OSKARI JUURIKKALA

Eilen julkaisin artikkelin, jossa käsittelin omantunnon vaivoja. Tarkoitan sillä tässä taipumusta huolestua näennäisen pienistä asioista niin paljon, että kokee usein suurta rauhattomuutta ja epävarmuutta sielunsa tilasta. Ensimmäisessä osassa selitin, että taipumus toistuviin omantunnon vaivoihin voi johtua monista tekijöistä, kuten tunneherkkyydestä, mielivaltaisesta Jumalakuvasta tai hyväksytyksi tulemisen epävarmuudesta lapsuudessa.

Huomautin kuitenkin, että nämä ovat vain altistavia tekijöitä. Omantunnonvaivaisuus on ytimeltään eräänlainen kiusaus. Näin ollen se ei ole peräisin Jumalasta, joka on rauhan Jumala ja joka haluaa sielulle iloa ja rauhaa. Taipumusta toistuviin omantunnon vaivoihin on siis syytä vastustaa. Tie ulos omantunnonvaivaisuudesta on hengellisen kasvun tie, jossa ymmärrys uskon – ja Jumalan armon – objektiivisesta puolesta kasvaa ja vahvistuu.

Mutta se on helpommin sanottu kuin tehty. Ja se vie aikaa. Mitä siis tehdä käytännössä, jos omatunto jatkuvasti vaivaa? Annan nyt muutamia tarkempia neuvoja katolisesta perinteestä käsin.

Ensimmäinen on: älä jää yksin. Kysy neuvoa. Puhua asiasta rohkeasti. Älä pelkää sanoa ääneen, että sinulla tuntuu olevan taipumusta omantunnon vaivoihin. Kun juttelet asiasta hyvän ja kokeneen papin kanssa (tai viisaan ja kokeneen maallikon kanssa), huomaat pian, että ongelma lievittyy.

On tärkeää, että luotat kyseiseen henkilöön. Enkä tarkoita vain sitä, että pidät häntä luotettavana. Tarkoitan, että teet niin kuin hän opastaa. Eli luotat aktiivisesti.

Tämä on tärkeää. Omantunnon vaivoista kärsivän ihminen pitää oppia luottamaan Jumalan armon ja opastuksen ulkoisiin merkkeihin. Sinun tulee luottaa, vaikka omat epäilykset ja tuntemukset sanoisivat muuta.

Pappi saattaa esimerkiksi sanoa, että se, mistä kerroit, ei ole vakava synti. Yksi yleisimpiä haasteita on juuri se, että omantunnonvaivainen ihminen näkee ja kokee kuolemansyntiä myös siellä, missä sitä ei ole.

Kuolemansynnin mörkö

Klassinen moraaliteologia tekee erottelun lievän synnin ja kuolemansynnin eli raskaan synnin välillä. En yritä tässä selvitellä erottelun teologisia perusteita, vaan menen heti käytäntöön. Erottelulla on suuri käytännöllinen merkitys, koska siitä katsotaan riippuvan Jumalan armon tilassa oleminen, mahdollisuus käydä kommuuniolle eli ehtoollisella (mikä olisi pyhäinhäväistys jos ihminen on kuolemansynnin tilassa) ja tarve ripittäytyä (vaikkakin myös lievistä synneistä voi ja kannattaakin ripittäytyä).

Erottelu on kokemuksen tasolla kaksipiippuinen juttu. Toisaalta on vapauttavaa tiedostaa, että ihmisen normaali taipumus monenlaisiin pieniin synteihin ei ole niin vakava asia. Minun päivittäiset rikkomukseni eivät ole merkki siitä, että jokin on vialla, vaan ne ovat kehoituksia kasvamaan hyveissä ja uudistumaan jatkuvasti. Myös lieviä syntejä tulee tietenkin välttää ja katua, sillä ne heikentävät rakkautta ja Jumalan pyhittävän armon vaikutusta. Jumala kutsuu meitä rakkauteen, osallistumaan hänen pyhyyteensä, eikä pelkästään välttämään syntiä.

Toisaalta erottelu lieviin ja raskaisiin synteihin voi ahdistaa, jos kuolemansynnistä tulee mörkö.

Milloin siis jokin ajatus, teko tai laiminlyönti on ns. kuolemansynti? Katekismus määrittelee sen kuvaamalla, että se on ”raskas rikkomus Jumalan lakia vastaan ja sellaisena se tuhoaa jumalallisen rakkauden ihmisen sydämessä” (1854). Tuntuisi intuitiiviselta, että tällaista syntiä ihminen ei tee kovin helposti – ei ainakaan ihminen, joka yleensä pyrkii elämään Jumalan lain mukaisesti.

Intuitio on aivan oikea! Valitettavasti omantunnonvaivaista ihmistä on vaikea vakuuttaa asiasta. Miksi?

Hän pelkää sitä, että saattaisi tehdä (tai olla tehnyt) syntiä. Hän etsii varmuutta. Hän etsii turvallisuuden rajoja. Ja hän alkaa tutkia kirjoja, tekstejä, nettikeskusteluja, määritelmiä. Tarkoitus on hyvä, mutta metodi on väärä. Häneltä puuttuu iso kuva, joten hän tulkitsee jokaisen sanan itseään vastaan – tai pikemminkin Jumalan laupeutta ja tervettä järkeä vastaan. (Anteeksi jos ilmaisen asian liiankin suoraan. Muistutan, että kuvaan hieman liioitellen aiempaa omaa kokemustani.)

Perinteinen oppi toteaa, että kuolemansynnillä on kolme ehtoa (KKK 1857):

1. Asia itsessään on vakava (eli ei vähäpätöinen)
2. Se tehdään täysin tietoisesti (tietoisuuden tilassa ylipäänsä, ja tietoisena siitä, että kyseinen asia on synti)
3. Se tehdään syntiin harkitusti suostuen (eli vapaa tahto samastuu syntiin täysin)

En toki voi tässä tarjota aiheesta kattavaa analyysiä. Katekismus selittää näitä hieman lisää (1858–1860), valitettavasti ei kuitenkaan niin, että se vastaisi omantunnonvaivaisen ihmisen huoliin. Pari lisähuomiota on siis syytä tehdä.

Rajanvetoa

Ensinnäkin pari tarkentavaa pointtia niille, joilla on taipumusta nähdä kuolemansyntiä joka puolella. Mitä tulee itse asian vakavuuteen:

• Vakavia asioita ei pidä itse keksimällä keksiä. Jos et ole varma, kysy mielipidettä kokeneelta papilta. Viime kädessä erottelu ei ole maailman tärkein, koska tietenkin haluamme välttää myös lievää syntiä. Mutta se, että jälkeenpäin jokin pieni asia on jäänyt vaivaamaan, ei tarkoita, että synti olikin sitten varmaan tosi raskas. On aivan tervettä katua myös pieniä syntejä!
• Henkilö, jolla on taipumusta omantunnon vaivoihin, taipuu myös yleensä olettamaan, että asia on vakava, jos hän ei ole aivan varma siitä, että se ei ole vakava. Käytännössä kuitenkin juuri hänen pitäisi olettaa päinvastoin: asia ei ole vakava, ellei se ole selvästi ole hänen silmissään vakava.

Yleisin huoli koskee toisaalta tahdon suostumista syntiin. Omantunnonvaivainen ihminen epäilee yleensä sitä, että onko hän ainakin sisäisesti suostunut johonkin syntiseen ajatukseen tai haluun. Ja että jos hän on suostunut vähän, niin varmaan hän sitten on suostunut siihen täysin. Mutta se ei ole perinteistä katolista teologiaa. Nimittäin:

• Ensinnäkin on tärkeä tiedostaa, että synti ei ole halussa sinänsä, vaan siinä, että ihminen selvästi valitsee sen. Tunnetilat sinänsä eivät ole syntejä. Eivätkä mielikuvitukseen putkahtavat ajatukset.
• Tahdon myöntyminen eli suostuminen syntiin voi sisältää monia askelia ennen harkittua eli täyttä suostumusta. Näin on itse asiassa aina, kun kyse on ihmisestä, joka omista heikoista taipumuksistaan huolimatta pyrkii yleensä elämään Jumalan tahdon mukaisesti!
• Kuolemansyntiä ei siis voi olla silloin, kun ”en ehkä vastustanut sitä ajatusta riittävästi”. Miten niin riittävästi? Kyllä, ehkä sitten syyllistyit lievään syntiin. Mutta tahtosi ei ole voinut myöntyä täysin, jos edes mietit asiaa riittävyyden näkökulmasta. Harkittu suostuminen syntiin tarkoittaa sitä, ettet lopulta vastustanut sitä enää ollenkaan. Siinä on radikaali iso ero.

Sitten on vielä eräs varsin tärkeä pointti: järjen täysi ymmärrys synnistä ja tahdon täysi myöntyminen synnille tulee olla läsnä samanaikaisesti, jotta kyseessä voisi olla kuolemansynti. Tämä on erityisen merkittävää silloin, kun puhutaan vahvoja tunnereaktioita herättävistä ajatuksista tai aikomuksista.

Ehkä lukija ajattelee, että tarkoitan seksuaalisia syntejä. En tarkoita vain niitä, vaikka selvää on, että sillä alueella tämä erottelu on erityisen tärkeä. Ihmiselle voi tulla vahvoja tunnereaktioita ja fyysisiä reaktioita ilman, että hän tahtoo niitä. Niitä voi myös tehdä mieli ilman tahdon täyttä myöntymistä. On eri asia nähdä kuin tieten tahtoen katsella, ja tämä koskee myös mielikuvituksessa tapahtuvaa näkemistä ja katselemista.

Jos asian suhteen on yliherkkä, voi joskus säikähtää sitä, että miten saattoi ajatella sellaista, ja saattoi sitä jopa hetken tahtoakin… Juuri silloin on hyvä tiedostaa, että oman pään sisällä – ja tunteissa, ja ruumiissa muutenkin – tapahtuu monia tahtomattomia asioita. Vakavaa syntiä ei missään nimessä ole tapahtunut, jos yhtenä hetkenä teki mieli jotain ja toisena hetkenä havahtui siihen, että ”mitä ihmettä nyt olinkaan ajattelemassa”.

Tämä pätee aika monenlaisiin asioihin – esimerkiksi vihaan ja aggressioon. Ei ole mitenkään epätavallista, että ulkoisesti harmittoman rauhallinen ihminen voi kokea yllättävää sisäistä suuttumusta ja kostonhalua, jotka mielikuvitus saattaa yhtäkkiä maalailla hurjina väkivallantekoina.

Onko hän siis ihan tuosta vain sydämessään syyllistynyt murhaan tai vähintäänkin vakavaan pahoinpitelyyn? Ei todellakaan. On mitä todennäköisintä, että ensin mielessä oli vahvan tunnelatauksen siivittämä visio, joka hetkellisesti veti puoleensa, ja tietoisuuden ja ymmärryksen palatessa arvioimaan asiaa hän luopui ajatuksesta, jopa vähän hämillään siitä. Tällaisella prosessilla ei ole mitään tekemistä kuolemansynnin kanssa.

Hyvä yleissääntö on tämä: kuolemansyntiä ei tehdä vahingossa eikä puolivahingossa. Tämän pitäisi oikeastaan olla itsestäänselvyys. Sehän seuraa suoraan aiemmin mainituista ehdoista, täyden tietoisuuden ja täysin harkituksen suostumuksen ehdoista. Mutta korostan sitä vielä, koska omantunnonvaivaiset ihmiset eivät meinaa sitä uskoa: et voi tehdä kuolemansyntiä vahingossa!

Jos siis mietit jälkikäteen, että ”olikohan se kuolemansynti?”, voit olla täysin varma: ei ollut!

Edellä esitetty analyysi saattaa hämmentää lukijaa, joka ei ole lainkaan taipuvainen omantunnon vaivoihin. On tärkeä muistaa, että en kirjoita sellaiselle lukijalle. Painottaisin asioita hyvin eri tavalla, jos kohdeyleisönäni olisi syntiin välinpitämättömästi suhtautuva kulttuurikristitty. Erilaisella painotuksella on teologinen perusta, jonka selitän seuraavaksi.

Yleisempi heuristiikka eli nyrkkisääntö 

Omantunnon vaivoista kärsivälle annetaan usein seuraava ohje: jos et ole aivan varma tehneesi kuolemansyntiä, et ole tehnyt kuolemansyntiä. Toimi sen mukaisesti.

Tämän neuvon noudattaminen voi olla vaikeaa. Se voi tuntua pahalta. Mieleen voi tulla kaikenlaisia epäilyksiä, että ehkä se pappi ei vain tajua, ja enhän minä nyt oikeasti mikään omantunnonvaivainen ihminen ole, minähän olen vain herkkä. Yms.

Neuvon noudattaminen on helpompaa, kun tiedostaa, että se perustuu yleisempään moraaliteologiseen nyrkkisääntöön, joka on seuraava.

Miten arvioida asiaa, jos henkilö ei ole varma siitä, onko hän tehnyt syntiä, tai oliko tehty synti kuolemansynti (eli onko hän täysin harkitusti myöntynyt siihen)? Tulkinta riippuu siitä, miten henkilö yleensä suhtautuu syntiin ja Jumalan lakiin

1. Kun kyseessä on henkilö, joka yleensä haluaa elää Jumalan tahdon mukaisesti (mikä näkyy esimerkiksi siinä, että hän ylipäänsä välittää asiasta, käy kirkossa yms.): jos hän on epävarma, on syytä olettaa, että se ei ollut synti, tai vastaavasti se ei ollut kuolemansynti.
2. Kun kyseessä on henkilö, joka yleensä ei välitä Jumalan laista eikä aktiivisesti elä yhteydessä Jumalaan: jos hän on epävarma, on syytä olettaa, että se oli synti (tai vastaavasti kuolemansynti).

Tämän heuristiikan eli nyrkkisäännön logiikka on varsin yksinkertainen. Ensimmäisessä tapauksessa oleva ihminen ei olisi epävarma tekemästään synnistä. Hän ei tee syntiä vahingossa tai ohimennen, eikä Jumala anna hänen langeta sillä tavalla. Jälkimmäisessä tapauksessa taipumus on päinvastainen ja näin ollen myös oletussääntö.

Omantunnon vaivoista kärsivän ripittäytyminen

Toinen yleinen haaste liittyy ripittäytymiseen. Omantunnon vaivoista kärsivä ihminen saattaa ajatella, esimerkiksi, että hän ei sanonutkaan ihan kaikkea mitä piti sanoa, tai että hän ei katunut riittävän hyvin. Tai hänen voi tehdä mieli käydä kohtuuttoman usein ripittäytymässä. Näihin taipumuksiin on selvät vastaukset.

Ensinnäkin mitä tulee epäilyksiin koskien ripin riittävyyttä:

• Muista, että rippi on Jumalan laupeuden paikka. Rippi on Jeesus Kristus, joka tahtoo laupeutta ja syntien pois pyyhkimistä. Hän ei siis etsi vikoja. Hän ei etsi puutteita.
• On totta, että ripissä tulee sanoa ääneen (perinteisen opin mukaan) ainakin kaikki vakavat synnit, joista on tietoinen asianmukaisen omantunnon tutkiskelun jälkeen.
• Tämä tarkoittaa, että kaikkia lieviä syntejä ei tarvitse yrittäkään lausua.
• Mutta mitä jos omantunnon tutkiskelu ei ollut ’riittävän hyvä’? Se ei mikään ongelma, koska ehto ei koske omantunnon tutkiskelun laatua. Se sanoo vain, että se, mistä on tietoinen, tulee sanoa.

Riittää, ettet ollut tarkoituksella harkiten epärehellinen. Tästähän siinä perinteisessä säännössä on kyse.

On muuten suositeltavaa, että omantunnonvaivaisuuteen taipuva ihminen ripittäytyy ilman kirjoitettua syntilistaa. Se ei ole välttämätöntä, mutta se tekee pitkän päälle hyvää. Se auttaa vapautumaan ajatuksesta, että rippi on mekaaninen suoritus joka tulee hoitaa mahdollisimman täydellisesti. Vähän niin kuin ripissä Jumala pyyhkisi pois vain ne synnit, jotka muistaa sanoa. Se ei ole kirkon oppi.

Jos sitten ripittäytymisen hetkellä jotain ei tule mieleen, voi ihan suoraan sanoa, että ”luulen että oli jotain muuta mutta nyt en muista”. Silloin pappi voi rohkaista muistuttamalla, että kaikki synnit kyllä sisältyvät Kristuksen lahjoittamaan synninpäästöön.

Mitä tulee ripin toistamiseen kohtuuttoman usein, neuvo on selvä:

• Omantunnon vaivoista kärsivän ihmisen ei tule käydä ripillä uudelleen ”varmuuden vuoksi”. Sitä kiusausta on määrätietoisesti vastustettava, koska se ruokkii epätervettä varmistelun kierrettä. Luota Jumalan armon objektiivisiin merkkeihin. Toimi niiden mukaan, älä omien tunteidesi ja epäilystesi mukaan.

Toinen perinteinen suositus onkin, että omantunnon vaivoista kärsivä ihminen ripittäytyy yksinomaan säännöllisin väliajoin (vaikkapa joka toinen viikko tai kerran kuussa). Ei yhtään useammin. Ei ainakaan, ellei hän ole aivan absoluuttisen satavarma objektiivistien kriteerien perusteella siitä, että hän on tehnyt vakavan synnin.

Täydellinen katumus

Entä jos katumus ei ollut riittävää? Entä mitä tulisi tehdä silloin, kun ei voikaan käydä ripillä? Tässä on tarpeen selventää käsitteitä ja periaatteita.

Katumus rippiä varten: sillä ei ole mitään teknisiä arvosanavaatimuksia. Tietysti katumus on tärkeä osa ripittäytymistä. Rippi on parannuksen sakramentti, ja parannus lähtee sisäisestä halusta muutokseen. Muutos koskee sekä mennyttä että tulevaa: katuva ihminen toivoo, että mennyt synti pyyhittäisiin pois, ja että tulevaisuudessa hän ei tekisi samaa syntiä. Tämä ei ole mikään lupaus, että tulevaisuudessa en tee syntiä; sellaista ei ihminen pysty tekemään. Hyvä tahto riittää.

Sitä paitsi, jos joku ylipäänsä vapaasta tahdostaan menee ripittäytymään eli lausumaan papin persoonan kautta Kristukselle omia syntejään, niin voidaan aina olettaa, että hän katuu niitä. Katumuksen täydellinen puuttuminen olisi hyvin poikkeuksellista, ja yleensä kyse olisi siitä, että joku muu on painostanut käymään ripillä (mitä muuten ei koskaan tulisi tehdä, ei edes omille lapsille!).

Entä se kuuluisa täydellinen katumus, joka riittää kaikkien syntien anteeksiantamiseen silloin, kun ei ole mahdollista saada ripin sakramenttia ja kun siihen sisältyy päätös tunnustaa synnit sakramentaalisesti sitten kun mahdollista (KKK 1452)? Ilmaisu ”täydellinen katumus” on hieman harhaanjohtava. ”Täydellinen” ei tässä millään muotoa viittaa katumuksen intensiivisyyteen, vaan se viittaa motiiviin: katumus on motiiviltaan täydellinen, kun se ”syntyy rakkaudesta Jumalaan” (KKK 1452).

Täydellisen katumuksen vastakohta on ”epätäydellinen katumus”, joka ”syntyy synnin inhottavuuden näkemisestä tai ikuisen kadotustuomion ja muiden syntistä uhkaavien rangaistusten pelosta” (KKK 1453). Katekismus huomauttaa, että tämäkin on Jumalan lahja, ja se riittää katumukseksi parannuksen sakramentissa.

Itse asiassa voidaan lisätä, että katumuksessa voi hyvin olla molemmat elementit samaa aikaan (ja oikeastaan on ihan hyväkin olla!). Eli sekä tietoisuus synnin vastenmielisyydestä ja kadotuksen vaarasta että tietoisuus siitä, että synti loukkaa Jumalaa, joka on kaiken rakkauden arvoinen.

Mutta olennaista on tämä: ns. täydellinen katumus ei vaadi mitään syviä rukoussessioita. Riittää, että yksinkertaisesti rukoilee asiaan liittyen, lausuu mielessään halunsa rakastaa Jumalaa koko sydämestään, ja pyytää Jumalalta itselleen katumuksen lahjaa. Se on Pyhän Hengen lahja, eikä sitä kuulukaan yrittää pusertaa itsestään niin kuin se olisi pelkkä tahdonvoiman asia.

Korostan: katumusrukouksen ei tarvitse olla pitkä eikä monisanainen. Riittää, että sanot vaikka näin: ”Anteeksi, Jeesus, että olen tehnyt syntiä. Tahdon rakastaa sinua koko sydämestäni, vaikka olenkin heikko.” Se riittää. Pyri sitten olemaan ajattelematta asiaa enempää. Ripittäydy sitten rauhassa, kun siihen tulee tilaisuus.

Viimeiset neuvot

Tässä on ollut runsaasti erilaisia neuvoja. Arvelen, että koko aihe voi tuntua vieraalta ja oudolta sellaisesta lukijasta, joka ei koskaan ole omantunnon vaivoista kärsinyt. Jos näin on, pyydän kunnioitusta ja ymmärtämystä toisenlaisia ihmisiä kohtaan.

Ennen kuin lopetan, haluan antaa vielä muutamia neuvoja katoliseen kirkkoon liittyvälle (tai miksei jo liittyneellekin), jos hänellä on taipumusta omantunnon vaivoihin:

• Pyri keskustelemaan hengellisen ohjauksen merkeissä useamman kerran ennen liittymistä. Se voi olla myös vapaata juttelua ilman syntien tunnustusta. Yritä saada tottumusta siihen, että puhut sisäisestä maailmastasi luottamuksellisesti toisen ihmisen kanssa.
• Puhu rohkeasti epäilyksistäsi ja epävarmuuksistasi. Niissä ei ole mitään hävettävää. Muista että monet tunnetut pyhät ihmiset ovat kokeneet samoja asioita. Eivätkä papit ylläty näistä asioista. Et ole suinkaan ainut ihminen, jolla on tällaisia huolia.
• Anna itsellesi aikaa. Omantunnonvaivaisuus voi olla koettelemus, joka ei ratkea nopeasti. Pyri viettämään aikaa Jumalan seurassa, ottamaan vastaan sakramentteja, rukoilemaan, lukemaan sinulle sopivaa hengellistä kirjallisuutta.
• Kysy kokeneelta papilta tai luotettavalta maallikolta neuvoja koskien hengellisiä kirjoja, joita aiot lukea. Muista sanoa, että sinulla on taipumusta omantunnon vaivoihin. Tämä auttaa pappia suosittelemaan teoksia, jotka sopivat juuri sinun sielullesi paremmin.
• Luota papin antamiin neuvoihin ja elä niiden mukaisesti.