Matti Väisäsen Saviastia

EMIL ANTON

Olen pitänyt lukuvuoden verran taukoa viidesläisyyden vaikuttajia käsittelevästä sarjastani, mutta nyt se tekee paluun, kun luin yleisön pyynnöstä tuplaemeritus, TT Matti Väisäsen (s. 1934) tuoreen omaelämäkerran Saviastia (Helsinki: Luther-kirja, 2019). Noin 300-sivuinen kirja oli minusta erittäin mielenkiintoinen ja saa minulta vahvan suosituksen. Ennen kuin kerron lisää kirjasta, pari sanaa Väisäsestä itsestään.

Matti Väisänen

Matti Väisänen on vaikuttanut suomalaiseen kristillisyyteen merkittävästi 60-, 70-, 80-, 90-, 2000- ja 2010- luvuilla, siis jo kuuden vuosikymmenen aikana. Väisänen toimi Suomen ev.-lut. kirkon pappina Heinolassa ja Imatralla 60-luvulla, sitten Kansanlähetyksen (KL) pääsihteerinä 1967-1995, ja vuonna 2010 hänet vihittiin vielä Luther-säätiön/Lähetyshiippakunnan (LHPK) ensimmäiseksi piispaksi. (KL:stä LHPK:hon! Taustalla on tietysti Väisäsen kastekäsityksen muuttuminen vuosien varrella.)

Vuonna 2013 jo toisen kerran eläkkeelle jäänyt Väisänen on kirjoittanut kokonaiset 40 kirjaa, suunnilleen toisen mokoman kirja-artikkeleita sekä niin paljon lehtiartikkeleita, että luettelo niistä kattaa Saviastiassa sivut 293-313. Omaelämäkerta ilmestyi, kun Väisänen täytti 85 vuotta.

Väisänen väitteli teologian tohtoriksi vuonna 2007 (KL- ja LHPK-kausiensa välissä) Uuras Saarnivaaran kasteteologiasta (Vedestä vai Hengestä?). Väitöskirja muodostaa tavallaan trilogian aiempien paksujen kastekirjojen Pyhä kaste Raamatussa ja Pyhä kaste kirkossa kanssa. Kasteteologian lisäksi Väisänen on ahminut elämänsä aikana Roomalaiskirjeen kommentaareja ja kirjoittanut aiheesta myös oman esityksensä Pyhä Evankeliumi Roomalaiskirjeessä osat I-II.

Ennen Saviastiaan tarttumista tiesin Olavi Peltolan kirjasta, että Matti Väisänen oli yksi keskeisistä hahmoista Kansanlähetyksen ja viidennen herätysliikkeen hajoamisessa 60-70-luvuilla (ja että Peltolan ja Väisäsen välillä oli ollut konfliktia). Tiesin myös, että Väisäsen kasteteologiset kirjat ovat olleet luterilaisissa piireissä kova kiistanaihe, joten mielelläni luin, mitä Väisäsellä olisi sanottavanaan.

Yleistä ja yliluonnollista

Yleisvaikutelmani kirjasta oli positiivinen, koska kirja oli helppolukuinen ja mielenkiintoinen. Samoin kuin Osmo Tiililän elämäkerta valaisi tamperelaista elämää sisällissodan aikaan, niin Väisäsen lapsuudesta ja nuoruudesta kertovat luvut piirsivät minulle (umpipääkaupunkiseutulaiselle) suorastaan eksoottisen kuvan juvalaisen maaseudun todellisuudesta 30-50-luvuilla.

Oli taas jännää tajuta, miten erilaista elämä on tässä samassa maassa ollut ihmisille, jotka nyt ovat samaan aikaan kanssani elossa. Ihan vain yhtenä esimerkkinä: kun Väisänen asui lukioaikanaan Mikkelissä, hän eli ”kotoa maanantaisin linja-autolla lähetetyllä kuivamuonalla – -. Oli siinä Juvalla kodissanikin aika urakka viedä joka viikon alussa ruokapaketti viiden kilometrin päähän linja-autolle”. (s. 47)

Juvan kirkko

Väisänen oli pienestä asti erilainen poika. Hän opetteli lukukinkereille (!) ulkoa sanasta sanaan koko Lutherin Vähä Katekismuksen ja vuoden 1948 Kristinopin. Pappina Väisänen antoi itsensä täysillä. Hän oli aina valmis sielunhoitoon, hänelle saattoi soittaa päivällä tai yöllä. Hän oli tietoinen siitä, ettei hän ollut vain virkamies vaan hengellisen työn tekijä. Joskus tällainen täysillä itsensä antaminen johti burnouteihin ja erikoisiin muistinmenetyksiin, mutta niistä Väisänen toipui nukkumalla pari vuorokautta putkeen.

Kertomukset Väisäsen sairauksista sekä nuorena että vanhana olivat myös koskettavia ja välillä kauhistuttaviakin. Vuonna 1994 ennen juhannusta Väisäsen vatsaonteloon oli vuotanut 2,5 litraa verta, ja kuolema oli lähellä. Leikkauksesta toipuessaan Väisäsen koki Kanta-Hämeen keskussairaalassa erikoisen kokemuksen, kun joka kerta koko kesän ajan hänen sulkiessaan silmänsä ja alkaessaan rukoilla hän näki seuraavan näyn:

[H]uomasin kaukana horisontissa kirkkaan pisteen. Sieltä lähti kirkas säde kuin majakasta. Horisontin ääriviivat alkoivat vähitellen hahmottua Jerusalemin panoraamakuvaksi. Tajusin, että kirkas säde tulee Golgatalta. – – Jouduin Golgatalta lähteneen yliluonnollisen kirkkauden sisään ja samalla havaitsin, että sen olemuksena oli ”Jumalan suunnaton rakkaus ja syntien anteeksiantamus”. – – Sairaalasta kotiuduttuani näky ei ole toistunut kertaakaan. (s. 169)

Kirjan ehkä parasta antia olivatkin yllättävän monet yliluonnolliset tarinat ja kokemukset. Voin ihan vilpittömästi sanoa, että koin niiden vahvistavan uskoani, mikä oli virkistävä poikkeus verrattuna suureen osaan siitä teologisesta yms. kirjallisuudesta, jota olen viime aikoina lukenut. Yliluonnollisia ja ihmellisen kaitselmuksen tapahtumia on niin paljon, että voisi luulla, että kyseessä on jonkun karismaattisen helluntaisaarnaajan elämäkerta! En toisaalta halua tätä puolta liiotella: suuri osa Väisäsen arjesta on tietysti ollut ihan tavallista. Mutta jokin erityinen armoitus tähän elämään on selvästi sisältynyt. Vai mitä olisi sanottava seuraavasta, vuonna 1966 pidetystä adventtivesperistä kertovasta episodista:

Kun nousin saarnatuoliin, aloitin Isä meidän -rukouksella. Sen aikana koko kirkkosali muuttui silmissäni hohtavan kirkkaaksi. Samalla tajusin, että Jeesus seisoo takanani saarnatuolissa toinen käsi saarnatuolin laidalla ja toinen käsi ojennettuna kirkkokansaan päin. – – Isä meidän -rukouksen jälkeen Jeesus katosi takaani saarnatuolista, mutta huomasin, että alttarin keskimmäinen risti hohti häikäisevän kirkkaana ja sieltä sinkoili noin kyynärän mittaisia kirkkaita säteitä kirkkokansan joukkoon. – – Vesperin päättyessä – – luokseni riensi joukko nuoria ja jokunen varttuneempikin henkilö. He sanoivat ilosta suunniltaan: ”Jeesus oli täällä kirkossa!” – – Muutama päivä tapahtuneen jälkeen eräs vesperissä mukana ollut Riitta-Liisa lähetti minulle vesperin päätyttyä tekemänsä lyhyet muistiinpanot, joissa hän kertoo näin: ”Kun MV meni sarnatuoliin mutta puhe ei ollut vielä alkanut, sali tuli ensin kirkkaaksi. Sitten ilmestyi Kristus MV:n taakse saarnatuoliin käsi ojennettuna kirkkoon. Sitten Kristus katosi, mutta – – jäi sädekehä ympäröimään MV:tä. Samoin ilmestyi sädekehä alttarille keskimmäisen ristin ympärille. Sädekehä ristin ja MV:n ympärillä kesti koko ajan. – – Olin aivan rauhallinen. Puheen aikana oli jo valtava halu kertoa kaikille, mitä näkee. Kristuksen katse oli lempeä. (s. 113-115)

Wow. Jos tämä tarina on totta, niin kristinusko on totta, eikö? Jeesus elää.

Gradusta väitöskirjaan: ongelmia Tiililän ja Huovisen kanssa

Toinen huippujuttu Väisäsen omaelämäkerrassa oli se, että siinä oli paljon hauskoja henkilötarinoita esimerkiksi siitä, miten Väisänen ja muut Domus Evangelican pojat tekivät piloja SLEY:n toiminnanjohtaja Toivo Rapelille ja kuinka 60-luvun alun herännäispapit keskustelivat siitä, ”miten saataisiin nuoriso käyttämään jälleen körttipukua” ja paheksuivat sitä, että nuoret tytöt käyttivät punaisia hameita, jotka ”ovat merkkinä suruttomuudesta ja herättävät irstaita ajatuksia”. Evankelisena Väisänen oli tästä keskustelusta ”aivan ymmällä” ja ihmetteli, ovatko punaiset pihlajatkin irstaita (s. 85-86).

Väisänen sai STLK:n Markku Särelän kautta stipendin vuodeksi konservatiivisen luterilaisen Missouri-synodin seminaariin Springfieldiin (Illinois, USA) ja teki gradunsa aiheesta ”Raamatun arvovalta Missouri-synodin teologiassa”. Gradulle oli kuitenkin käydä kalpaten, koska Väisänen oli erehtynyt alaviitteessä kritisoimaan erästä professorinsa Osmo Tiililän tulkintaa.

Menin sovittuna aikana tapaamaan Tiililää hänen kotiinsa. Istuimme olohuoneessa. Hän otti Heinolassa hienosti kansittamani pro gradu -tutkielmanni käteensä. – – Hän silmäili tekstiäni ja tuli kohtaan, jossa oli alaviitteeni hänen teokseensa. Hän suuttui, repäisi koko sivun irti, rypisti sen, heitti sen lattialle, sulki graduni, antoi sen minulle ja sanoi, ettei tule hyväksymään sitä koskaan. Eteisessä otin vielä lompakon käteeni ja kysyin, voinko maksaa vaaditun graduntarkastusmaksun hänelle käteisenä – – . Tiililä otti minua takin rintapielestä kiinni ja työnsi minut porraskäytävään. Siinä hässäkässä minulta putosi lompakko Tiililän eteisen lattialle, joten jouduin soittamaan ovikelloa ja pyytämään pudonnutta lompakkoani. Hän otti sen lattialta, heitti sen vastakkaiselle puolelle rappukäytävän seinään ja sulki oven. (s. 87-88)

Tiedekunta järjesti Väisäsen gradulle tilanteen huomioon ottaen poikkeuksellisesti toiset tarkastajat, ja hän sai maisterinpaperinsa ulos. Väisänen siirtyi seurakuntatyöhön, jossa hän ajautui viidennen herätysliikkeen piiriin ja omaksui muromalaisen kastekäsityksen, jonka hän kuitenkin (uudelleenkastautumista harkinneiden uskoontulleiden aiheuttaman) tarkemman tutkiskelun jälkeen hylkäsi. Väisäsen kastetutkimukset johtivat myös hänen väitöskirjaansa 2000-luvulla.

Väisänen ei siis vuosikymmeniin tehnyt teologiaa yliopiston kontekstissa, mutta kun sen aika taas koitti, edessä oli jälleen mielenkiintoinen episodi. Vastaväittäjä Eero Huovinen ei sentään repinyt Väisäsen väikkäriä, mutta antoi siitä vain lubenterin (toiseksi alimman arvosanan), mikä jäi kismittämään Väisästä.

Helsingin yliopisto

Väitöskirjan taustat ovat mielenkiintoiset. Vuonna 2000 Väisänen vei kirjansa Pyhä kaste Raamatussa käsikirjoituksen dogmatiikan professorille Miikka Ruokaselle (myös minun professorini ja väikkäriohjaajani), joka tykkäsi siitä niin kovasti, että antoi sen takakanteen suosituksen ja ehdotti Väisäselle väikkärin tekemistä. Ohjaajaksi tuli Eero Huovinen, mutta koska Huovinen ei piispallisten töidensä takia ehtinyt käytännössä työtä ohjata, hänet saatettiin nimittää lopulta vastaväittäjäksikin. Lisäksi erikoista on se, että Ruokanen oli toinen työn esitarkastajista (toinen oli Matti Repo). Pienet on piirit.

Ruokanen piti Väisäsen väitöskirjaa upeana, kun taas Huovinen (jonka kritiikki julkaistiin myös TA:ssa – olen sen aikoinaan lukenut) moitti väitöskirjaa puutteellisesta analyysistä ja metodisista seikoista. Väisänen esimerkiksi saattoi kritisoida Saarnivaaran tiettyjä käsityksiä vetoamalla Raamattuun, millainen menettely ei Huovisen mukaan kuulu yliopistolle vaan tuomiokapituliin. Väisänen vastasi tähän syyttämällä Huovista ja yliopistoteologiaa lundilaisuudesta, mistä Huovinen puolestaan loukkaantui.

Miikka Ruokanen pahoitteli Väisäselle sitä, että oli hommannut Huovisen vastaväittäjäksi. Hän sanoi unohtaneensa Mellunmäen ehtoollisepisodin, joka oikeastaan teki Huovisen jääviksi olemaan Väisäsen vastaväittäjä. Huovinen taas lohdutti Väisästä sillä, että arkkipiispa Martti Simojoki oli aikanaan saanut väitöskirjastaan vielä huonomman arvosanan (approbaturin). Ruokasen ja joidenkuiden muiden nimeltä mainitsemattomien oppineiden teologien mukaan Väisäsen olisi pitänyt saada parempi arvosana.

Vähän (Väisäsen) teologian metodista

Huovisen ja Väisäsen välinen erimielisyys on todella mielenkiintoinen, ja aiheesta pitäisi keskustella perusteellisemminkin. Ymmärrän sekä Huovisen Väisäs-kritiikin että Väisäsen Huovis-kritiikin. Olen periaatteessa Tiililän ja Väisäsen kanssa samoilla linjoilla siitä, että yliopistolla pitäisi voida tehdä ns. uskon teologiaa eli argumentoida normatiivisestikin eikä vain analysoida toisten ajattelijoiden ajatusrakenteita. Teinonen teki meistä salakavalasti semilundilaisia kehittämällään systemaattisen analyysin metodilla. Pidän hyvänä Ruokasen varovaista avautumista metodin moninaistumiselle.

Toisaalta jaan kyllä Huovisen kritiikin Väisäsen työn tieteellisen luonteen puutteellisuudesta. Ei-lundilaisuuden ei tarvitse eikä tule tarkoittaa hermeneuttista naiiviutta. Väisänen, joka kyllä satoja kastekirjoja luettuaan tietää, että Raamattua voi tulkita hyvinkin eri tavoin ja että eri kantojen edustajat pitävät kaikki juuri omaa kantaansa kaikkein raamatullisimpana, vetoaa simppelisti ”Raamattuun”, vaikka hänen pitäisi perustella sitä, miksi juuri tällaiset raamatuntulkinnat ja raamatuntulkinnan periaatteet olisivat parempia kuin toiset.

Väisänen toki käy myös tulkinnallista debattia eli vastaa kilpailevien tulkintojen esittäjien argumentteihin ja selittää kohtia eri tavalla. Mutta kun hän palaa normatiiviselle tasolle, hermeneuttinen ongelma on unohdettu ja auktoriteettina onkin taas jykevästi ”Raamattu”, ikään kuin sen merkitys olisi nyt päivänselvästi Väisäsen tulkinnan mukainen.

Toisin ilmaistuna: Väisäsen kirjoista oppii, miten Väisäsen tulkintaa vastaan käytettyjä kohtia voi selittää hänen käsityksestään käsin niin, etteivät ne ole sen kanssa ristiriidassa. Mutta niistä ei opi sitä, miksi juuri hänen tulkintansa pitäisi ylipäätään omaksua, sillä kilpailevat tulkinnat vetoavat aivan samoihin auktoriteetteihin (Raamattu, Luther, Tunnustuskirjat, lista omasta mielestä hyviä tulkintaperiaatteita…).

Kiista kasteesta ja uudestisyntymisestä

Liikaa teoriaa? Mistä tässä oikein on kyse, ja saisiko pari esimerkkiä? Ok. Ytimessään kyse on siitä, että Väisäsen mukaan uudestisyntyminen tapahtuu vain ja ainoastaan kasteessa. Tunnustukselliset luterilaiset ystävämme varmasti ilahtuvat, kun sanon, että Väisänen on siis kastekäsitykseltään aika puhtaasti katolinen. Kuitenkin luterilaisen puhdasoppisuuden valtavirran mukaan julistettu evankeliumin sanakin voi uudestisynnyttää, kun ei-kastettu uskoo sen, ja uuspietistien/muromalaisten viidesläisten mukaan uudestisyntyminen tapahtuu vain henkilökohtaisessa uskoontulossa.

Kaikilla osapuolilla on luonnollisesti esittää kannalleen perusteita Raamatusta, Tunnustuskirjoista ja Lutherin teksteistä sekä (varsinkin Väisäsen vastustajilla) empiirisestä kokemuksesta. Saviastian perusteella Väisäsen merkittävimmät kiistakumppanit tässä kysymyksessä ovat olleet uuspietistisellä puolella hänen seuraajansa KL:n pääsihteerinä, Timo Rämä; tunnustuksellisella puolella TT Timo Laato. Molemmat olivat aiemmin ystäviä ja tukijoita, mutta myöhemmin Rämä teki selväksi, etteivät KL ja LHPK tee yhteistyötä ja kielsi jopa Väisäsen valokuvaamisen KL:n tiloissa, kun taas Timo Laato on Väisäsen mukaan ottanut asiakseen Väisäsen kastekirjojen kritisoimisen lähes kaikkialla, missä puhuu.

Mitä tästä kiistasta pitäisi ajatella? Väisänen on mielestäni asiallisesti sikäli oikeassa, että minustakin olisi parasta puhua uudestisyntymisestä tiukan dogmaattisesti vain kasteen yhteydessä (koska näin kirkko tekee, ja sille on myös raamattuperusteet Joh. 3:5 ja Tit. 3:5 ja tradition painoarvo sekä analogia ihmisen syntymään, joka tapahtuu vain kerran). En kuitenkaan ole ollenkaan vakuuttunut siitä, että Väisäsen näkemys on kovin menestyksekkäästi puolustettavissa niillä aseilla, joilla hän sitä yrittää, eli ”yksin” Raamattu (plus Tunnustuskirjat tällä ja tuolla hermeneuttisella avaimella plus Lutherin ja Hedbergin valitut palat plus lista omia suosikkitulkintaperiaatteita), enkä siitä, että sen puolesta kannattaisi Väisäsen tavoin kiivailla.

Kerron esimerkin. Olin kerran ekumeenisella bussiretkellä, ja eräs mies (oletettavasti viidesläistyyppinen) kysyi minulta, olenko uudestisyntynyt. Olisin voinut vastata hänelle, että tietysti, koska minut on kastettu, mistä hän olisi todennäköisesti aloittanut teologis-hengellisen väännön siitä, että kaste ei uudestisynnytä, vaan pitää henkilökohtaisesti tulla uskoon. Sen sijaan vastasin hänelle näin: ”No, me käytämme näitä termejä vähän eri lailla, mutta vastaus siihen, mitä haet, on kyllä”. Tähän mies: ”Eli siis että Jeesus Kristus on Herrasi”. ”Juuri niin”. Ja heti oli yhteys syntynyt.

Opettaako Väisänen, että kaste pelastaa, vaikka olisi ei-uskova? Ei. Uskooko hän, että lapsena kastetut mutta aikuisena uskoontulleet pietistit palasivat uskoontulossaan pelastuksen piiriin? Kyllä. Hän on siis samaa mieltä uuspietistien kanssa. Uskooko Väisänen, että ennen kastetta kuoleva Jeesukseen uskova katekumeeni pääsee taivaaseen? Kyllä. Hän on siis samaa mieltä julistetun sanan uudestisynnyttävyyteen uskovien tunnustuksellisten kanssa. Silti kirja- ja artikkelikaupalla käytetään energiaa siitä väittelyyn, mitä tulisi kutsua uudestisyntymiseksi ja mitä ei, melkein kuin se olisi pelastuskysymys.

Ulkopuolisena en osaa päättää, onko tämä Raamatun selkeyteen ja riittävyyteen uskovien luterilaisten sisäinen debatti enemmän surullinen vai hupaisa. Tulee mieleen Paavalin sanat Timoteukselle: ”[T]eroita heille Jumalan edessä, etteivät kiistelisi sanoista”. (2. Tim. 2:14, KR -38.) Tämän raamatunjakeen puolesta en näe suomalaisten raamattu-uskollisten teologien kiivailevan.

Sovinto Olavi Peltolan kanssa

Edellä sanomani kommentit perustuvat Saviastian lisäksi Väisäsen viimeisimpään kasteteologiseen kirjaan Pelastuksesta osalliseksi (2017), jonka omaelämäkerran innoittamana luin mutta jota en em. syistä suosittele juuri muille kuin niille, jotka ovat kiinnostuneita nimenomaan Matti Väisäsen kasteteologiasta.

Edellä kuvattujen kiistojen vastapainoksi kerron lopuksi positiivisen yllätyksen Saviastia-kirjasta. Se liittyy Väisäsen vanhaan kiistakumppaniin Olavi Peltolaan. Mietin kirjaan tarttuessani, mitä kaikkea ilkeää Väisänen Peltolasta paljastaisi, mutta herkullisten juorujen sijaan sain jotain paljon parempaa.

Väisänen kyllä viittaa Peltolan ”vallanhimoon” Kansanlähetyksen hajoamisen yhteydessä, mutta tätä tukee Peltolan oma sitaatti haastattelusta, jossa hän myöntää asian. Lisäksi Väisänen kertoo Peltolan sanoneen, että Väisäsen kastekirjat oksettavat häntä, mutta tämänkin Väisänen antaa Peltolan selittää vihan tunnetta ilmaisevaksi kuvakieleksi.

Saviastia-kirjan kansi

Sovinto Väisäsen ja Peltolan välille syntyi, kun he olivat vuonna 2017 Käpylässä samassa muistotilaisuudessa. Väisänen kertoo:

Sovimme 17.2.2017 Käpylässä Peltolan kanssa keskinäisestä tapaamisesta lähiaikoina. Se toteutui hänen kodissaan Lauttasaaressa 7.4. samana vuonna eli 2017. Keskustelimme avoimesti ja hyvässä hengessä nelisen tuntia. Olavi toisti vanhan toteamuksensa, että hänen ongelmanaan ja toisaalta myös voimanaan ovat hänessä asuva viha ja vallanhalu. – – Pyysimme toisiltamme anteeksi kaikkea sitä, missä olemme toisiamme vastaan rikkoneet, pidimme yhteisen rukoushetken ja lupasimme rukoilla toistemme puolesta ja jatkaa elämämme loppumatkan ystävinä ja toisiamme siunaten, näkemyserojamme kieltämättä. (s. 198)

Kaunis todistus eri lailla uskovien ja opettavien vanhojen viidesläisten rovastien välisestä sovinnosta, hengen yhteydestä, anteeksiannosta ja yhteisestä rukouksesta. Suosittelen lämpimästi lukemaan koko Saviastia-kirjan – siinä on lukuisia upeita tarinoita, jotka eivät valitettavasti tähän blogiin mahtuneet.

3 comments

  1. ”Lisäksi Väisänen kertoo Peltolan sanoneen, että Väisäsen kastekirjat oksettavat häntä, mutta tämänkin Väisänen antaa Peltolan selittää vihan tunnetta ilmaisevaksi kuvakieleksi.”

    Tämän perusteella ymmärtäisin, että haluat levittää ymmärtämystä, mikä mielestäni edustaa ”post-truth”, ilmaisua. Se miten Peltola ilmaisi mielipiteensä Väisäsestä perustuu paljon siihen tunteeseen, jota itsekin, ehkä lievänä, koin kun hänen kanssaan olin lyhyesti kirjeenvaihdossa.

    Tykkää

  2. Kiitos näistä viitoslais- referaateista. Koska vietin nuoruuteni etsikkoaikoja Vivamolaisessa kulttuurissa ja näin läheltä Kansan Raamattuseuran ja Kansanlähetyksen jännityksiä sekä ihmettelin Tiililän innoittamana Saarnivaaraa, niin Sinun artikkelisi antavat tarvittavaa taustatietoa avain henkilöistä.
    Vitoslaisuus on karsimaattista. Siinä yhteydessä kuuli usein tuollaisista visioista joista Väisänen kertoo. Ongelma oli se että niistä tai vastaavista tehtiin helposti uudestisyntymisen kriteeri. Hyvin, hyvin moni joka oli osallistunut herätyskokousiin , oli kokenut sugestion tapaan ”liikutuksia” ja pitivät itseään uskoon tulleena. Kun kokemus sitten haihtui eikä uudistunut ,niin samalla vieraannuttiin ja tultiin jopa vihamieliseksi koko uskonnon harjoittamista kohtaan. He tunsivat itsensä petetyksi tulleiksi.

    Psykologisesti visiot ja vastaavat tuntemukset ovat ymmärrettäviä ilmiöitä. Joka kokosydämmisesti eläytyy johonkin ilmiöön . niin ilmiö hallitsee sisäavaruutta vahvalla tunteella joka etsii unen tapaan muotoa jossa se hahmottaa sisäisen jännityksen.

    Ignatius Loyola on hyvin tunnettu visionääri ja kuten tiedämme, niin hänen retreatkäytäntönsä pyrkii ajamaan osallistujan tuollaiseen puolivalve tilaan jossa visiot ilmestyvät. Ne vahvistavat niiden uskoa jotka sellaista tarvitsevat. Herätyskristilliset voisivat oppia kurinalaisuutta jesuiitoilta tässä, jotta visioiden tavoittelu ei murtaisi psykeä.

    Tykkää

  3. Emilin innostunutta, sujuvaa ja (näinä aikoina tärkeästi) sovinnollisuuteen pyrkivää tekstiä on ilo lukea jopa, kun aihepiiri tuntuu itselle vieraalta. Väisäsen kastekirjoista ja niihin liittyvästä teologisesta kiistelystä on jäänyt maallikkona itsellenikin vaikutelma vieraannuttavasta semanttis-syväteologisesta hiustenhalkomisesta, jolla tuntuu olevan ainakin itse aikoinaan Isän, Pojan ja Pyhän Hengen nimeen lapsikastetulle ja siitä onnelliselle melko vähän annettavaa käytännön hengenelämän tasolla. 2. Tim. 2:14 tuntui kovasti aiheelliselta huomautukselta.

    Maininta 60-luvun alun huolesta siitä, miten nuoriso saataisiin käyttämään körttipukua, hymyilytti myös, kun kohta 60 vuotta myöhemmin körttipuku tuntuu kokevan hienoista renessanssia ja juuristaan kiinnostuneet herännäistaustaiset vetävät sitä jälleen päälleen, jos ei arjessa, niin ainakin herättäjäjuhlilla.

    Tykkää

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s