Katolisen kirkon katekismus

Kärsitkö omantunnon vaivoista? Osa 2 – Käytännön neuvoja

OSKARI JUURIKKALA

Eilen julkaisin artikkelin, jossa käsittelin omantunnon vaivoja. Tarkoitan sillä tässä taipumusta huolestua näennäisen pienistä asioista niin paljon, että kokee usein suurta rauhattomuutta ja epävarmuutta sielunsa tilasta. Ensimmäisessä osassa selitin, että taipumus toistuviin omantunnon vaivoihin voi johtua monista tekijöistä, kuten tunneherkkyydestä, mielivaltaisesta Jumalakuvasta tai hyväksytyksi tulemisen epävarmuudesta lapsuudessa.

Huomautin kuitenkin, että nämä ovat vain altistavia tekijöitä. Omantunnonvaivaisuus on ytimeltään eräänlainen kiusaus. Näin ollen se ei ole peräisin Jumalasta, joka on rauhan Jumala ja joka haluaa sielulle iloa ja rauhaa. Taipumusta toistuviin omantunnon vaivoihin on siis syytä vastustaa. Tie ulos omantunnonvaivaisuudesta on hengellisen kasvun tie, jossa ymmärrys uskon – ja Jumalan armon – objektiivisesta puolesta kasvaa ja vahvistuu.

Mutta se on helpommin sanottu kuin tehty. Ja se vie aikaa. Mitä siis tehdä käytännössä, jos omatunto jatkuvasti vaivaa? Annan nyt muutamia tarkempia neuvoja katolisesta perinteestä käsin.

Ensimmäinen on: älä jää yksin. Kysy neuvoa. Puhua asiasta rohkeasti. Älä pelkää sanoa ääneen, että sinulla tuntuu olevan taipumusta omantunnon vaivoihin. Kun juttelet asiasta hyvän ja kokeneen papin kanssa (tai viisaan ja kokeneen maallikon kanssa), huomaat pian, että ongelma lievittyy.

On tärkeää, että luotat kyseiseen henkilöön. Enkä tarkoita vain sitä, että pidät häntä luotettavana. Tarkoitan, että teet niin kuin hän opastaa. Eli luotat aktiivisesti.

Tämä on tärkeää. Omantunnon vaivoista kärsivän ihminen pitää oppia luottamaan Jumalan armon ja opastuksen ulkoisiin merkkeihin. Sinun tulee luottaa, vaikka omat epäilykset ja tuntemukset sanoisivat muuta.

Pappi saattaa esimerkiksi sanoa, että se, mistä kerroit, ei ole vakava synti. Yksi yleisimpiä haasteita on juuri se, että omantunnonvaivainen ihminen näkee ja kokee kuolemansyntiä myös siellä, missä sitä ei ole. (lisää…)

Sunnuntaivelvollisuuden ongelma

EETU MANNINEN

Nyt aion tarttua aiheeseen, joka saattaa vaikuttaa monista tämän blogin ei-katolisista lukijoista mitättömältä, huvittavalta, pikkumaiselta, tai (eikä välttämättä ihan suotta) lakihenkiseltä – nimittäin sunnuntaivelvollisuuteen, jota teroitetaan myös katolisen kirkon nykyisessä katekismuksessa (KKK 2180-2183).

Aiheeseen liittyvä kuva

Katolisen kirkon katekismus, Helsinki: KATT, 2005.

Sunnuntaivelvollisuus tarkoittaa, että jokainen katolilainen on velvoitettu osallistumaan messuun jokaisena sunnuntaina ja velvoittavana juhlapyhänä (Suomessa joulu, Neitsyt Marian juhla uudenvuodenpäivänä, loppiainen ja helatorstai), ja mikäli tätä velvollisuutta tietoisesti rikkoo, syyllistyy kuolemansyntiin. Jos siis tahallaan jättää messun välistä, joutuu helvettiin, jos tätä syntiä ei kadu ja saa siitä sakramentaalista synninpäästöä!

Asia ei ole mikään pikkujuttu, sillä se on monelle katolilaiselle jatkuvan tuskailun aihe: oliko nyt tarpeeksi hyvä syy olla menemättä messuun? Tulikohan tehtyä kuolemansynti? Pitääkö mennä ripille?

Kirjoitan tästä aiheesta katolilaisena, jolle sunnuntaivelvollisuus ei ole koskaan ollut mikään ongelma, mutta joka tuntee monta ihmistä, jotka toisinaan kipuilevat tämän asian kanssa. Tässä artikkelissa ei siis ole sitä omakohtaisen ahdistuksen tuottamaa syvää rintaääntä, jonka varmasti moni on kokenut, mikä luonnollisesti vaikuttaa myös tapaani käsitellä tätä aihetta. Tarkoitukseni on käsitellä sunnuntaivelvollisuutta kriittisesti mutta rakentavasti, uskoen katolisen opetuksen mukaisesti, että ytimessään tämä velvollisuus kumpuaa luontevasti kirkon ikiaikaisesta uskon talletuksesta. (lisää…)