Kaksi vuotta katolilaisena

JOONA KORTENIEMI

Viikko-pari sitten tuli täyteen kaksi vuotta liittymisestäni katoliseen kirkkoon. Se tapahtui Pyhän Henrikin katedraalissa helluntaina 19.5.2018. Ajattelin, että nyt voisi olla hyvä aika jakaa teille lukijoille hiukan kokemustietoa siitä, miten homma on toiminut käytännössä. Miten olen kokenut nämä kaksi vuotta, miten elämäni on muuttunut?

Joudun jo tässä vaiheessa toteamaan, että katoliseen kirkkoon liittyminen on ollut, ei vähempää kuin elämäni paras päätös. Ainoa asia, jota olen sen suhteen katunut, on se, etten tehnyt sitä aikaisemmin. Jos yrittäisin kuvata kokemustani, se voisi olla jotain tämäntapaista: kuvittele, että Sinut temmataan yhtäkkiä harmaasta betonilähiöstä Narniaan, Taruun sormusten herrasta tai johonkin Harry Potter -seikkailuun.

Siis ankeudesta maailmaan, joka on täynnä värejä, kauneutta, seikkailua ja merkitystä. Olet jälleen lapsi, opiskelet Harryn kanssa Tylypahkassa, seikkailet Gandalfin seurassa, juttelet Aslanin kanssa. Ainoa ero on vain se, että tämä ei ole fantasiaa vaan totta ja että tässä on kysymys vielä jostain äärettömän paljon paremmasta ja suuremmasta – nimittäin elävän Jumalan tuntemisesta.

Jumalan kohtaamista

Kun näin sanon, jollakulla ehkä – ihan oikeutetusti – herää epäilys, onko kyse vain jonkinlaisesta psykologisesta ilmiöstä. Olenko vl-liikkeen jälkeen ”hurahtanut” kritiikittömästi katoliseen kirkkoon, löytänyt itselleni uuden lahkon? Uskallan väittää, että en. En suhtaudu katoliseen kirkkoon yhteisönä naiivin kritiikittömästi. Tiedän, että kirkossa on paljon ongelmia ja väärinkäytöksiä Vatikaanista seurakuntatasolle. Uskon, että minulla on siitä varsin realistinen kuva.

Kyse ei ole myöskään siitä, että elämä vl-liikkeessä olisi ollut inhimillisesti tasolla vaikeaa ja nyt helppoa. Osin jopa päinvastoin: mitä syvemmin kohtaa Jumalan, sitä syvemmin joutuu kohtaamaan myös itsensä, eikä se ole aina mukavaa. Hyväksi se kuitenkin aina on. Ja koen vahvasti, että kyse on nimenomaan tästä: siitä, että Jumala on erityisellä tavalla kohdattavissa Kristuksen tosi kirkossa ja että Jumalan kohtaaminen tuo aina erityisen ilon ja merkityksellisyyden, joka on jotain hyvin erilaista kuin luonnollinen ilo. Se taas on vaikuttanut niin paljon, että koen elämänlaatuni olevan nykyisin keskimäärin jopa monikymmenkertaisesti parempaa kuin pari-kolme vuotta sitten.

Kokemus on ollut niin kokonaisvaltainen, että tuntuu hiukan väärältä purkaa sitä osiin. Tuntuu, että jos niin tekee, siitä katoaa jotain. Toivoisin vain, että jokainen voisi kokea saman. Samalla tietysti tiedän, että voidakseni välittää sitä muille, minun on pakko myös analysoida kokemustani. Niinpä esittelen tässä joitakin elementtejä, jotka ovat merkinneet minulle paljon näiden kahden vuoden aikana.

Ankara ”yksin uskosta”?

Yleisen stereotypian mukaan katolisuus on ankaraa ja lakihenkistä, protestantismi puolestaan armollista. Oman kokemukseni mukaan taas katolinen teologia on käytännössä usein lempeämpää kuin protestanttinen. Syy tähän on mielestäni protestanttinen sola fide-oppi, varsinkin yhdistettynä oppiin sidotusta ratkaisuvallasta.

Luther ”löytää” yksin uskosta -periaatteen Erfurtissa. Kuva: Wikipedia

Miten ihmeessä? Siten, että välttääkseen sen, että ihminen voi elää miten huvittaa ja pelastua silti, kunhan vain uskoo, protestanttiset yhteisöt päätyvät usein määrittelemään tarkasti sen, millainen on todellisessa, pelastavassa uskossa oleva kristitty. Hänen tulee olla rakastava, nöyrä, kärsivällinen, ahkera, anteeksiantava – tai vaikkapa kuuliainen SRK:n johtokunnalle tai Lapin vanhimmille.

Näin voidaan päätyä mutkan kautta melkoiseen legalismiin: periaatteessa ihmisen ei tarvitse tehdä mitään pelastuakseen, mutta tilan, jossa hänen ei tarvitse tehdä mitään, tuntomerkit vastaavat lähestulkoon klassisia pyhimyksen tuntomerkkejä. Se puolestaan johtaa helposti siihen, että ihminen epäilee jatkuvasti, onko hän sittenkään ”elävässä uskossa”, ”oikein kääntynyt”, ”uudestisyntynyt”, ”tehnyt parannuksen”, kun ei koe täyttävänsä pelastavassa uskossa olevan kriteerejä.

Ja jollei hän ole, hänen hengellisellä elämällään ei ole merkitystä, koska ilman todellista, pelastavaa uskoa se on vain ”omavanhurskautta” – eli itse asiassa syntiä. Kun tähän vielä lisätään, kuten totesin, oppi sidotusta ratkaisuvallasta, ihminen ei edes voi tehdä mitään, jos hän tulee siihen tulokseen, ettei ole pelastavassa uskossa. Hän voi ainoastaan odottaa ja toivoa, että Jumala lahjoittaa hänelle uskon. Varsin lohduton yhtälö siis.

Tunnustukselliset luterilaiset pyrkivät usein välttämään tätä vaaraa korostamalla, että ihminen saa turvautua Jumalan sanan ja sakramenttien objektiivisesti varmoihin lupauksiin sellaisena kuin on. Hänen ei tarvitse eikä edes kannata etsiä itsestään pyhityksen tai oikean kääntymyksen tuntomerkkejä, koska se johtaa helposti epävarmuuteen tai vaihtoehtoisesti ”omavanhurskauteen”.

Intentio on oikea – sanan ja sakramenttien lupaukset tietysti ovat varmoja – mutta tämä tuntuu menevän toiseen äärilaitaan. Raamattu – esimerkiksi apostolien kirjeet – korostavat kuitenkin vahvasti pyhitystä ja kehottavat myös aktiivisesti pyrkimään siinä ”yhä parempaan” (1. Tess. 4:1,10) mikä implisiittisesti sisältää ajatuksen, että omaa pyhityselämää tulee, ainakin jossain, määrin myös tarkkailla.

Mustavalkoisuudesta matkalle kohden täyteyttä

Kaikki nämä palaset loksahtelevat mielestäni kauniiksi, tasapainoiseksi kokonaisuudeksi katolisessa spiritualiteetissa. Siihen, että on Jumalan armossa, riittää yksinkertaisesti se, että katuu syntejään ja tunnustaa ne. Asiasta ei tarvitse tehdä sen vaikeampaa. Jos sen jälkeen huomaa, ettei juurikaan tunne Jeesusta tai osaa rakastaa lähimmäistä, ei hätää, sitten vain tutustumaan Jeesukseen ja harjoittelemaan rakastamista. Ei tarvitse olla saman tien täydellinen vaan saa, sellaisena kuin on, olla matkalla kohden Jumalaa, kohden täyteyttä. Asiaa ei tarvitse hahmottaa mustavalkoisesti binaarisella logiikalla vaan asteittaisena edistymisenä.

Näin kaikki ne sinänsä oikeat elementit, jotka protestanttisessa ajattelussa ajautuivat usein toisiaan vastaan, löytävät katolisessa hengellisyydessä oman, rakentavan paikkansa: saamme olla Jumalan edessä sellaisia kuin olemme, mutta samalla elämme jatkuvassa kääntymyksessä. Sanan ja sakramenttien lupaukset ovat varmoja, mutta samalla tarvitaan tietoista ja aktiivista pyrkimystä pyhyyteen. Lopulta kaiken saa aikaan Jumalan armo, mutta myös meidän omilla ratkaisuillamme on merkitystä, koska voimme valita sen, annammeko Jumalan armon tehdä työtä meissä.

Vapauttava aktiivisuus – katolinen rukouselämä

Albrecht Dürer: Rukoilevat kädet, n. 1508

Tärkein käytännön juttu, jossa katolisuuden lempeys on näkynyt minulle kirkkaimmin, on rukouselämä. Se on minusta vapauttavan aktiivista. Kuten yllä totesin, koin luterilaisen opin sidotusta ratkaisuvallasta hyvin masentavaksi. Ymmärsin sen niin, etten voi tehdä itse aktiivisesti mitään päästäkseni tuntemaan Jumalan. Se johtaisi vain omavanhurskauteen. Jos en ole ”elävässä uskossa” (kuten pelkäsin), en voisi muuta kuin toivoa ja odottaa.

Katolisessa kirkossa sain ensimmäisen kerran sen neuvon, että voisin kasvaa Jumalan tuntemisessa yksinkertaisesti vain varaamalla päivittäin aikaa rukoukselle. Se oli minulle suuri ahaa-elämys. Eikö tämä olekaan sen vaikeampaa? Voiko Jumalankin kanssa ystävystyä viettämällä aikaa hänen kanssaan ja puhumalla hänelle? Nähtävästi – olen kokenut, että se toimii. Suosittelen lämpimästi kaikille.

Enkä hirveästi pelkäisi, että päivittäinen rukous johtaa ylpeyteen tai ”omavanhurskauteen”. Päinvastoin: ainakin itse olen kokenut, että sen kautta tulee parhaiten tuntemaan myös itsensä ja oman heikkoutensa. Tuo yllä kuvaamani matka kohden täyteyttä onkin ehkä arjen tasolla ennen kaikkea kestävyyttä rukouksessa. Toki se sisältää muutakin.

Ontologinen realismi ja rakastavampi Jumala

Koen katolisessa kirkossa sisäistäneeni ylipäätään lempeämmän ja rakastavamman kuvan Jumalasta. Eräs olennainen tekijä tässä on ehdottomasti ollut katoliseen teologiaan kuuluva metafyysinen realismi. Kirjoitin siitä edellisessä postauksessani, joten en mene nyt siihen hirveän syvälle. Se kuitenkin tarkoittaa sitä, että Jumalan tahto ei ole mielivaltainen vaan yhtä kuin hänen absoluuttisen hyvä olemuksensa. Sen vuoksi Jumala luo todellisuuden, erityisesti ihmisen, heijastamaan analogisesti itseään.

Siitä puolestaan seuraa, että Jumalan tahto on yhtä kuin ihmisen subjektiivinen hyvä. Me olemme sitä kukoistavampia, sitä enemmän ihmisiä, persoonia, omia itsejämme, mitä lähempänä elämme Jumalaa ja mitä syvemmin meidän tahtomme on yhtä Jumalan tahdon kanssa. Ja vastaavasti: mitä enemmän antaudumme pahuudelle, sitä rappeutuneempia ja vahingoittuneempia, ”tulehtuneempia” olentoja olemme. Kuten jo Sokrates aikoinaan opetti, on parempi kärsiä vääryyttä kuin tehdä vääryyttä, koska se, joka tekee vääryyttä, kärsii suuremman vahingon kuin se, joka kärsii vääryyttä.

Cima da Conegliano: Isä Jumala, n. 1510–1517

Näin ollen Jumalan tahto ei ole jokin meille ulkopuolelta esitetty ankara vaatimus. Se on verrattavissa siihen, että rakastava vanhempi kysyy ulos lähtevältä lapselta, onko tämä muistanut syödä ja onhan hänellä riittävästi lämmintä vaatetta. Hyvyys, totuus ja rakkaus ovat vain meille vielä tärkeämpiä kuin ruoka ja vaatteet. Ilman ruokaa ja vaatteita me kuolemme ainoastaan fyysisesti, ilman hyvyyttä ja totuutta me kuolemme pois Jumalasta ja siten pois todellisesta itsestämme.

Tämä on näkökulma, jota kaikkien kristittyjen kannattaisi pitää paljon enemmän esillä nykykontekstissa. Nykyihmiset ovat äärimmäisen allergisia ulkopuolelta tuleville normeille mutta usein hyvin kiinnostuneita kehittämään itseään ja omaa persoonaansa. Valitettavasti monella on kristinuskosta se kuva, että se sisältää lähinnä ulkopuolelta tulevia mielivaltaisia normeja eikä anna tilaa oman persoonansa kehittämiselle. Sanoittamalla asian yllä kuvatulla tavalla voisimme yllättää monen: asia onkin juuri päinvastoin.

Lakikin on perimmältään evankeliumia

Metafyysinen realismi on tärkein syy myös sille, miksi suhtaudun kriittisesti protestanttiseen oppiin lain ja evankeliumin erottamisesta. Lain ja evankeliumin erottaminen on nähdäkseni perusteltu ratkaisu nominalistisessa ajattelussa. Sen puitteisssa laki todella on ikään kuin Jumalan meille ulkopuolelta esittämä ankara vaatimus, joka kertoo Jumalan tahdosta mutta ei välttämättä meidän subjektiivisesta hyvästämme.

Metafyysisen realismin puitteissa taas lakikin on perimmältään evankeliumia – ilosanoma, lupaus täydestä, kauniista, vapaasta elämästä, jonka Jumala haluaa meille lahjoittaa.  Ja tällaisenahan se Vanhassa testamentissa jatkuvasti esitetään:

”Kuinka sinun lakisi onkaan minulle rakas! Kaiken päivää minä sitä tutkistelen. Sinun käskysi tekevät minut vihollisiani viisaammaksi, sillä ne ovat minun omani iankaikkisesti…” (Ps. 119:97-98)

The Malmesbury Bible

Keskiaikainen Raamattu Malmesburyn luostarissa. Kuva: Wikipedia

Toki protestanttisessa kritiikissä on meille katolilaisille se tärkeä pointti, että meidän pitäisi aina muistaa varoa opettamasta lakia jonain kuivana, teknisenä kokoelmana käskyjä ja hyviä tapoja, jota me kykenemme noudattamaan olemalla riittävän kurinalaisia. Sen sijaan meidän tulisi julistaa lakia kokonaisvaltaisesti ilosanomana elämän täyteydestä, jonka rakastava Jumala haluaa meille lahjoittaa.

Ja ennen kaikkea meidän tulisi aina kytkeä laki Kristukseen. Jumalan Sanana Jeesus on myös lihaksi tullut laki, Jumalan tahto, joten hengellinen elämä ja moraali ovat lopulta toistensa kääntöpuolia. Lain noudattaminen onnistuu parhaiten samaistumalla yhä syvemmin Jeesukseen, ottamalla vastaan hänen rakkautensa ja oppimalla rakastamaan häntä, ystävystymällä hänen kanssaan, tekemällä yhä syvemmin itsessään tilaa hänelle.

Katolinen täyteys

Kreikan sana katholikos (καθολικός) tarkoittaa yleistä tai yhteistä. Vanhassa kirkossa sen vastakohta oli heresia (αιρεσις) eli sananmukaisesti valinta. Katoliselle teologialle onkin minusta tunnusomaista pyrkimys yleisyyteen, kokonaisvaltaisuuteen, kypsyyteen, jossa asioita ei valikoida ja asetella toisiaan vastaan vaan jossa niille pyritään löytämään oma, rakentava paikka kokonaisuudessa. Kaikki oleva on omalla paikallaan hyvää ja sillä on oma tehtävänsä ihmisen jumalallistumisessa: niin sanalla ja sakramenteilla kuin sisäisellä kokemuksella, tunteilla ja järjellä, Raamatulla, traditiolla ja kehityksellä, armolla ja teoilla, auktoriteeteilla ja vapaudella jne.

Jos sen sijaan tarkastelee niin protestanttisia yhteisöjä kuin moderneja filosofioita ja ideologioita, niille näyttää ikävän usein olevan tyypillistä se, että kukin korostaa jotain yhtä juttua siinä määrin, että muut jäävät vähälle huomiolle tai puuttuvat kokonaan. Onneksi katolinen täyteys on valmis kunnioittamaan myös kaikkea sitä hyvää, mitä ne sisältävät ja sisällyttämään sen itseensä. Tällä tavalla se on ikuinen ja samalla aina uusi ja tuore. Ja näin se ei pyri edustamaan vain jotain ideologiaa tai puoluetta vaan totuutta itseään.

Sakramentit toimivat

Tärkein saranakohta rukouselämän ohella, jossa katolinen teologia kohtaa käytännön, on tietysti sakramentit, erityisesti rippi ja eukaristia. Ja kokemukseni mukaan ne toimivat suorastaan ihmeellisellä tavalla: rippi todella puhdistaa sydämen ja eukaristia antaa voimaa ja uudistaa sisäisesti tavalla, jota on vaikea sanoin kuvata. Ripistä kirjoitan ehkä joku kerta lisää.

Eukaristiasta, ehtoollisesta, todettakoon, että ikävä kyllä joudun olemaan hiukan ekumeenisesti epäkorrekti ja toteamaan – virallisen katolisen opin mukaisesti – että ainakin minun kokemukseni mukaan katolinen messu ja ehtoollinen todella eroavat luterilaisesta. Luterilaisessa ehtoollispöydässä en koskaan tuntenut mitään erityistä armon vuodatusta, vaikka toki saarna, liturgia ja kauniit virret usein puhuttelivat. Katolisella kommuuniolla se on tavallista.

Ehtoollisviini. Kuva: Wikipedia

Toki kyse on vain minun subjektiivisesta kokemuksestani ja se, onko jonkun kirkon eukaristia validi, on tietysti ratkaistava ennen kaikkea objektiivisten tekijöiden varassa. Mutta tuon nyt esille tämänkin, kun tarkoitus on jakaa minun empiirisiä kokemuksiani, ja eukaristia on koko ”hengellisen elämän huippu ja lähde”. Tarkoitus ei ole loukata ketään.

Kommuunion ohella toinen konteksti, jossa katolisen eukaristian aitous on näyttäytynyt minulle vahvasti, on adoraatio, eukaristian sakramentin palvonta. Useita kertoja on käynyt niin, että on tullut väsyneenä ja stressaantuneena kirkkoon, jossa on ollut meneillään adoraatio. Samalla hetkellä, kun olen polvistunut ja katsonut eukaristiseen Kristukseen, kaikki väsymys ja harmin tunne on hävinnyt ja tilalle on tullut rauha, ilo, lepo ja sisäinen hiljaisuus. Hetki sitten tunsi olevansa kuin ärtynyt, elämään kyllästynyt vanhus, nyt vapaa, iloinen, puhdas ja läsnäoleva kuin pieni lapsi.

Lopuksi

Koen siis, että katoliseen kirkkoon liittymisen jälkeen kristinusko on aivan uudella tavalla alkanut elää itselleni. Ja elää nimenomaan kauniilla, täydellä ja iloisella tavalla.

Jottei menisi hehkutukseksi, korostan kuitenkin edelleen, ettei katolisuus mitään pelkkiä mansikoita kermavaahdolla ole. Tietysti välillä tosi vaikeata, kun huomaa oman heikkoutensa, joutuu luopumaan jostain asiasta, joka uhkaa tulla epäjumalaksi tai joutuu olemaan surullinen vaikkapa kirkon skandaaleista. Mutta vaikeuksia on tietysti kaikessa merkityksellisessä – myös vaikkapa ystävyydessä, perhesuhteissa, työssä – ja merkityksellisen vuoksi kannattaa olla valmis myös kärsimään.

Tätä on hyvä korostaa myös sen vuoksi, etten tietenkään voi luvata samanlaisia kokemuksia kenellekään toiselle katoliseen kirkkoon liittyvälle. Jumala antaa kokemuksia ihmisille sen mukaan kuin katsoo kunkin niitä tarvitsevan. Tärkeintä on se, että katolinen usko on totta (uskallan niin sanoa, vaikka sekin voi kuulostaa hiukan epäkorrektilta nykykontekstissa), ja uskon, että totuuden hyväksyminen on aina lopulta hyväksi ihmiselle, tuntui se miltä hyvänsä.

Tässä kirjoituksessa jouduin peilaamaan katolisuutta protestanttiseen taustaani ja esittämään kritiikkiä sitä kohtaan. Tasapainon vuoksi haluan korostaa sitä, että arvostan suuresti kaikkea sitä hyvää, mitä protestanttisissa yhteisöissä on. Kuuntelen edelleen esimerkiksi viikoittain baptistipastori John Piperin puheita ja saan niistä joka kerta tosi paljon.

Katolilaisena minua ehkä eniten harmittaa se, että niin monet kirkon jäsenet jättävät käyttämättä ne äärettömät hengelliset aarteet, mitä katolinen kirkko sisältää. Siinä suhteessa meillä voisi olla oppimista monen protestanttisen kirkon jäseniltä.

79 comments

  1. Olen iloinen, että olet löytänyt suuria aarteita ja elämäsi on niiden myötä parantunut monin tavoin!

    Kirjoitustasi lukiessani jäi kuitenkin päällimmäiseksi, että näin luterilaisena en löytänyt yhtään sellaista puolta, johon en olisi voinut todeta että juuri noin, tuo on todellisuutta jossa jo elän – ja jossa olen elänyt jo pitkään.

    Ehkäpä selittävä tekijä löytyykin siitä, että luterilaisuus jossa olen kasvanut ei ole ollut erityisen protestanttista eikä tunnustusluterilaista. Se on ollut ennemminkin sellaista kristillisyyttä, jolle luonteenomaisempaa on identifioitua kristityksi kuin erityisesti luterilaiseksi. Enkä tarkoita tällä mitään yhteiskristillisyyttä vaan pikemminkin jonkinlaista evankelista katolisuutta.

    Näistä aarteista olen saanut nauttia jo lapsena ja nuorena. Tämän totean siksi, että ehkäpä nykyään evl-kirkon pappina voin luoda ympärilleni jonkinlaisen kuplan, mutta asia ei suinkaan ole ollut niin aikaisemmassa vaiheessa elämääni.

    Toki olen törmännyt kuvaamasi kaltaisiin protestanttis-tunnustuksellisiin teologisiin painotuksiin nuorena, mutta jo silloin ne tuntuivat mustavalkoisilta, ahtailta ja kuristavilta. Kodinperintöni oli jotain ihan muuta. Se vastaa paljon enemmän kuvaustasi katolisesta kristillisyydestä.

    Liked by 2 people

    1. Kiitos kommentista!

      Tässä artikkelissa kuvaan tietysti ennen kaikkea sitä, millaisena asiat ovat minulle näyttäytyneet (ja sitäkin tietysti vahvasti pelkistäen). Ymmärrän, että kaikille ne eivät näyttäydy samanlaisina. Tiedän, että läheskään kaikki luterilaiset/protestantit eivät vedä esimerkiksi yksin uskosta-opista, sidotusta ratkaisuvallasta tai lain ja evankeliumin erottamisesta kuvaamani kaltaisia johtopäätöksiä. On epäilemättä paljon luterilaisia ja muita protestantteja, jotka näkevät Jumalan lempeänä ja rakastavana, Jumalan tuntemisen asteittaisena tienä mustavalkoisen joko-tai asetelman sijaan tai Jumalan lain Jumalan rakastavana tahtona ankaran vaatimuksen sijaan (sitä ajatusta kai Tunnustuskirjojen oppi lain kolmannesta käytöstä tavoittelee).

      Samalla ajattelen, että tietyt protestanttiset opit ovat silti omiaan ruokkimaan ongelmia, joita kuvaan ja joista koen päässeeni irti katolisessa kirkossa (vaikkeivat läheskään kaikki protestantit kärsi niistä). Ehkä ongelma palautuu paljolti siihen, että luterilaisuus on syntynyt nominalistisen ja voluntaristisen filosofian kontekstissa ja on tietynlainen ymmärrettävä ratkaisuyritys sen ongelmiin. Ikävä kyllä se on minun mielestäni samalla epäonnistunut ratkaisuyritys, koska se pitkälti säilyttää nominalistisen todellisuuskäsityksen ja kuvan Jumalasta. Parempi ratkaisu olisi ollut vain palata aiempaan metafyysisen realismin edustamaan todellisuuskäsitykseen.

      Mutta olen vilpittömän iloinen, Isä H, että Sinä koet jo eläväsi siinä todellisuudessa, jonka minä olen löytänyt katolisessa kirkossa! Se on mahtavaa kuulla!

      Tykkää

      1. Kiitos Joona!

        Eittämättä asia on juuri niin kuin se sanot. Nominalismi on hankala seuralainen ja varmasti jollain tavoin se leijailee taustalla sellaisissakin tilanteissa, joissa sitä ei oikein edes tunnisteta.

        Toisaalta on hyvä huomata, että mitä suuremmasta kirkollisesta yksiköstä puhutaan, sitä moninaisempi sen piiriin mahtuva todellisuus on. Olisin yllättynyt, jollei globaalia katolisuutta tarkastellen sama pitäisi paikkaansa. Yhtä lailla yllättynyt olisin, jollei paikoitellen myös katolisuuden piiristä löytyisi sellaisia teologis-filosofisia painotuksia, jotka ovat omiaan aiheuttamaan ahdistusta ja psyykkisiä ongelmia.

        Mukava kuitenkin kuulla, että ainakin Suomessa metafyysinen realismi on voimissaan ja tuottaa hyvää hedelmää! :)

        Liked by 1 henkilö

      2. Hyvä pointti, isä H, että laajoissa yhteisöissä on monenlaista. Myös globaalista katolisuudesta löytyy vaikka mitä, melkein kirjaimellisesti. Sosiologisesti ajateltuna katolisuus on varmasti maailman värikkäin ja monitahoisin uskonnollinen yhteisö, kun se pitää sisällään sekä niin laajan kirjon eri kulttuureja että pitkän historiallisen kehityksen.

        Toisaalta oma vaikutelmani on, että:

        1. Moninaisuudesta huolimatta katolisen uskon piirissä on myös hämmästyttävää kokemuksellista yhtenäisyyttä. Tämän olen huomannut esimerkiksi toimiessani (satunnaisesti toki) pappina erilaisten maahanmuuttajien kuten eri afrikkalaisten ja aasialaisten ryhmien kanssa. Kulttuurisia painotuseroja on toki olemassa, mutta juuri kokemuspohja löytyy välittömästi yhteinen kieli ja kokemus siitä, että puhumme samoista asioista, koemme ne samalla tavalla ja pidämme samoja asioita tärkeinä.

        2. Erilaisilla uskonyhteisöissä voi olla keskenään myös samanlaisia ongelmia, kuten ahdistua ja psykologia ongelmia tuottavia elementtejä. Mutta yhteisöjen virallisen uskonopin sisältämät painotukset näyttävät johtavan siihen, että eri ryhmissä aika erilaiset asiat nousevat esiin tai ovat tyypillisempiä. Kun mietin esimerkiksi katolilaisia, luterilaisia ja helluntailaisia, niin niissä näyttää olevan aika erilaisia ”tyyppiongelmia”.

        En nyt halua yrittää puhua muiden yhteisöjen tyyppiongelmista (ne lienevät muutenkin aika tuttuja), joten kommentoin lyhyesti tiettyjä katolisuudelle tyypillisiä ongelmia (näitä tulee esiin sekä meidän omassa yhteisössä että varsinkin silloin kun joku siirtyy katolisesta kirkosta johonkin protestanttiseen seurakuntaan ja alkaa sitten julkilausua aiemman uskonkokemuksensa vikoja).

        Yksi hyvin tyypillinen ongelma on kokemus ”kuolleesta” tai ”rituaalisesta” uskosta. Se ei ole mikään sattuma. Jos ”katolinen usko” on välittynyt lähinnä niin, että lapsena ja teininä oli pakko käydä sunnuntaimessussa perheen kanssa, mutta siitä ei ymmärtänyt juuri mitään eikä siinä nähnyt mitään järkeä, niin tällainen kokemusta on enemmän kuin ymmärrettävä. Se on mielestäni yksi tyypillisimpiä ”sunnuntaivelvollisuuden” varjopuolia, ainakin jos sitä eletään muodollisena velvollisuutena ilman elävää ja aktiivista uskon harjoittamista kotona sellaisella tavalla, joka on lapsille luonteva ja miellyttävä.

        Toinen katolisuuden tyyppiongelma on tietty ”lakihenkisyys” (niin kuin protestantit sanoisivat). Se oli hyvin tyypillistä katoliselle uskonopetukselle varsinkin 1960-luvulle asti (kenties viimeistään jostain myöhäiskeskiajasta lähtien). Tämä puolestaan on omiaan tuottamaan omantunnonvaivaisuutta tai muuta ahdistusta henkilöille, joilla on sellaiseen taipumusta. Tämän tyyppiongelman syy on sinänsä ihan ymmärrettävä: halu varmistaa että lapset ja nuoret – ja aikuisetkin – tuntevat kristillisen moraaliopetuksen perusasiat. Mutta se on vääristymä, jota monet hyvät teologit ovat pitkään arvostelleet.

        Jälkimmäisestä aiheesta on muuten erinomainen ja todella tunnettu teos, Servais Pinckaersin ”The Sources of Christian Ethics”. Eikä muuten taida olla sattumaa, että Pinckaersin mukaan ongelmat juuret ovat… 1300- ja 1400-luvulla muotiin tulleessa nominalistisessa ajattelussa. Mitä tästä seuraa? Se varsin looginen johtopäätös, että sekä luterilaisessa että katolisessa kontekstissa esiintyvä epäterve näkemys kristinuskosta on juuriltaan samaa, vaikka se soveltaakin sitä eri tavoin.

        Suosittelen lukemaan: https://www.amazon.com/Sources-Christian-Ethics-3rd/dp/0813208181

        Liked by 2 people

  2. Muistan päivän. Kuin myös, elämäni paras päätös. Katolinen usko on pelkkää lahjaa ja katolinen elämä kiitollisuudessa täydellisyyteen kasvamista. On suorastaan epäreilua miten notkuvat pöydät täällä on. Mutta niin kuin C.S. Lewis osuvasti huomautti omasta näkökulmastaan, epäreiluus on osa peliä: ”Jos olen hukkumaisillani nopeasti virtaavaan jokeen, ihminen, jonka toinen jalka on yhä rannalla, voi ojentaa minulle kätensä, mikä pelastaa henkeni. Pitäisikö minun huutaa takaisin (välillä henkeä haukkoen): ’Ei, se ei ole reilua! Teillä on etu minuun verrattuna. Toinen jalkanne on rannassa.’ Tuo etu — nimitettäköön sitä ’kieroksi’, jos haluat — on ainoa syy, minkä vuoksi hänestä voi olla minulle hyötyä. Mistä odotat apua, ellet halua odottaa sitä itseäsi voimakkaammalta?”

    Jumalalle kiitos kaikista niistä katolisista, jotka rukoilivat puolestani ja rohkaisivat. Tämä blogi ansaitsee ison kiitoksen sieluriepuni kalastelusta arkin kannelle parempaan turvaan. Yritin kyllä räpiköidä karkuun, mutta onneksi en päässyt. Uskokaa pois vaikkette aina efektiä näkisikään, rakkaat kirjoittajat, te olette onnistuneet suolaamaan. Kun jutut laatii huolella häntä varten, joka Pyhän Hengen pehmittämin sydämin harhailee tänne sielunsa hädässä etsimään tietä eteenpäin, niin tuskin palkkapäivä juhlaksi muuttuu, mutta viimeisellä tuomiolla on paremmat oltavat, kun tietää nakelleensa tiheään kudottuja verkkoja verkoon.

    Ja mitä tulee negatiivisiin puoliin: skandaaleihin, pyhäinhäväistyksiin, kunnioituksen puutteeseen alttarin pyhintä sakramenttia kohtaan jne. jne. — näitä kyllä riittää (pahin kaikista on uskon puute). Kaikissa on kyse katolisten lankeemuksista, ei uskosta sinänsä. Aivan turha haukkua arkkia vaikka matruusi olisi päästään pimeä ja sydämetön. Arkki on hyvin rakennettu ja kannen alla on ehtymättömät varastot viiniä ja leipää. Mihin täältä muka lähtisi. Paras vain tietää kehen luottaa ja missä asioissa. Ei tämä mikään vaaraton seurua ole, vehnän seassa kuuluukin olla rikkaviljaa, muuten tämä ei olisi se kirkko johon haluan kuulua.

    Liked by 1 henkilö

  3. Kiitos, Joona! Tämä oli todella mielenkiintoinen ja ajatuksia herättävä kirjoitus. Rohkea ja syvällinen.

    Tietysti kuvaat vain omaa kokemustasi etkä yritäkään väittää muuta.

    Itselleni tuli tästä monia uusia oivalluksia. Erityisesti tuo jakso, jossa kuvaat sitä, miten katolinen visio muutti käsityksesi rukoilemisesta. Todella tärkeä pointti! Olen usein miettinyt sitä, että miksi joidenkin luterilaisten kanssa tuntuu joskus niin vaikealta löytää yhteistä säveltä ja kieltä rukoilemisesta puhumiselle, vaikka kyse on uskossaan aktiivisista ihmisistä joiden kanssa tässä ei pitäisi olla mitään eroa. Uskon sinun tuoneesi asiaan uutta valoa.

    Liked by 1 henkilö

  4. Hienoa että sinun kokemuksesi kirkkoon liittymisestä ovat positiiviset. Niin ne ovat (käsittääkseni) suurimmalla osalla muistakin.
    Mutta sitten on meitä, joille kirkkoon liittyminen on aiheuttanut isoja ongelmia. Minulla ne kasvoivat niin suuriksi, että aloin etääntyä kirkosta jo muutama vuosi liittymisen jälkeen. Kenenkään uuden käännynnäisen tai kääntymistä suunnittelevan ei nyt kannata lukea tätä pidemmälle.
    Katolilaisena eläminen on/oli minulle jatkuvassa epävarmuudessa elämistä. Ikinä en voinut varmasti tietää, oliko joku synti lievä vai vakava synti ja pitikö sen takia mennä ripille vai ei. Ja ripin jälkeen ei voinut olla varma että katuiko riittävän aidosti vai pitääkö mennä tunnustamaan se uudestaan. Ehtoollisen jälkeen alkoi miettiminen, oliko sitä sittenkään ihan varmasti armon tilassa. Ja sitten taas ripille.
    Elin tuossa kierteessä jonkin aikaa mutta ennen pitkää lakkasin käymästä ripillä ja eukaristialla. Entisenä protestanttina olin tottunut siihen, että Jumala antaa kyllä anteeksi jos pyydämme eikä sitä tarvitse jatkuvasti olla murehtimassa, mutta katolilaisena en ole koskaan saanut minkäänlaista rauhaa sieluuni.
    Mukava silti kuulla että sinulla on kuitenkin mennyt hyvin, olen vilpittömästi iloinen sinun ja muiden onnellisten käännynnäisten puolesta.

    Tykkää

    1. Kiitos Anna tästä kommentista! Minusta on oikein hyvä saada vastaesimerkki Joonan subjektiiviselle kokemukselle. Ymmärrän sinua erittäin hyvin ja kuten tämän blogin kirjoittajakollegani tietävät, minulla on ollut ihan samanlaisia ongelmia kuin sinulla. Luitko Oskarin kommentin tähän samaan ketjuun katolisuuden ”tyyppiongelmista”? Se oli loistava. Ei Joonakaan ole tietämätön (t. kokematon) näistä ongelmista. Minusta tämä katolinen rippi-ismi, lievä-kuolemansynti-ismi, eli näiden asioiden keskeisyys hengellisessä elämässä, on pahimpia (läntisen roomalais-)katolisuuden kirouksia (sanon vain vahvemmin ihan saman mitä Oskari omassa viileämmässä analyysissään sanoi) keskiajalta alkaen. Mutta onneksi se ei ole koko totuus katolisuudesta. Minua on paradoksaalisesti auttanut tässä kovastikin luterilainen uskonvanhurskausoppi ja se, että katolisella kirkolla on luterilaisten kanssa asiasta yhteinen julistus. Lisäksi viime aikoina olen perehtynyt katolisen kirkon itäisiin riituksiin. Idässä ripillä ja lievä-kuolemansynti-erottelulla ei koskaan ole ollut samanlaista hallitsevaa asemaa kuin lännessä. Siellä on paljon mystisempää:)
      Anna, I feel you. Todella. Toivon, ettet heivaisi katolisuutta etkä eukaristiaa elämästäsi. Jos jotain heivaat, niin heivaa se kirottu keskiaikainen rippi-kuolemansynti-ismi ja ole vapaa Herrassa. Ei tietenkään vapaa syntiin, vaan synnistä: hänessä meillä on lunastus, syntien anteeksianto.

      Liked by 1 henkilö

      1. En voi ”heivata” kirkon opetusta ripistä ja kuolemansynnistä mihinkään (vaikka mieli tekisi), koska ne kaikesta huolimatta kuuluvat kirkon viralliseen ja erehtymättömään opetukseen.
        Luin isä Oskarin kommentin, ja olen hänen kanssaan vähän eri mieltä. Katolisessa kirkossa tosiaan on sellaista ”lakihenkisyyttä” mitä esim. luterilaisessa kirkossa ei ole, mutta en sanoisi sitä tyyppivirheeksi koska ei siinä mitään väärää ole. Kirkon opetus on kirkon opetusta vaikka siitä aiheutuukin osalle ahdistusta. Se on meidän ahdistujien eikä kirkon ongelma.
        Halusin tuolla alkuperäisellä kommentillani tuoda esille sen että huonojakin kääntymiskokemuksia on ja niitä voisi jotenkin yrittää ehkäistä esim. antamalla kaikkein nuorimmille johdantokurssilaisille jotain lyhyen aikaa kestävää yksityisopetusta, jonka aikana ehkä selviäisi paremmin onko oikeasti valmis liittymään vai ei (tunnin kestävässä kirkkoherran haastattelussa ei oman kokemukseni mukaan ehditä käydä asioita kovin syvällisesti läpi). Tietenkin iso osa nuorista on täysin valmiita liittymään ja osa iäkkäämmistä ei, mutta olen ollut havaitsevinani että erityisesti nuorille liittyjille tulee ajan mittaan ongelmia.

        Tykkää

      2. Kiitos Anna kommentista! Heivaus oli tietty värikäs ilmaus. Mutta toki voit subjektiivisesti ”heivata” vaikket voisikaan objektiivisesti. Väittäisin, että jokainen katolilainen subjektiivisuudessaan heivaa, siis jättää sivuun, koko ajan suurimman osan kirkon virallisesta opetuksesta, sillä sitä on 2000 vuoden aikana kertynyt niin paljon, että jonkinlainen valikointi ja suodatus on koko ajan välttämätöntä, tiedostaa sitä tai ei. Ihminen pystyy käsittelemään hyvin rajallisen määrän opetuksia. Pelkästään Raamatussa on tuhansia jakeita ja opetuksia, mutta jos kysyy kristityltä, mitä Raamattu opettaa, sieltä nousee ihan muutama ydinajatus vain, loput on jossain alitajunnassa tai unohduksissa tai sivussa, eikä niistä juuri puhuta. Musta on tragedia kun tradition tyhmimmistä jutuista tehdään keskeisiä ja ”erehtymättömiä” – virallinen ei muuten ole yhtä kuin erehtymätön, enkä ole yhtään vakuuttunut siitä, että nyt puheena olevat asiat olisivat erehtymättömiä opetuksia. (Erehtymättömyys on itse asiassa tosi vaikea konsepti josta ihan johtavat teologitkin rapsuttaa päätään siitä että mikä nyt on erehtymätöntä ja mikä ei.) Joka tapauksessa niitä pitää tulkita. Havainnollistaakseni: en esim. ole tässä propagoimassa ripin tarpeettomuutta tai poistamista enkä kuolemansyntien olemattomuutta. Mutta kuten sanoit, kuolemansynnin määrittely on tulkinnanvarainen juttu. (Itse asiassa sama ongelma koskee luterilaisia, kuolemansynnit löytyvät heidän tunnustuskirjoistaankin). Painottamalla tiettyjä näkökohtia voi päätyä ajatteluun, jossa kuolemansynti vaanii koko ajan, kun taas toisella virityksellä kuolemansynti on (ainakin uskovalle ja harjoittavalle kristitylle) aika lailla harvinainen juttu ja ”vaikea” tehdä. Tää on ehkä nyt vähän tällasta pragmatismia ja ymmärrän kyllä jos se ei kaikkia auta, mutta mua ainakin on auttanut esim. se näkökohta, että ekoina vuosisatoina ripillä sai käydä kirkossa tyyliin max kerran elämässä *tosi* vakavista jutuista kuten murha, aviorikos ja uskosta luopuminen; ja se, että esim. Ratzinger kirjoitti, että ”olla armon tilassa on yhtä kuin olla uskova” (uskonvanhurskaus). Tällasilla näkökohdilla vähän pystyin ottamaan rennommin sen kanssa, että ei nyt oikeesti tartte koko ajan huolehtia ja juosta ripillä, vaan käyn sillon, kun todella koen, että nyt on sen verran vakava asia, että täytyisi mennä.

        Kirjoitin tähän liittyen Theology-lehteen artikkelin The Catholic Trouble with Justification (löytyy myös academia.edusta). Sain toissapäivänä tosi rohkasevan viestin Opus Dein Rooman-yliopiston Santa Crocen Raamatun proffalta, joka oli lukenut sen. Se kirjoitti mulle, että artikkeli pisti sen miettimään ja että tänä COVID-aikana se on muistuttanut ihmisiä siitä, että luottamus Jumalaan on syvällisempi ja ensisijaisempi todellisuus kuin luottamus siihen, että on käynyt äskettäin ripillä. Se oli tosi ilahduttava ja rohkaiseva viesti.

        Tykkää

      3. ”Rippi-ismin” suhteen tuntuu siltä, että varsinkin amerikkalaisilla katolisilla verkkokirjoittelijoilla, joilla on nykyään paha tapa viedä mikä tahansa asia yli, on taipumus puhtaaksiviljellä ripin ja kuolemansynnin ajatukset jonkinlaiseksi ”one strike and you’re out”-pelastusopiksi, jossa ihmisen pelastuksen määrää lopulta, onko ”tilikirjan” pohjalla kuoleman hetkellä yhtäkään ripin sakramentissa tunnustamatonta kuolemansynnin rajan ylittävää tekoa vai ei, ja tätä rajaa yritetään verkossa määritellä. Katekismuksen tietty lukutapa ja määrättyjen aikakausien historiallinen praksis varmaan mahdollistavat tällaisen tulkinnan, mutta sen hedelmät eivät vaikuta mitenkään kauniilta.

        Liked by 1 henkilö

    2. Kiitos kommentista, Anna!

      Ymmärrän hyvin tuon kokemuksen. Myös itselläni on taipumusta omantunnon vaivoihin, joten katolinen rippioppi on ollut haaste myös itselleni.

      Ehkä se on erityinen haaste meille protestanttisesta taustasta tuleville. Nominalistisesta jumalakuvasta johtuen näemme ehkä helposti Jumalan ennen kaikkea ankarana tuomarina, jonka edessä on oltava joka hetki tahrattoman puhdas tai huonosti käy. Tällaisesta ajattelusta käsin katolinen rippioppi on tietysti tosi vaikea: koskaan ei voi päästä absoluuttiseen varmuuteen, oliko jokin synti kuolemansynti, onko katunut riittävästi, tunnustiko jonkin asian riittävän tarkasti jne.

      Jos sen sijaan oppii luottamaan, että Jumala on ennen kaikkea rakastava Isä, joka ei ”vaani” tilaisuutta rankaista meitä vaan päinvastoin etsii tilaisuutta osoittaa meille rakkautta, oppi on paljon helpompi ymmärtää. Ripin idea ei ole ansaita Jumalan rakkautta vaan poistaa esteet sen tieltä, että Jumalan rakkaus pääsee ”virtaamaan” meihin. Siihen riittää, että on vilpitön ja sen jälkeen voi luottaa Jumalan laupeuteen.

      Toki ymmärrän, että jos on taipumusta omantunnon vaivoihin, pelkästään kehotus olla vilpitön voi olla jo vaikea: tarkoittaako vilpittömyys, että minun tulee tunnustaa tämä vai vielä tämä ja tämäkin? Ainakin itse olen kuitenkin kokenut, että tällaisen ”koulun” kautta (ja sen kautta, että puhuu siitä esimerkiksi hengellisessä ohjauksessa) omatunto vähitellen kypsyy ja vahvistuu. Oppii erottamaan sen, mikä on oikeasti vakavaa ja mikä ei. Se taas on todella vapauttavaa.

      Liked by 2 people

    3. Kiitos kommentista, Emil! :D <3

      Jatkan vielä vähän ripistä. Kieltämättä rippiteologia lienee yksi katolisen teologian osa-alue, joka ehkä kaipaisi, ei muutosta mutta kehitystä. Esimerkiksi Katekismuksen rippiä koskevissa sanoituksissa (jotka palautunevat pääasiassa Trenton kirkolliskokouksen dekreetteihin) näkyy tuo isä Oskarin mainitsema läntisen teologian taipumus liikaan juridisuuteen. Ne sanoitukset ovat sinänsä aivan oikeita mutta ehkä tietyllä tavalla kapeita.

      Rippi tarvitsisi ehkä eniten sitä, että se integroitaisiin syvemmin uskovan Kristus-suhteen ja Kristus-osallisuuden kontekstiin. Jätän sen tällä erää parempien teologien huoleksi. Itse olen oppinut kuitenkin ajattelemaan ripistä tähän tapaan:

      Pääsen taivaaseen, kun turvaudun Jeesukseen ja olen Jeesuksen ystävä. Jos lankean (vilpittömästi arvioiden vakavaan) syntiin, se, että olen Jeesuksen ystävä, näkyy käytännössä siinä, että pyydän häneltä anteeksi. Jos minulla on kohtuullinen mahdollisuus käydä ripillä se, että olen Jeesuksen ystävä näkyy siinä, että käyn ripillä, koska rippi on erityinen mahdollisuus kohdata Jeesus, joka on erityisellä tavalla läsnä papin virassa. Mutta jollei sitä mahdollisuutta ole, minun ei tarvitse stressata asiasta, jos minulla on vilpitön aikomus käydä ripillä sitten, kun se on kohtuudella mahdollista. Olennaista on kokonaisuus, suhde Jeesukseen, osallisuus hänestä ja ystävyys hänen kanssaan.

      Ja arvioidessani sitä, mikä on vakava synti ja mikä ei, minun ei myöskään tarvitse pelätä tai stressata. Riittää, että on pyrkimys vilpittömyyteen. Kuten jo totesin, Jeesus haluaa ennen kaikkea osoittaa laupeutta ja rakkautta, ei etsiä juridista virhettä meidän ratkaisuistamme.

      Kuten jo totesin, pystyn samaistumaan kokemuksiisi, Anna! Et ole niiden kanssa yksin. Voimia Sinulle ja lupaan rukoilla Sinun puolestasi.

      Liked by 2 people

      1. Tässä on paljon viisaita sanoja.
        Paavi Franciscuksen pieni kirja “Jumalan nimi on laupeus” antaa myös paljon tässä asiassa.
        Yksi tärkeä käytännön haaste on se, miten löydettäisiin omantunnonvaivoihin taipuvaisille ihmisille sopivat rippi-isät. Rukoilen asian puolesta!

        Tykkää

    4. Kiitos, Anna, kommentistasi minunkin puolestani! Eräällä itselleni hyvin läheisellä ihmisellä on ollut hyvin samanlaisia kokemuksia, joten tiedän myös hyvin mistä puhut.

      Otan kopin siitä, mitä mitä Joona vastasi Emilin kommenttiin KKK:n juridisesta tavasta ilmaista asiat. Kirjoitin tänne blogille taannoin sunnuntaivelvollisuudesta, ja esitin, että sitä koskevat kohdat tulisi muuttaa niin, että se, mikä esitetään nyt ”velvollisuutena” tulisi ilmaista positiivisen kautta ja ihmisen omaa subjektiivista harkintaa painottaen.

      Kenties tässäkin on ongelmana se, että asia esitetään velvollisuutena, joka täytyy kuolemansynnin uhalla täyttää: pakko käydä ripillä jos on tehnyt kuolemansynnin. Samoin kuin SuVessa, myöskään tästä ei ole mitään kaikenkattavaa listaa, mikä nyt on ja mikä ei ole kuolemansyntiä, jolloin tästä asiasta stressaava joutuu elämään jatkuvassa epätietoisuudessa, niin kuin itsekin kirjoitit.

      Itse hahmotan ripin niin, että jos omaa jumalasuhdetta on jäytämässä syyllisyys jostain, sen saa käydä tunnustamassa, minkä seurauksena sen voi lopullisesti laskea harteiltaan. Uskon myös, että Jumala varmasti antaa sille, joka haluaa elää hänen tahtonsa mukaan, tietoisuuden siitä, että on oikeasti tehnyt jotain sellaista, joka vaatii rippiä. Kuolemansynti on tietoista selkänsä kääntämistä Jumalalle, eikä sellaista tehdä vahingossa.

      Ehkä muotoilun siis pitäisi mennä jotenkin niin, että jos/kun syyllisyys vaivaa omaa suhdettaan Jumalaan ja kokee tarpeelliseksi, saa mennä ripille ja saada siitä varma synninpäästö. Kenties voisi myös vanhaan tapaan painottaa, että kannattaa myös valmistautua suuriin pyhiin, kuten jouluun ja pääsiäiseen, käymällä ripillä.

      Nämä siis vain omina pohdintoinani aiheesta.

      Liked by 3 people

    5. Hmm… Ehkä asian voi ajatella niin, Anna, kuten Vatikaanin II kirkolliskokouskin kauniisti opettaa, että itse opin sisältö ja sen sanoitus ovat jossain määrin kaksi eri asiaa.

      Kirkon oppi esimerkiksi ripin tai synnin suhteen on muuttumaton. Sen opin voi ja saa kuitenkin sanoittaa monella tavalla. Muuttuvissa tilanteissa se täytyykin sanoittaa uusilla tavoilla, että se tulee ymmärretyksi mahdollisimman oikein.

      Ei ole mielestäni väärin myöntää, että kirkon oppia on historian saatossa sanoitettu myös huonosti. Kuten isä Oskari sanoi, esimerkiksi keskiajan lopulta lähtien yleistyi juridinen tapa puhua asioista. Siinä asioita sanoitettiin mielellään sellaisila käsitteillä kuin käskyt, velvollisuus, valta jne. Ruohonjuuritasolla sellaiset sanoitukset voivat puolestaan synnyttää Jumalasta varsin ankaran ja pelottavan kuvan.

      Kun tämän huomaamme, on oikein pyrkiä sanoittamaan oppia paremmin. Siten, että se Rakkaus ja Laupeus, joka Jumala on, pääsee kirkkaammin loistamaan siitä.

      Toki opin uudelleen sanoittamisessa tulee olla myös nöyrä ja varovainen, jottei se muutu maailmaan mukauttamiseksi. Sekin vaara on aina olemassa.

      Olen samaa mieltä siitä, että usein kirkkoon liittyjä tarvitsisi johdantokurssin lisäksi paljon myös kahdenkeskistä hengellistä ohjausta. Itselläni on ollut onni saada sitä blogikollega isä Oskarilta.

      Liked by 2 people

  5. Se mitä ns. katolilaisissa maissa vieraillessa usein haikailen (ja ihastuksissa huokailen) on kristillisyyden kulttuurisuus. Kirkolliset juhlapyhät ovat jaettuja yhteisiä ja yhteisöllisiä kokemuksia, ja niihin liittyy hienoja useiden sukupolvien ajan rakentuneita traditioita (kuten pääsiäisviikon kulkueet).

    Tässä(kin) mielessä isompi ripaus katolilaisuutta tekisi meille suomalaisille (ja suomalaisuudelle) hyvää individualismin ja kilpailukykyilyn vastapainoksi.

    Liked by 1 henkilö

    1. Pyhän (tai neutraalimmin ”juhlan”) ja arjen sekoittumisesta ja sen negatiivisesta vaikutuksesta ihmisen hyvinvointiin on käsittääkseni kiinnostuttu maallisen psykologiankin puolella viime aikoina. Kun esimerkiksi entisajan juhlaruokaa on varaa syödä (ja syödään) joka päivä, samanlainen viihdetarjonta täyttää arki-illat ja viikonloput, ja juhlapyhät ja niihin valmistautuminen eivät entiseen tapaan jaksota vuotta elämästä tulee helposti tasapaksua ja pyhä- ja juhlapäivien kokemus ”arjen yläpuolelle nousemisesta” menetetään.

      HS:n sunnuntaisivuilla oli aiemmin keväällä ilahduttava juttu Kreikan selviämisestä koronakriisin keskellä ja siinä mainittiin ”onnellisten saari” Ikaria, jossa kolmannes ihmisistä elää yli 90-vuotiaaksi ja Alzheimerin tautia ei käytännössä tunneta. Ikaria tunnetaan, ehkei sattumalta, Kreikassa paitsi tästä, myös elävästä panagirien eli usein kirkollisiin pyhäpäiviin liittyvien kyläjuhlien perinteestään.

      Tykkää

  6. Kirjoituksesta jää hämmentävä vaikutelma, mikä liittyy teorian ja kokemuksen suhteeseen. Koen, että sola fide -opetusta arvostellaan kirjoituksessa sillä perusteella, että se vaatisi kokemuksellista ’elävää’ uskoa, mutta katolista elämää arvioidaan tämän saman kokemuksellisuuden perusteella positiivisesti. Tämä ehkä liittyy pietistiseen taustaan.

    Kuitenkin sola fide -ajatuksella on minusta kaksi ulottuvuutta: kokemuksellinen ja teoreettinen – hienosti sanottuna imputaatio ja reaalinen. Jos ihminen ei koe mitään, kirkko tarjoaa objektiivisen evankeliumin lupauksen, jota ihminen voi käyttää omia tuntemuksiaan vastaan. Ongelma on, että joissain pietistispohjaisissa yhteisöissä ja opetuksessa ryhdytään vaatimaan tätä kokemusta.

    Lutherkin käsittelee asiaa omissa kirjoituksissaan – ei kuitenkaan kovin systemaattisesti. Niissä lähtökohta on, että unio Kristuksen kanssa – reaalis-onttinen vanhurskauttaminen – on jo todellisuutta, mutta se ei puhkea kokemukseksi aina vaan joskus: joskus Kristitty kokee sen, mikä on objektiivisesti jo todellisuutta: että hän on Kristuksen kanssa ja häneen liitettynä taivaassa. Joskus liha, synti ja koetukset taas painavat, ja silloin tarvitaan luottamusta sanan objektiiviseen lupaukseen ja hengellisen ohjaajan viisautta.

    Jotenkin siis näyttää, että tuossa vastataan itse asetettuun ongelmaan.

    Toinen puoli liittyy oppiin sidotusta ratkaisuvallasta. Sen taas pitäisi olla minusta nimenomaan teoreettinen oppi. Luther pitää sitä filosofisena, varoittaa tarkastelemasta sitä liikaa, ja kehottaa katsomaan lihaksi tulleeseen Kristukseen, jota Isä käskee kuulemaan.
    Kysymyksessä siitä, että protestanttisuudessa on taipumus puhtaaksiviljellä jokin periaate ja viedä se äärimmäisyyteen olen samaa mieltä. Evankelis-katolisena luterilaisena näen, että tämä on ongelma, jota vastaan kirkon pitäisi koko ajan pyrkiä taistelemaan, eikä se ole onnistunut siinä kovin hyvin.

    Liked by 1 henkilö

    1. Usein tuntuu, että muutaman suomalaisen ikäluokan suhdetta kristinuskoon värittää aika vahvasti (uus)pietistien ja pietistispohjaisten suuntien voimakas henkilökohtaisen uskonratkaisun painotus ja sen tuella toisinaan tehty suoranainen hengellinen väkivalta. Mieleen tulee esimerkiksi muutaman ortodoksiseen kirkkoon aikuisiällä liittyneen kulttuurivaikuttajan, joita tuntuu löytyvän paljon, kuvaus siitä, kuinka idän kirkossa miellytti mahdollisuus ensi alkuun vain vierailla liturgiassa ilman, että kukaan tuli tivaamaan ”onko veli uskossa”.

      Tässä suuntauksessa ”uskominen” ja lopulta pelastus pelkistyy kärjistettynä siihen, onko jonkinlainen aivoissa tai sielussa oleva päälle/pois-katkaisija naksautettu päälle henkilökohtaisella uskonratkaisulla. Näyttäisi kuitenkin siltä, että tällainen kaksijakoinen katkaisijamalli ei vastaa kovinkaan hyvin monen itseään kristittynä pitävän henkilökohtaista uskonkokemusta, koko katkaisijaa ei välttämättä koskaan löydy vaikka siihen kuinka neuvottaisiin ulkoa, ja sen etsiminen voi johtaa lopulta ahdistukseen ja erilaisiin kriiseihin.

      Liked by 1 henkilö

    2. Kiitos kommentista, Ilmari! Ymmärrän kritiikkisi, mutten täysin osta sitä.

      Mielestäni tämä kirjoitus ei palaudu pietistiseen taustaani (vaikka arvostan pietismiä edelleen monilta osin). Kerron tässä kirjoituksessa omista kokemuksistani, koska tämän kirjoituksen idea on olla ennen kaikkea henkilökohtainen testimony. Lienemme yhtä mieltä siitä, että sellaisetkin ovat sallittuja. Ja kyllä, vastaan tässä kirjoituksessa, en itse asetettuihin mutta kylläkin sellaisiin ongelmiin, jotka itselleni ovat olleet akuutteja.

      Toki ajattelen, kuten tuon tekstissä esillekin, että teologiset totuuskysymykset tulee ratkaista ennen kaikkea objektiivisten tekijöiden perusteella.

      Samalla ajattelen, että sola fide-opissa ihan aidosti on se ongelma, että se tuppaa johtamaan (kuten kirjoituksessa kuvaan) kahteen ratkaisuun omien kokemusten suhteen. Molemmat ovat mielestäni eri tavoin huonoja.

      Herätyskristilliset yhteisöt korostavat kuvaamallani tavalla ihmisessä tapahtuvia muutoksia ja kokemuksia merkkinä vanhurskauttamisesta. Se johtaa helposti mustavalkoiseen joko-tai-asetelmaan Jumalan tuntemisen suhteen, kokemusten ylikorostamiseen ja pahimmillaan jatkuvaan epävarmuuteen. Tämä on pietismin klassinen valuvirhe.

      Toinen mahdollisuus on, tunnustuksellis-korkeakirkolliseen tapaan, painottaa sanan ja sakramenttien objektiivisesti varmoja lupauksia, joihin ihminen saa turvautua vastoin tunteitaan ja syntisyyttään. Mielestäni siinä kokemukset ja Jumalan tuntemisen hedelmät jäävät kuitenkin liian pieneen rooliin. Pelkään, että siinä on vaarana, jollei pietistisesti ilmaisten ”kuollut usko”, niin ainakin hengellisen elämän passivoituminen, kun voi aina luottaa armonvälineiden lupauksiin. Pelkään, että sen vuoksi moni on jäänyt ja jää ilman hengellistä kasvua ja Pyhä Hengen lahjoja, jotka voisi muuten saada.

      Mielestäni katolisessa spiritualiteetissa, jossa ei ole sola fide-opin tuomaa on-off-asetelmaa, kokemukset, Hengen hedelmät sekä armonvälineet asettuvat tasapainoiseksi, harmoniseksi kokonaisuudeksi. Ihminen voi luottaa sakramenttien objektiiviseen vaikuttavuuteen ja samalla tarkkailla hengellistä kasvuaan ja kokemuksiaan pelkäämättä kuitenkaan jatkuvasti, onko elävässä uskossa vai ei, koska kyse on asteittaisesta tiestä, ei tilasta, jossa binaarisesti joko ollaan tai ei olla.

      Enkä väitä, että kaikki luterilaiset tai protestantit kokisivat asiaa näin. Samalla silti ajattelen, että tällainen problematiikka luterilaiseen vanhurskauttamisoppiin on sisäänrakennettu vaikkeivat kaikki kohtaakaan sitä. Ja toki olen iloinen siitä, etteivät kaikki kohtaa sitä. Olen iloinen kaikesta hengellisestä kasvusta, pyhyydestä ja Jumalan tuntemisesta, tapahtui se missä tahansa.

      Tiedän, että Luther piti oppia sidotusta ratkaisuvallasta filosofisena ja kehotti keskittymään sen sijaan Kristukseen. Kuitenkin oppi mielestäni näkyy luterilaisuudessa käytännössä monin tavoin, ennen kaikkea (usein hyvin pitkälle vietynä) lain ja evankeliumin erottamisena (joka voi johtaa hyvin kapeaan näkemykseen evankeliumista) sekä liioitellun kielteisenä suhtautumisena kaikkeen ”omaan yrittämiseen” (mikä voi usein kapeuttaa hengellistä elämää).

      Liked by 1 henkilö

      1. Sola fide -opissa on mielestäni juuri nuo kaksi kärjistettyä mahdollisuutta tulkita se, mikä aiheuttaa hengellisen elämän ongelmia. Sikäli hyvä kuvaus. Kuvatut ongelmat ovat todellisia.

        Perinteiselle luterilaiselle teologialle on ominaista yhdistää vastakohtia ja mielestäni se on tässäkin ratkaisu. Ei pidä ajautua liian pitkälle vain toisen painottamiseen, vaan yrittää pitää ne yhdessä. Mielestäni näihin tulkintatapoihin ajautuminen ei ole vain luterilaisuuden ongelma, vaan aika tyypillisesti esim. karismaattiset vs. klassiset reformoidut ajautuvat samantapaisiin ääripäihin.

        Tykkää

      2. Kyllä, olet oikeassa, että ongelma koskee enemmän tai vähemmän protestanttisia yhteisöjä ylipäätään, ei vain luterilaisuutta. Ja varmasti on mahdollista pyrkiä luterilaisuuteen, jossa molemmat puolet – armonvälineiden objektiivisuus sekä rakentava kokemuksellisuus ja oman pyhityselämän seuraaminen – ovat tasapuolisesti läsnä. Sellaista pyrkimystä arvostan.

        Myös itse ollessani vielä vl-liikkeessä hain juuri sellaista, ehkä osin tiedostamattakin: luterilaisuutta, jossa yhdistyisi tasapainoiseksi kokonaisuudeksi pietismin aktiivinen hurskauselämä sekä tunnustuksellisen luterilaisuuden armonvälineiden objektiivisen varmuuden painotus. Mutta kävi niin jännästi, että löysin lopulta sellaisen ”luterilaisuuden” kaikkein eheimpänä katolisesta kirkosta! :)

        Tykkää

  7. Tätä blogia on miellyttävä lukea, onhan tämä protestanttisuudesta katolisuuteen kääntyneiden nuorten miesten blogi. Se näkyykin voimakkaasti aihevalinnoissa. Ihminen luonnollisesti peilaa uusia asioita aiemmin kokemiinsa. Itsekin olen protestanttis-pietististaustainen, entinen lestadiolainen.

    Minua häiritsee läntisen kirkon (katolisuuden ja luterilaisuuden ynnä muiden ryhmien) synti-ja sääntökeskeisyys. Ikään kuin synti olisi vain tekoja tai tekemättä jättämisiä. Niitähän ihmisellä, meillä kaikilla, riittää. Nominalistinen jumalakuva yhdistettynä negatiiviseen ihmiskäsitykseen (ihminen on pohjimmiltaan paha) on tämän syynä. Idän kirkossa on valoisampi ihmiskäsitys
    (ihminen on pohjimmiltaan hyvä) ja nähdään, että jokaisella on kyky sekä hyvään, että pahaan.

    Tykkää

    1. Kiitos kommentista, Eudokimos!

      Itse ajattelisin, että katolisen ja ortodoksisen kirkon ihmiskäsityksessä ei ole olennaista eroa. Molemmat opettavat, että ihmisellä on vapaa tahto, joskin vaurioituneena ja että hän tarvitsee Jumalan armon apua osatakseen käyttää vapauttaan oikein. Näin ajatellen ihmisen voi oikeutetusti nähdä yhtä aikaa sekä hyvänä että pahana. Hyvänä, koska hän on edelleen Jumalan luoma ja hänellä on perussuuntautuminen kohden Jumalaa, kohden hyvää. Pahana, koska synti on vaurioittanut häntä, mistä johtuen hän haluaa erilaisia hyviä itsekkäästi eikä Jumalan kunniaksi, tehden niistä helposti epäjumalia.

      Ymmärtääkseni myös ortodoksisessa teologiassa ihminen nähdään näin. Jos kuuntelee vaikkapa paastonajan katumuskanoneja, kyllä myös ortodoksisessa kirkossa ihmisen langennut tila osataan nähdä myös synkkänä – ja sekin on omalla paikallaan hyvä asia.

      Olisiko myös tietynlainen stereotypia, että lännen kirkossa on enemmän sääntöjä kuin idässä? Ainakin nykyisin tuntuu, että ortodoksien paastosäännöt ym. ovat paljon tiukempia kuin katolisessa kirkossa.

      Mitä tulee synnin näkemiseen tekoina, sekin on minusta hiukan kaksipiippuinen juttu. Toki on ongelmallista, jos se nähdään vain tekoina. Tosin sellainen kritiikki ei tietääkseni päde oikeastaan yhteenkään kristilliseen yhteisöön, ei katoliseen kirkkoon eikä protestanttisiin yhteisöihin.

      Ja ajattelisin, että on erittäin tärkeää nähdä synti myös tekoina – ei vain tekoina, mutta myös tekoina. Kenen hyvänsä on nimittäin helppo tunnustaa (varsinkin Suomen kaltaisessa nöyrässä kulttuurissa) yleisellä tasolla olevansa syntinen. On ehkä jopa suht helppo tunnustaa erilaisia paheita: olen ylpeä, olen usein mukavuudenhaluinen jne. Se ei vaadi kovin paljon vaan voi olla jopa sosiaalinen odotus.

      Se, mikä vaatii todella paljon ja missä ihminen todella kohtaa oman pahuutensa on se, että tunnustaa ääneen konkreettisia tekoja, joissa paheet ja yleinen syntisyys realisoituvat: tein väärin sitä ihmistä kohtaan, olin epärehellinen, otin toisen omaa, laiminlöin velvollisuuteni, annoin vallan himoilleni. Teoissaan ihminen joutuu konkreettisesti kohtaamaan itsensä ja siten myös syntisyytensä. Siksi on minusta tärkeää nähdä synti myös tekoina. Ja siksi rippikäytäntö on omalla paikallaan minusta hyvin tärkeä hengellisen kasvun kannalta.

      Liked by 2 people

    2. Kiitos kommentista!
      Niin, siis tuo mitä kuvaat on juuri sitä mitä nominalismiksi kutsutaan. Olen samaa mieltä idän positiivisesta ihmiskäsityksestä mutta pidän sitä yhtä lailla katolisena ihmiskäsityksenä.
      Itse en ole koskaan ollut protestantti. 😉

      Tykkää

  8. Hei, oli mielenkiintoista lukea Joonan kokemuksista. Mielenkiintoista on siinä myös se, että itse luterilaisena (kai sinne änkyrämpään vänkyröityneenä) koen asiat juuri päinvastoin. Tai oikeastaan koen ja olen ymmärtänyt nuo erilailla. Tässä muutamia kommentteja ja ehkä vahvojakin reaktioita, joita koin tekstiä lukiessani.

    1. Sola fide on itselleni henkireikä, ja sekin että sola fide on minulla sola gratia.

    2. Sidotusta ratkaisuvallasta en ole ikinä ymmärtänyt sitä niin, että ”jos näyttää siltä että en usko, en voi ’tehdä’ mitään uskon saamiseksi.” Jo koko kysymyksen nouseminen esiin ja sen pohtiminen kertoo jotakin siitä, että Jumala on vaikuttanut armossaan. Totta kai voi. Sidottu ratkaisuvalta, kuten sen itse olen (ehkä liian epäsystemaattisesti?) ymmärtänyt, on minulle lohduttaja, koska sola fide sola gratia.

    3. Pyhityksestä en ole ikinä ymmärtänyt luterilaista julistusta niin, etteikö omaa pyhitystä voisi tarkkailla. Enemmänkin kyse on siitä tavasta, jolla sitä tarkkailee eli mikä on tarkkailun tarkoitus. Mikäli tarkkailee sitä varten, että perustaa pelastuksensa siihen, se voi olla vahingollista. Mikäli taas perustaa sen siihen, että haluaa toteuttaa Jumalan hyvää tahtoa ja kasvaa kristittynä, varför inte?

    4. Luterilaisesta ehtoollisesta: no kuten viisaat tunnustukselliset sanovat, Kristuksen ruumiin ja veren objektiviisuuteen saa tarttua riippumatta tunteista. Joskus niitä tuleekin. Itselleni ehtoollinen on hyvin merkittävä asia, ja monesti olen siinä tuntenutkin, ehkä sitten tällaisena herkkänä veijarina? Kirjoitinkin siitä aikanaan Aarreaitta.nettiin: https://aarreaitta.net/hetkiä/tampereen-vanha-kirkko/

    5. Lain ja evankeliumin erottamisesta. En ole niin fiksu teologi, että ymmärtäisin kaikkea, mitä systemaatikot ja filosofit selittelevät eri ismeillään. Joka tapauksessa luterilaisuuteenkin kuuluu se, että laki on ”hyvä ja pyhä”. Itse näin viime aikoina Lutherin Galatalaiskirjeen selitystä ensimmäistä kertaa lukiessani olen tähän jälleen törmännyt. Kyse on sitten siitä tehtävästä: pelastus vai ei? Mikäli ei pelastus, niin hyvää ja pyhää on.

    6. Jumalan käskyistä ja hyvyydestä: en näe tässäkään mitään ongelmaa tai vastakohtaa, ehkä omassa ymmärtämättömyydessäni. Totta kai se on aina persoonan mukaista meininkiä, ja oman itsensä toteuttamistakin myös, sellaisena kuin se on Jumalan alkuperäissuunnitelmassa ilman synnin turmelusta! Kristittynä kasvaminen ja oleminen on perimmiltään ja pohjimmiltaan alkuperäistarkoituksellisena ihmisenä kasvamista ja olemista.

    7. Katolisesta täyteydestä. Itse ajattelen olevani katolinen siinä merkityksessä, kuin Augsburgin tunnustus sen määrittää. Toki eri kirkkokunnilla on varmaan eri korostuksia, mutta aito luterilainen mielestäni ymmärtää, että voi oppia muualta.

    Ja samoin katolisessakin kirkossa on eri sääntökuntia, jotka korostavat jotakin, aivan kuten Suomen ev-lut. kirkossa, näin pienemmässä mittakaavassa, on herätysliikkeitä jne. Evankelis-katolisena luterilaisena saan noukkia mukavasti rusinat pullasta…

    8. Tämä oikeastaan pistää itseni miettimään, että mikä on se luterilaisuus tai väljemmin ”protestantismi” (Piper ei ole luterilainen ;) ), josta oikein puhut ja jota vasten peilaat. Ikävää, että uskosi on ennen katoliseksi kääntymistä ollut sellaista.

    9. Kirjoitat: ”Lopulta kaiken saa aikaan Jumalan armo, mutta myös meidän omilla ratkaisuillamme on merkitystä, koska voimme valita sen, annammeko Jumalan armon tehdä työtä meissä.”

    Fil 2:13 sanoo, että Pyhä Henki vaikuttaa tahtomisen ja tekemisen. Hyväksyn kirjoituksesi, jos ymmärrän, että omat ratkaisumme ovat Pyhän Hengen aikaansaamia. Muuten en hyväksy, eikä minusta ikinä voi tulla katolista, lopulta juuri sen sola fide sola gratian takia. Mikäli pelastukseni minusta riippuu, olen kadotettu. Näin ajattelen, koska uskon (niin epäkorrektia kuin se onkin Emilin ja käännynnäisten blogissa sanoa), että se on Raamatun mukaan totta. Samaan aikaan arvostan roomalais-katolisia veljiäni ja siskojani Kristuksessa.

    ”Ja kun kaikki kerran katoaa, totuus yksin jää, ei enempää, ei vähempää,” laulaa bass’n helen vanhassa biisissään ”Mitä jää?” Kristus, joka on totuus, jää.

    Tykkää

    1. Kiitos kommentista, Aamunvaloa!

      Olen mielestäni ottanut suurimmalta osin kantaa esille nostamiisi juttuihin itse tekstissä ja tämän ketjun kommenteissa. Toiston välttämiseksi en lähde nyt kertaamaan niitä kaikkia.

      Asioita tietysti koetaan eri tavoin. Vaikka systemaattisessa teologiassa pyritään johdonmukaisuuteen, siitä, että jokin asia sanoitetaan tietyllä tavalla, ei tietenkään koskaan välttämättömästi seuraa, että se koetaan tietyllä tavalla. Vaikkapa sidottu ratkaisuvalta on varmasti oppi, joka voidaan kokea monin tavoin ja tulkita monin tavoin käytännön elämän kannalta.

      Kuten jo totesin, tiedän kyllä, että moni luterilainen tai ylipäätään protestantti ei kärsi samoista hengellisistä ongelmista kuin minä koen kärsineeni. Olen siitä pelkästään iloinen.

      Samoin olen pelkästään iloinen kaikesta pyhyydestä ja aktiivisesta hengellisestä elämästä myös katolisen kirkon ulkopuolella. Se ei ole missään tapauksessa meiltä katolilaisilta pois vaan lahja myös meille.

      Toisaalta, sen verran kuin olen muiden käännynnäisten ja luterilaistenkin kanssa keskustellut näistä jutuista (ja saanut myös tästä kirjoituksesta palautetta), moni vaikuttaa myös kokeneen nämä jutut samoin kuin minä. Kun te evankelis-katolilaisina luterilaisina voitte poimia ”rusinat pullasta”, kuten hienosti sanoit, ehkä voitte ottaa kopin myös näistä kokemuksista ja miettiä, miten luterilaista teologiaa ja julistusta voisi sanoittaa siten, että entistä harvempi kokisi asioita näin. :) Sitä varmasti tehdäänkin jo.

      Viime kädessä, olen siinä samaa mieltä, tärkeintä on tietysti, mikä on totta. Tosin itse nostaisin totuuden mittapuuksi Raamatun ohella myös tradition.

      Liked by 1 henkilö

  9. Kiitos taas kiinnostavasta kirjoituksesta – ja kommenteista!

    Tämän blogin myötä minulle on syntynyt avara kuva katolilaisuudesta. Voin sanoa, että sen myöstä olen saanut iloa ja kauneutta elämääni, koska mustavalkoinen ajatteluni on ohentunut.

    Seikkailuakin on ollut hieman😊. Olen nimittäin Helsingissä käydessäni, blogin innoittamana, vieraillut muutaman kerran Pyhän Henrikin kadetraalin messussa. Ensimmäisellä kerralla sisään astuttuani sydän hakkasi lujaa, ja teki mieli kääntyä saman tien pois. Rauhoittelin mieleni ja jäin kuitenkin taakse seisomaan.

    Ensimmäisen kerran käytyäni ajattelin, että uudestaan en tule. Ei ollut sellaista ihanaa seiniä myöten kaikuvaa armon saarnaa, joillaisiin olin tottunut. Sen sijaan mieleeni jäi, että seurakuntaa patisteltiin tekemään palvelutehtäviä, kuten lumitöitä. Liturgia tuntui tietysti oudolta, ja kun ei ollut kauniita virsiäkään, ajattelin, että luterilainen messu on tuhannesti kauniimpi.

    Toisella kerralla sydän pamppaili yhtä paljon ja jäin taas taakse seisomaan. Meinasin lähteä kesken saarnan, mutta sitten pappi sanoi: “Koska Jumala on, hän myös toimii.” Menin penkkiin. Pappi myös toivoi että “Jumalan sana voisi inspiroida tekemään hyvää.” Ajattelin, että hyvin sanottu. Inspiroida tuntui tosi raikkaalta sanavalinnalta. Siinä on voimaa. Mehän teemme kun olemme inspiroituneita. Ehtoollisen aikana istuin rauhassa penkissä ja katselin ihmisiä. Sitten tuli kaunis rauhantervehdys. Ventovieraat hymyilivät ja nyökkäilivät minulle. Tuntui hyvältä olla siinä. Mielessä kyllä häivähti ajatus, että tämä tapa voi ahdistaa jotakuta (esim. jos on velvoitettu lähtemään kirkkoon). Itse olin kyllä vain iloinen vilpittömistä katseista.

    Kolmannella ja neljännellä kerralla ei sydän enää pamppaillut vaan menin ihan rauhassa heti takapenkkiin istumaan. Toisella kerralla otin ystävänkin mukaan, mutta lähdimme kesken, kun saarna oli niin kummallinen.

    Minulle vierailu katolisessa messussa tuntui tosiaan seikkailulta (Joonan seikkailut ovat tietenkin syvemmällä tasolla😊), sillä tunsin kyllä hyppääväni melkoisin muurin yli. Suomalaisessa luterilaisessa uskonnonopetuksessa on nimittäin tehty selväksi se, että paavin kirkko on pahin kaikista.

    Aion vierailla tulevaisuudessakin.

    Liked by 1 henkilö

  10. Tällaisia kertomuksia ihmisten hengellisen elämän muutoksista on aina tosi mielenkiintoista lukea. Ne avaavat asioita paremmin kuin pelkät opilliset selvittelyt.

    En ole katolilainen, mutta olen enemmän ”metafyysinen realisti” kuin ”nominalisti”. Siksi moni tämän kirjoituksen asia tuntuu tutulta. Minua surettaa, että ilmeisesti moni protestantti tosiaan elää aika stereotyyppisen nominalistista elämää, jossa Jumalan vaatimukset tuntuvat mielivaltaisilta. Mielestäni ainakin luterilaisuus on periaatteessa aivan yhteensopivaa realistisemman asenteen kanssa ja ehkä jopa alun perin edellyttää sitä (Tunnustuskirjoissa esim. viitataan luonnollisen lain ajatukseen). Tosi surullista on myös, jos päivittäinen rukous hengellisessä elämässä kasvamisen välineenä oikeasti nähdään omavanhurskautena.

    Joonan kuvaus kappaleessa Lakikin on perimmältään evankeliumia vastaa sitä, mikä luterilaisuudessa tunnetaan lain kolmantena käyttönä. Laki kyllä nuhtelee ja hillitsee ihmisten ulkonaista pahuutta (ensimmäinen käyttöä) ja näyttää ihmiselle hänen syntinsä (toinen käyttö), mutta kun ihmisestä on tullut Jumalan ystävä, laki alkaa avautua juuri tällaisesti positiivisesta näkökulmasta.

    Mielenkiintoista miten ihmisten kokemukset ehtoollisesta vaihtelevat. Moni kat. tai ort. kirkkoon liittynyt kertoo, että ehtoollinen on siellä ollut jotenkin todellisempi kokemus kuin luterilaisessa kirkossa. Minulle taas luterilainen ehtoollinen on ollut hyvin voimakas hengellinen kokemus, jossa olen kokenut sanatonta rauhaa ja Kristus-yhteyttä. Voisiko Joonan taustoissa lestadiolainen ehtoollisopetus vaikuttaa? Vl-liikkeessä ehtoolliselle ei käsittääkseni anneta samanlaista roolia kuin korkeakirkollisemmassa luterilaisuudessa.

    Toisaalta tunnistan silti noita ongelmia, joita Joona kuvaa protestanttisuuteen liittyen. Minun taustassani korostui opetus, jonka mukaan ihminen voi menettää pelastavan uskonsa, jos toimii omatuntoaan vastaan. Tämä voi herkän ihmisen kohdalla johtaa samantapaisiin ongelmiin, joita Emil kuvaa kommentissaan kuolemansynti-isminä.

    Tunnistan myös sen ongelman, että Jumalan tahto tuntuu mielivaltaiselta. ”Realistisempi” lähestymistapa auttaa siihen, mutta ei kuitenkaan mielestäni useinkaan riitä ratkaisuksi käytännössä. Mitä sitten, jos omaa käsitystä hyvästä ja oikeasta ei vain saa jossain asiassa sovitettua yksiin sen kanssa, mitä kirkko/uskonyhteisö/Raamattu opettaa? Tässä ei oikein jää muuta vaihtoehtoa kuin luottaa auktoriteettiin, oli se sitten Jumala, Raamattu, kirkko tai muu uskonyhteisö, ja asennoitua nöyrästi niin, että tulevaisuudessa ehkä oppii ymmärtämään ja näkemään samoin. Pahimmillaan tämä voi kuitenkin johtaa kaasuvalotukseen, jossa ihmisen oma kokemus sekä hengellinen ja moraalinen ymmärrys kyseenalaistetaan tai suorastaan kielletään. Ihminen ikään kuin pakotetaan ajattelemaan, tai hän pakottaa itse itsensä ajattelemaan, että väärältä ja haitalliselta tuntuva asia on kuitenkin oikeasti hyvä ja jopa hänelle itselleen parhaaksi.

    Liked by 1 henkilö

    1. Kiitos kommentista, Mikael!

      Olen viime aikoina miettinyt paljon tuota, kuinka vahvasti luterilaisuus pohjautuu nominalismiin ja voluntarismiin. En kiistä sitä, etteikö olisi mahdollista olla luterilainen realisti (Tai mikä nyt onkin oikea filosofinen termi. Sain eilen hyvää palautetta, jonka mukaan oikeampi olisi partisipaation metafysiikka tms.).

      Ehkä ortodoksiseen kirkkoon siirtynyt STLK:n entinen johtava pastori Mika Bergman oli oikeassa, kun hän pari vuotta sitten analysoi, että luterilaisuus pelaa ikään kuin kahdella jumalakuvalla: nominalistis-voluntaristisella ja realistisemmalla. Itse sanoisin, että luterilaisuuden voi nähdä eräänlaisena pyrkimyksenä ratkaista nominalismin ja voluntarismin synnyttämiä ongelmia. Luterilainen vanhurskauttamisoppi on eräänlainen (hyvin ymmärrettävä) yritys päästä turvaan nominalistiselta, arvaamattomalta ja mielivaltaiselta Jumalalta. Tämä johtaa siihen, että tietyssä mielessä luterilaisuus torjuu nominalistis-voluntaristisen jumalakuvan, tietyssä mielessä säilyttää sen.

      Tietyt olennaiset elementit liittävät mielestäni luterilaisuutta vahvasti nominalismiin:

      – Pelastuksen ja Jumalan armon näkeminen ennen kaikkea Jumalan mielisuosiona (favor Dei), Jumalan vihan leppymisenä. Metafyysisessä realismissa pelastus olisi ennen kaikkea osallisuutta Jumalasta ja Jumalan kaltaisuutta. Toki Lutherilta ja luterilaisuudesta löytyvät myös partisipaatio ja Kristus-unio sekä ihmisessä tapahtuva reaalinen muutos. Silti uskallan väittää, että armon näkeminen ensisijaisesti hyväksymisenä tai mielisuosiona korostui ja korostuu.

      – Ajatus pahasta eräänlaisena toisena, positiivisesti olemassaolevana olemassaolon muotona, ei hyvän puutteena tai vauriona. Tämä on ehkä kysymys, jota luterilaisuudessa ei ole koskaan käsitelty loppuun saakka. Silti näkemys, jonka mukaan paha on jotain positiivisesti olemassaolevaa on luterilaisuudessa ja protestantismisssa ylipäätään yleinen, ja sille on mielestäni varsin helppo saada tukea Lutherin teksteistä.

      – Lain ja evankeliumin erottamisen nostaminen koko teologian keskukseksi. Se nousee mielestäni suoraan ajatuksesta, jonka mukaan pelastus ei ole ensisijaisesti Jumalan kaltaisuutta vaan Jumalan hyväksyntää, suosiota. Tällöin on selvää, että laki näyttäytyy ennen kaikkea ulkopuolelta tulevana vaatimuksena, kun taas evankeliumi täytyy ymmärtää siitä erillisenä sanomana Jumalan suosiosta, hyväksynnästä. Rajuimmillaan Lutherin teksteistä löytyy kohtia, joissa laki näyttäytyy synnin, kuoleman ja saatanan rinnalla eräänlaisena turmiovaltana.

      – Sidottu ratkaisuvalta. Se nousee mielestäni selvästi ajatuksesta, jonka mukaan ihminen on ei ainoastaan synnin vaurioittama vaan positiivisesti paha (ja siten siitä, että paha on jotain positiivisesti olemassaolevaa). Samoin siihen läheisesti kuuluva äärimmäinen predestinaatio-oppi heijastelee nominalistis-voluntaristista kuvaa Jumalasta eräänlaisena puhtaana, mielivaltaisena tahtona, jota ei sido mikään, ei edes hänen hyvä olemuksensa.

      Kuten sanoin, toki luterilaisuudessa on myös elementtejä, jotka linkittyvät realismiin (lain kolmannen käytön heijastelema käsitys laista Jumalan hyvän olemuksen kuvana ja siten ihmisen hyvänä, käsitys luonnollisesta laista, Kristus-unio jne.). Ja tietysti olen iloinen jokaisesta luterilaisesta realistista.

      Samalla pohdin kyllä sitä, että jos luterilaisuudesta poistetaan nominalismiin ja voluntarismiin palautuvat elementit, mitä jää jäljelle? Itse olen päätynyt siihen, että katolisuus. :)

      Liked by 1 henkilö

      1. Kiitos, Mikael, myös minun puolestani! On ollut tosi rikastuttavaa lukea näitä keskusteluja.

        Ehkä on yleisemmin syytä kysyä, voiko ”luterilaisuudelta” yleisenä ilmiö odottaa tai edellyttää täysin johdonmukaista ja koherenttia kokonaisvisiota.

        Ja olihan Luther itse ”kaikesta huolimatta” ennen kaikkea katolilainen. Ja vasta toissijaisesti, historiallisten sattumien ja kenties myös oman änkyräisen luonteesta ajamana lopulta sitä, mitä alettiin kutsua ”luterilaisuudeksi”.

        Suosittelen muuten lämpimästi Louis Bouyerin klassikkoteosta ”The Spirit and Forms of Protestantism”. Todella syvällinen ja valaiseva teos. Sen saa parilla kympillä kotiovelle:

        https://www.bookdepository.com/Spirit-Forms-Protestantism-Louis-Bouyer/9781621642183

        Tykkää

  11. Tosi hyviä skrupuleeraukseen liittyviä pointteja täällä, mutta myös huolestuttavia. Mielenkiintoista, että Joonan teksti kirvoitti keskustelun tästä aiheesta. Omantunnonvaivat voivat olla raastavia, kuitenkin ehkä luonnollisia kasvukipuja tietyssä vaiheessa katolisten elämää.

    Kenties skupuleerauksen takana voi olla muutakin kuin teologisia väärinymmärryksiä. Tämä voi tuntua maailman yksinäisimmältä kirkolta, ainakin meillä Suomessa, jossa kirkon piirit ovat pieniä, pirstaleisia ja kulttuurisesti eksoottisia. Jos jää omantunnonvaivoissaan yksin, ilman hyvää päivittäisen rukoilun ohjelmaa ja katolisia ystäviä, niin on vaarassa eksyä tieltä.

    Omalla kohdallani Jumala on aina tullut hätiin, se on ollut ihmeellinen kokemus. Kun olen ollut uupunut, suorastaan ihan kuitti, niin Jumala on johdattanut tielleni ihmisiä ja tekemistä: Exodus 90 -porukka, ruusukko Marian legioonan hengessä, Kristus-Kuninkaan instituutin nettimessut jne. Rakastan vanhamuotoista liturgiaa, se on todella kuin Narnia tai Keskimaa ja vielä verrattomasti parempaa. Nyt, kiitos koronan, sitä on tarjolla vaikka joka päivä.

    Perinteiseen liturgiaan nojautuvien seurakuntien todellisuus on sellainen, että rippijonot ovat pitkiä ja saarnoissa kuullaan kehotuksia parannukseen. En usko, että nämä seurakunnat ovat taipuvaisia vääristyneeseen katolisuuteen. Juuri näin asioiden kuuluisi olla. Tämä sapluuna on todettu käytännössä kestäväksi vuosisatojen ajan ja se on tuottanut liikaa pyhimyksiä, jotta se voitaisiin sivuuttaa tai radikaalisti uudelleenvirittää lepytyksen tähden.

    Mitä tarvittaisiin olisi syvempää johdatusta ripin sakramentin salaisuuteen tasapainoisen rippielämän löytämiseksi. Rippi on kuin palokunta, olisi aivan hullua olla ilman sitä. Toisaalta jos koet pakottavaa tarvetta juoda janoosi joka päivä suoraan paloletkusta niin tarvitset apua hengenelämääsi.

    Oma kokemukseni on, ettei tässäkään asiassa tarvitse keksiä pyörää uudelleen. Kaikki vastaukset löytyvät kirkon traditiosta. Sen tähden on vaarallista alkaa etsimään kirkkohistoriasta merkkejä korruptiosta, joka mitätöi vuodet XXXX-1965, jotta saataisin raivattua säätövaraa uudelle evankelioinnille. On ihan oikeasti olemassa sellaista kuin ikivanha evankeliointi, joka toimii. Se on katolisen kirkon ”best-kept-secret”.

    Henkilökohtaisesti olen hyvin huolissani rippijonojen pituudesta Suomen seurakunnissa. Tämä on sakramentti, jota ilman ei voi elää. Miten meidän seurakunnat voivat pysyä pystyssä tällä ripillä käymisen asteella. Ihan kuin seurakunnilta puuttuisi täältä tuulta purjeista, tiloja ja tilaisuuksia löytyy vaan ei ihmisiä. Rippikoppeja on rivissä kuin suurmarketissa suljettuja kassoja.

    Liked by 1 henkilö

    1. Kiitos kommentista, Rasmus!

      Arvostan vanhaa messua viettäviä seurakuntia ja yhteisöjä. Ja olen samaa mieltä siitä, että säännöllisempi ripittäytyminen tekisi varmasti hyvää monelle katolilaiselle. Myös siitä olen samaa mieltä, ettei pidä etsiä itseisarvoisesti teologisia uutuuksia tai millään tavalla vähätellä Vatikaanin II konsiilia edeltänyttä kirkkoa.

      Samalla on tärkeä muistaa, että kirkon traditio on elävä traditio. Se ei ole arkisto tai museo vaan kuin elävä puu tai ihminen. Koko ajan säilyy jatkumo suhteessa entiseen mutta koko ajan tapahtuu myös kehitystä, muun muassa opin kirkkaampaa sanoittamista. Se kuuluu elämään. Juuri tämä on yksi olennaisimmista tekijöistä, joka tekee katolisesta kirkosta katolisen kirkon. Juuri tätä pyhä John Henry Newman opettaa esimerkiksi kirjassaan An Essay on Development of Christian Doctrine.

      Tästä syystä ei ole mielestäni lähtökohtaisesti millään tavalla väärin pyrkiä uudelleensanoittamaan ripin merkitystä siten, että se ei ahdistaisi vaan kutsuisi ja loistaisi Jumalan rakkautta. Tietysti edellyttäen, ettei uudelleensanoitus vesitä ripin merkitystä hengellisessä elämässä.

      En myös millään tavalla vähättelisi uutta messua viettäviä seurakuntia. Muistettakoon, että myös uutta messua viettävä kirkko on ehtinyt näiden muutaman vuosikymmenen aikana tuottaa valtavan määrän pyhyyttä ja pyhimyksiä.

      Minusta on katolisen hengen mukaista ajatella niin, että sekä uusi että vanha messu (kuten kaikki muutkin liturgiset perinteet, joita kirkolla on) ovat Pyhän Hengen kirkolle antamia aarteita. Niistä on syytä iloita mutta niitä ei tule asetella vastakkain toistensa kanssa.

      Tykkää

      1. Kiitos Joona että olet sanoittanut ripin merkitystä täällä. Se on ollut minulle avuksi. Olen samaa mieltä, ei missään nimessä pidä alkaa tähän blogiin mitään liturgiasotaa virittelemään. Se loppuisikin lyhyeen, minulla ei ole mitään rahkeita tykittää minkään liturgian puolesta. Kun vain joku jotenkin saisi enemmän ihmisiä ripille, siitä olisin onnellinen. Olisin oikeastaan onnellinen jo niin vähästä kuin että jos tietäisin että tämä olisi edelleen katolisuuden tavoite, tavoittaa katuvien massat.

        Liked by 1 henkilö

      2. Kiitos kommentistasi, Rasmus! Ymmärrän hyvin sen huolen kirkosta, joka kommenteistasi välittyy. Olen itsekin kokenut sitä paljon.

        Kirkko on Kristuksen mystinen ruumis, joten lopulta kirkon tahto on yhtä kuin Kristuksen tahto. Siinä mielessä voi varmaan sanoa, että katolisen kirkon tavoite on ja tulee aina olemaan kääntymyksen julistaminen ja katuvien tavoittaminen. Se ei tule koskaan muuttumaan.

        Toki samalla on tosiasia, että kirkossa on kohtalainen joukko teologeja ja jopa piispoja, joille kääntymyksen julistaminen ei ehkä ole kovin korkealla prioriteeteissa. Ja voi olla, että heillä on vieläpä aika paljon vaikutusvaltaa kirkossa. Se on tietysti surullista, ymmärrän sen.

        Koen, että tämän koronakaranteenin aikana, kun on ollut aikaa miettiä asioita, olen kuitenkin ymmärtänyt paremmin sen, että asiat, joihin ei voi vaikuttaa, saa ihan aidosti jättää Jumalan käsiin. Niiden ei tarvitse antaa viedä omaa iloa Jumalassa.

        Itse asiassa ajattelen yhä vahvemmin, että kuuluu nöyryyteen ja siten pyhyyteen, ettei liikaa stressaa asioista, joihin ei voi vaikuttaa. Se on oman rajallisuutensa tunnustamista ja jättäytymistä Jumalan käsiin.

        Meillä suurimmalla osalla on hyvin vähän keinoja vaikuttaa kirkon globaaliin tilanteeseen. Niinpä riittää, että rukoilemme sen puolesta (ja Jumala lupaa, että se vaikuttaa arvaamattoman paljon). Sen jälkeen voi keskittyä iloitsemaan siitä, että saa itse ripittäytyä, käydä messussa (varsinkin, kun se on nyt taas helpompaa), rukoilla ja elää Jumalassa. Ja voi yrittää johdattaa niitä ihmisiä, joita tuntee, lähemmäs Jumalaa (siinäkään kuitenkaan liikaa stressaamatta, koska ihmiset ovat vapaita ja tekevät lopulta itse omat ratkaisunsa).

        Jos sitten eteen tulee tilanne, jossa voi jotenkin aidosti vaikuttaa maailman asioihin laajemmin, niin sitten on sen aika. Mutta sitäkään ei tarvitse etukäteen miettiä. Kullekin päivälle riittää omat murheensa, kuten Jeesus sanoo.

        Kiitos vielä kaikista kommenteistasi, Rasmus!

        Tykkää

    2. Kiitos, Rasmus, viisaista ja ajatuksia herättävistä sanoista.

      Omasta puolestani tarkennan, että en toki tarkoittanut (jos sen vaikutelman vahingossa annoin), että vuodet XXXX-1965 pitäisi sivuuttaa ja pyyhkiä pois. Sanoit todella hyvin, että siltä kaudelta on lukuisia mahtavia pyhiä.

      Ja se on aivan totta, että tuon ajan moraaliteologia ei käytännössä ollut suinkaan haitallista, kunhan siihen yhdistyi viisas pastoraalinen huolenpito ja aktiivinen hengellinen elämä.

      Niin, kyllä monelta osalta juuri 1965- on sitä suurempaa kriisin aikaa, varsinkin moraaliteologisesti… Se, että rippijonot ovat monin paikoin lyhyitä, on oireellista. Omantunnonvaivat ovat vähemmistöongelma sen rinnalla, että monilla katolilaisilla (ja muille kristityillä) niitä ei ole lainkaan, vaikka syytä olisi… ;-)

      Tykkää

      1. Isä Oskari, minun ei tarvitse sinua alkaa opettamaan, päinvastoin opin sinulta aina paljon kun kuuntelen Hetken Jeesukselle. Sydämellinen kiitos niistä!

        En siksi tiedä onko tämä millään tapaa tarpeen, mutta sanonpahan tähän kuitenkin sikäli jos kiinnostaa, tai jos jotakuta sivullista kiinnostaa:

        Servais Pinckaersin lisensiaatintutkinto (1952) käsittelee Henri de Lubacin teosta ”Surnatural”. Pinckaers näki Surnaturalin Tuomas Akvinolaisen ajattelulle uskollisena esityksenä. Hän itse puolusti delubacilaista ajatusta ”jokaisen luonnollisesta halusta nähdä Jumala” useissa esseissään. (”The Pinckaers Reader” -kokoomateoksen johdannon s. xiv)

        Tämä on hevoisen kokoinen punainen vilkkuva teologinen sireeni. De Lubacin ajatuksella kaikkien ihmisten luonnollisesta halusta päästä taivaaseen on lyhyt askel universalismiin ja pluralismiin, eikä se ole akvinolainen ajatus lainkaan. Taylor Marshall tuntuu tietävän tästä aiheesta paljon, hän on kirjoittanut väikkärin juuri tästä kysymyksestä (myös Timothy Flandersin kanssa tehty pitkä parituntinen video ”What is Nouvelle théologie?” on kiehtova valaisu):

        En tietenkään tällä mitätöi mitään mitä Pinckaers on kirjoittanut, yritän vain herättää varovaisuutta.

        Tykkää

      2. Hei Rasmus, kiitos tuosta lisäkommentista. Minulla oli opinnoissa itse asiassa kokonainen kurssi tuosta surnaturel-kysymyksestä. Sitä en tiennyt että Marshall väitteli siitä. Itse kyllä suhtaudun kriittisesti esittämääsi slipperi slope -argumenttiin (en tiedä onko se Marshallin argumentti). No, asia on pitkä ja vaikea, joten tässä on sitä turha ryhtyä purkamaan. Sanon vain, että ei pidä liian hätäisesti tuomita muita teologeja tällä tavoin, ainakaan tutustumatta ensin heidän omaan argumenttiinsa eikä pelkästään kriitikkojen kautta.

        Liked by 1 henkilö

      3. Ihan oikein sanoit isä Oskari. En tuomitse henkilöä (tai jos tuomitsen, niin rippi kutsuu, mutta se on toinen juttu se), ja jos jotain kriittistä havaitsen, niin vain ajatuksissa, en ihmisessä. Ja olet ihan oikeassa tästä, pitää tutkia ennen hutkimista. Oikeastaan ei maallikolla ole kykyjä tai aikaa ottaa selvää mikä lähde on hyvää puuta (klassikoiden lisäksi) ja mikä ei, voi vain lähinnä tarkistaa assosiaatiot ja muodostaa varovaisuus sen perusteella. Sinulla on siihen työhön rahkeet kunnossa.

        Ongelma on siinä, että sikäli kuin kirkossa on nyt kriisi, niin se on juureltaan syvästi teologinen uskon kriisi. Tämä on maallikoille aika ylivoimainen haaste. Suomessakin törmää mitä villeimpiin nouvelle-virityksiin erinäisissä yhteyksissä, eikä kaikkea voi mitenkään lukea oikean opin piiriin. Vaikkei niitä torjuisi julkisesti, niin niihin on pakko vähintään muodostaa varovaisuus yksityisesti.

        Oikeastaan, palatakseni Joonan alkuperäisen tekstin aiheeseen, tässä paljastuu ehkä isoin haaste, minkä itse olen uutena katolilaisena kokenut kahden vuoden aikana: on vaikea puhua uskoon liittyvistä asioista negatiiviseen sävyyn, vaikka se olisi perusteltua (enkä nyt tarkoita Suomi24 -tasoista roskaa). Iloa ja positiivisuutta pitää tottakai olla, niiden puute voi olla merkki kiittämättömyydestä ja toivon puutteesta. Ja heittäytyminen Pyhän Hengen varjeluksen varaan on tärkeää tottakai. Mutta kypsään uskoon kuuluva annos kykyä ilmaista itseään myös rakentavasti negatiivisessa merkityksessä — se on vaikeaa saavuttaa, todella vaikeaa, enkä tiedä onko se kaikissa konteksteissa mahdollistakaan.

        Joka tapauksessa, rakkaudella, kiitos isä Oskari, tiedän että kaikki mitä sinulta tulee on pelkkää lahjaa, pidän siitä että kaitset myös ankarasti änkyrät kuriin. Kiitän sinua sydämeni pohjasta kaikesta pastoraalisesta ja kasvattavasta täällä ja muualla verkossa.

        Tykkää

      4. Kiitos, Rasmus. :-)

        Joo, ymmärrän kyllä hyvin asenteellisesti näitä tyyppejä, jotka yrittävät etsiä nykyisen kriisin syistä esim. De Lubacista ja kumppaneista. Vaikka en jaakaan heidän käsitystään asioista.

        Tuo assosiaatioon perustuva metodi on sinänsä prudentian hyveen mukainen. :-)

        Lyhyesti selitän miten itse näen asian. Oma käsitykseni on, että De Lubac on todennäköisesti oikeassa. Se on selvää, että hän on täysin oikeaoppinen. Lisäksi hän on teologina ylivertainen ainakin useimpiin kriitikkoihinsa verrattuna, eikä ole yhtään vähemmän katolinen.

        Käsitykseni mukaan kriittikkojen virhe on lopulta yksinkertainen. He soveltavat kysymykseen erästä aristoteelisen metafysiikan prinsiippiä, jota tosin ei löydy Tuomaalta eikä oikeasti edes Aristoteleelta, mutta joka tuli keskusteluun joskus parisataa vuotta Akvinolaisen jälkeen. Se kuuluu (vapaasta muistista lausuttuna) karkeasti niin, että millään luonnolla (luodulla olemuksella) ei voi olla sellaista halua tai päämäärää (finis), jota kyseinen luonto ei kykene täyttämään. No, jos joku tällainen prinsiippi hyväksytään ja jos sitä vielä aika kömpelösti sovelletaan tähän kysymykseen, niin saatetaan ehkä (!) päätyä johonkin pelastusuniversalismiin. Se on oma kysymyksensä. Sen soveltaminen De Lubaciin on olkinukke.

        Mitä tulee Tuomaan omaan ajatteluun ja teksteihin, oma vaikutelmani on, että niissä on tulkinnanvaraa, koska hän ei ota tarkkaa kantaa kysymykseen koskien ihmisen ”luonnollista halua Jumalaan”. Kysymys ei ollut pöydällä silloin. Tässä keskustelussa on vain tulkittu erästä toista tekstiä, joka koskee ihmisen tiedonhalua; siinä Tuomas kyllä aika selkeästi väittää, että ihmisen tiedonhalu ei voi tyydyttyä muutoin kuin visio beatificassa. Eli ”luonnollisesta Jumalan halusta/kaipuusta” puhuminen on ihan perusteltua. – Pinckaers on joka tapauksessa aikamme eturivin tomisteja, ja erittäin arvostettu ”ortodoksisen” katolisen teologian piirissä. Jos hänen mielestään delubacilainen tulkinta on oikea, pitäisin sitä kyllä kohtuullisen luotettavana väitteenä.

        Jos haluat ymmärtää paremmin Nouvelle theologie -kysymystä, suosittelen tutustumaan vähän erilaisiin lähteisiin. Aidan Nicholsin artikkeli ”Thomism and the Nouvelle Théologie” The Thomist -aikakauskirjassa on hyvin valaiseva. Voin lähettää sen sinulle sähköpostilla, jos laitat viestiä.

        Tämä Hans Boersman artikkeli vaikuttaa myös erittäin kiinnostavalta (hän on aiheen asiantuntijoita): https://www.jstor.org/stable/43251594?seq=1. Mutta en ole sitä vielä lukenut.

        Taylor Marshallia arvostan nettikeskustelijana.

        Tekee mieli kuitenkin lisätä yksi asia. Minua suoraan sanottuna turhauttaa se, että nykyinen nettikeskustelu on tuonut teologiaan sellaisen asenneilmapiirin, joka ominainen amerikkalaiselle kulttuurille. Eli vastakkainasetteluja ja ryhmälogiikkaa korostavan asenteen, josta käsin tulkitaan mustavalkoisesti monia hienovaraisia asioita. Kaikella kunnioituksella näitä ihmisiä kohtaan (Taylor Marshall on hyvä esimerkki tästä ilmiöstä), minusta sellainen asenne ja toimintatapa on suorastaan epäkatolinen. Anteeksi jos sanon näin suoraan, mutta tarkoitan sitä oikeasti, en epämääräisenä leimasimena vaan teologisesti, ekklesiologisesti.

        Yritän selittää vähän tarkemmin. Mainitsemani amerikkalaisen ajattelutavan juuret ovat protestanttiset, eli ne ovat Yhdysvaltojen teologisissa juurissa, siis siinä sosiologisessa asetelmassa, jossa Jenkkeihin lähti ennen kaikkea toinen toistaan ”oikeaoppisempia” ja eksklusivistisempia puritaaneja ja muita ryhmiä, jotka olivat kaikessa oikeassa ja muut väärässä. Tämän ilmiön kaiut näkyvät kaikessa amerikkalaisessa kulttuurissa, etenkin politiikassa mutta yhtä lailla esimerkiksi yliopistomaailmassa.

        Enkä sano tätä siksi, että olisin jokin vasemmistolainen Amerikka-kriitikko. Olen kaikkea muuta, ja monessa mielessä ihailen kyseistä maata ja sen kulttuuria. Tunnustan myös yhtä lailla sen, että näissä Taylor Marshalleissa ja vastaavissa on paljon hyvää ja sellaista, mitä kaipaisin myös meille Eurooppaan. Dynaamisuutta, selkeyttä, ryhtiä ja yritteliäisyyttä.

        Ehkä yritin tuossa lyhyesti avata jotain laajoja ajatuksenjuoksuja, jotka eivät ole muille tuttuja. Mutta olen huolissani siitä (ja toivottavasti en anna vaikutelmaa, että tämä kohdistuisi sinuun millään erityisellä tavalla – tämä vain sattui olemaan sopiva tilaisuus ilmaista asia) – olen huolissani siitä, että tämä vaikutus voi tuottaa myös meillä Suomessa sellaista asenneilmapiiriä, joka on pohjimmiltaan katolisuudelle vierasta. Eli sellaista mustavalkoista logiikkaa, jossa kärkevästi ollaan väittämässä kirkon johtavia teologeja harhaoppisiksi sillä perusteella, että jotkut muut ovat kenties heidän teologiansa varjolla esittäneet kyseenalaisia käsityksiä.

        Tällaisessa logiikassa unohtuu se, että teologinen ortodoksia on aina hienovarainen yhdistelmä elementtejä, jotka toimivan oikean vain osana kokonaisuutta. Käytännössä kaikki harhaopit perustuvat sen sijaan sellaiseen logiikkaan, että otetaan jokin yksi tärkeä totuus ja väännetään siitä käsin koko systeemi niin, että tasapaino menetetään.

        Tämä on klassinen, katolinen käsitys asiasta. Ja jos näin on, niin hyvää teologista ajattelua ei voi harjoittaa niin, että luodaan esimerkiksi kaksi leiriä, A ja B, ja sitten pakotetaan eri ihmiset ja käsitykset noihin leireihin, ja kun on osoitettu että ”B on huono leiri”, niin sitten tiedetään että ”A on hyvä”.

        Ehkä A on myös huono, ja väärässä. Toisella tavalla.

        Nimimerkki ”Änkyrät kuriin” ;-)

        Liked by 2 people

      5. Kiitos isä Oskari,

        ”toivottavasti en anna vaikutelmaa, että tämä kohdistuisi sinuun millään erityisellä tavalla”

        Henkilökohtaisesti ei haittaa yhtään tuollainen, päinvastoin, mitä enemmän tällaista, sen parempi. En minä yritä tässä muuta kuin ymmärtää ja jos sinulta löytyy näitä tasapainottavia valaisuja, niin olen vain kiitollinen. Erittäin mielenkiintoista etten sanoisi.

        Nouvelle Theologie -ilmiössä ja vastaavissa olen joka tapuksessa hyvin varovainen, minulla on vain yksi sielu hävittävänä. Jos se tai de Lubac on ortodoksiaa, kuten asian esität, niin luotan siihen, että sinä kykenet uimaan niissä vesissä ja tiedät mistä puhut. Oma uimataitoni on sen sorttinen, että keskityn uimaan koiraa matalikossa pelastusliivit päällä. Minun pitää muistaa se, etten lähde liian pitkälle rannasta. Lähetä kuitenkin se artikkeli, haluaisin kovasti tietää lisää.

        Liked by 1 henkilö

      6. Vähän jäljitän askeleitani verkossa ja sanon tähän vielä, että yritin tiivistää Marshallin ajatuksen de Lubacista, kun sanoin, että ”ajatuksella kaikkien ihmisten luonnollisesta halusta päästä taivaaseen on lyhyt askel universalismiin ja pluralismiin, eikä se ole akvinolainen ajatus lainkaan.”

        En kehota ketään toimimaan näin, on huono tapa personoida kenenkään ajatuksia ja esittää niitä sitten kuin ne olisivat tie tuonelaan. Ehkä opin jotain nyt. Typerästi tein. De Lubac, oli hän sitten oikeassa tai ei, ei joka tapauksessa ansaitse tulla esitetyksi minun toimestani tässä valossa täällä.

        Tykkää

    3. ”Itse asiassa ajattelen yhä vahvemmin, että kuuluu nöyryyteen ja siten pyhyyteen, ettei liikaa stressaa asioista, joihin ei voi vaikuttaa. Se on oman rajallisuutensa tunnustamista ja jättäytymistä Jumalan käsiin.”

      Olet ihan oikeassa Joona. Kiitos. Nämä ovat helmiä. Aina kun saa rakkaudellisen, veljellisen johdatuksen, niin voi kokea ihmeellisen armon, se vain pitää ottaa nöyrästi vastaan. Exodus 90 -opetti tämän perusasian minulle, että toisen veljellisen neuvon kuuntelu ja toteuttaminen voi olla ihmeellinen, kasvattava kokemus. Ihan varmasti otan tuon mitä sanoit huomioon jatkossa.

      Tykkää

  12. Valitettavasti täällä tuntuu saavan suosiota ajatus, jonka mukaan rippiä ei tarvita syntien anteeksi antamiseen, vaan Kristukseen turvaaminen yksin uskolla riittää. Rippiä voisi tämän teorian vain käyttää vahvistamaan uskoa ja helpottamaan kristityn omantunnonvaivoja. Tämä on luterilainen oppi, Luther opetti tällä tavoin, ja Kirkko tuomitsi Lutherin opetuksen harhaopiksi Trenton kirkolliskokouksessa:

    ”If any one saith, that the sacraments of the New Law are not necessary unto salvation, but superfluous; and that, without them, or without the desire thereof, men obtain of God, through faith alone, the grace of justification;-though all (the sacraments) are not indeed necessary for every individual; let him be anathema.” 7th Session, ON THE SACRAMENTS IN GENERAL, Canon IV

    ”If any one saith, that these sacraments were instituted for the sake of nourishing faith alone; let him be anathema.” 7th Session, ON THE SACRAMENTS IN GENERAL, Canon V

    ”If any one saith, that the sacraments of the New Law do not contain the grace which they signify; or, that they do not confer that grace on those who do not place an obstacle thereunto; as though they were merely outward signs of grace or justice received through faith, and certain marks of the Christian profession, whereby believers are distinguished amongst men from unbelievers; let him be anathema.” 7th Session, ON THE SACRAMENTS IN GENERAL, Canon VI

    ”If any one saith, that, in the sacrament of Penance, it is not necessary, of divine right, for the remission of sins, to confess all and singular the mortal sins which after due and diligent previous meditation are remembered, even those (mortal sins) which are secret, and those which are opposed to the two last commandments of the Decalogue, as also the circumstances which change the species of a sin; but (saith) that such confession is only useful to instruct and console the penitent, and that it was of old only observed in order to impose a canonical satisfaction; or saith that they, who strive to confess all their sins, wish to leave nothing to the divine mercy to pardon ; or, finally, that it is not lawful to confess venial sins ; let him be anathema.” 14th Session, ON THE MOST HOLY SACRAMENT OF PENANCE, Canon VII

    Tämä on Kirkon erehtymätöntä ja muuttumatonta opetusta.

    Ylipäänsä on käsittämätöntä ajatus, että protestantismissa on kyse turvautumisesta Kristukseen, kun taas katolisuus on ”lakihenkistä”. Emmekö me muka turvaudu Kristukseen sakramenteissa? Emmekö me usko, että pappi toimii Kristuksen persoonassa (in persona Christi)? Emmekö me nimenomaan usko, että Kristus antaa synnit anteeksi sakramentissa, papin välityksellä? Ongelma vain tuntuu olevan, että ”Kristukseen turvaamisen” ymmärretään tarkoittavan turvautumista siihen, että Kristus pelastaa yksin ja pelkästään uskon kautta, mikä on tuomittu harhaoppi.

    Olen myös itse kärsinyt ongelmista omantunnonvaivojen kanssa, ja totta kai on tärkeää pyrkiä helpottamaan tätä ongelmaa. Ongelma ei kuitenkaan ole Kirkon opissa, vaan siinä, että omantunnonvaivoista kärsivien on vaikea hahmottaa eroa kuolemansyntien ja lievien syntien välillä. Tietenkään Kirkko ei opeta eikä ole koskaan opettanut, että kristittyjen tulisi elää jatkuvassa pelossa ja epävarmuudessa siitä, mikä on kuolemansyntiä ja mikä ei. Tähän ongelmaan Kirkon teologit ovat vuosisatojen ajan kehitelleet ratkaisuja, ja on tietysti tärkeää tutustua tähän traditioon, ja, jos mahdollista, kehittää sitä yhä paremmaksi. Pitäisi kuitenkin olla itsestäänselvää, että Kirkon opista luopuminen ei voi missään tapauksessa olla ratkaisu tähän tai mihinkään muuhunkaan ongelmaan.

    Saatatte pitää minua änkyräkonservatiivina, mutta minua todella häiritsee tämä nykyinen vimma uudelleensanoittaa Kirkon oppia. Minulla ei tietenkään ole mitään sitä vastaan, jos asiat ilmaistaan siten, että Kirkon oppi tulee kirkkaammin ja selkeämmin ymmärrettäväksi. Valitettavasti vain kokemukseni mukaan uudelleensanoittajien jäljiltä käy käytännössä aina juuri päinvastoin…

    Ja jos todella on ”ekumeenisesti epäkorrektia” pitää kiinni Kirkon opista, niin ei voi kuin ihmetellä, mitä sellainen ekumenia on ja kuinka kukaan katolilainen voi siihen osallistua.

    Nykyään tuntuu olevan muotia virheellinen ajatus, että myös protestanttiset lahkot ovat hyviä ja legitiimejä versioita kristinuskosta. Katolisuus nähdään parempana ja täydellisempänä kristinuskona, mutta ei ainoana tienä pelastukseen, kuten Kirkko on kautta historian itsensä nähnyt. Protestanttien ei tämän suhtautumistavan mukaan välttämättä tarvitse kääntyä, vaan he voivat aivan hyvin pysyä omissa lahkoissaan, mikäli se vain heidän mielestään tuntuu heille sopivalta. Eivätkö paavit ja kirkolliskokoukset kautta historian aina tuominneet tällaisen? En kiistä sitä, etteikö Jumala voi armahtaa myös protestantteja, jos nämä todella ovat voittamattoman tietämättömiä totuudesta. Objektiivinen totuus kuitenkin on, että protestantit ovat tottelemattomia Jumalan käskyjä ja oikeaa oppia kohtaan, ja hylkäävät ne sakramentit, jotka Kristus asetti ainoaksi normatiiviseksi keinoksi pelastukseen. Ja tietämättömyys yksin ei tietenkään pelasta ketään.

    Modernistisen harhaopin mukaan ei ole olemassa objektiivista totuutta, vaan totuus on subjektiivinen ja näin ollen riippuu henkilön omista ajatuksista ja tuntemuksista. Nykyään tuntuu olevan suosiossa jonkinlainen semi-modernismi, jossa kyllä periaatteeessa tunnustetaan objektiivinen totuus, mutta sitä ei pidetä tärkeänä eikä siihen saisi juuttua, vaan jokaisen subjektiivinen kokemus omasta uskostaan on tärkeämpää.

    Toivottavasti en loukannut ketään, oli vain pakko tarttua nähin. Korjatkaa jos kirjoitin jotain väärää.

    Liked by 1 henkilö

    1. Hei Heikki,

      En nyt lähde kommentoimaan ihan kaikkea, mitä sanoit, mutta käsittääkseni kukaan ei ole sanonut, että rippiä ei tarvita mihinkään muuhun kuin sielunhoitoon. Käsittääkseni on ihan standardia katolista opetusta, että jo aito katumus itsessään tuo anteeksiannon, mikäli tähän katumukseen sisältyy aikomus käydä hoitamassa tämä asia myös rippituolissa kun pystyy. Muutenhan ripille matkalla oleva katolilainen joutuisi helvettiin jos sattuisi jäämään vaikka bussin alle juuri ennen kirkkoon pääsemistään. Ripin välttämättömyys puolestaan johtuu siitä, että tekemällä kuolemansyntiä, ihminen on itse lähtenyt omalla vapaalla päätöksellään pois Jumalan ja äitikirkon helmasta seuraamaan syntiä. Ripissä hän syntinsä tunnustamalla palaa takaisin.

      Tässä keskustelussa on kuitenkin käsitelty lähinnä sitä, miten kirkon tulisi ilmaista tämä ilman, että se aiheuttaa tai lisää tarpeettomia omantunnonvaivoja. Paras keino lähestyä omantunnonvaivaisia uskovia ei ole sanoa, että on velvollisuus tehdä sitä ja sitä (mihin liittyy ehtoja, jotka eivät kaiken lisäksi ole täysin yksiselitteiset) tai tekee kuolemansynnin. Tässä ei nähdäkseni ole mitään ripin asemaa vähättelevää.

      Miten se sitten tulisi tehdä, on hyvä kysymys. Kenties voisi korostaa enemmän sitä, että kuolemansynti on aina tietoinen ratkaisu, jota ei tehdä huomaamatta tai vahingossa. Ehkä voisi vain yksinkertaisesti korostaa enemmän asian positiivista puolta: ei että on velvollisuus tehdä niin ja niin tai muuten…, vaan että jos on tehnyt kuolemansyntiä, niin asiat voi korjata tekemällä niin ja niin.

      Liked by 2 people

      1. ”Käsittääkseni on ihan standardia katolista opetusta, että jo aito katumus itsessään tuo anteeksiannon, mikäli tähän katumukseen sisältyy aikomus käydä hoitamassa tämä asia myös rippituolissa kun pystyy. Muutenhan ripille matkalla oleva katolilainen joutuisi helvettiin jos sattuisi jäämään vaikka bussin alle juuri ennen kirkkoon pääsemistään”
        Onko sinulla antaa jostain virallisesta dokumentista kohta jossa sanotaan, että kuolemansynnin tehnyt katolilainen voi pelastua jos kuolee ennen rippiä eikä tunne täydellistä katumusta (vaan jotain epätäydellisempää katumusta)? Minulla on nimittäin sellainen käsitys, että jos katolilainen tuntee vain epätäydellistä katumusta ja kuolee vaikka aivoinfarktiin rippijonossa, hän ei pelastu koska kuolemansynnin voi saada anteeksi vain täydellisellä katumuksella tai sakramentaalisella synninpäästöllä. Olenko nyt aivan hakoteillä?

        Tykkää

      2. Kiitos kommentista, Anna, ja kiitos Eetulle hyvästä vastauksesta! Jatkan vielä hiukan aiheesta.

        Et ole asiasisällöllisesti hakoteillä, Anna. Ainakaan historiallisesti. On totta, että varsinkin Trenton konsiilin jälkeisessä ilmapiirissä (reaktiona reformaattoreiden rippikritiikkiin) korostettiin vahvasti ripin välttämättömyyttä. Sen alleviivaamiseksi korostettiin, että mainitsemasi ”täydellinen katumus”, joka tuo anteeksiannon niin lievistä kuin vakavista synneistä, on hyvin harvinainen asia eikä kukaan varsinkaan voi olla varma siitä, onko hänen katumuksensa täydellistä katumusta. Sen vuoksi on välttämätöntä käydä ripillä aina, kun on langennut vakavaan syntiin.

        Kun tuohon lisätään toinen Trenton jälkeinen korostus, jonka mukaan varsin tavallisetkin synnit voivat olla kuolemansyntejä eikä kukaan voi olla varma siitäkään, etteikö hänen lankeemuksensa olisi kuolemansynti, omantunnonarka ihminen on eittämättä ahtaalla. Jos uskoisin noin, joutuisin käymään ripillä varmaan joka päivä ja eläisin jatkuvassa helvetinpelossa. Ja Suomen tapaisessa harvaan asutussa maassa, jossa pappeja on harvassa, tuo olisi aivan hirveä yhtälö.

        Itse näkisin tuon korostuksen kuitenkin lähinnä esimerkkinä isä Oskarin mainitsemasta katolisen teologian tietystä taipumuksesta legalismiin. Mielestäni siinä on myös selvästi vahva nominalistis-voluntaristinen tausta: Jumala näyttäytyy rakastavan Isän sijaan itsevaltiaana, joka mielivaltaisella päätöksellään tekee elämästä vaikeaa ja syntien anteeksisaamisesta hankalaa vaikka siitä selvästikään ei ole mitään hyötyä.

        Onneksi tuo on kuitenkin vain yksi vaihe kirkon historiassa. Trentoa edeltänyt korostus (löytyy jo esimerkiksi erämaaisiltä) oli pikemminkin se, että synnit saa anteeksi katumuksella ja että rippi on pikemminkin vain katumuksessa saatavan anteeksiannon sakramentaalinen vahvistus, sinetti. Uudemmassa teologiassa tämä ajatus on löydetty uudelleen, ja hyvä niin.

        Kute Eetu jo toi esille, vilpittömälle kristitylle täydellinen katumus (eli katumus sanan varsinaisessa merkityksessä) ei ole mikään harvinainen tai vaikea asia. Erityisesti sitä helpottaa, kun päästää irti mielivaltaisesta, nominalisti-voluntaristisesta jumalakuvasta. Kun sisäistää sen, että Jumala on hyvä ja rakastava Isä, on lopulta varsin helppo katua syntiä aidosti, rakkaudesta, eli sen vuoksi, että se loukkaa Jumalaa ja vahingoittaa minun kykyäni rakastaa Jumalaa ja olla hyvä. Ja samalla aidosti haluaa käydä ripillä, koska se puhdistaa sydämen vielä tehokkaammin kuin sisäinen katumus ja rukous ja korjaa rikkoutuneen suhteen kirkkoon.

        Näin säilyy ripin välttämättömyys mutta se ei näyttäydy vaatimuksena vaan sinä, mikä se on: Jumalan rakkauden kanavana. Jos lankean syntiin, kadun sitä ja pyydän sitä anteeksi Jumalalta. Käyn sen jälkeen ripillä, kun se on kohtuudella mahdollista, koska se kuuluu aidon, vilpittömän katumuksen luonteeseen ja logiikkaan. Pelkoon ja ahdistukseen (vaikkapa sen suhteen, että jää bussin alle tai kuolee rippijonossa sydäninfarktiin) ei ole kuitenkaan syytä. Pelon ja ahdistuksen sijaan vilpittömyys ja rehellisyys riittää.

        Toki Trenton jälkeisessä korostuksessa on se oma pointtinsa, että tietenkään emme voi olla eksaktisti varmoja oman katumuksemme täydellisyydestä tai siitä, onko joku syntimme vakava synti tai lievä synti. Jumalasuhde ei kuitenkaan toimi matemaattisen eksaktiuden logiikalla vaan luottamuksen ja rakkauden logiikalla. Kuten vaikkapa ystävyys.

        Esimerkki: Voit olla tilapäisessä rahapulassa mutta se ei huolestuta Sinua. Tiedät, että ystäväsi Veeti lainaa Sinulle kyllä rahaa. Tai jos hänellä ei ole, mistä lainata, hän auttaa Sinua jotenkin muuten. Et voi olla siitä absoluuttisen varma, mutta luotat siihen, koska tiedät, että hän on niin reilu, hyvä ja jalo tyyppi.

        Sama pätee Jumalaan ja vielä äärettömästi suuremmassa määrin. Jumala on itse Rakkaus, Hyvyys ja Jalous. Hän on meidän paras ja täydellinen Ystävämme. Emme voi absoluuttisen varmoja isosta osasta jumalasuhteeseen liittyvissä asioissa, mutta voimme täysin luottaa siihen, että Jumala ei vaadi mitään mielivaltaista tai kohtuutonta. Yksinkertainen vilpittömyys ja nöyryys riittää.

        Liked by 1 henkilö

      3. Kiitos hyvästä kysymyksestä, Anna! Luulen, että ymmärrän ongelmaasi nyt paremmin.

        Mielestäni ”täydellinen katumus” on huono termi, koska se antaa mielikuvan, että katumuksen pitäisi kummuta virheettömästä ja, no, täydellisestä rakkaudesta Jumalaa kohtaan, mikä meille syntisille on esiripun tällä puolen mahdotonta. Se herättää myös ajatuksia, että pitäisiköhän kaduttaa vielä enemmän esim. tunteen tasolla.

        Kuitenkaan kyse ei ole tästä, vaan siitä, että ns. täydellisessä katumuksessa kadutaan syntiä itseään sen perusteella, että haluaisi elää Jumalan tahdon mukaan eikä sen vuoksi halua enää jatkossa tehdä vastaavanlaisia vääriä tekoja. Epätäydellinen katumus puolestaan on pelkoa tai harmistusta, joka kohdistuu synnin seurauksiin (häpeä, mahdollinen helvettiin joutuminen). Epätäydellinen katumus ei siis ole sanan varsinaisessa mielessä katumusta lainkaan, minkä vuoksi on mielestäni ihan ymmärrettävää, että ripissä vaaditaan aitoa, itse synnistä johtuvaa katumusta.

        On kuitenkin hyvä huomata, että epätäydellisessä katumuksessa, jos sitä siksi haluaa kutsua, ei myöskään ole mitään väärää. Kenellä meistä ei olisi myös tällaisia tunteita? Itse asiassa Trenton kirkolliskokous sanoo (hakasulkeissa omia kommenttejani):

        ”Milloin taas on kysymyksessä epätäydellinen katumus, jota nimitetään attritioksi ja joka tavallisesti syntyy joko synnin rumuuden näkemisestä [häpeä] tai helvetin rangaistuksen pelosta, niin jos se sulkee pois tahdon tehdä syntiä ja toisaalta sisältää toivon anteeksisaamisesta, niin synodin selityksen mukaan tämä epätäydellinen katumus ensinnäkään ei tee ihmistä ulkokultaiseksi ja vielä entistäkin suuremmaksi syntiseksi [niin kuin ilmeisesti jotkut reformaattorit olivat väittäneet], vaan tällainen katumus on Jumalan lahja ja Pyhän Hengen sysäys […]” (Tridentinum, Trenton kirkolliskokouksen reformi- ja oppidekreetit sekä kaanonit, suom. Martti Voutilainen, KATT, 2016, s. 103.)

        Liked by 2 people

      4. Ja vielä tuon siteeraamasi alkuperäisen väitteeni tueksi:

        ”Tällainen [täydellinen] katumus tuo anteeksiannon lievistä synneistä; se tuo anteeksiannon myös kuolemansynneistä, jos siihen sisältyy vakaa päätös tunnustaa synnit sakramentaalisessa synnintunnustuksessa niin pian kuin mahdollista” (KKK, 1452).

        Liked by 2 people

      5. Kiitos Eetu ja Joona molemmille.
        Ensin Eetulle: kiitos kun selvensit tuota täydellistä katumusta minulle. Olen ajatellut sitä sellaisena pyhimysmäisenä, sydänjuuria raastavana katumuksena johon me Jumalaa liian vähän rakastavat tavikset emme pysty.
        Mutta hei, minulla on jostain saatu sellainen käsitys että ripissä myös epätäydellinen katumus riittäisi 🤔 Miten se nyt sitten oikeasti menee?
        Sitten Joonalle: sanoit että ennen Trentoa ja nyt myöhemmin uudemmassa teologiassa on ollut sellainen korostus että synnit saa anteeksi katumuksella ja rippi on pikemminkin vain katumuksen kautta saadun anteeksiannon sakramentaalinen sinetti. Voisitko kertoa missä kirkollisissa asiakirjoissa sanotaan noin? Onko se oikeasti kirkon virallista opetusta? Jos on niin haluan ehdottomasti lukea siitä lisää.
        Myös viimeinen kappale herätti minussa kysymyksiä. Jumala vaatii meiltä paljon asioita, ja osaa niistä voi kyllä helposti pitää kohtuuttomina (vaikkei tietenkään mielivaltaisina). Ja silti ne pitää pystyä tekemään, eli oikeasti mikään määrä nöyryyttä ja vilpittömyyttä ei riitä pitämään kenenkään jumalasuhdetta kasassa. Siihen oikeasti tarvitaan myös kaikkien Jumalan asettamien vaatimusten täyttäminen.
        Sanoit myös että olisi aivan hirveä yhtälö käydä joka päivä ripillä ja elää jatkuvassa helvetinpelossa kun Suomessa on pappeja niin harvassa. Siitä olen täysin samaa mieltä, ja ikävä kyllä elin sillä tavalla jonkin aikaa ennen kuin lopulta etäännyin kirkosta. En suosittele samaa muille.

        Liked by 1 henkilö

      6. Hei Anna, kiitos kommentistasi!

        Kyllä, myös epätäydellinen katumus riittää siihen, että rippi on pätevä.

        Se ajatus, että rippi on itseasiassa katumuksen sakramentaalinen sinetti, sisältyy siihen opetusviran vahvistamaan ajatukseen, että rippi edellyttää katumusta ollakseen pätevä ja että täydellinen katumus jo itsessään tuo syntien anteeksiannon (vaikkakin täydelliseen katumukseen toki sisältyy aina päätös käydä ripillä, kunhan se on mahdollista). Eli suomeksi sanottuna: vilpitön katumus riittää sinänsä syntien anteeksiantamukseen, mutta rippi vahvistaa ja varmistaa sen objektiivisesti. Rippi on ikään kuin katumuksen ”palvelija”, ei mikään mekaaninen armoautomaatti.

        Ja kuten sekä minä että Eetu totesimme, täydellinen katumus ei ole oikeasti mikään vaikea tai mahdoton juttu (vaikka jossain vaiheessa kirkon historiaa on ehkä niinkin opetettu). Se on vilpittömälle kristitylle varsin normaali, arkinen kokemus, kun hän lankeaa syntiin.

        Juttelin itse asiassa tästä aihepiiristä tänään kokeneen katolisen papin kanssa. Hän vahvisti ylipäätään sen, mitä Eetu tuossa ylempänä jo sanoi ja joka on myös minun kokemukseni mukaan perusopetusta katolisessa kirkossa: jos lankeaa syntiin ja katuu sitä sekä aikoo käydä ripillä sitten, kun se on kohtuudella mahdollista, ei tarvitse pelätä kadotukseen joutumista. Rippiin voi soveltaa samaa logiikkaa kuin kasteeseen: kuten kastetta haluava ihminen on jo Jumalan silmissä ikään kuin kastettu, jos hän ilman omaa syytään kuolee ilman kastetta, samoin ihminen, joka vilpittömästi aikoo ripittäytyä synnistään, on jo Jumalan silmissä ripittäytynyt, jos hän kuolee ilman rippiä.

        Opetusviran asiakirjoista en tiedä, mutta suosittelen minäkin lukemaan tuon Isä Oskarin jo mainostaman paavi Franciscuksen haastattelukirjan ”Jumalan nimi on laupeus”. Hyvä voisi olla myös isä Jacques Philippen kirja ”Real Mercy”.

        Itse olen hiukan eri mieltä tuosta Jumalan tahdon kohtuuttomuudesta. Jeesus sanoo: ”Tulkaa minun luokseni, kaikki te työn ja kuormien uuvuttamat. Minä annan teille levon. Ottakaa minun ikeeni harteillenne ja katsokaa minua: minä olen sydämeltäni lempeä ja nöyrä. Näin teidän sielunne löytää levon. Minun ikeeni on hyvä kantaa ja minun kuormani on kevyt.” (Matt. 11:28-30)

        Olen samaa mieltä siitä, että Jumalan tahto voi ensisilmäyksellä tuntua raskaalta ja kohtuuttomaltakin, mutta kun sitä noudattaa, sen hyvyys ja vapauttavuus paljastuu vähitellen ja johtaa ennen pitkää iloon ja rauhaan. Jos ahdistus ja pelko on sen sijaan jatkuvaa ja syvenee koko ajan, jotain on todennäköisesti vinossa, esimerkiksi ymmärretty väärin. Se on sinänsä normaalia ja inhimillistä. Minun kokemukseni mukaan silloin kannattaa hakeutua kokeneen hengellisen ohjaajan juttusille ja puhua rohkeasti ongelmistaan.

        Liked by 1 henkilö

      7. Kyllä, myös epätäydellinen katumus riittää ripin sakramentissa. Näin Trenton kirkolliskokouksen ja Katekismuksen mukaan. Täydellinen katumus tuo anteeksiannon jo ennen varsinaista sakramenttia, mutta vain jos siihen sisältyy halu vastaanottaa sakramentti. Trenton rippiä koskevassa selityksessä sanotaan:

        ”The Synod teaches moreover, that, although it sometimes happen that this contrition is perfect through charity, and reconciles man with God before this sacrament be actually received, the said reconciliation, nevertheless, is not to be ascribed to that contrition, independently of the desire of the sacrament which is included therein.”

        Trenton anathema-julistusten mukaan Jumalan armo annetaan sakramenttien, tai niiden haluamisen kautta. Trenton kokous tuomitsi näkemyksen, jonka mukaan sakramentti olisi pelkkä merkki Jumalan armosta mutta ei konkreettisesti sisältäisi tätä armoa. Koska nämä julistukset ovat erehtymättömiä ja siten muuttumattomia, mikään vähäisempi, erehtyväinen auktoriteetti ennen tai jälkeen Trenton ei voi kumota niitä.

        Annan tulisi keskustella ongelmistaan yksityisesti jonkin luotettavan papin kanssa, keskustelufoorumi ei ole mielestäni lainkaan hyvä paikka sellaisten ratkaisemiseen. Tässä vielä omantunnonvaivoihin liittyen pari traditionaalista lähdettä joihin kannattaa myös tutustua:
        https://www.newadvent.org/cathen/13640a.htm
        http://catholicapologetics.info/library/onlinelibrary/scruples.htm

        Liked by 1 henkilö

    2. ”Nykyään tuntuu olevan suosiossa jonkinlainen semi-modernismi, jossa kyllä periaatteeessa tunnustetaan objektiivinen totuus, mutta sitä ei pidetä tärkeänä eikä siihen saisi juuttua, vaan jokaisen subjektiivinen kokemus omasta uskostaan on tärkeämpää.”

      Tämä on todella terävä havainto.

      ”Toivottavasti en loukannut ketään, oli vain pakko tarttua nähin.”

      Tällä blogilla on sen verran kirjava lukijakunta, että varmasti loukkasit, mutta se ei tarkoita, että teit väärin. Osaisinpa itse esittää asiani yhtä selkeästi. Kiitos!

      Tykkää

  13. Hei!
    Tässä on jo paljon sanottu monissa hyvissä kommenteissa. Nyt tässä keskustelussa onkin ruvennut vähän näkymään se katolisen kirkon todellisuuden kirjavuus, johon isä H viittasi alussa. :) Isä Oskarin kommentti amerikkalaisesta nettikeskustelusta oli hyvä, kiitos siitä. Samansuuntaisia (joskaan ei niin pitkälle kehiteltyjä) ajatuksia on ollut itselläni ja vähän hämmentyneenä (ja ärsyyntyneenäkin) olen seurannut sikäläisiä keskusteluja.

    Erityisesti kuitenkin Annan kommenttiin kirkon opista ahdistumisesta haluan sanoa: Minusta se ei ole vain meidän ahdistujien (koska tunnistan hyvin nuo ajatuskulut itsekin) ongelma, vaan myös kirkon ongelma, koska kirkko on Kristuksen ruumis ja syntisten sairaala, ja jos joku sen jäsenistä ajautuu pois yhteydestä juuri sen sakramentin(tai siihen liittyvien kysymysten) takia, jonka on tarkoitus palauttaa yhteys ja parantaa, niin kaikki ei täsmää. Toki voi olla, että se on enemmän pastoraalinen haaste ja toisaalta myös opin viestittämisen/sanoittamisen haaste mutta haaste/ongelma kuitenkin.

    Ajattelen, että tapa keskittyä syntiin tekoina on ainakin periaatteessa rakentavampi kuin pelkkään syntisyyteen keskittyminen, mutta luulen, että ratkaisu ei ehkä ole pelkästään se, että tietää teoriassa lievän ja kuolemansynnin eron, koska ongelma on varmaankin syvemmällä, ehkä myös jumala- ja ihmiskuvassa: Miten näen Jumalan ja ihmisen/itseni? Ja tästä päästään siihen, mitä Joonakin sanoi nominalistisesta jumalakuvasta. Eihän ahdistuminen/omantunnonvaivat tietenkään ole pelkästään protestanttisesta taustasta ponnistavien ongelma, ja lopulta syyt voivat varmasti olla moninaisia, mutta minäkin luulen, että tietynlainen jumala- ja ihmiskuva on herkästi meillä protestanttisuudesta tulevilla lisätaakkana. Ehkä se tosiaan myös kaipaisi enemmän huomiota jo kääntymisprosessin aikana. 

    Paitsi että protestanttisuuteen liittyvä nominalistinen jumalakuva on jo muutenkin ongelmallinen, se myös kulkee käsi kädessä aika synkän ihmiskäsityksen kanssa. Ihminen on vähän kärjistäen lähes arvoton, täysin synnin turmelema, eikä pysty oikein mihinkään suhteessa Jumalaan, ja kaikki synti onkin helposti yhtä pahaa, koska mitä muutakaan turmeltuneesta ihmissydämestä voi edes tulla. Tavallaan ainoa vastaus Jumalan absoluuttisen kaikkivaltiuden edessä on rähmällään olo, jolloin synnintunnosta tuleekin helposti huonommuudentunnetta, mihin ratkaisuna on tietysti armo/anteeksianto, joka on yhtä kuin Jumalan hyväksyntä. Tietyssä mielessä se on toimiva yhtälö, joskaan pidemmän päälle ei kovin rakentava, varsinkin kun armo on paljon enemmän kuin vain Jumalan hyväksyntä, mutta jos tällaista käsitystä Jumalasta ja ihmisestä yrittää yhdistää katoliseen rippiin, niin ollaan vaikeuksissa ja päädytään helposti samanlaisiin ongelmiin kuin Luther ilmeisesti aikanaan päätyi. 

    Jos on edes jossain määrin omaksunut käsityksen, että ihmisen motiivit ovat aina jotenkin kieroutuneita ja tahraisia, niin ajatus vilpittömästä katumisesta voi tuntua aika kaukaa haetulta. Jos on oppinut katsomaan ihmistä negatiivisen kautta, niin että ihminen on aina tietyllä tavalla riittämätön (ja vastaavasti Jumala vaativa/ankara), niin näkökulman vaihtaminen positiiviseen on usein helpommin sanottu kuin tehty. Mutta jos ripissä ja Jumalan armossa olisi kyse siitä, että pitäisi kyetä täydelliseen ”katumus-/rippisuoritukseen”, ja vasta sen jälkeen Jumala armahtaisi mutta odottaen pienintäkin virhettä, jonka myötä armon tila häviäisi kuin tuhka tuuleen(minkä jälkeen jos tekee vielä sen virheen, että osallistuu eukaristiaan, niin syyllistyy lisäksi pyhäinhäväistykseen), niin aika vähän meillä olisi toivoa…Minusta tässä on tuotu hyviä pointteja esiin tärkeästä asiasta, eikä se ole näyttäytynyt ripin väheksymisenä, ehkä päinvastoin. Kysehän on oikeastaan ollut siitä, miten rippi voisi olla se lahja, jota se perimmältään on, myös niille, joille se näyttäytyy lähinnä miinakenttänä.

    Liked by 3 people

    1. Jos tämän on jotenkin tarkoitus kohdistua luterilaiseen ihmiskäsitykseen, se menee kyllä ihan ohi kohteen. Koska kristitty on Kristuksesta osallisena samanaikaisesti vanhurskas ja syntinen, ei luterilaisessa kirkossa ole samanlaista rippikäytäntöä kuin katolisessa (vaikka rippi mahdollisuutena onkin), vaan luterilainen voi hyväksyä itsessään syntisyyttä ajattelematta, että se samanaikaisesti kumoaisi armoa ja armon vaikutusta. Kristityn varsinainen identiteetti on se uusi luomus, joksi hän Kristuksessa on tulossa.

      Tykkää

      1. Niin, ei luterilaisuudessa syntisyys mitenkään kumoakaan armon vaikutusta. Itse asiassa sehän on oikeastaan edellytys armon kokemukselle. Omana systeeminään luterilainen käsitys ihmisestä, synnistä ja Jumalasta muodostaa tietyssä mielessä toimivan yhdistelmän, tietynlaisen synnintunnon (tai syntisyyden tunnon)ja armon dialektiikan. En ole ihan varma, mitä tarkoitat sillä, että kommenttini ei osunut kohteeseen. Toki esitin asian vähän kärjistäen, mutta pointtini oli, että jos luterilaista ihmis- ja jumalakäsitystä, tai viitteitä siitä yrittää yhdistää katoliseen rippiin, ollaan vaikeuksissa. Luterilaisuudessahan ei tosiaan (käytännössä, ainakaan usein) ole rippiä, ja tietyllä tavalla se olisikin turha, koska kuten sanoit: ”luterilainen voi hyväksyä itsessään syntisyyttä”. Ongelma onkin minusta juuri siinä, että syntisyys täytyy hyväksyä niin, että samanaikaisesta syntisyydestä ja vanhurskaudesta tulee käytännössä staattinen tila, josta ei pääse ennen kuin kuolemassa/viimeisellä tuomiolla, jolloin se lakkaa jostain syystä olemasta. Tiedän, että esim. Tunnustuskirjoista on luettavissa tietty pyhittymisen ajatus, (ja kuten sanoit, kristityn varsinainen identiteetti on uusi luomus, joksi hän on tulossa) mutta koska samanaikaisen vanhurskauden ja syntisyyden painotus on niin vahva, on vaikea käytännössä sanoa, missä ja miten se muutos ihmisessä tapahtuu tai realisoituu vai tapahtuuko ollenkaan.

        Liked by 3 people

      2. On yksipuolista väittää ihmiskäsitystä synkäksi, koska tällöin ihmisestä otetaan vain yksi puoli, vanha ihminen. Kuitenkin luterilaisen ihmiskäsityksen mukaan kristitty on samanaikaisesti yhtä aidosti ontologisesti uusi ihminen (tai aidommin, koska vanha katoaa). Siten kritiikki ei osu kohteeseensa. Lisäksi olennaista sille, että hän on kristitty on se, että hän tahtoo taistella vanhaa ihmistä, lihaa ja sen himoja vastaan, niin että hänen syntinsä on hallittua syntiä. Jos synti hallitsee hänen tahtoaan niin, että hän toteuttaa sitä, eikä tee (perficere – facere), hän ei ole hengellisessä mielessä kristitty. Tämä jännite on nimenomaan olennainen osa ihmiskuvaa.

        Lutherille keskeinen tapa ymmärtää tämä on puhua liikkeestä, jossa kristitty on siirtymässä synnistä vanhurskauteen. Kahden pisteen välillä liikkuvana hän on tietyllä tavalla osallinen molemmista, mutta olisi outoa sanoa, ettei muutosta tapahdu, kun olennainen tapa käsittää malli on juuri liike. Eri asia on, miten muutos näkyy kristitylle itselleen. Siitä kirjoittaa hyvin Johannes Cassianus Collationes XXIII kirjassa (erit VI, 2 sekä XIX, 1-3). Pyhittyvä ja puhdistunuva mieli näkee oman syntisyytensä selvemmin ja on tyytymätön niihin asioihin, joihin aiemmin oli tyytyväinen.

        Jos puhutaan vain vanhasta uudestisyntymättömästä ihmisestä, käsitys on synkkä. Sen myönnän.

        Rippi ei toki ole turha, sillä on funktio armonvälineenä ja sielunhoidon kannalta. Oikeampaa on sanoa, että se ei ole välttämätön.

        Tykkää

  14. Oikeastaan juuri tuo jännitteisyys on osa sitä ongelmaa, joka luterilaisessa ihmiskäsityksessä minusta on. Ihmisessä ehkä aina on tietty jännite synnin ja sen seurausten takia, mutta luterilaisessa käsityksessä se menee syvemmälle. Toki tähän liittyy muutenkin luterilaisuuden tyypillinen vastakohtien korostaminen: Jumala on hyvä ja pyhä – ihminen huono ja syntinen jne. Varmaankin se on myös osa sitä, että on pyritty varmistamaan, että Jumala on se, jonka varassa ihmisen pelastus on (mistä tietysti olemme samaa mieltä), mutta tavallaan se tapahtuu ihmisen ja ihmisen vapauden kustannuksella. Ihmisen luonto on niin turmeltunut, että Jumalan armo ei eheytä/korjaa sitä, vaan se täytyy ikään kuin murskata. Vanhurskautetussa on siten kaksi (ontologista?) todellisuutta: ihminen on vanhurskas ja syntinen.

    Kahden vastakkaisen todellisuuden sisällytäminen ihmiseen johtaa mielestäni ristiriitaan. Toisaalta ihminen on hirveän huono ja syntinen, toisaalta pyhä ja hyvä (Kristuksessa). Toisaalta pitää kehottaa tekemään hyvää, toisaalta ihminen ei pysty toteuttamaan Jumalan tahtoa ja toisaalta vanhurskautettu taas tekee lain vaatimia tekoja automaattisesti (toisaalta voi kysyä, onko ne ihmisen omia tekoja vai Pyhän Hengen). Toisaalta pitää pyrkiä muutokseen, toisaalta muistaa, että jos se ylipäätään on mahdollista, sitä on vaikea havaita ja sanoa, mikä konkreettinen tavoite varsinaisesti on. Kristittynä elämistä ei oikein voi kuvata sanomalla, että tavoite on tulla pyhäksi (samalla tavalla kuin katolisessa teologiassa sanotaan), vaan se pelkistyy siihen vanhan ja uuden ihmisen väliseen kamppailun ylläpitämiseen (mikä tulee mielestäni kommentistasikin esiin), koska ihminen kuolemaansa asti on sekä vahurskas että syntinen. Toisaalta voidaan sanoa, että ihmisessä tapahtuu muutosta, mutta missä määrin se on mahdollista, onkin sitten eri juttu.

    Vaikka ihmisen tila ennen vanhurskauttamista on synkkä, niin vanhurskauttamisen jälkeenkään tilanne ei muutu kovin valoisaksi, vaan pyhittyminen näkyy ennen kaikkea (tai ehkä vain?) siinä, että ihminen havaitsee surkeutensa, syntisyytensä ja puutteensa yhä selvemmin. Ihmisen pyhittyminenkin näyttäytyy tavallaan negatiivisen kautta. Tästä muodostuu minusta valitettavasti helposti itseään toteuttava kierre, jossa korostuu ihmisen syntisyys ja vajavaisuus: ei ole ikään kuin lupaa ajatella itsestään hyvää, ettei lankea omavanhurskauteen. Vain syntisenä ihminen on Jumalan rakastama. Käytännössä tästä tuntuu seuraavan paitsi paljon uskonvanhurskauspuhetta myös sitä, että ihmisen täytyy tuntea oma syntisyytensä ja surkeutensa, jotta voi kokea Kristuksen pelastavan armon (ja tuntea olevansa uskossa).

    Ymmärrän, että luterilaisuuteen mahtuu monenlaista painotusta, ja on monia, jotka eivät koe tätä samalla tavalla, mutta minun on vaikea pitää luterilaista käsitystä ihmisestä kovin positiivisena, vaikka pitäisi mielessä ajatuksen uudesta ihmisestä. Alkuperäinen pointtini kuitenkin oli, että jos on omaksunut edellä kuvatun kaltaisia käsityksiä ihmisestä, katolinen rippi voi helposti tuntua jokseenkin hankalalta.

    Liked by 3 people

  15. Tämä blogi on kiinnostava siitä näkökulmasta, että suurin osa kirjoittajista on kääntynyt vasta aikuisina katolilaisiksi. On hienoa seurata erilaisia pohdintoja omasta suhteesta uskontoon. Joskus käy mielessä, että uskonnosta ja uskosta tehdään monimutkainen, osin rajoittava ja raskas asia. Voisiko tämä johtua siitä, että katolilaisuus on vielä suhteellisen tuore asia ja aikuisena tehty päätös on ennemmin perusteellisen tutustumisen, tutkimisen ja jonkun hengellisen aukon tai tyhjyyden täyttämisen tulos?

    Esitän rohkean väitteen, että Suomessakin valtaosa meistä katolilaisista on ihan normiporukkaa, jolle uskonto on yksi osio elämää, ei pääosassa jokapäiväisessä arjessa. Voin olla väärässäkin.

    Välillä eri lahkojen ja liikkeiden vertailu ja vastakkainasettelu kuulostaa hassulta, koska kyse on yleisesti kristinuskosta. Perusajatus on kaikilla sama, painotus vaihtelee. Saman katon alla olemme kaikki. Kiinnostavaa silti olisi tietää, mitä suuntausta katolisen kirkon sisällä kirjoittajat edustavat.

    Tykkää

    1. Kiitos kommentistasi, Ester!

      Harmi, jos Sinulle on välittynyt blogistamme sellainen kuva, että usko olisi monimutkainen ja raskas asia. Itse koen juuri päinvastoin: juuri Jumala tuo minun elämääni rakkauden, totuuden, vapauden ja kauneuden. Toki uskoon voi liittyä myös raskaita vaiheita, kuten kaikkiin arvokkaisiin asioihin (esimerkiksi parisuhteeseen, ystävyyteen tai työhön). Silti voin rehellisesti sanoa, että kristinusko on parasta ja hienointa, mitä elämässäni on.

      Juuri näistä kokemuksistani johtuen haluan rohkaista kaikkia katolisen kirkon jäseniä ja kaikkia ihmisiä tutustumaan yhä syvemmin niihin hengellisiin aarteisiin joita kirkolla on. Kuten Vatikaanin II kirkolliskokous opettaa, ei ainoastaan papit ja sääntökuntalaiset vaan kaikki meidät kristityt on kutsuttu pyhyyteen, tulemaan pyhimyksiksi! Ei siksi, että se olisi meille jokin ulkopuolelta esitetty ankara vaatimus vaan sen vuoksi, koska Jumala on kaiken hyvän täyteys ja siten parasta, mitä voimme elämäämme löytää! Ja pyhyys ei ole mitään ryppyotsaista, todellisuudelle vierasta hurskastelua vaan sitä, että se Valo, joka Jumala on, valaisee vähitellen koko meidän arkielämämme – ihmissuhteet, työn, harrastukset, rakkauden, kaiken!

      Vertaillessani eri kristillisten yhteisöjen teologiaa tarkoitus ei ole asetella niitä vastakkain. Pidän kaikkia kristittyjä veljinäni ja sisarinani ja arvostan kaikkea sitä hyvää, mitä niiden oppiin ja elämään sisältyy. Kyse on ekumenian pohjalta nousevasta totuuden etsimisestä, pyrkimyksestä löytää paras tapa sanoittaa kristinuskon sanoma, sanoittaa se siten, että Jumalan hyvyys pääsisi loistamaan siitä mahdollisimman kirkkaasti ja kutsuvasti.

      Olen ihan tavallinen paikallisseurakunnan jäsen. Katoliseen kirkkoon liittymisen jälkeen olen saanut hengellistä ohjausta ja koulutusta eniten Opus Deissä, mutta en varsinaisesti kuulu mihinkään kirkon sisällä vaikuttavaan yhteisöön tai liikkeeseen. Eemil, Eetu ja Juho ovat tietääkseni samoin tavallisia paikallisseurakuntalaisia. Isä Oskari kuuluu Opus Deihin.

      Tykkää

      1. Hei Joona,

        Kiitos vastauksesta.

        Mielestäni on tosiaan hienoa, että saatte sanoitettua omaa tietänne uskossa! Ehkä enemmän hain sitä, että keskivertokatolilainen (mutua) ei välttämättä pohdi uskoaan niin paljon, vaan se on luonnollinen osa elämää. Tarkoitan tässä nyt niitä meistä, jotka ovat lapsuudesta asti olleet kirkon piirissä. Tämä on tietenkin räikeä yleistys, mutta se näkyy messu- ja muussa osallistumisessa, josta ei taas voi tehdä johtopäätöksiä kenenkään uskon syvyydestä.

        Piispa Paul Verschuren teki valtavan paljon työtä ekumenian eteen Suomessa. Voin lämpimästi suositella hänen In Christo omnes -kirjaa.

        Mutta mikä tässä maailmassa, ainakin Suomessa, on parasta: jokainen saa uskoa omalla tavallaan ja harjoittaa uskoaan itselleen eniten iloa ja rauhaa tuovalla tavalla.

        Tykkää

      2. Ymmärrän. Pohtiminen ei ole tietenkään itsetarkoituksellista. Tärkeintä on Jumalan tunteminen, uskon eläminen todeksi arkielämässä.

        Tykkää

  16. Minä kyllä mietin, onko selittävämpi asia jonkinlainen ”teologi-ilmiö”, ja siinä mielessä blogin kirjoittajat muodostavat ehkä vähän vinoutuneen otannan. ;) Varmasti sekin. että on aikuisena liittynyt kirkkoon tuo oman lisänsä, koska prosessi vie aikansa ja edellyttää aina pohdintaa, mutta teologit – riippumatta tunnustuskunnasta – usein varmasti muutenkin pohtivat kysymyksiä uskosta enemmän kuin ”keskivertoihmiset” (joskaan ei aina – eikä se aina koulutuksesta ole kiinni), jo sen takia, että siihen esim. opintojen takia on mennyt x määrä aikaa. Jos joku on erityinen mielenkiinnon kohde, on käyttänyt siihen aikaansa ja energiaansa ja opinnot ovat myös ohjanneet tietynlaiseen analysointiin ja erittelyyn, niin kyllä se usein näkyy, ja tuottaa myös näkemyseroja tai ns. vastakkainasetteluja, mikä minusta on aika luonnollista, koska kyse ei ole mistään ”juodaanko kahvi maidolla vai ilman” -tyylisistä asioista, vaan lopulta, no, totuudesta. Samalla – kun tämä vastakkainasettelun ajatus kerran nousi esiin, ja viittaan tässä yllä oleviin kommentteihini, vaikkakin vain sivustakommentoijana, ettei tule
    väärinymmärrystä – haluan vielä todeta, että ainakin itse voin olla tiukastikin eri mieltä jostain teologisesta kysymyksestä, mutta silti pitää toisia aidosti veljinä tai sisarina Kristuksessa, niin että erimielisyys on ikään kuin asioiden tasolla, ei persoonan, koska uskossa ei ole kyse vain väärin/oikein-jaottelusta, vaan yhteydestä Kristukseen. Ei ne kysymykset silti yhdentekeviä ole, ja itse asiassa minusta on joskus rehellisempää ja kaikkia osapuolia kunnioittavampaakin myöntää, että jossaikin kysymyksissä ollaan eri mieltä itse asiasta eikä kyse ole vain painotuserosta. Oma kokemus on, että silloin on myös helpompi nähdä se hyvä toisenlaisissa uskonperinteissä ja yhteinen kosketuspinta.

    Tykkää

    1. Hei Eini,

      Edustan ajatusmaailmaa, jossa koulutus ei ole automaattinen tae sivistyksestä sen kummemmin kuin opintoihin käytetyt vuodetkaan. ;) Ja nyt en todellakaan puhu tämän blogin kirjoittajista tai kommentoijista! Suomessa muuten mainitsemasi ”keskivertoihminen” on jo varsin korkeasti koulutettu ja osaa erottaa tämän blogin tekstit ”juodaanko kahvi maidolla vai ilman” -tyylisistä sekä kykenee analysoimaan ja keskustelemaan aiheista. Näin ainakin itse ajattelen.

      Haluan uskoa, että suurin osa ymmärtää, että asioista voi olla vahvastikin eri mieltä menemättä ns. henkilökohtaiselle tasolle. Niin se näyttää ainakin tässä blogissa olevan. Pelkästään katolisen kirkon sisällä on niin paljon näkemyseroja ja koulukuntia, että siinä olisi jo pitkäksi aikaa vertailukohtia… Minusta tuntuu, että puhumme sinun kanssa ohi toistemme, koska kommenttini ei koskenut sinun kirjoittamia asioita.

      Mutta hienoa, että sinulla on tuollaisia kokemuksia! Oma lähestymistapani on päinvastainen. Sanoin jo edellisessä kommentissani, että minusta parasta on se, että jokainen saa uskoa omalla tavallaan ja harjoittaa uskoaan itselleen eniten iloa ja rauhaa tuovalla tavalla.

      Tykkää

  17. Hei Ester,
    Taisit ymmärtää väärin kommenttini, jota en ajatellut suorana vastauksena sinulle. Ehkä ilmaisin itseni todella huonosti, pahoittelut siitä. En missään nimessä viitannut kenenkään sivistykseen tms., vaan siihen, kun sanoit, että ehkä ”keskivertokatolilaiset” eivät pohdi uskon kysymyksiä niin paljon (mikä kuulosti siltä kuin se olisi melkein huono asia) ja sitä ennen, että ”Joskus käy mielessä, että uskonnosta ja uskosta tehdään monimutkainen, osin rajoittava ja raskas asia. Voisiko tämä johtua siitä, että katolilaisuus on vielä suhteellisen tuore asia —”
    Siihen vain mietin, että onkohan kyse pelkästään siitä, että on aikuisena liittynyt nimenomaan katoliseen kirkkoon vai olisiko kyse myös siitä että kirjoittajat ovat teologeja (ja mahdollisesti pohtineet näitä kysymyksiä aktiivisesti jo ennen kääntymystäänkin). Ilmaisuni x määrä aikaa ei myöskään ollut mikään arvottava kommentti (kuten ei varmaan sinunkaan ”luonnollinen osa elämää” toivottavasti tarkoittanut että se muilla olisi jotenkin luonnoton/epänormaali), vaan ihan ajankäytöllinen toteamus siihen, kun sanoit ettei ”keskivertokatolilainen” pohdi niin paljon näitä kysymyksiä. Että jos asiaa opiskelee/tutkii, niin paitsi että se yleensä on erityinen mielenkiinnon kohde, siihen pohtimiseen myös kuluu määrällisesti aikaa. Kuten sanoin, kyllähän aikuisena kääntyminenn yleensä vaatii pohdintaa ja vie aikaa, että ei se todellakaan mikään tutkintokysymys ole. ”Keskivertoihminen” oli ehkä huono valinta, mutta se oli vastine ilmaisullesi ”keskivertokatolilainen”, kun en keksinyt parempaa sanaa, joka ei sisällä tunnustuskunta-/uskontoliitettä, koska en ole varma, ovatko ne olennainen tekijä tässä. En siis millään tavalla sisällyttänyt siihen mitään älyllistä tai muuta ylemmyys/alemmuus-asetelmaa tai viitannut minkäänlaiseen koulutustaustaan, saatika sivistykseen, joka taas ei minustakaan ole kiinni aina koulutuksesta, kuten sinäkin sanoit. Ei näistä asioista keskustelu tai ajattelu todellakaan kysy tutkintoa, onneksi. Olen käynyt paljon hyviä keskusteluja ja saanut apua ja näkökulmaa uskonasioihin ihmisiltä, jotka ovat aivan muun alan ihmisiä. Vinoutunut otanta oli vähän sellainen puoliksi huumorilla sanottu heitto, jolla tarkoitin sitä, että jos otetaan joukko teologeja (jotka tekee sitä pohtimista tavallaan työkseen tai muuten paljon), se voi antaa vähän vinoutuneen vaikutelman, koska on paljon ihmisiä, jotka keskimäärin eivät ole kiinnostuneita erittelemään tai miettimään uskoon liittyviä kysymyksiä. Toki käännynnäisten joukossa varmasti on enemmän, koska kääntymys tosiaan on usein pitkän pohdinnan tulos. Se, mitä myös tarkoitin oli, että teologeja koulutuksessa ohjataan analysoimaan ja erittelemään teologisia kysymyksiä, ja tästä usein seuraa keskustelua ja vastakkaisia näkemyksiäkin. Se näkyy minusta paitsi ”elävässä elämässä”, myös täällä blogissa ja kommenteissa. (Painotan edelleen, että en missään nimessä tarkoita, etteivätkö muut kykene siihen.) Ja tästä pääsin varsinaiseen kommenttini pointtiin: koska väärinymmärrykset johtuvat usein sanoista, varsinkin asioissa, jotka on tärkeitä (ilmaisuni ”juodaanko kahvi maidolla vai ilman” ei viitannut millään tavalla siihen, etteikö joku ymmärtäisi sitä), halusin vielä lisätä väärinymmärrysten välttämiseksi, että se, että voin olla teologisista kysymyksistä eri mieltä, ei tarkoita, ettenkö voisi pitää toista aidosti veljenä tai sisarena Kristuksessa, koska kyllä ne joskus aiheuttaa loukkaantumistakin, koska kyse on asioista, jotka tulee lähelle itseä. Hyvä, jos se ei koske sinua, halusin vain varmistaa, että minua ja minun motiivia ei tulkita väärin(tosin siinä kävi näköjään juuri päinvastoin). Se ei ollut kommentti niinkään sinulle ja ymmärsin kyllä, ettet ollut kommentoinut suoraan minun omaani. Se oli yleinen toteamus, ja liittyi enemmän kommenttiini Ilmarille, mutta se tuli mieleen siitä sinun kommentistasi, jossa sanoit että joskus eri liikkeiden ja näkemysten vertailu ja vastakkainasettelu tuntuu hassulta, kun kyse on yleisesti kristinuskosta, painotus vain on eri ja että olemme saman katon alla. Vaikka olenkin sitä mieltä, että kyse ei ole aina vain painotuksista, niin olen samaa mieltä siitä, että veljiä ja sisaria Kristuksessahan tässä silti ollaan. Tätä halusin painottaa. Pahoittelut vielä siitä, että ilmaisin itseäni ilmeisesti huonosti ja aiheutin sekaannusta.

    Tykkää

    1. Hei Eini,

      Vastaan lyhyemmin nyt: onpa harmi, miten netissä keskustelu voi mennä nopeasti väärinkäsityksiin kun emme tunne toisiamme. Omista kommenteistani voin sanoa, ettei niitä tarvitse analysoida tai yrittää tulkita, koska ne ovat sitä mitä kirjoitin, ilman taka-ajatuksia tai muuta.

      Mielestäni tässä tulee hyvin esille, miten erilaisia olemme ja kuten huomaamme, reagoimme eri tavalla eri asioihin. Samassa kun sillä saa hyviä keskusteluja aikaiseksi, joskus käy näin päin eli syntyy ehkä turhia väärinkäsityksiä. Ja ilman dialogia ei mikään asia mene eteenpäin tai muutu!

      Tykkää

  18. Luen tätä keskustelua jälkijunassa, mutta voisin hiukan kommentoida ei-katolisena ja ei-teologina, mutta historia-immeisenä :) Siihen en ota kantaa, onko tämä enemmän nominalistiseen vai realistisen jumalakuvaan liittyvää…

    Paleontologinen, geologinen ja arkeologinen aineisto osoittaa vääjäämättömästi, että kuolema; hiilen ja muiden alkuaineiden kierto on kuulunut ensimmäisistä yksisoluisista lähtien vääjäämättä Luojan luomistyöhön – siis jo ihan alunperin miljardeja vuosia sitten. Luodun maailman hyvyys oli siinä, että se toimi hyvin, juuri niin kuin Jumala oli tarkoittanutkin – ja maailmasta puuttui pahuus, koska hän ei ollut ilmoittanut luoduilleen, mikä on hyvää, mikä pahaa, mikä oikeaa ja mikä väärää. Ei kissa ole paha, kun se tappaa hiiren eikä välttämättä metsästäjäkään ainakaan sen vuoksi, että hän surmaa riistan tarpeekseen. Tästä ”paratiisitilasta” tuli ennen pitkää metafora myös eettiselle paratiisitilalle.

    Luther, Calvin ja puhdasoppisuuden ajan saksalainen teologi Abraham Calovius laativat kukin omat taulukkonsa Raamatun tapahtumista juutalaista ajanlaskua mukaillen siltä fundamentalistiselta pohjalta, että maailma olisi vain kuuden tuhannen vuoden ikäinen. Nämä taulukot painettiin rinnakkain ns. suomalaiseen Bibliaan eli rekisteriraamattuun. – Yleisesti tunnustetaan teologisessa tutkimuksessakin, ja jopa periaatteen tasolla myös SRK:n kustantamissa raamattutiedon oppaissa, että alkukertomukset eivät ole historiallisia. – No jos ne eivät ole historiallisia, niin mitä ne ovat? Ne ovat kuin tarinan tai runouden muotoon tiivistettyä allegoriaa luomakunnan ja ihmisen varhaisista vaiheista ja ihmisen suhteesta Luojaansa miljardien ja miljoonien vuosien aikajänteellä. Kristittyinä uskomme, että ne sisältävät kuitenkin Jumalan oleellista ilmoitusta meille.

    Jossakin vaiheessa ihmisen miljoonavuotista kehityshistoriaa heräsi kysymys eettisyydestä; hyvästä, pahasta, oikeasta ja väärästä. Liittyykö se juuri oman alalajimme Homo sapiens sapiens syntyyn? Kaikki maailman nykyihmisethän polveudumme samasta esiäidistä, joka on elänyt noin pari sataa tuhatta vuotta sitten. Tätä eettisyyden heräämisen vaihetta kuvataan syntiinlankeemuskertomuksessa kielikuvana ”hyvän ja pahan tiedon puusta syömisenä”. Se oli samalla myös hyvä ja paha tiedonpuu!

    ”Vain siitä puusta, joka antaa tiedon hyvästä ja pahasta, älä syö, sillä sinä päivänä, jona siitä syöt, olet kuoleman oma.” (1. Moos. 2:17)

    Hybriksessään ihminen halusi ja suorastaan janosi tulla Jumalan kaltaiseksi:

    ”Mutta Jumala tietää, että niin pian kuin te syötte siitä, teidän silmänne avautuvat ja teistä tulee Jumalan kaltaisia, niin että tiedätte kaiken, sekä hyvän että pahan.” (1. Moos. 3:5).

    Ja sillä tiellä ollaan. Jumala antoi sydämiimme lakinsa. Eettinen tieto ja kypsyys toi myös eettisen vastuun. Mutta huonostihan siinä kävi… Ja se tieto, algoritmeineen ja tekoälyineen uhkaa riistäytyä lopullisesti hallinnastamme.

    Ns. syntiinlankeemuksen seuraus ”kuoleman oma” tai ”kuolemalla kuoleva” voidaan tulkita iankaikkiseksi kuolemaksi. Sanoihan Jeesus Betanian Marialle veljensä Lazaruksen kuoltua:

    Jeesus sanoi: ”Minä olen ylösnousemus ja elämä. Joka uskoo minuun, saa elää, vaikka kuoleekin, eikä yksikään, joka elää ja uskoo minuun, ikinä kuole. Uskotko tämän?” (Joh. 11:25-26)

    Niinpä meillä kristityillä on täysi syy uskoa ja iloita jo:

    ”Kristus nousi kuolleista,
    kuolemallaan kuoleman voitti
    ja haudoissa oleville elämän antoi.”
    (VK 90)

    Tykkää

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s