikku-Teresan tapaus kuulunee tähän ryhmään). Toisella voi olla pakko-oireista häiriötä (OCD) tai perfektionismia, jotka uskonnollisesti suuntautuneella ihmisellä voivat kanavoitua Jumala-suhteeseen. Henkilö alkaa siis tavoitella täydellisyyttä Jumalan silmissä, ja siinä on tietenkin aika lailla mahdotonta onnistua. Ihmisen arvokkuus Jumalan edessä ei perustu virheettömyyteen, vaan Hänen äärettömään rakkauteensa. 

Toisaalta älylliset tekijät kuten nominalistinen käsitys Jumalasta ja hänen tahdostaan näyttävät ruokkivan omantunnon vaivoja. Tällainen jumalakuva on mielivaltainen ja pikkumainen, minkä vuoksi ainakin herkkä ihminen voi helpommin tulla epävarmaksi oman persoonansa ja tekojensa riittävyydestä Jumalan silmissä. Vastaava ongelma voi muodostua silloin, kun henkilö on kasvanut hengellisessä ympäristössä, jossa korostettiin yhtälaisesti kaikkien syntien ääretöntä vakavuutta. Samoin omantunnonvaivaisuutta näyttäisi ruokkivan sellainen lahkolainen ilmapiiri, jossa vain virheettömästi toimivat ihmiset ovat ”tosi uskovia” ja pelastuksen piirissä. 

Omassa tapauksessani taustalla saattoi olla hieman tunneherkkyyttä, vaikkei se taidakaan juuri näkyä ulospäin. Nominalistista jumalakuvaa minulla sen sijaan ei ole koskaan ollut. (Itse asiassa minulle Jumala oli ”totuus = hyvyys = kauneus” jo ennen kuin tajusin Hänen olevan persoonallinen.) Luulen, että omalla taustallani oli toinen syy, jota voidaan kai pitää kolmantena skrupulositeetin taustatekijänä: lapsena kokemani vanhempieni ero. Kokemus ehdottoman rakkauden ja perusturvallisuuden järkkymisestä lapsena on omiaan luomaan tunnetasolla sellaista epävarmuutta, joka voi helposti ilmetä omantunnon vaivoina. 

Kuitenkin on tärkeä huomata, että mikään näistä taustatekijöistä ei itsessään aiheuta omantunnon vaivoja. Niiden todellinen luonne on toisenlainen. Ne ovat kiusauksia. Kyllä, omantunnon vaivat ovat eräänlainen epäluottamuksen kiusaus. Ja kiusausten kanssa ei pidä keskustella. Ne tulee torjua.

Valon ja viisauden Jumala vs. epäilysten kylväjä

Father William Doyle.jpg

Willian Doyle, S.J. Kuva: Wikipedia

Irlantilainen jesuiittaisä William Doyle (1873–1917) huomauttaa klassisessa tutkielmassaan Scruples and Their Treatment, että Jumala on luonteeltaan viisaus ja valo, joka pyrkii ohjaamaan ihmistä etupäässä järjen ja ymmärryksen kautta. Kiusaaja sen sijaan on pimeys, joka pyrkii kylvämään sieluun epäilyksiä, sumentamaan ymmärrystä ja korvaamaan järjellisen arvion erilaisilla tunnetiloilla. 

Mitä kiusauksissa oikeastaan tapahtuu? Paholainen ei voi luoda mitään tyhjästä, sillä hänellä ei ole Jumalan voimaa. Kiusatessaan hän joutuu käyttämään aineksena jotain, mikä itsessään on hyvää ja Jumalan luomaa. Hän yrittää vääristellä sitä niin, että kääntyisi tarkoitustaan vastaan. 

Esimerkiksi kiusaus harjoittaa väkivaltaa voi kummuta vääristyneestä oikeudenmukaisuuden tunneesta (”olisi väärin että se tyyppi pääsisi kuin koira veräjästä!”). Sivettömyyden kiusaus puolestaan on sitä, että ihmisen seksuaalisuus, joka itsessään on hyvä asia, irrotetaan alkuperäisestä kontekstistaan ja aidosta tarkoituksestaan, niin että itsensä lahjoittamisen ja sitoutumisen sijasta siitä tuleekin onkin hetkellisen nautinnon ja toisen ihmisen omistamisen väline. Hyvä asia siis vääristyy. 

Myös omantunnon vaivojen lähtökohtana ja aineksena on arvokas ja tärkeä asia: huoli Jumalan loukkaamisesta ja omasta pelastuksesta. Mutta se ilmenee vääristyneesti, irrallaan Jumalan hyvyydestä ja hänen armonsa runsaudesta. Ja kuten useimmissa synneissä, myös tässä kiusaus toteutuu pitkälti tunnetilojen (passioiden) ja mielikuvien kautta. Ei ymmärryksen valon kautta. Ymmärrys hämärtyy, ja sen tilalle tulee tuntemuksia ja mielikuvia. Kun niille antaa tilaa, kiusaus alkaa vaikuttaa enemmän myös järkeen eli mielensisäisiin argumentteihin. 

Joissain lukijoissa tämä ajatus voi tuottaa huolia. Että omantunnon vaivojen taustalla olisikin itse paholainen? No, asiasta ei pidä sinänsä huolestua eikä yllättyä. Klassinen teologian mukaan paholainen on vain kiusaaja, ei siinä sen kummempaa. Omantunnon vaivat ovat eräänlainen kiusaus. Asia ei ole sen mysteerisempi. Mikä rooli aiemmin mainituilla taustatekijöillä sitten on? Ne ovat tämän tulkinnan mukaan eräänlaista tartuntapintaa. Ne selittävät sitä, miksi jotkut meistä koemme tällaisen kiusauksen muita helpommin. 

Rauhan Jumala vs. rauhattomuuden lietsoja

Asian yliluonnollista puolta ei toki kannata liioitella. Viittaan siihen siksi, että ainakin omassa tapauksessani se herätti minut näkemään asian uudella tavalla. 

Muistan yhä elävästi, että monta vuotta sitten jokin sinänsä mitätön asia toistuvasti vaivasi minua ja tuotti omantunnon vaivoja, ja eräs vanha pappi sanoi minulle toistuvasti: Meidän Jumalamme on rauhan Jumala. Nuo epämääräiset ajatukset, jotka lietsovat sieluusi rauhattomuutta, eivät ole Jumalasta.

Minun kesti kauan ymmärtää, mitä hän tarkoitti. Ja miten oikeassa hän olikaan! Pitkän aikaa vastustelin, ajatellen että kyllähän Jumala voisi kehottaa minua kääntymykseen ja irtautumaan jostain synnistä, ja sen vuoksi kokisin itsessäni rauhattomuutta. Niin – mutta Jumala rooli ei ole tuottaa rauhattomuutta, vaan valoa ja ymmärrystä. 

Tiesin, että minua vaivaava asia oli jo mennyt, eikä se missään vaiheessa ollut ollut iso asia. Mutta se vain jotenkin vaivasi. Ja aloin penkoa sitä mielessäni, ikään kuin etsien, että mitä siinä todella tapahtui ja mitä jos sitä ja mitä jos tätä. 

Ero aidon syntisen (ja sitä katuvan) ja sairaalloisesti omantunnonvaivaisen välillä on se, että edellinen on oikeasti tehnyt syntiä ja katumus on perusteltua ja selkeää. Jälkimmäinen ei yleensä edes näe omaa syntiään selvästi, vaan hän epäilee, arvelee, hakee ylimääräistä varmuutta.

Et ole suuri syntinen 

Haaste on tietysti siinä, että tällaisista omantunnon vaivoista kärsivän subjektiivinen kokemus voi olla vahva. Hän voi kokea olevansa hyvin syntinen. Ero on yleensä helpompi nähdä ulkopuolelta. 

Otetaan tyypillinen esimerkki. Siinä omantunnonvaivaisuus ilmenee jatkuvana ja liioiteltuna ripittäytymisenä, tai ainakin haluna ripittäytyä hyvin usein (jopa monta kertaa päivässä). Kierre on sinänsä ymmärrettävä. Omantunnonvaivainen henkilö epäilee sitä, onko hän saanut kaikki syntinsä anteeksi.

The Scream.jpg

Edvard Munch: Huuto, 1893

Hän alkaa pyöritellä mielessään erilaisia skenaarioita ja muistikuvia – olinkohan sanonut varmasti kaikki? Mitä jos sittenkin unohdin jotain, ja se sittenkin oli kuolemansynti? Entä katumukseni, oliko se riittävää? Tai oliko se lainkaan aitoa, taisinhan olla oikeastaan aika itsekeskeinen? Entä ne vanhat syntini vuosia sitten, mitä jos silloin en tehnyt kaikkea täydellisesti ja kaikki myöhemmät rippini ovat olleet turhia? Ja taas mieleeni tulee näitä kiusauksia, kateutta, siveettömyyttä, sehän tarkoittaa että katumukseni on ollut pinnallista enkä ole aidosti luopunut paheesta?

Sitten tekee mieli ripittäytyä uudelleen, ainakin varmuuden vuoksi. Mielessä voi jäytää kauhu siitä, ettei olekaan Jumalan armossa. Rippi houkuttelee myös toisesta syystä. Sen jälkeen yleensä tuntuu ainakin hetkellisesti hyvältä. Mutta sitten epäilykset palaavat. Tällöin suhde ripin sakramenttiin voi olla lähes päihderiippuvuuden kaltainen. Se vapauttaa ja se ahdistaa. 

Mikä tässä on huomattavaa? Se, että ulkopuolisen silmissä henkilön kysymykset ja ajatukset vaikuttavat absurdeilta. Esimerkin henkilö ei ole suuri syntinen. Todennäköisesti hän ei ole objektiivisesti tehnyt mitään tavallisesta poikkeavaa. Ehkä hän ei ole ulkoisesti tehnyt mitään syntiä. Siksi on luonnollista, että kun hän epäilee Jumalan armoa, nuo epäilykset kohdistuvat etupäässä sisäisiin ajatuksiin, tarkoituksiin, oman katumuksen riittävyyteen. 

Omantunnonvaivainen voi toki tiedostaa sen, että objektiivisesti hänen elämänsä ei näytä kovin erilaiselta kuin muiden. Tämä ei riitä poistamaan huolia. Hänellä on ainakin kaksi mahdollista tapaa perustella se, että huolet ovat aiheellisia. Yksi on se, että koko maailma on hirveässä synnin pimeydessä. Toinen on se, että hän itse vain sattuu olemaan niin hirveän huono, ja varsinkin hänellä on valtavasti sisäisiä puutteita, joita muut eivät tunne. 

Molemmissa perusteluissa on totuuden siemen. Mutta ytimen ympärille on kasvanut massiivinen lumipallo, joka on vienyt siltä kaiken suhteellisuudentajun. Kyllä, maailmassa on paljon ihmisiä, jotka ovat välinpitämättömiä Jumalaa kohtaan – mutta siitä ei seuraa, että sinun syntisi olisivat suuria ja vakavia. Kyllä, sinussa on paljon sisäisiä puutteita, kuten meissä kaikissa – mutta siitä ei seuraa, että sinun syntisi olisivat suuria ja vakavia. Kyllä – sinussa on paljon sisäisiä puutteita, kuten meissä kaikissa – mutta Jumala ei pyydä meiltä virheettömyyttä, vaan luottamusta.

Joskus on tärkeää, että tällainen ihminen kuulee toiselta ihmiseltä (sellaiselta, joka myös uskoo Jumalaan) jotain tähän tyyliin: Come on! Luuletko oikeasti olevasi niin hirveä syntinen? Älä tuhlaa ajatuksiasi siihen. Se ei ole totta. Olet aivan tavallinen ihminen, syntiin taipuvainen kuten muutkin. Mutta sinä haluat ja yrität elää Jumalan tahdon mukaan. Se riittää. Hän on kanssasi. 

Mistä apua?

Huomauttaessani, että omantunnonvaivaisuus on peräisin kiusaajasta, tarkoitukseni ei ollut pelotella. Tarkoitukseni oli oikeastaan päinvastainen. Omantunnon vaivat tulee demystifioida. Kun asioista puhutaan oikeilla nimillä, niistä saadaan parempi ote. On tärkeä ymmärtää, että omantunnon vaivat eivät oikeastaan johdu minusta itsestäni. Ne ovat kiusaus. Hieman erikoinen kiusaus, mutta kiusaus kuitenkin. 

Omantunnon vaivat ovat ennen kaikkea kiusaus epäillä Jumalan rakkautta minua itseäni kohtaan. Ne ovat kiusaus epäillä hänen armonsa suuruutta. Ne ovat myös kiusaus epäillä hänen edustamiensa paimenten neuvoja ja rauhoittavia sanoja. Ne ovat kiusaus epäillä terveen järjen ääntä. 

Tästä seuraa myös, että omantunnon vaivoista voi vapautua, vaikka aiemmin mainittuja altistavia syitä (tunneherkkyys, pakko-oireet, tunne-elämän haavat) ei voisikaan parantaa. Tämä on sitä paitsi myös nykyaikaisen kognitiivisen psykologian lähestymistapa. Monia psyykkeeseen liittyä haasteita (kuten masennusta tai aggressiivisuutta) voidaan lievittää ja joskus ratkaista kokonaankin kehittämällä uusia ja parempia mentaalisia toimintatapoja. 

Mikä siis avuksi? Mikä itseäni auttoi? Ennen kaikkea kaksi asiaa: hyvä teologia ja hyvä hengellinen ohjaus. 

Selkeyttä jumalakuvaan 

Kazimirowski Eugeniusz, Divine Mercy, 1934.jpgHyvällä teologialla tarkoitan sitä, että oikea, järjellinen ymmärrys Jumalasta kasvaa ja tarkentuu. En usko Jumalaan vain, koska joskus tuntuu siltä. Tiedän, että hän on olemassa. Tiedän, että hän on luotettava. Tiedän, että hän on hyvä. Mistä voin sen tietää? Syventymällä yhä paremmin kirkon uskoon ja historian suurten ja pyhien teologian kirjoituksiin. Tähän perustuu myös luottamukseni siihen, että hän on hyvä ja laupias minua kohtaan. 

Toki tämä on tärkeää jokaiselle. Omantunnon vaivoista kärsivän tulee kuitenkin erityisesti pyrkiä kasvamaan uskon objektiivisuudessa. Tällöin on myös tavallista suurempi syy varjella itseään vaikutteilta, jotka saavat epäilemään Jumalaa. Omantunnonvaivaisuus on tavallaan eräs variantti Jumalan epäilemisestä. Se ei ole Jumalan olemassaolon epäilemistä, vaan hänen hyvyytensä ja laupeutensa epäilemistä.

Epäilemisen vastavoimaksi tarvitsen objektiivista uskoa. En usko Jumalan hyvyyteen minua kohtaan siksi, että minusta sattuu tuntumaan joltakin. Tiedän, että hän on hyvä ja laupias myös minua ja heikkouksiani kohtaan, koska Kristuksessa Jumala on ilmoittanut ja paljastanut todellisen olemuksensa eli äärimmäisen laupeutensa, hyvyytensä ja kärsivällisyytensä luotujaan kohtaan. Kaikkia, myös minua kohtaan. 

Vältä tiukkaan lakiin keskittyvää hengellisyyttä

Toki jokaisen tulee viisaasti harkita, mitä lukee ja katsoo. Kroonisista omantunnon vaivoista kärsivän on kuitenkin tehtävä niin suuremmasta syystä. Ei kaikkien ihmisten tule syödä mitä tahansa, eikä ihmisen tule myöskään ruokkia mieltään ja sieluaan millä tahansa kirjoilla. Taipumus omantunnon vaivoihin on eräänlaista hengellistä allergiaa. Esimerkiksi tiukkojen, rigorististen kirjoitusten lukeminen (tai opetusten kuunteleminen) tuottaa hänessä hengellistä pahoinvointia ja muuta oireilua. Se ei ole hänelle hyväksi. 

Allergiavertaus on tosin ontuva. Parempi vertaus voisi olla addiktio johonkin, joka tekee vahinkoa. Omantunnonvaivainen ihminen voi nimittäin kokea suurta houkutusta hakeutua rigoristisen kirjallisuuden pariin. Hän kokee saavansa siitä vahvistusta tuntemuksilleen. Ja hän on oikeassa: totta totisesti hän saa vahvistusta kiusauksilleen. Mutta kiusauksia ei pidä tieten tahtoen vahvistaa. Ne tulee torjua. Niitä ruokkivia vaikutteita tulee välttää. 

Tämä pätee myös Raamatun kirjoihin. Jos olet taipuvainen omantunnon vaivoihin, älä sentään lue iltapuhteeksi Mooseksen kirjoja. Mitä? Eivätkö ne ole hyviä ja pyhiä? Ovat, ne ovat todella hyviä. Mutta eivät sinulle. Mooseksen laki heijastaa Jumalan pedagogiaa uppiniskaista kansaa kohtaan. Sinä et ole uppiniskainen, sinä olet yliherkkä. Lue evankeliumeja, lue miten Jeesus kohtelee erilaisia ihmisiä. Lue samarialaisen naisen tarina (Joh. 4). Lue ennen kaikkea Jeesuksesta ja apostoleista, jotka olivat monessa suhteessa epätäydellisiä. Kuvittele itsesi heidän asemaansa. Anna Jeesuksen olla rakastava ja laupias sinua kohtaan. 

Ja muista, että Jeesus Kristuksen on jumalallisen ilmoituksen täyteys. Hänessä meille on annettu todellisen Jumalan kasvot. 

Hengellisestä kirjallisuudesta suosittelen erityisesti Jacques Philippen kirjoja. Niitä suosittelen toki kenelle tahansa. Ne ovat helppolukuisia ja syvällisiä, ja ne perustuvat klassiseen, katoliseen kristinuskoon sen parhaassa muodossa. Omantunnonvaivaiselle ne sopivat erityisen hyvin. 

Selkeyttä moraaliteologiaan 

Michelangelo: Jumala. Yksityiskohta Sikstuksen kappelin kattofreskosta. Kuva: Wikipedia

Toinen järkeä ja ajattelua muovaava tekijä on hyvä moraaliteologia. On vapauduttava nominalistisen moraaliajattelun ikeestä. Tässä yhteydessä nominalismi tarkoittaa sitä, että asiat ovat hyviä tai pahoja mielivaltaisesti sen mukaan, mitä Jumala on sattunut käskemään. Nominalistinen Jumala vaatii vain kuuliaisuutta. Sen vastakohta on moraalirealismi, jonka mukaan Jumalan antama moraalikasvatus on viisasta ja hyvää, ja se pyrkii ihmisen kasvuun ja hyvään elämään. 

Nominalistinen moraaliajattelu on sattuneesta syystä tyypillistä protestanttiselle perinteelle. (En tarkoita että jokainen protestantti olisi nominalisti, vaan viittaan yleisemmin aateperinteen taakkaan.) Luterilainen lain ja evankeliumin erottelu ei ongelmaa ratkaise, vaan sysää ongelmaa eteenpäin. Etenkin herätysliikkeissä kasvaneilla suomalaisilla on usein taustalla varsin nominalistinen tapa käsittää moraalilaki. Se on omiaan ruokkimaan omantunnon vaivoja. Näin tapahtuu etenkin silloin, kun kaikkia syntejä on pidetty yhtä vakavina. 

Toisaalta on hyvä tietää, että nominalistinen ajattelutapa on vaikuttanut paljon myös katolisessa perinteessä myöhäiskeskiajalta lähtien. Se ilmenee käskyjen ja kieltojen korostumisena hyveiden sijasta. Taustalla näyttää olleen halu varmistaa että lapset ja nuoret – ja aikuisetkin – tuntevat kristillisen moraaliopetuksen perusasiat ja oppivat välttämään syntiä. Hyvä tarkoitus, mutta väärä painotus. Se on vääristymä, jota monet hyvät teologit ovat jo pitkään arvostelleet.

Hyvää moraalista kirjallisuutta 

Mistä sitten parempaa oppia? Valitettavasti Katolisen kirkon katekismus ei riitä. Sen moraaliteologinen osa (kirjan kolmas osa) on sinänsä hyvä, mutta se pyörii aivan liiaksi käskyjen ympärillä. Omantunnon vaivoihin taipuvainen henkilö ei saa siitä riittävää selkeyttä, eikä riittävää syvyyttä. Tämä on hyvin valitettavaa, mutta se nyt vain pitää tällä haavaa hyväksyä.

Onneksi hyvää kirjallisuutta on kuitenkin enemmän kuin tarpeeksi. 

Ensimmäisenä mieleeni tulee erinomainen maallikkoteologi Germain Grisez (1929–2018). Grisez’n ja Russell Shaw’n yhteisteos Fulfillment in Christ: A Summary of Christian Moral Principles (1991) on erinomainen johdatus katoliseen moraaliteologiaan. Se on samaan aikaan sekä klassinen että tuore. Myös pohdiskelevampi teos Beyond the New Morality (e-kirja) (1980) on hyvä ja hyödyllinen. 

Yksityiskohtaisempaa moraaliopetusta tarjoaa Grisez’n kolmiosainen teos The Way of the Lord Jesus, joka on nykyään kokonaan luettavissa netistä. Sen ensimmäinen osa (Christian Moral Principles) on laaja selitys moraaliteologian perusteista. Toinen osa (Living a Christian Life) käy läpi kristillisen elämän perusteemat. Kolmas osa (Difficult Moral Questions) esittää pitkän listan erilaisia hankalia kysymyksiä, joihin Grisez tarjoaa pohdiskellun vastauksen.

Kolmannen osan johdannossa Grisez kuitenkin korostamalla korostaa, että vastauksia vaikeisiin tapauksiin ei tule lukea erillisinä. Hän ei myöskään yritä tarjota erehtymättömiä vastauksia, vaan antaa esimerkkejä siitä, millä tavoin yleisiä moraaliperiaatteita voidaan soveltaa vaikeisiin kysymyksiin. Sen lukeminen on hedelmällistä vain, kun taustalla on hyvä ymmärrys periaatteista. Älä siis ryhdy lukemaan sitä ennen kahta ensimmäistä osaa. 

Suositeltavia kirjoja on tietysti muitakin. Romanus Cessarion Introduction to Moral Theology (2001) on selkeä ja lyhyehkö perusteos positiivisella vireellä. John Finnisin Fundamentals of Ethics (1983) ja Moral Absolutes (1991) ovat syvällisiä ja painavia teoksia, jotka heijastavat klassista moraalirealismia. Finnisin tyyli on tosin aika kuiva. Josef Pieperin The Four Cardinal Virtues (1966) on klassikko, joka selittää hyve-etiikan tomistisesta näkökulmasta. Toisaalta uudempaa ja laajempaa opetusta tarjoavat Christopher Kaczor ja Thomas Sherman teoksessaan Thomas Aquinas on the Cardinal Virtues (2009). 

Moraaliteologian historiasta kiinnostuneille löytyy Servais Pinckaersin arvostettu teos The Sources of Christian Ethics (1985). Se antaa hyvän kuvan siitä, miten katolinen moraaliteologia kehittyi ja toisinaan vääristyi historian saatossa. Toisaalta Pinckaers on tuottanut useita pieniä helmiä, kuten Morality: The Catholic View (2003), The Pursuit of Happiness – God’s Way (2011) sekä Passions and Virtues (2017). Kaikki nämä ovat lääkettä omantunnon vaivoille. 

Oma alueensa ovat seksuaalisuuteen liittyvät kysymykset. Niitä koskien suosittelen erityisesti Jason Evertin ja Christopher Westin teoksia. Seksuaalisuuden teologiaa ja moraalia perinteisen opin mukaisesti, pyhän Johannes Paavali II:n ruumiin teologian hengessä. 

En toki oleta, että hullukaan ehtisi noita kaikkia lukemaan. Haluan kuitenkin korostaa sitä, että hyvän perustan luominen on terveellisen hengellisen ja moraalisen elämän avain.

Entä käytännössä?

Tässä kirjoituksessa olen lähestynyt omantunnon vaivoja yleiseltä kannalta. Kuitenkin ongelmasta kärsivä lukija varmasti kaipaisi myös käytännönläheisempää lähestymistapaa: kuinka toimia kun epäilykset kalvavat? Tämän vuoksi olen jakanut aiheen käsittelyni kahteen osaan, joista jälkimmäisessä annan käytännön neuvoja omantunnon vaivoihin. Tämä kakkososa ilmestyy huomenna.

7 comments

  1. Rippi on katolisten kirkkojen aarre, joka meiltä luterilaisilta on jäänyt vähemmän käytetyksi avuksi. Psykoanalyytikkona olen välillä toivonut että ihmisillä olisi sellainen luonnollinen suhde rippiin.
    Kirjoitin tästä mahdollisuudesta psykologiselta kannalta tänä keväänä ilmestyneessä kirjassani ”Sielua särkee- mistä apu , ripin mahdollisuudesta ihmisen hädässä” .

    Liked by 1 henkilö

  2. Kuten tekstissä mainitaan omantunnon tuskat ja henkinen ahdistus voivat ainakin joissain tapauksissa olla ongelmallisia.
    Asiaa voinee tarkastella myös vastakkaisesta näkökulmasta: entä jos omatunto ei koskaan vaivaa eikä mikään koskaan kaduta? Sellaisessa maailmassa Eeva syyttää erheistään käärmettä ja Aatami Eevaa…

    Liked by 1 henkilö

  3. Hyvä kirjoitus, joka hertti ajatuksia ja pakotti hetkeksi miettimään. Kirjoituksessa ehkä mielenkiintoisin pointti oli minusta ehkä kysymys, vaatiiko Jumala asioita, koska ne ovat hyviä, vaiko ovatko asiat hyviä, koska Jumala vaatii niitä. Ts. onko käskyssä kyse kuuliaisuuden koettelusta vai hyvän asian käskemisestä.

    Minusta yhden ainoan vaihtoehdon valitseminen ei tee oikeutta Raamatun ilmoitukselle, eikä sitä tee myöskään luterilaisuuden kuvaaminen yhdellä kannalla olevaksi. Asia on minusta monimutkaisempi. On ilmeistä, että Raamatussa on tilanteita, joissa pelkkä kuuliaisuus on korostunut. Ehkä selvin näistä on Abrahamin uhri. (Kielto syödä hyvän- ja pahantiedon puusta on myös mahdollista tulkita tällaiseksi, ja Luther taitaa tehdä niin Genesis-kommentaarissa, mutta se ei minusta ole ilmeinen tulkinta.)

    Luterilaisessa perinteessä ahdistusten käsittelyssä kuuliaisuusaspekti on korostunut – mutta väitän, että Lutherin ajatus kääntyy lopulta ei-nominalistiselle kannalle. Koetuksen aikana Lutherin ristin teologian mukaan olennaista on kuuliaisuus ja Jumala näyttää mielivaltaiselta. Mutta Luther ajattelee, että koetuksen jälkeen ihminen ymmärtää, miksi oli hyvä, että jokin asia meni niinkuin meni. Huipentuma tästä on ristiinnaulitseminen, jonka aikana ja jota ennen opetuslapset eivät ymmärtäneet, miksi Kristuksen piti kärsiä ja kuolla. Pietari ajatteli, että hyvä Jumala toteuttaa suunnitelmansa jotenkin muuten. Mutta tiedämme, kuinka Kristus nuhteli häntä. Jälkikäteen, kun opetuslapset saivat Pyhä Hengen, he ymmärsivät miksi ristiinnaulitsemisen täytyi tapahtua, vaikka ensin se vaikutti pahalta ja mielivaltaiselta.. Koetuksen jälkeen asia nähdään uudessa valossa. Joskus tämä tapahtuu vasta taivaassa (Luther puhuu joidenkin asioiden ymmärtämisestä vasta per lumen gloriae). Ehkä tämä näkökulma auttaa ihmistä selviämään hyvin äärimmäisistä koettelemuksista.

    Koetuksen kestäminen itse asiassa liittyy Lutherin mukaan juuri vuodatettujen teologisten hyveiden kasvuun. Koetuksen kestäminen vaatii toivoa, sitä, että Jumala tukee koetuksessa. Koetuksesta selviäminen kasvattaa uskoa sen kautta, että ihminen ymmärtää jälkikäteen, miksi Jumala käski/salli jotain. Lopulta tämä kasvattaa rakkautta.

    Liked by 2 people

  4. Kiitos paljon kun kirjotit tämän, sain tästä ja kakkososasta paljon apua (olen se sama, joka aloitti sen omantunnonvaivakeskustelun).
    Minua jäi mietityttämään, että mitä jos epäilee että joku rippi joskus vuosia sitten ei ollut pätevä puutteellisen katumuksen tai jonkun asian salaamisen takia? Eihän kukaan voi muistaa täysin varmasti, ettei vaikka esim. vuonna 2002 ripittäytyessään jättänyt mainitsematta jotain mikä olikin kuolemansynti ja kaikki muut ripit sen jälkeen epäpäteviä. Kun objektiivista varmuutta ei voi saada, pitäisikö ripittäytyä uudestaan kaikista synneistä mitä on sinä aikana tehnyt vai miten pitäisi toimia?

    Liked by 2 people

    1. Hei Anna! Kiitos kommentista ja kysymyksestä. Tuo esittämäsi kysymys on aika yleinen huoli, joka omantunnonvaivaiselle ihmiselle voi tulla mieleen.

      Vastaus on: ei tarvitse. Ei varsinkaan, kun kyse on vain epäilyksestä, että ”mitä jos joskus”.

      Ennen tarkempaa selitystä pyydän muistamaan, että Jumalamme on laupeuden Jumala. Hän haluaa antaa syntimme anteeksi. Hän haluaa vuodattaa Pyhän Hengen meihin. Hän ei itse tilaisuutta löytää jokin puute, vaan hän etsii tilaisuutta tehdä hyvää ja vuodattaa meihin laupeuttaan.

      Tämä tarkoittaa sitä, että Jumala ei pidätä meiltä anteeksiantoa, ellemme me itse sulje sitä pois, tai siis sulje itseämme siltä. Näin olisi silloin, jos meillä ei ole lainkaan katumusta tai olisimme tietoisesti epärehellisiä.

      No, teoriassa voisi kenties käydä niin, että vaikka joskus vuosia sitten olisin tietoisesti epärehellinen ripissä, mutta oletetaan että myöhemmin unohdan asian täysin. Sitten joskus myöhemmin käyn uudelleen ripillä, mutta tällä kertaa aidosta halusta saada Jumalalta syntien anteeksiannon. Mutta oletetaan että se aiempi rippi, jolloin olin tietoisesti epärehellinen, ei palaa mieleeni, joten en mainitse siitä mitään. No, oliko tuo uudempi rippi sitten pätevä? Kyllä! :-)

      Miksi se oli pätevä? Koska se aiempi tapaus ei ollut tietoisuudessani (aktiivisessa omassatunnossani), ja näin ollen jälkimmäinen rippi oli aito. Ja muista: jokainen aito rippi tuo syntien poispyyhkimisen kaikille (!) synneille, myös niille joita ei ole ymmärtänyt tai muistanut mainita. Vaaditaan vain vilpittömyyttä, eli avoimuutta Jumalan armolle.

      Ripittäytyminen ei ole sellainen suoritus, joka pitäisi tehdä mahdollisimman hyvin jotta Jumala suostuisi antamaan meidän syntimme anteeksi. Jeesus antoi kirkolle vallan antaa syntejä anteeksi, ei jotta syntien anteeksisaaminen olisi vaikeampaa, vaan jotta se olisi helpompaa ja jotta Jumalan armo toimisi voimallisemmin. Me yritämme käydä ripillä hyvin, jotta olisi vielä paremmin avoimia Jumalan armolle ja tekisimme paremmin yhteistyötä Pyhän Hengen kanssa.

      Miten siis toimia? Jos et ole tietoinen mistään konkreettisesta syystä epäillä aiempia rippejä, niin unohda koko asia. Turha edes tuhlata aikaa siihen. Jos taas mieleesi tulee joskus jokin konkreettinen syy (silloin ja silloin, tai se ja se juttu), niin voit toki mainita sen sitten, kun muutenkin käyt ripillä. Eli aivan samoin kuin jos mieleesi tulisi jokin vanha synti, jota et ole koskaan ymmärtänyt tai muistanut mainita. Se on jo pyyhitty pois aiemmissa ripeissä, mutta sen mainitseminen auttaa puhdistamaan omaa muistoa ja vahvistamaan luottamusta siitä, että se on pyyhitty pois.

      Liked by 1 henkilö

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s