Olavi Peltolan syntikurjuus

EMIL ANTON

Viidesläinen kulttuurihistoria jatkuu!

Samaan viidesläisyyden virtaukseen eilen esittelemäni Raimo Mäkelän kanssa kuuluu myös toinen liikkeen jättiläisistä, rovasti Olavi Peltola (s. 1929). Perussanoma julkaisi hänestä vuonna 2015 Marjatta Junkkaalan toimittaman henkilökuvakirjan Olavi Peltola: Mies sanojen takana. Kirja noudattaa samaa kaavaa kuin sen kaksoisteos: omaelämäkerta, muiden muistelmat ja lopuksi otteita rovastin omista kirjoituksista.

Olin ennen kirjan lukemista nähnyt Olavi Peltolan kerran tai pari Raamattuopistolla ja lukenut ja kuullut hänestä jotain muutamasta eri lähteestä (esim. tämä ja tämä). Tiesin Peltolan olleen mukana Raamattuopiston ja Kansanlähetyksen jakaantumisissa ja Lähetysyhdistys Kylväjän perustamisessa. Nyt voin lisätä listaan myös OPKO:n ja STI:n synnyn. (Ks. myös tämä viimevuotinen haastattelu.)

Ensikosketukseni Peltolaan sain jo lähes kymmenen vuotta sitten, kun hän Katolinen Paavali -kirjani innoittamana kirjoitti artikkelin ”Miten pelastun? Pohdiskelua katolisen uskonnäkemyksen äärellä” omaan aikakauskirjaansa Ajankohtainen teologia. Tästä aikakauskirjasta ei harmikseni kerrottu omaelämäkerrassa mitään. Mainittu artikkeli löytyy kuitenkin kirjan bibliografiasta, joka paljastaa Peltolan olleen muutenkin tuottelias mies.

Olavi Peltola on kirjoittanut yli kymmenen kirjaa, 30 artikkelia (kirjoissa ja aikakauskirjoissa) ja lähes 800 lehtikirjoitusta. Sen lisäksi hänellä on kotisivut rovasti.fi, johon on koottu suuri määrä opetusmateriaalia. Olin näitä sivuja joskus vilkuillut, samoin ainakin vähän hänen raamatunselityskirjojaan. Kaikista lähteistä olin saanut vähän samanlaisen vaikutelman kuin Raimo Mäkelästä: kunnon vanhan ajan rovasti, joka edustaa juuri tietynlaista luterilaisuutta. Mitä se sitten oli, selvisi syvemmin kirjaa lukiessa.

Millainen luterilainen?

Raimo Mäkelän mukaan Olavi Peltola on viidennen liikkeen ”identiteetin etsinnän ja muotoutumisen isä” (s. 167). 1960-luvun alussa Peltola pyrki aktiivisesti ja tietoisesti kokoamaan viidettä herätysliikettä. Hän oli Raamattuopiston Helsingin työn johtaja ja vahvasti mukana myös Ylioppilaslähetyksen (myöh. OPKO) synnyssä. Kun opiskelijaherätyksissä tuli uskoon paljon nuoria, jotka olivat valmiita lähtemään lähetystyöhön, Peltola ja kumppanit halusivat perustaa Kansanlähetyksen ulkolähetystä varten.

Raamattuopisto oli kuitenkin tehnyt perinteisesti yhteistyötä Suomen Lähetysseuran kanssa, joten se irtisanoi ne työntekijänsä, jotka olivat olleet perustamassa uutta ulkolähetysjärjestöä, mukaan lukien Peltolan. Tämä Raamattuopiston hajoaminen johtui nähtävästi enimmäkseen henkilö- ja valtasuhteista ja johti Raamattuopiston heikkenemiseen sekä monien viidesläisten siirtymiseen Kansanlähetyksen taakse.

KL:n Lähetyskeskus, Ryttylä

Peltolasta tuli Kansanlähetyksen (KL) lähetyskoulun johtaja. Se toimi ensin Jämsässä, ja sitten saatiin ihmeen kaupalla ostettua valtava vanha koulukotialue Ryttylästä 200 000 markalla. Siellä KL:n keskuspaikka on edelleen. Vuosien 1971-72 vaihteessa Ryttylässä puhkesi kuitenkin kriisi, joka johti Peltolan eroon KL:stä ja sitten Lähetysyhdistys Kylväjän perustamiseen. Jotkut ovat pitäneet tätäkin vain valtataistelukysymyksenä, mutta Peltolalle ytimessä oli ennen kaikkea uskonnäkemysten ero, samoin Martti Haatajan mielestä, joka oli kiistan toinen osapuoli. Vastapuoleen liittyi myös TT Uuras Saarnivaara ja valtaosa KL:n oppilaista.

Peltolan uskonnäkemyksessä oli tapahtunut muutos. Uskoontulleena nuorukaisena hän oli allianssikristillinen ja karismaattinen. Hän täyttyi Hengellä ja puhui kielillä. Tietyt kokemukset, mukaan lukien karismaattisuuden väärinkäytökset mutta erityisesti vaikeat selkävaivat ja kokemus omasta sekä muidenkin uskovien viheliäisyydestä, saivat Peltolan korostamaan vahvasti jumalattoman vanhurskauttamista (Room. 4:5), forenssista, luettua vanhurskautta ja simul iustus et peccator -oppia. Toinen osapuoli korosti sitä, että uskova voi päästä eteenpäin syntikurjuudesta pyhityksen ja armolahjojen avulla.

Peltolan teologisen näkemyksen taustavaikuttajissa on paljolti samoja nimiä kuin Raimo Mäkelällä: norjalaiset Wisløff ja Valen-Sendstad sekä ruotsalainen Rosenius. Peltolakin toteaa, että norjalaisten välityksellä luterilaisuus sai ”uuden ilmeen ja sävyn”, minkä jälkeen ”Rosenius alkoi elää minulle [–] ja sain vaikutteita Olav Valen-Sendstadin kirjoista” (s. 87). Lutherin Galatalaiskirjeen selitys tuli erityisen rakkaaksi, mutta myös vanhat körtti-isät Paavo Ruotsalainen, Jonas Lagus ja Wilhelm Malmivaara alkoivat resonoida. Tästä syntyykin mielenkiintoinen linkki viidesläisyyden ja herännäisyyden välille.

Vaikka Mäkelä ja Peltola ovat molemmat samaa viidesläisyyden haaraa ja ammentavat norjalais-roseniolaisesta pietismistä, heidän korostuksensa ovat erilaisia. Peltolakaan ei (yllätys yllätys!) oikein mahdu Mäkelän laki-evankeliumi-kehykseen (s. 159) – mitä se Teinonen sanoikaan! Lain ja evankeliumin sijaan Peltola korostaa korostamistaan Kristuksen sovitustyötä ja sen riittävyyttä.

Syntikurjuusteologian anti

Kun omassa hengellisessä taustassani on puhuttu paljon enemmän pyhittymisestä kuin vanhurskauttamisesta, ja kun minulla on myös kokemusta siitä, että tietyistä synneistä voi päästä taistelemalla eroon, ja toisia pystyy halutessaan välttämään, olen lähtökohtaisesti hieman vierastanut pyhitysvastaista syntikurjuusluterilaisuutta. Toisaalta olen kuitenkin nyt kuunnellut ja oppinut ymmärtämään myös tätä teologiaa, ja olen vakuuttunut siitä, että sillä on myös tärkeää annettavaa.

Kuvahaun tulos haulle per wallendorff

Per Wallendorff

Kuten Peltolan kirjasta käy ilmi, traagista näissä luterilaisten herätyspiirien eroissa on ollut se, että periaatteessa kaikki ovat olleet samaa mieltä sekä syntisyydestä että pyhityksestä, forenssisuudesta ja efektiivisyydestä, mutta ero on ollut valtava korostuksissa (s. 85). Asioita on ilmaistu liian jyrkästi ja yksipuolisesti. Siksi sen sijaan, että asia olisi joko-tai ja kaikille, voi olla, että näistä korostuksista on hyötyä joskus ja joillekuille. Siksi esittelen seuraavassa hieman Peltolan löytöjä.

Jo nuorena, kun Peltola oli ahdistunut ja ”yrittämisen lain uuvuttama”, Per Wallendorff kysyi häneltä sielunhoidossa: ”Tykkääks Jeesus susta?” Seurasi oivallus: ”Tärkeintä ei olekaan, [–] miten olin tehnyt parannusta ja mitä minusta oli tullut vaan vain se, mitä Jeesus ajattelee minusta.” (s. 38) Myöhemmin Peltola esitti saman kysymyksen ahdistuneelle Leena Kaartiselle, ja se toimi taas: ”Yhtäkkiä valtava riemu täytti sydämeni, kun oivalsin, että Jumala ei tivaakaan minulta sormea heristäen, rakastanko minä varmasti häntä, vaan hän kysyy, rakastaako hän minua.” (s. 135)

Kirjoituksessa ”Ahdistetun turvapaikka” Peltola avaa tarkemmin ahdistuksiaan. Ensimmäinen on ”kokemus Jumalan pyhyydestä”, jonka edessä Peltolan tekisi mieli ”vain kauhistuneena huutaa”. Toinen kriisi on ollut ”uskovien ystävien asennoituminen” (vrt. Jobin kirja). Kolmas kova paikka on ”oman syntisyyteni ja turmeltuneisuuteni näkeminen”. ”Koko sisimpäni on täynnä syntisiä asenteita ja mielentilaa.” (s. 207-8) Tämä on aiheuttanut ongelmia myös eräiden raamatunkohtien kanssa.

Olen nähnyt, kuinka ylpeitä, itsekkäitä, omahyväisiä, riiteleviä, nenäkkäitä, omavanhurskauden hengen vallassa olevia joka ainut uskova on, vaikka he miten uskovina toistavat: ”En enää elä minä, vaan Kristus elää minussa”. Olen oppinut tajuamaan, että jos meissä on jotakin Kristuksesta, niin se on kaikki lainaa. [–] Minä olen ja jään uskovanakin itsessäni täysin kelvottomaksi ja ratki jumalattomaksi, syntiseksi ja saastaiseksi. Kaikki minun vanhurskauteni on toisen omaa. Se on Kristuksen, enkä minä häntä komenna, hallitse enkä määrää. Se on luettua vanhurskautta, jonka edessä voi vain ihmetellä ja kumartua nöyrästi maahan. (s. 208)

Saatuaan potkut KL:stä Peltola tunsi katkeruutta ja vihaa. Tällaisessa tilanteessa oli suureksi avuksi, että hän oli löytänyt evankeliumin Kristuksen sovitustyöstä ja jumalattoman vanhurskauttamisesta. Näiden kahden ilmoitustotuuden varaan Peltola on laskenut kaiken:

Tämän uutisen varassa olen jaksanut jatkaa matkaa. Se on riittänyt täysin. Siitä haluaisin aina puhua, siihen palata. Siksi niin usein, kun masennus tahtoo vallata mielen [–] tartun ennen kaikkea Lutherin Galatalaiskirjeen selitykseen. Etsin sieltä tietyt tutut kohdat, joita kertaan ja taas kertaan. Ja niin jaksan huutaa avukseni Herran nimeä. (s. 92)

Kirjoituksessa ”Sovituksen sana” Peltola toteaa:

Olisi katkeraa, jos sanoma ristiinnaulitusta kuuluisi vain siihen hetkeen, jolloin ensimmäisen kerran avaan sisimpäni Jeesukselle. Sen jälkeen minun pitäisi selvitä itse uudestisyntyneen ja Hengellä täytetyn olemukseni voimien avulla. Ikävä kyllä pysyvästi syntinen luontoni aiheuttaa jatkuvaa ristiriitaa pyhän Jumalan ja minun välille. Siksi tarvitsen alinomaa ja kaikessa Sovittajaa. [–] Ristin rakkaus tuomitkoon minut. (s. 179)

Totta toinen puoli

Voin siis ymmärtää, että syntikurjuusteologia ja jumalattoman vanhurskauttaminen voivat hyvinkin pelastaa uskon ja lohduttaa sielua tilanteissa, joissa oma ja muiden viheliäisyys paljastavat rumat kasvonsa. Siinä on myös pointtia, että Kristuksen sovitustyötä tarvitaan jatkuvasti, ei vain alkuvaiheessa.

Katolisuudessa tämä ilmenee selkeimmin ripissä ja ehtoollisessa, joiden voima tulee ristiltä ja jotka ovat läpi koko elämän uskovien apuna, sovituksen ja pyhityksen lähteenä. Ehkä nämä vanhurskaus-pyhitys-kiistat ovat polarisoituneet pietismissä tarpeettomasti osin juuri sakramenttien sivuun jäämisen takia? Jos ja kun sakramentit eivät ole pyhityksen keskiössä, niin sitten jokin muu, ja se jokin muu näyttäytyy ristin kilpakumppanina.

Toisaalta suurin osa elämästämme ei ole sakramentteihin osallistumista, ja siksi peltolalainen painotus voi olla hyödyllinen myös niiden ulkopuolella, kun oma syntisyys vaivaa. Toisaalta se ei varmasti ole ainoa tapa käsitellä asiaa. Toinen voisi olla esimerkiksi tunteiden ja tahdon tai tekojen ja syvimmän olemuksen erottelu. Tiedän kyllä syntini ja niiden suuruuden, muttei se tarkoita sitä, että olen läpeensä paha. Suureksi osaksi tahdon hyvää ja myös pystyn siihen.

Tämä pätee jo luonnolliseen ihmiseen (ennen kuin luterilainen älähtää, niin muistakoon oman opetuksensa ”yhteiskunnallisesta vanhurskaudesta”), puhumattakaan Pyhän Hengen avusta. Överiksi vedettynä syntikurjuusteologia johtaa yksipuolisuuksiin ja vääristymiin. Kuten Peltola itse myöntää, monet raamatunkohdat (mm. Kristuksen kaltaisuuteen kasvamisesta jne.) täytyy ikään kuin jättää sivuun. (ks. s. 201, 246) Äärimmäisin esimerkki asioiden sekaisin menemisestä tuli vastaan lähetti-lääkäri Leena Kaartisen kuvauksessa Peltolan kanssa käymistään keskusteluista:

Oman syntisyytenikin keskellä halusin salaa, että tulen kuitenkin paremmaksi ja ansaitsen armon, edes osittain. [– Olavi Peltola] saattoi huokaista keskustelumme lopuksi: ”Et ole vieläkään suostunut siihen, että olet pohjaan asti paha.” Ja minun oli myönnettävä kirvelevä totuus. Pohjimmiltani haluan kelvata Jumalalle omilla hyvillä teoillani. (s. 136)

Ei hyvänen aika, ovatko nämä todella ainoat vaihtoehdot? Onko kaikki paremmaksi tulemisen haluaminen pahaa ja armon ansaitsemiseen pyrkivää? Eikö ihminen voisi ymmärtää, että armo on ansaitsematonta, ja sitten pyrkiä sen avulla paremmaksi? Onko paha asia haluta sitä, että Jumala sanoisi meille lopulta: ”Hyvin tehty! Olet hyvä ja luotettava palvelija. Vähässä olet ollut uskollinen, minä panen sinut paljon haltijaksi. Tule herrasi ilojuhlaan!” (Matt. 25:21) Ette muuten arvaa, kenen omaelämäkerta päättyy juuri tähän sitaattiin! (Vastaus löytyy klikkaamalla tästä;)).

Puolimatka tulkitsee Peltolaa

Kirjan kommenttipuheenvuoroista pidin ehkä eniten Tapio Puolimatkan Peltola-analyysistä, joka osin vahvistaa yllä sanomaani. Puolimatka kertoo tunteneensa Peltolan jo 40 vuoden ajan ja käyneensä hänen kanssa tänä aikana useita pitkiä henkilökohtaisia keskusteluja. Puolimatkan mukaan Peltolaa leimaa Jeesuksen esimerkin muovaama ”palvelijan asenne”, joka on ”sikäli ristiriidassa hänen teologiansa kanssa, että hänen mielestään ihminen ei muutu paremmaksi tullessaan kristityksi ja eläessään Jeesuksen seuraajana” (s. 151) Sitten seuraa ensimmäinen Puolimatkan hyväntahtoisista tulkinnoista:

Mutta ehkä Olavi tarkoittaa sitä, että kristityn ydinminuus pysyy turmeltuneena, mutta Jeesuksen veren herkistämän omantunnon kamppailu synnin kanssa vaikuttaa kuitenkin kristityn ulkoiseen käyttäytymiseen.

Puolimatka selittää myös, että Peltolan kuuluisa karismaattisuuskriittisyys ”helposti tulkitaan väärin”. ”Hän ei vastusta armolahjojen käyttöä. Hän vastustaa sitä, että nuorille annetaan ylioptimistinen kuva kristityn tiestä, koska tämä kuva tulee sortumaan elämän koettelemuksissa. Vaarana on se, että samalla sortuu myös nuoren usko, jos hän samaistaa ylioptimistisen ihmiskuvan kristinuskon kanssa.” (s. 152)

Olavi Peltola

Petri Vähäsarjan Elämä-lehteen tekemästä Peltola-haastattelusta käykin ilmi, että ”suomalaisten herätysliikepiirien legendaarisin karismaattisuudenvastustaja” puhuu edelleen itsekin kielillä. Puolimatkan mukaan Peltolan asenne elämään on ”karun realistinen: älä kaunistele asioita vaan uskalla katsoa karua todellisuutta silmästä silmään, koska todellisuuden kanssa joudut kuitenkin loppujen lopuksi elämään. Kristitynkään ei pitäisi hämmästyä, jos jokin vastoinkäyminen, onnettomuus tai synti alkaa tuhota hänen elämäänsä. Voimme koko ajan seurata uutisista, miten ihmiset kamppailevat todella vaikeiden ongelmien kanssa [–] Miksi hämmästymme tai pidämme jotenkin erikoisena sitä, jos jotakin vastaavaa tapahtuu omassa elämässämme?” (s. 154)

Ehkä tärkein Olavilta saamani opetus on se, että Jeesuksen luo voi mennä ja pitää mennä, olivatpa omat synnit miten suuria ja masentavia tahansa. [–] Erilaisissa kriiseissä Olavin korostuksena on se, ettei ole sellaista syntiä, jota Jeesus ei olisi sovittanut. Siksi mikään synti ei saisi estää meitä menemästä Jeesuksen luo. (s. 156)

Mainokset

7 comments

  1. Nyt ymmärsin katolisen jokapäiväisen messun merkityksen. Tämän blogin kaltaista teologista pohdintaa ja analyysia on kaivattu jo kauan. Kiitos!

    Liked by 1 henkilö

  2. Kiitos näistä valaisevista artikkeleista. Paljon sellaista asiasisältöä mitä ei tule ”yleisenilmoituksen” perusteella ajatelleeksi. Ennen kaikkea herrojen teologian selventäminen.

    Mutta vitoslaisuuden vetovoima kuusikymmentä luvun nuorisoon ei kuitenkaan ollut heidän teologiansa vaan heidän karismansa. Vitoslaisuus oli lainannut paljon ameriikkalaisesta evankelioimistyylistä ja se tuntui tuoreelta ja todellakin karismaattiselta. Samoin selvä ja kangertamaton vaatimus jättäytymisestä Jeesukselle. Ratkaisukristillisyys oli sanoma. Syntyi ikuisten keskustelujen kehä herätyskristillisyys kontra kehityskristillisyys.

    Herätyskristillisten esiintyminen koettiin syytöksenä siitä että muut eivät olleet oikeita kristittyjä ennen kun he valitsivat Jeesuksen herrakseen. Noilla johtavilla nimillä Peltola, Mäkelä ja Kerttu Vainikainen oli melkein paavinomainen asema.

    Aktiivi nuoret olivat kuitenkin hyvin perillä vitoslaisuuden sisäisistä valtataisteluista esimerkiksi Kansan Raamattuseuran ja Kansanlähetyksen välillä.Nekin taistot vain lisäsivät intoa olla mukana.

    Siis. Vitoslaisuus oli uusi kulttuurin muoto ja sen ”profeetat” olivat sanoma sinäänsä ilman että tavalliset nuoret ymmärsivät opetuksen sävyeroja. He olivat persoonina se sanoma.

    Tykkää

  3. Emil sanoittaa kauniisti ja samalla analyyttisesti samoja ajatuksia, mitä myös itselläni on ollut Olavi Peltolasta ja hänen teologiastaan! Jossain vaiheessa luin enemmänkin hänen blogiaan.

    Arvostan Peltolan pastoraalista lähestymistapaa. Se, miten hän pyrkii lohduttamaan ahdistuneita omiatuntoja, on kaunista. Mielestäni hänen ajattelussaan on jotain samaa kuin paavi Franciscuksen Jumalan laupeuden korostuksessa: me ihmiset olemme syntisiä, mutta Jumalan anteeksiantava rakkaus riittää jokaiselle. Persoonassakin on ehkä jotain samaa kuin paavi Franciscuksessa. :)

    Uskon pystyväni ymmärtämään, mikä tuollaisessa ”syntikurjuusteologiassa” vetoaa Peltolaan ja muihin. Harmi vain, että sen edustajat eivät ehkä aina pysty/halua ymmärtää vastaavasti niitä, joihin se ei vetoa.

    Superforenssinen vanhurskauttamisteologia näyttyäytyi ehkä tuoreena vaihtoehtona 1960-1970-lukujen ”lakihenkisessä” viidesläisyydessä kasvaneille. Nykyisin pastoraaliset onglemat ovat kuitenkin erilaisia. Tunnen luterilaisia nuoria, jotka ovat suorastaan masentuneet siitä ajatuksesta, että he eivät voi eivätkä saa itse yrittää aktiivisesti muuttua paremmiksi!

    Peltolan ja Mäkelän sukupolvi kasvoi vielä pääasiassa kristillisessä, vahvasti pietistisväritteisessä yhtenäiskulttuurissa. He tottuivat sanoittamaan hengellisen etsintänsä (ehkä ahdistuneeksi) kysymykseksi: mistä löytäisin armollisen Jumalan? Tätä taustaa vasten forenssinen vanhurskauttamisoppi näyttäytyi epäilemättä ilosanomana.

    Nykyisin (kristittykin) nuori sanoittaa kaipauksensa usein enemmänkin kysymykseksi: miten löytäisin elämääni merkityksen ja mielekkyyden? Tähän kysymykseen sanoma siitä, että Jumala antaa kaikki synnit anteeksi ja että mitään ei tarvitse tehdä itse, ei vielä tuo vastausta. Niin kuin eräs masentunut poika valitti: ”Jeesus on sovittanut syntini ja ne ovat kaikki anteeksi, okei, tosi hienoa. Mutta minä saatan elää vielä 70 vuotta. Mitä minä tällä elämälläni teen?”

    Sen sijaan se (aiemmassa kontekstissa ehkä lakihenkisenä näyttäytynyt) julistus, että meillä on kutsumus muuttua Jumalan armon avulla paremmiksi ja tulla pyhiksi, saattaa tässä kontekstissa näyttäytyä todellisena ilosanomana: Minun elämälläni on tarkoitus, kaikki ei olekaan tyhjyyttä ja turhuutta!

    Tietysti edelleen tarvitaan myös sanomaa täydellisestä anteeksiantamuksesta, koska pyhittyminen ei ole yksinkertainen juttu ja matkalla tulee varmasti epäonnistumisia. Mutta anteeksiantamuksen täydellisyyttä ja pyhyyteen pyrkimistä, ei, kuten Emil kirjoittaa, ole mikään pakko asetella vastakkain.

    Plus sitten vielä se kysymys, että jos Raamatun pitäisi olla ylin auktoriteetti, kuinka ”raamatullista” Peltolan & co ajattelu on? Vai käykö niin että forenssinen vanhurskauttamisoppi on oikeasti se auktoriteetti ja Raamattu lähinnä virikekirja sen käytössä?

    Liked by 1 henkilö

    1. Joona Korteniemi, naulan kantaan! On erilaisia kristittyjä ja erilaisia tarpeita, ja olisi siksi hyvä välttää kovin jyrkkiä vastakkainasetteluja, jos erot ovat lähinnä painotuksissa. Myös artikkeli oli valaiseva! Varmasti Olavi Peltolan korostamaa ”terapiaa” tarvitaan, mutta eikai terapia ole koskaan se itsetarkoitus, vaan kai hengellisen itsetunnonkin olisi hyvä syventyä ymmärtämään, että olemme ensisijaisesti Jumalan lapsia, emme enää Egyptin orjia.

      Oikeastaan olen miettinyt, mikä on se suuri ero luterilaisen ja katolisen vanhurskauttamisopin välillä, jotta tarvitaan kaksi eri kirkkoa tämän nimenomaisen opin suhteen. Eroksi hahmottuu minusta ehkä tuo luterilaisuuden tiukka monergistinen pelastusoppi ja simul justus et peccator -opetus. Kai nämä ovat se luterilaisuuden ”erityislaatuisuus” suhteessa katoliseen ymmärrykseen. Toisaalta on hyvin yleistä, että varsinkin luterilaisessa pietismissä, mutta myös tunnustuksellisen luterilaisuuden sisällä, vanhurskauttamista sanoitetaan melko synergistisesti (ehkä vältetään ”yhteistyö” ja ”vuorovaikutus” sanoja, mutta kuitenkin). Varsinkin pyhitykseen liittyen tämä on hyvin tavallista. Näen tällöin, että luterilainen vanhurskauttamisoppi on lipunut jo hyvin lähelle katolista tulkintaa ja eroa on käytännössä hyvin vaikeaa ymmärtää.

      Lisäksi tuo simul justus et peccator -opetus saa katolisuudessa ehkä tämänkaltaisen vastineen: täysin Jumalan lapsi, muttei vielä (välttämättä) pyhä. Kun luterilaiselle tuo pelastusvarmuuden tuo ”olen 100% vanhurskas Kristuksessa”, katoliselle kai se, että ”olen 100% Jumalan lapsi”. Kieltämättä termillä vanhurskas tarkoitetaan hieman eri asioita (luterilaisuudessa statusta, katolisuudessa ominaisuutta), mutta muodostaako tämä silti olennaisen eron katolisuuden ja luterilaisuuden välillä. Onhan Tunnustuskirjoissakin ajatus, että Kristuksen tulisi saada enemmän muotoa kristityssä (vrt. vanhurskaus ominaisuutena) ja että tämä hurskaus lisääntyy täällä ajassa (tätä tosin pessimistisesti vähätellään, mutta itse asia löytyy Tunnustuskirjoista.)

      Liked by 1 henkilö

      1. Arvoisa Miikka (jos olet se Ehkäisyn etiikka -sivuston kirjoittaja Miikka, niin),

        suuri kiitos sinulle tuollaisen tyhjentävän dokumentin julkaisemisesta kaikkien saataville! Kuvaat kauniisti kristityn suhdetta avioliittoon, elämän pyhyyteen ja Jumalaan. Jokaisen pitäisi paneutua kirjoitukseesi, se on rautainen annos realismia. Sydäntä lämmittää lukea niin rohkeaa ja selkeää kannanottoa elämän ja Jumalan suunnitelman puolesta.

        P.S. Toinen eettisesti ongelmallinen rajanveto on ”aivokuoleman” julistaminen ja siihen liittyvät elinsiirrot. Itselleni oli melkoinen shokki oppia hiljattain, että siinäkin on kyse elämän määritelmällä pelaamisesta.

        Vielä kerran, Jumalan siunausta ja kiitos rohkeudestasi!

        Liked by 1 henkilö

  4. Kiitos hyvästä kirjoituksesta! Pitää lukea tuo kirja.

    Joitain ajatuksia mitä tuli: olen samaa mieltä ja itsekin kokenut, että tietyistä synneistä, voi päästä vapaaksi vain ja ainoastaan tahdonvoimalla ja päätöksellä. Niinhän välillä kuulee,kuinka koko elämänsä esim. tupakan orjana ollut ihminen, eräänä päivänä herää ja päättää: tänään loppui tupakanpoltto. Se on ihmiselle mahdollista oli sitten Jumalan lapsi tai ei. Mutta minkä Raamattu osoittaa on, ettei ihminen voi mitenkään päästä vapaaksi siitä, miksi hän on syntynyt. Siis omin voimin. Siksi itse vierastan ajatusta, ettei ihminen olisi läpeensä paha.
    Jokainen ihminen syntyy Aadamin sukuun, joka on syntinen ja saastunut. Olen siis syntinen syntyperäni tähden, en niinkään tekojeni vuoksi.
    Tarvitsen siis ensisijaisesti vapautuksen itseltäni ja tässä vastaukseksi tulee Risti, joka on Jumalan voima, vapauttamaan minut siitä mitä olen. Jos uskomme, että Kristus kuoli meidän syntiemme tähden, niin eikö meidän tulisi myös uskoa, että Hänen kuolemansa kätki sisäänsä myös meidät?
    Room.6:4 Niin olemme siis yhdessä hänen kanssaan haudatut kasteen kautta kuolemaan, että niinkuin Kristus herätettiin kuolleista Isän kirkkauden kautta, samoin pitää meidänkin uudessa elämässä vaeltaman.
    5 Sillä jos me olemme hänen kanssaan yhteenkasvaneita yhtäläisessä kuolemassa, niin olemme samoin myös yhtäläisessä ylösnousemuksessa,
    6 kun tiedämme sen, että meidän vanha ihmisemme on hänen kanssaan ristiinnaulittu, että synnin ruumis kukistettaisiin, niin ettemme enää syntiä palvelisi;
    7 sillä joka on kuollut, se on vanhurskautunut pois synnistä.

    Eli siis meidän kuolemamme on yhtä todellinen kuin Kristuksen kuolema, sillä meidän vanha, viheliäinen ihminen ristiinnaulittiin Hänen kanssaan. Näin ollen ei auta vaikka kuinka parantelisin itseäni, koska Jumalan tie on panna minut täydellisesti syrjään.
    Room. 6:6-7 ^^

    Tottakai nämä totuudet pitää Jumalan Pyhä Henki avata jokaiselle lapselleen henk.koht

    Tykkää

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s