Raimo Mäkelä: pohjoismainen pietisti

EMIL ANTON

Kuukausi sitten julkaisin jutun Osmo Tiililästä, jonka muistoa on vaalittu eritoten viidennen herätysliikkeen piirissä. Aiemmista suunnitelmistani poiketen päätinkin hetken mielijohteesta jatkaa suomalaisen kristillisyyden projektiani perehtymällä kahteen viidesläisyyden jättiläiseen, Raimo Mäkelään ja Olavi Peltolaan, joista molemmista Perussanoma julkaisi vuonna 2015 hienot henkilökuvat. Julkaisen nyt kaksiosaisen sarjan näistä kirjoista: Mäkelä tänään, Peltola huomenna.

Raimo Mäkelä - Lain ja evankelimin julistaja

Sinikka Kuorikosken toimittamassa kirjassa Raimo Mäkelä: Lain ja evankeliumin julistaja on kolme osaa: Mäkelän omaelämäkerralliset muistelmat, muiden muistelmia Mäkelästä ja Mäkelän teologisia kirjoituksia. Olen eri mieltä Mäkelän oman arvion kanssa, jonka mukaan kirjan tärkein osa on sen loppupuoli (s. 26) – olen jo kaksi kertaa kirjoittanut kriittisesti Mäkelän laki-evankeliumi-teologiasta (tässä ja tässä), ja vaikka kuinka yritin hyväntahtoisesti antaa Mäkelälle kolmannen mahdollisuuden, en tullut siitä hullua hurskaammaksi ja pysyn tältä osin aiemmassa kannassani. Sori!

Sen sijaan pidin kirjan kahta ensimmäistä osaa hyvinkin mielenkiintoisina. Raimo Mäkelä on ollut viidennessä herätysliikkeessä aktiivisesti mukana ja tärkeissäkin tehtävissä viimeisen n. 60 vuoden aikana, erityisesti (nyk.) OPKO:n pääsihteerinä 1968-1980 ja Raamattuopiston (tarkemmin SROS:n) toiminnanjohtajana 1980-2005, joten hänen kauttaan avautuu näköaloja viidesläisyyteen. Lisäksi Mäkelä on ollut valtavan tuottelias kirjoittaja ja kääntäjä: yli 20 kirjaa, yli 40 käännettyä kirjaa, yli 140 artikkelia (kirjoissa ja aikakauskirjoissa), yli 2000 lehtikirjoitusta Pohjoismaissa, Saksassa, Puolassa ja Virossa.

Vaimo Seija Mäkelä luettelee lukemansa Tiililä-elämäkerran perusteella Tiililän ja miehensä yhteisiä piirteitä: ”rakkaus kirjoihin ja tutkimukseen, tehokas ajankäyttö, vakava suhtautuminen elämään ja ihmisiin, kiinnostus eksistentiaalisiin kysymyksiin jo nuorena, toisaalta tietynlainen ’omissa maailmoissa’ eläminen, toisaalta halu rakastaa, ilahduttaa, lohduttaa, antaa kaikki toiselle ja toisille.” (s. 241) Tunnistan tässä paljon myös itseäni, joten tietynlaisia hengenheimolaisia varmasti olemme.

Millainen luterilainen?

Olen nähnyt Raimo Mäkelän useampana vuonna Kauniaisten teologipäivillä esittelemässä puhujanpöntöstä luennoitsijoita tai suosittelemassa kirjoja, vaikka toiminnanjohtajan tehtävät olivat jo tuohon aikaan siirtyneet Timo Junkkaalalle (sittemmin Lauri Vartiaiselle). Muistan ajatelleeni Mäkelää kunnellessani, että tämähän on eksoottinen kulttuurikokemus, ikään kuin olisi viety aikakoneella johonkin vuosikymmenten takaiseen luterilaiseen pappilaan (kenties Laukaalle, jossa oma sukuni pitkään vaikutti).

Mäkelän luterilaisuus ei ollut valtavirran suomalaista nykyluterilaisuutta, muttei myöskään tuntemieni tunnustuksellisten luterilaisten luterilaisuutta. Silti se vaikutti olevan mitä suurimmassa määrin nimenomaan luterilaisuutta. En kuitenkaan tahtonut saada siitä oikein kiinni. Mitä se oikein oli? Käsillä oleva Mäkelä-kirja vahvisti vierauden kokemukseni ja auttoi samalla jäsentämään Suomen luterilaista kenttää, jonka Mäkelä itse tarkkailijoiden mukaan ”hallitsi suvereenisti” (Sirkka Toukomies, s. 209).

”Minun hengellinen isänmaani on luterilainen usko”, Mäkelä sanoo. Hän vakuuttaa sitoutuvansa luterilaiseen kirkkoon ja sen tunnustukseen: ”Se on paras kristillisen uskon tulkinta.” (s. 145) Toisaalla Mäkelä sanoo viidettä herätysliikettä suomalaiseksi hengelliseksi viitekehyksekseen, johon hän sitoutuu omalta puoleltaan, vaikkei hyväksykään läheskään kaikkea sen piirissä ilmennyttä (s. 25). Mäkelä leimattiin jo nuorena ”raamattuopistolaiseksi” (Peltola, s. 167), mutta SRO:n toiminnanjohtajana hän pyrki ”määrätietoisesti kohti viidennen liikkeen hengellistä ja henkistä [muttei organisatorista] yhtenäisyyttä”. (s. 114)

Olav Valen-Sendstad

Avaimena Mäkelän luterilaisuuden erityislaadun ymmärtämiseen ovat kuitenkin hänen hengelliset ja teologiset vaikutteensa. Niistä hän itse listaa seuraavat: suomalaiset Urho Muroma (1890-1966) ja Osmo Tiililä, norjalaiset Ole Hallesby (1879-1961), Olav Valen-Sendstad (1904-1963) ja Carl Fredrik Wisløff (1908-2004), ruotsalaiset Carl Olof Rosenius (1816-1868) ja Bo Giertz (1905-1998), tanskalainen Søren Kierkegaard (1813-1855), saksalaiset Martti Luther (1483-1546), Johann Georg Hamann (1730-1788), Kurt E. Koch (1913-1987), saksalais-amerikkalainen Walter Trobisch (1923-1979), yhdysvaltalainen Francis A. Schaeffer (1912-1984), englantilainen John W. Stott (1921-2011), walesilainen David Martin Lloyd-Jones (1899-1981) ja australialainen C. Stacey Woods (1909-1983). (s. 42, 140)

Tästä listasta on erityisesti syytä painottaa norjalaisia, joiden ”kristillisyys oli roseniolaisesti painottunutta pietististä luterilaisuutta, jossa lain ja evankeliumin suhde oli ydinasia” (s. 82). Tässä luonnehdinnassa kiteytyi minulle se Mäkelän edustama eksoottinen luterilaisuus, josta en ollut aiemmin oikein saanut kiinni. Mäkelä itse vahvistaa, että Valen-Sendstadin ja Wisløffin laki-evankeliumi-oppi olivat hänelle kuin ”korkeudesta luoksemme saapuva aamun koitto”, sillä Suomessa ei julistettu tällä tavoin, ”ei Raamattuopistossakaan” (s. 155). Mäkelä tunnustaa: Muroma ja Tiililä eivät olleet lain ja evankeliumin miehiä.

Tämä on merkittävä tunnustus, joka osoittaa sen, ettei Mäkelän edustama lain ja evankeliumin teologia, joka on hänen mielestään ”selvästi Raamatun oma ydinsisältö” (s. 265), ole edes perinteistä suomalaista viidesläisyyttä tai raamattuopistolaisuutta, vaan 1800-1900-lukujen ruotsalais-norjalaista luterilaista pietismiä, siis pohjoismaista tuontitavaraa.

Eikä siinä mitään, alkuperä ei tietenkään ratkaise kysymystä teologian laadusta – siitä olen kirjoittanut aiemmin. Itsekin rakastan norjan kieltä ja kääntäisin mieluusti norjalaisia kirjoja, jos minulla olisi siihen sopiva työnantaja. Pointti on vain se, että Mäkelä esittää ikään kuin itsestäänselvänä Raamatun totuutena ja kristinuskon ydinasiana hyvin spesifin ja omanlaisensa luterilaisuuden tulkinnan.

Jouko Martikainen

Viisaus tuli tässäkin jo 1950-luvulla Valen-Sendstadtista kriittisesti kirjoittaneen Seppo A. Teinosen suusta: ”Laki ja evankeliumi on hankala aihe, sillä siihen tulee mukaan kaikki. Käsitys niistä on jokaisella luterilaisella teologilla erilainen.” (s. 152)

Mäkelä myöntää Teinosen kommentin osoittautuneen oikeaksi. Toisaalla Seija-vaimo muistelee Teinosen sanoneen väitöskirja-aiheesta: ”Sehän on koko maailma, ottaisit vaikkapa Valen-Sendstadtin enkeliopin” – siitä hän oli kirjoittanut ”korkeintaan yhden virkkeen”! (s. 247). Lopulta Jouko Martikainen auttoi Mäkelää karsimaan 1000-sivuisen väitöskirjahahmotelman noin puoleen. Esitarkastajien mielestä siitä olisi pitänyt karsia vielä kolmas- tai neljäsosa. Mäkelän mukaan väitöskirjaa on luettu hänen kirjoistaan ”vähiten” (s. 155).

Ulkomaanmatkoja ja kiinalainen kasteoppilas

Yksi havaintoni Mäkelän uskosta ja urasta oli siis se, että se oli kovin kapeasti luterilaiseen pohjolaan keskittyvää. Toisaalta kuitenkin löysin tähän vastapainoksi toisenlaisenkin, itselleni hyvin mielenkiintoisen näkökulman Mäkelään. Mäkelä osoittautui nimittäin varsinaiseksi maailmanmatkaajaksi – hän on käynyt yli 50 valtiossa ja vaimonsakin yli 40:ssä, ja he ovat yhdessä vetäneet synnyinvuodestani 1986 saakka vuosittain hengellisiä ryhmämatkoja ulkomaille, jopa sellaisiin kohteisiin kuin Syyriaan ja Armeniaan.

Nuorena Mäkelän mielestä uskovia ei pitänyt houkutella tuhlaamaan rahojansa sellaisiin turhuuksiin kuin Israelin-matkoihin, mutta hänen kantansa on ”muuttunut täysin” ja nyt hän ajattelee, että ”jokaisen uskovan ja miksei kenen tahansa tulisi käydä Israelissa ainakin kerran” (s. 146). Samaa mieltä! ”Raamattu saa siellä uudet kasvot. Juutalaiset ja Israel ovat maailmanpoliittisesti jatkuvasti niin keskeisessä asemassa, että jo turistivierailukin sinne lisää ymmärrystä.”

Mäkelän matkailufilosofia on sama kuin omani. ”Tutustumme paikkoihin perusteellisesti. Siinä mielessä ollaan kulttuuri- ja opintomatkalla.” Samalla on hengellinen ja yhteisöllinen puoli. Maisemista ja luonnosta saa lisävirkistystä. Matkatoiminta on ”erinomainen kokonaisvaltainen hengellisen työn muoto” (s. 147). Mäkelä löysi sen tueksi jopa hienon raamattusitaatin Sirakin kirjasta (34:9-12):

Paljon matkustellut mies on oppinut paljon, kokenut tuntee asiat, joista puhuu. Vähän tietää se, jolla ei ole kokemusta, matkoilla neuvokas karttuu. Paljon olen minäkin matkoillani nähnyt, oppinut enemmän kuin pystyn kertomaan.

Paulos Huang

Toinen mielenkiintoinen linkki kaukaisempaan maailmaan on tarina kiinalaisesta Huang Zhan-Zhusta (s. 1966), joka nykyään tunnetaan nimellä Paulos Huang. Hän on mm. tehnyt yhteistyötä väitöskirjaohjaajani prof. Miikka Ruokasen kanssa, esim. toimittamalla kirjan Christianity and Chinese Culture. En kuitenkaan tuntenut Huangin huikeaa tarinaa ennen Mäkelä-kirjan lukemista.

Mäkelä sai vuonna 1991 puhelinsoiton, jossa kysyttiin, voisiko kiinalainen nuorimies opiskella Raamattua Raamattuopistolla. Tämä 25-vuotias nuorukainen oli saanut pari vuotta aikaisemmin Kiinassa vaikutteita norjalaisilta lähetystyöntekijöiltä ja tullut kristityksi, mutta häntä ei ollut vielä kastettu. Hän halusi opiskella Raamattua voidakseen julistaa evankeliumia kiinalaisille ja oli kuullut, että sitä voi tehdä USA:ssa ja Suomessa. Hän oli lähtenyt Suomeen ilman mitään kontaktia, ja eräänä syyskuun päivänä klo 15 hän seisoi rautatieasemalla noustuaan Moskovan-junasta tietämättä, minne mennä.

Raamattuopistolla into vaihtui pettymykseksi, kun selvisi, että Raamattua saattoi opiskella siellä vain suomeksi. Huang sai kuitenkin opistolta asunnon ja keittiöapulaisen paikan. Mäkelä aloitti Huangin kanssa keskustelut ja kasteopetuksen, ja 1992 hän myös kastoi Huangin, joka otti kastenimekseen Paulos. Kummeiksi tulivat Mäkelät. Myöhemmin Huang väitteli Helsingin yliopistosta sekä filosofian että teologian tohtoriksi (1996, 2006) ja tuli uskontotieteen dosentiksi. 2002 hänet vihittiin Helsingin kiinalaisen seurakunnan papiksi. Mäkelä vihki Huangin avioliittoon Johanna Kettusen kanssa ja on kastanut myös heidän lapsiaan.

Lisäksi Huangilla on Kiinassa kristillinen tv-ohjelma, ja hän on rakentanut maassa yhteyksiä yli 50 yliopistoon. Hän on kirjoittanut oppikirjan Suomea kiinankielisille, kiinantanut Suomen ev.-lut. kirkon Katekismuksen sekä Mäkelän luetuimman kirjan, Naamiona terve mieli, josta on otettu yli 10 painosta. Hänen erityisprojektejaan on Lutherin saattaminen kiinalaisten ulottuville kääntämällä Lutherin kirjoituksia ja Lutheria koskevia kirjoja.

Mäkelä toteaa: ”Paulos Huang on ollut minulle esimerkki Jumalan toiminnan laskemattomuudesta. Miljardin kiinalaisen joukosta hän valitsi tämän yhden ja kuljetti häntä erikoisia teitä.” (s. 131) Paulos Huangista voi lukea lisää useilta sivustoilta, hänestä ovat kirjoittaneet mm. YLE, IL, HS, Missionmen.fi ja Raamattuopiston ikioma Elämä.

Aikansa ihminen

Paljon muutakin voisi Mäkelän kirjasta vielä kertoa. Siitä käy ilmi mm. Suomen Raamattuopiston Säätiön (SROS) hallituksen valtakamppailut ja persoonien yhteentörmäykset, jotka vaikeuttivat Raamattuopiston työntekijöiden elämää. Nähtävästi 1980-luvulla Mäkelä ja Keijo Rainerma saivat hallituksen aiempaa asiallisemmalle linjalle, ja työntekijätkin saivat hengähtää.

Vaikuttavin todistus SROS:n työntekijöiltä tuli laman aikaan, jolloin koko työntekijäkunta päätti alentaa palkkaansa, jottei ketään tarvitsisi irtisanoa. ”Jokainen teki päätöksen henkilökohtaisesti. Mikä kunkin ratkaisu oli, sen tiesivät vain talousjohtaja ja palkanlaskija.” (s. 122)

Mäkelä osallistui 1980-luvulla myös Suomen ev.-lut. kirkon ja Suomen vapaakirkon, sittemmin myös helluntaiherätyksen välisiin oppineuvotteluihin isoenoni Yrjö Sariolan johtamassa valtuuskunnassa. Oli hauskaa lukea seuraava muistelma: ”Kun tulin luonnehtineeksi itseäni lyhyesti pietistiseksi luterilaiseksi, piispa Sariola sanoi, että niin hänkin sanoisi itsestään. Tämän kuuleminen oli mielenkiintoista ja rohkaisevaa.” (s. 146)

Kaipa minäkin olen sitten pietistinen katolilainen! Raimo Mäkelän Seija-vaimon mukaan avioparia yhdistävässä pietistisessä otteessa tärkeää on ”henkilökohtainen uskon omaksuminen ja ihmisten kutsuminen Jumalan ja Kristuksen yhteyteen” (s. 243). Tähän voi mieluusti yhtyä. Mitä ekumeniaan tulee, Raimo Mäkelän ekumeenisuudessa olennaista ei ole kirkkojen ykseys vaan se, että ”uskovilla on sama Jeesus Kristus riippumatta siitä, mikä on heidän kirkkokuntansa” (s. 145)

Opin myös tästä kirjasta tajuamaan sen, että Perusta-lehtihän on oikeastaan Tiililän perustaman Kirkko ja teologia -lehden nykyinen vastine tai jatkaja. Nyt sillä on uusi nuori ja lahjakas päätoimittaja, ystäväni Santeri Marjokorpi. Jos minulla olisi rahaa, tilaisin paitsi sen, myös tuplasti uudistuneen Elämä-lehden, joka on Urho Muroman Herää Valvomaan -lehden jatkaja. Parhaillaan sillä oli vuonna 1960 jopa lähes 40 000 tilaajaa. Hankkisin myös Viisikielisen, viidennen herätysliikkeen laulukirjan.

”Katolisempi kuin luulit” -osastosta voisi ehkä mainita sen, että Mäkelän ensimmäinen kirja oli Auttaisiko rippi? (1970), jonka taustana oli ”ripin keskeinen, jopa ratkaiseva merkitys” (s. 157) Mäkelälle itselleen. Siinä on aihe, mistä suomalaisessa luterilaisuudessa voitaisiin keskustella vähän enemmän.

Jos rippi oli keskeinen, niin ehtoollinen ei nähtävästi niinkään. Tytär Anna Mäkelä kertoo, että lapset määrättiin kirkkoon ”muutaman kerran vuodessa, kun isä oli saarnavuorossa” – saarnat Anna muistaa ”loputtoman pitkinä” (s. 233). SROS:n hallituksen jäsen 2000-2010 VTT Salli Hakala kertoo veljensä nukahtaneen jopa kodinsiunauksessa, ”kun Raimon puhe kesti varmaan puoli tuntia” (s. 193). Hakalan laajempi analyysi Mäkelästä osuu myös yhteen omani kanssa:

Raimon elämässä Olav Valen-Sendstadin kirja Ordet og troen (Ihminen kohtaa Jumalan) on ollut se kirja, joka muutti hänen maailmansa. [–] Valen-Sendstadin teksteistä tuli Raimolle koko elämän jatkunut tutkimuskohde. Todellisuus 2000-luvun maailmassa on kuitenkin aivan toinen kuin viisi-kuusikymmentä vuotta sitten, Raimon nuoruus- ja opiskeluvuosina. [–] Tätä on vaikea vakiintuneisiin ajattelutapoihin urautuneen saarnaajan joskus ymmärtää ja hyväksyä. Raimo on tässä mielessä aikansa ihminen. Vaikka laulamme samoja lauluja, kuuntelemme samaa puhetta tai katsomme samaa taulua, mutta jos yhteinen taju todellisuudesta puuttuu, teemme asioista eri tulkintoja. Silloin Raimon ja jokaisen julistajan on asetettava itselleen kysymys: ”Mikä on se eksistentiaalinen kokemus, joka meitä yhdistää?” Vain sitä tietä julistaja kohtaa ihmisen. (s. 197)

Lapsen kuolema

Kovin eksistentiaalinen kokemus, jonka Mäkelät ovat joutuneet kokemaan ja joka heti muuttaa kriittisenkin lukijan suhtautuminen vahvasti myötätuntoiseksi on heidän esikoistyttärensä menehtyminen teini-ikäisenä auton alle jäämisen ja kolme viikkoa kestäneen tajuttomuuden jälkeen. Seija kertoo:

Kun lääkäri Minna-Marian kuolinaamuna ilmoitti puhelimessa surusanoman, pyörryin. Koko maailma musteni ja romahti silmissäni. Nuorin lapsemme Otto oli puolitoistavuotias. Vähään aikaan en pystynyt olemaan äiti hänelle enkä muillekaan lapsillemme, 12-vuotiaalle Mikolle ja 7-vuotiaalle Annalle. Useiden viikkojen ajan he sanoivatkin: ”Äiti vain itkee”. Nykyään suosittu debriefing-hoito (järkyttävän tapahtuman jälkihoito) oli tuolloin tuntematonta. Sisimpäni oli täysin tyhjä. (s. 242)

Tällaiset asiat vetävät hiljaiseksi. Tässä yhteydessä haluan vain todeta, että on hieno asia, että viimevuotisen Vuoden kristillinen kirja -kilpailun voitti Lapseni on poissa – kirja suruun. Se on harvoja kirjoja, joiden äärellä olen itkenyt. Suosittelen sitä sekä niille, joita asia koskee, että niille, joita se ei (ainakaan vielä) henkilökohtaisesti koske.

Raimo Mäkelä joutui itsekin kuoleman kynnykselle viime vuonna, siis jo käsillä olevan kirjan julkaisemisen jälkeen. Hän sai syöpädiagnoosin kesken Raamattuopiston teologipäiviä 2018. Syöpähoidot tehosivat kuitenkin niin, ettei se päässyt leviämään. Syövän kanssa kamppailusta ja muista mietteistään Mäkelä kertoo tässä tuoreessa tämän pääsiäisen haastattelussa.

Lopuksi: teologin omantunnontutkiskelu

Kirjan lopussa on valikoima Raimo Mäkelän kirjoituksia. Niistä sain irti jotain viimeisestä, otsikolla ”Hengellisen julistajan ihailu ja itseihailu?” (Kirjasta Terve mieli – terve usko, Perussanoma 2007) Siinä Raimo Mäkelä on koonnut Paavalin kirjeistä luonnehdintoja sananjulistajien vääristä, itsekkäistä vaikuttimista ja toisaalta oikeista vaikuttimista. Listat voivat mielestäni toimia hyödyllisenä ”teologin omantunnontutkiskeluna”.

Vääriin vaikuttimiin ja väärään toimintaan kuuluvat seuraavat. 1. harha-ajatukset, harhaoppi, eksytys (Tess.) 2. Epäpuhdas mieli (Tess., Fil.) 3. Riidan halu (Fil.) 4. Vilpilliset aikeet, viekkaus (Tess.) 5. Tekosyy, teeskentely (Tess., Fil.) 6. Ihmisten mielistely (Tess.) 7. Mielistelevät sanat, imartelu (Tess.) 8. Kunnian ja arvonannon tavoitteleminen ihmisiltä (Tess.) 9. Itsekkyys, omanvoitonpyynti (Fil.) 10. Omien etujen ajaminen, voiton ahnehtiminen (Tess., Tim., Tit.) 11. Jumalan sanan myyskenteleminen (Kor.) 12. Kateus (Fil.) 13. Murheen tuottaminen Paavalille (Fil.)

Oikeisiin vaikuttimiin ja toimintaan kuuluvat: 1.-2. Oleminen, toimiminen ja puhuminen Jumalan edessä ja Kristuksessa (Kor.), 3. Jumalan vaikutus (Kor.), 4. Kelvollisuus, uskollisuus (Tess.), 5. Mieliksi oleminen Jumalalle (Tess.), 6. Totuus (Fil.), 7. Puhtaus, pyhyys (Tess.), puhdas (’auringon koettelema’) mieli (Kor.) 8. Oikeudenmukaisuus, vanhurskaus (Tess.) 9. Moitteettomuus (Tess.) 10. Rakkaus (Fil.), rakastaminen (Tess.), hellä rakkaus, hyväntahtoisuus (Tess., Fil.) 11. Lempeys (Tess.), 12. Isällisyys (Tess.) 13. Äidillisyys (Tess.) 14. Uurastus, rasituksesta uupuminen (Tess.) 15. Vaivan näkeminen (Tess.).

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s