EMIL ANTON

Vihdoin pääsen arvioimaan Ville Mäkipellon ja Paavo Huotarin kohukirjan Sensuroitu: Raamatun muutosten vaiettu historia (Otava 2023). Sitä on toki jo arvioinut moni muukin, ja syystä. Teos pääsi (tekijöiden yllätykseksi) Vuoden kristillinen kirja -finaaliin ja on ehdolla myös Tieto-Finlandian ja Kanavan tietokirjapalkinnon saajaksi. Kirjalla on selkeät ansionsa: se on hyvin ja mielenkiintoisesti kirjoitettu, ja se popularisoi oikeastaan ensimmäistä kertaa suurelle suomalaiselle yleisölle Raamatun tekstikritiikkiä eli vanhojen Raamatun käsikirjoitusten eroja. Kuvitus on myös hieno ja kansi vetävä.

Kirjoittajia kohtaan minulla on lähtökohtaisesti sympaattinen asenne. He ovat kanssani suunnilleen samaa ikäluokkaa, saman yliopiston kouluttamia teologeja, luterilaiseen kirkkoon siirtyneitä entisiä helluntailaisia, akateemiseen kriittisyyteen oppineita ex-fundamentalisteja (jos näin voi sanoa), mukavanoloisia miehiä, jotka tekevät työtä sen puolesta, että Raamattua tunnettaisiin paremmin. Kaukaa katsottuna olemme siis hyvinkin samanlaisia ja saman piirin ihmisiä, samantyyppinen tausta ja samantyyppinen missio.

Jos taas zoomataan oikein lähelle, niin myös erot alkavat näkyä. Niin kuin eräät ovat jo huomauttaneet, kirja on paljon muutakin kuin pelkkää tieteen popularisointia. Sillä on selkeä oma teologinen tendenssinsä ja agendansa, ja kirjan edetessä se vain vahvistuu. Kuten muutama muukin on kommentoinut, teos on vähän niin kuin Heikki Räisänen 2.0.

Sensuroitu-kirjaa on arvioitu ja kritisoitu mm. melko fundamentalistisesta positiosta käsin ja toisaalta tekstikritiikin sisältä käsin. Mututuntumalla sanoisin, että eniten äänessä ovat tässä mielessä olleet konservatiivihkot eksegeetit. Itse lähestyn kirjaa laajemmin teologina, joka yrittää myös pysyä kristittynä. Helppoa se ei aina totisesti ole. En ole eksegeetti vaan systemaatikko. Sen verran voin sanoa, että kun eksegeettikaverit ajavat dogmihistorian miinakentälle, niin vähän väliä kosahtelee ja savu nousee.

Olen tässä pari kertaa nähnyt Ville Mäkipeltoa ja sanonut hänelle, etten vielä ihan tiedä, millainen arviosta tulee. Nyt kun teksti on valmis, huomaan, että siitä tuli lopulta voittopuolisesti kriittinen. Ville ilmaisi minulle kuitenkin kauniisti luottavansa arvostelukykyyni, joten uskallan toivoa, että kritiikki otetaan vastaan hyvässä kollegiaalisessa hengessä, vaikka sitä ei varmaan kaikissa kohdissa ole helppoa tai mieluisaa lukea. Viimeksi saimme poseerata yhdessä (luvalla tätä artikkelia varten) kirjamessuilla. Omasta puolestani olen edelleen kaverinne!

Itsetyydytyksestä itsetutkiskeluun

Kiitän ensin kirjoittajia siitä, että he eivät (joidenkin muiden eksegeettisten populaariteosten tavoin) jättäneet henkilökohtaisia johtopäätöksiä tai motiiveja sanoittamatta. Mäkipelto avaa lopussa, ettei saanut helluntaiseurakunnassaan koskaan tyydyttävää vastausta siihen, onko itsetyydytys hyväksyttävää ja että aikuisuuteen asti ”seksuaalisuuteen liittyi yhteisössä opittu syyllisyyden kokemus”. Pelkästään Raamatun varassa elämää ei voi normittaa. Raamatun rosoisuuden löytyminen olikin ”balsamia teini-iän haavoihin”.

Nostan todella hattua siitä, että Mäkipelto uskaltaa kirjoittaa julkisesti näin henkilökohtaisesta asiasta. Sympatiseeraan ja ymmärrän. Samalla täytyy todeta, miten vastakkainen kokemus minulla oli katolisessa kontekstissa – ja miten tällainenkin asia voi vaikuttaa sitten siihen, mitä Raamatusta haluaa suurelle yleisölle pitää esillä. Oma kokemukseni oli se, että löysin juuri oikeassa iässä eli yläasteen lopulla selvän opetuksen katolisesta katekismuksesta, että itsetyydytys ei ole oikein. Opetus resonoi myös omantuntoni kanssa. Syyllisyyden kokemukseen taas löytyi ja löytyy kirkosta sakramentaalinen balsami eli rippi: synnintunnustus ja synninpäästö.

Huotarin ja Mäkipellon kirjassa kritiikin kohteena ovat ”konservatiivit”, naispappeuden ja homoseksuaalisuuden vastustajat, ennen kaikkea Raamatun tai Jumalan Sanan muuttumattomuuteen uskovat. Mutta lapsi menee pesuveden mukana: vaikutelmaksi jää, että kaikki Raamatussa ja kristinuskossa on lopulta vain inhimillistä tulkintaa, kokemuksia, historian sattumaa ja kirkkopolitiikkaa. Mitään oikeasti jumalallista ilmoitusta tai aktiivista kaitselmusta ei edes ole. Fundamentalismista hypätään tieteen popularisoinnin nimissä toiseen ääripäähän, jossa ollaan äkkiä melko puhtaassa relativismissa ja subjektivismissa.

Pelkästään Raamatun nojalla on mahdotonta normittaa elämää. OK. Vastuu on tulkitsijalla. OK. Meillä ei ole mitään yhtä muuttumatonta Raamatun tekstiä. OK. Fundamentalismi on umpikuja. OK. Mutta sitten: Onko Jumalaa? Onko hän ilmestynyt Kristuksessa? Onko Kristus noussut kuolleista? Onko hänen kauttaan saatavissa anteeksianto? Onko hän antanut meille ruumiinsa ja verensä uudessa ja ikuisessa liitossa? Antaako hän iankaikkisen elämän ja ilon? Auktorisoiko hän opetuslapsensa opettamaan hänen nimessään ja antoivatko nämä tehtävän eteenpäin piispoille ympäri maailman? Näistä kirja vaikenee. Niihin ”tulkintojen moninaisuudella” ei kai ole muuta vastausta kuin ”Suattaapi olla tai suattaapi olla olematta”. Nämä asiat minua kiinnostaisivat, ne ovat Raamatun ja kristinuskon valtavirran ytimessä, mutta ne ohitetaan kirjassa kokonaan.

Sen sijaan kirja ottaa helpon kohteen eli fundamentalistit (tai epämääräiset ”konservatiivit”) ja flirttailee sitten liberaalin, pääosin ei-uskonnollisen ja sekulaarin yleisön kanssa, joka tietysti nauttii tällaisesta näkökulmasta (samoin kuin samanmieliset luterilaiset). Että Raamattua on muuteltu ja oppeja sensuroitu ja että kaikki on vain ihmisten tulkintaa ja valtapeliä. Mitä siitä peruslukijan mielestä seuraa? Ettei kristinusko ole totta eikä sitä kannata ottaa vakavasti, ettei sen mukaan kannata yrittää elää. Haluavatko kirjoittajat todella edistää tällaista päätelmää?

Vaikka pääasiassa nautin kirjan alkupuolesta, en voinut edetessäni välttyä ajatukselta, että tässä tehdään hallaa omalle asialle, jos (ja kaiketi kun) kirjoittajat vielä haluavat kristinuskon leiriin identifioitua. Emmekö haluaisi mieluummin, että ihmiset löytäisivät Jumalan ja kaiken sen hyvän, mitä Raamattuun ja kirkkoon kätkeytyy? Emmekö haluaisi edes yrittää löytää kriteereitä sen erottelemiseen, mikä on inhimillistä ja mikä jumalallista?

Älkääkä nyt paetko sen taakse, että halusitte vain popularisoida tekstikritiikkiä. Kirjassa oli vahvasti mukana isoja teologisia väitteitä (tai niiden negaatioita). Jos ette enää ole kristittyjä teistejä vaan vaikkapa vain räisäsmäisiä kulttuurikristittyjä ja sanotte sen suoraan, niin OK. Jos taas olette (tai haluatte olla), miksi ette yritä auttaa ihmisiä kohti sitä? Ideologiatasolla kirjassa ollaan täysin ajan hengen armoilla. Mutta ajan henki ei auta kuoleman edessä.

Ylösnousemus, harhaopit ja kaanon

Kirjoittajat ovat vahvimmillaan käsitellessään Vanhaa testamenttia ja sen tekstihistoriaa. Teologisia ongelmia tulee esiin, kuten se, että juutalaisuus ja sen monoteismi kehittyivät Kaksoisvirranmaan monijumalaisessa ympäristössä. Jahve vaikuttaa olleen alun perin paikallinen jumaluus, joka myöhemmin kehittyi ainoaksi jumalaksi. Tästä kirjoitin myös Kahden virran maa -kirjassa. Ennen seurattiin ongelmitta Raamatun tarinaa luomisesta ja Jumalan muista teoista eteenpäin. Nykyään nähdään tekstien syntykonteksti ja tunnetaan niitä edeltänyt erilainen uskontohistoria. Missä vaiheessa Jumalastamme tuli (ainoa) Jumala ja miksi niin myöhään?

Uutta testamenttia ja kristinuskoa käsitellessään kirja on paljon heikompi. Jeesuksen ”seuraajat tarvitsivat selityksen tärkeän opettajansa kuolemalle”. Osa hänen seuraajistaan ”vakuuttui siitä, että Jumala oli herättänyt hänet kuolleista”, keskiössä ”kokemus siitä, että Jeesus oli voittanut kuoleman”. Freudilais-bultmannilaista hömppää, kaverit. Anteeksi mutta miksi opetuslapset vakuuttuivat Jeesuksen nousseen kuolleista ja mikä ihmeen kokemus? Voisitteko edes kertoa Paavalin, Luukkaan, Johanneksen ja Matteuksen kirjoittavan, että he näkivät Jeesuksen ja koskivat häntä kuolleista nousseena?

Tämän jälkeen jatketaan räisäsmäiseen tapaan että alussa ”normina oli tulkintojen moninaisuus” ja että ”300-luvulla osa tulkinnoista julistettiin harhaopeiksi ja osa oikeaksi opiksi”. Just! Ikään kuin jo Uudessa testamentissa Paavali ja Johannes eivät varoittaisi vääristä opeista, ikään kuin Ignatios Antiokialainen ja Irenaeus Lyonilainen eivät jo 100-luvulla torjuisi harhaoppeja, kauan ennen mitään valtionkirkkoa ja kirkolliskokouksia. Sori mutta eivät apostolit ja heidän seuraajansa olleet mitään ”ihanaa kun on niin monta tulkintaa” -fiilistelijöitä.

Niin ikään Räisästä ja kumppaneita seuraten kirjoittajat toteavat, että ”tutkimuksen näkökulmasta on yhdentekevää, onko tietty kirja myöhemmin sisällytetty jonkin yhteisön Raamattuun vai ei”. Kun tutkimuksessa ”selvitetään varhaisen juutalaisuuden ja kristinuskon luonnetta”, on ”tärkeää unohtaa Raamatun rajat”. Ideana on, että alussa kannatettiin useita erilaisia tulkintoja; jos kristinuskon historiaa kirjoitetaan seuraamalla myöhempiä kaanonin rajoja, sensuroidaan monia ääniä ja puheenvuoroja.

Jos haluamme selvittää varhaisen kristinuskon, kuten vaikka Paavalin, Johanneksen, Ignatioksen ja Irenaeuksen edustaman kristinuskon luonnetta, onko silloin tärkeää unohtaa Raamatun rajat? Olivatko Matteus, Markus, Luukas ja Johannes Irenaeukselle yhtä arvokkaita kuin gnostilaiset evankeliumit? Ymmärrämmekö häntä paremmin, kun emme edes kysy, miksi hän piti joitain tekstejä auktoritatiivisina ja toisia ei, vaan annamme kaikille etukäteen saman statuksen? Tai ymmärrämmekö Jeesusta ja apostoleja paremmin, jos leikimme, että heidän mielestään ei ollut erityisiä pyhiä kirjoituksia? Onko tarkoittamanne ”tutkimuksen” päämäärä ymmärtää kristinuskoa vain ulkoapäin, kenties jollain oletetulla tutkijan objektiivisuudella – vai oliko se sittenkin subjektiivisuudella…?

Evankeliumit, historian Jeesus ja kaksiluonto-oppi

Kirjoittajat toistavat useita liberaalin historiallis-kriittisen eksegetiikan väitteitä kuten että evankeliumien alkuperäisiä kirjoittajia ”ei tunneta”, että heitä ”ei mainita nimeltä itse teoksissa, vaan nimet ovat peräisin vasta toiselta ja kolmannelta vuosisadalta käsikirjoitusten päällekirjoituksista”. Katolinen teologi Brant Pitre kuuli tämän luennoillaan ja päätyi kirjoittamaan aiheesta kokonaisen (kovasti kiitetyn) kirjan.

Hän selvitti, että kyseessä on täysi myytti, jolle ei ole ainuttakaan käsikirjoitustodistetta: joka ikisessä tuntemassamme käsikirjoituksessa on tuntemiemme kirjoittajien nimi: Matteuksen, Markuksen, Luukkaan ja Johanneksen mukaan. Nimet ovat aina samat: mitään kilpailijoita ei tunneta. Myöhäinen attribuutio näkyisi väistämättä käsikirjoituksissa, joita kopioitiin jo 100-luvulla ympäri valtavaa Rooman valtakuntaa. Ylivoimaisesti uskottavin hypoteesi on, että kirjoittajien nimet ovat olleet mukana alusta asti.

Lisää kiistanalaisia väitteitä: Markus on auttamatta liian myöhäinen ollakseen silminnäkijäkertomus? Hemmetti, minäkin alan jo muistaa 35 vuotta sitten näkemääni. . . ”osa voi palautua historialliseen Jeesukseen” – eli osako vain voi palautua, tai sitten olla palautumatta? Eli ehkä koko juttu syntyi täysin tyhjästä ilman mitään historiaa, tai jonkin ihan erilaisen historian pohjalle? Vai? Miksi tällainen absurdin yliminimalistinen kieli?

Sitten: varhaiset seurakunnat lukivat evankeliumeita ”todistuksina jeesus-uskosta, eivät historiankirjoituksena”? OK, eli olivatko vaikkapa Justinos Marttyyri ja evankeliumiharmonian (Diatessaron) laatinut Tatianos 100-luvulla bultmannilaisia? Ja sitten: ”nämä tapaukset ovat vain jäävuoren huippu”. Eli se 1–3 % UT:sta, missä on pientä epävarmuutta parista jakeesta ja sanamuodosta, on vain jäävuoren huippu vaihtelusta, ja se 97–99%, josta tutkijat ovat käytännössä yksimielisiä, onkin se todellinen sensuurin ja muutosten jäävuori? Tällainen kielenkäyttö on aivan turhaa luottamuksen horjuttamista siihen, mikä on tieteellisestikin kaikkein luotettavinta.

Kirjoittajat toistavat myös Lars Aejmelaeuksen, Räisäsen ja kumppanien esitystä adoptionismin varhaisuudesta ja jatkavat väittämällä, että ”kaksiluonto-oppiin päädyttiin vasta kirkolliskokouksissa käytyjen neuvottelujen kautta” 300–400-luvuilla. Kannattaa lukea vaikka Kari Kuulan artikkeli Ignatios Antiokialaisen kristologiasta tuoreessa teoksessa Johdatus Apostolisten isien kirjoituksiin. Siinä on Ignatioksella kaksiluonto-oppi käytännössä noin vuonna 100. Ja palikat ovat jo Paavalilla ja Johanneksella ensimmäisellä vuosisadalla: Jeesuksen ihmisyys, jumaluus, pre-eksistenssi ja inkarnaatio.

Vastaavasti kirja väittää pariinkin otteeseen, että ”usko Isään, Poikaan ja Pyhään Henkeen muotoiltiin poliittisissa ja teologisissa neuvotteluissa kirkolliskokouksissa 300-luvulta lähtien”, ikään kuin siitä eivät olisi kirjoittaneet jo vaikkapa aiemmin mainittujen UT:n ja 100-luvun kirjoittajien lisäksi hyvinkin yksityiskohtaisesti Tertullianus ja Origenes 200-luvulla, vaikka kuinka monen raamatuntekstin nojalla. Sitä taas, mitä 300-luvulla muotoiltiin (tyyliin homoousios), ei koskaan lisätty Raamatun tekstiin (comma johanneumiin perustuva vihjailu myöhäisen innovaation lisäämisestä Jumalan Sanaan on siis aivan harhaanjohtavaa populismia).

Naispappeus, aineisto ja asenteellisuus

Sitten naispappeuskysymykseen. Siinä ideologinen kanta tulee mielenkiintoisen tekstikriittisen työn rinnalla erityisen vahvasti esille. Kirjoittajien mukaan ”patriarkaalista pappeutta” puolustetaan ”kirkoissa Raamattuun vetoamalla” muttei oteta huomioon, ”etteivät Raamatun tekstit ole kiveen hakattuja”. Jaaha! Minusta kirjoittajat itse eivät ota huomioon sitä, miten kirkoissa asiaa oikeasti käsitellään.

”Raamattuun” vetoaa tässä keskustelussa lähinnä luterilainen konservatiivivähemmistö. Katolinen kirkko vetoaa ennen kaikkea Jeesuksen valintaan, apostoleihin, traditioon, pappeuden sakramentin olemukseen ja eukaristiseen morsiusmystiikkaan. Ortodoksinen kirkko kaiketi ennen kaikkea traditioon. Jälleen: ikään kuin kaatamalla fundamentalismin olkiukko pystyyn jäisi enää liberaaliluterilainen kanta. Not so simple.

Kirjoittajat ottavat esimerkiksi naisapostoli Junian (Room. 16:7), jonka nimen akkusatiivimuodon voisi myös tulkita maskuliiniseksi (”Junias”). Moista miehennimeä ei kuitenkaan tunneta antiikin lähteistä, ja kirjoittajien mukaan Origeneesta alkaen 200-luvulta kaikki kirkkoisät tulkitsivat Junian naiseksi. Vuodesta 1927 aina 1990-luvulle asti kuitenkin kriittisissä Uuden testamentin teksteissä suosittiin jostain syystä maskuliinimuotoa. Kirjoittajien mielestä Junia on ”hyvä esimerkki siitä, miten ennakkokäsitykset ohjaavat tekstin tulkintaa. – – Jos pappeutta pidetään asenteellisesti vain miesten virkana, oma tulkinta ohittaa todistusaineiston ja kehittelee sellaisen miehennimen, jota lähteistä ei edes löydy.”

Really, guys? Tämä oli kyllä koko kirjan surkein argumentti. Jo teidän oma esityksenne kumoaa sen. Juurihan myönsitte, että kirkkoisille Junia oli nainen. Vastatkaa siis: 1. Pitivätkö kirkkoisät pappeutta vain miesten virkana? (Kyllä.) 2. Ohittiko heidän ennakkokäsityksensä todistusaineiston ja kehittelivätkö he miehennimen, jota lähteistä ei edes löydy? (Ei.) 3. Pitääkö siis viimeinen yleistävä virkkeenne paikkaansa, vai syyllistyittekö juuri itse todistusaineiston vääristelyyn oman tulkintanne ja asenteenne eduksi?

Lopuksi

Rakkaat veljet: olette kirjoittaneet hienon kirjan, joka on saanut ansaitsemaansa huomiota. Tässä arviossa olen keskittynyt kirjan teologis-ideologiseen puoleen, siis joihinkin teologisiin väittämiin ja maailmankatsomukselliseen sanomaan, jota pidän epäjohdonmukaisena. Viestiä ei ole kovin pitkälle mietitty eikä koeteltu. Loppusanoissa todetaan yhtäältä, ettei Raamattu ole mitään mieltä nykyajan ilmiöistä ja toisaalta heti perään, että sen kanssa saa olla eri mieltä. Onko se siis mitään mieltä ja jos ei, miten sen kanssa voi olla eri mieltä?

Loppukommenteissa todetaan myös, että jos Raamatussa on jotain muuttumatonta ja pyhää, niin sitä ovat juuri alati muuttuvat käsitykset Jumalasta. Jäljelle uskonsisällöksi jää siis jotain tyyliin ”Minusta on hirmu mielenkiintoista, että on niin paljon erilaisia tulkintoja”. Oletteko todella miettineet tämän loppuun asti? Eli ei siis ole niin väliä, päättääkö vaikka kieltää Jeesuksen ja ryhtyä sen sijaan seuraamaan ja palvomaan Saatanaa – sehän olisi hieno esimerkki jäljelle jäävästä ”ainoasta pyhästä” eli muuttuvista Jumala-tulkinnoista? Ja Raamatun kanssa eri mieltä olemisesta? Vai kuinka? Tarvitsisimmeko sittenkin joitain muita kriteerejä?

Sanotte kyllä lopulta aika lailla oikeansuuntaisesti, että ”kaiken takana on yhteisö”. Sanotte, ettei millään tekstillä ole arvovaltaa, ellei se olisi yhteisön antamaa ja välittämää. Huomiotta jäi tosin mahdollisuus, että arvovalta voisi olla lisäksi yhteisön tunnistamaa ja tunnustamaa ja että se tulisi lopulta jostain sitä ylempää. Eikö meille kristityille arvovaltainen olisi lihaksi tullut Sana, joka voimallaan synnytti hänet tunnustavan yhteisön? Kovan luokan raamattuteologi, sekä eksegetiikkansa että dogmatiikkansa osannut Joseph Ratzinger / Benedictus XVI muistutti alituiseen, että tuo yhteisö, Jumalan kansa eli kirkko, on yhä olemassa. Ja se, toisin kuin ajan henki, antaa jotain, minkä varassa voi kuolla, ja siksi myös elää.