Teesejä Jumalasta ja evankeliumista

EMIL ANTON

Kuvahaun tulos haulle juntunen teesejä

Viime vuonna arvioimme tällä blogilla Perussanoman julkaisemasta ”Uskonpuhdistuksen sanoma tänään” -sarjasta neljä kirjaa. Oskari Juurikkala arvioi Anni Maria Laaton Teesejä kirkosta ja Simo Peuran Teesejä ehtoollisesta, kun taas Eetu Manninen arvioi Leif Eriksonin Teesejä Raamatusta ja Aleksi Kuokkasen Teesejä vanhurskauttamisesta.

Tämä on kuitenkin vasta puolet sarjasta. Sarjan osat 5-8 ovat Lauri Vartiaisen Teesejä uskontunnustuksesta, Juha Vähäsarjan Teesejä ristin teologiasta, Raimo Mäkelän Teesejä laista ja evankeliumista ja Sammeli Juntusen Teesejä Jumalasta.

Ainakaan Google-haun perusteella kirjat eivät ole synnyttäneet toistaiseksi juurikaan keskustelua. Ehkä reformaation merkkivuosi on jo vähän menneen talven lumia. On jo reformaatio501, eikä ketään taida enää oikein kiinnostaa. Olli Valtonen tosin synnytti pienen kohun uudella uskontunnustuksellaan, mikä antoi Lauri Vartiaisen kirjalle jonkinlaisen kosketuspinnan ajankohtaiseen keskusteluun – siihen viittaa myös Timo Junkkaalan Perusta-lehdessä julkaistu (ainoa löytämäni) kirja-arvio.

Toisaalta hiljaisuuteen voi olla toinenkin syy. Kirjat eivät nimittäin valitettavasti ole kovinkaan ihmeellisiä vaan oikeastaan aika mitäänsanomattomia. Poikkeuksen muodostaa Juntusen kirja, joka on näistä neljästä mielestäni omaa luokkaansa ja sisältää joitain oikein teräviä ja tärkeitä pointteja. Siksi aloitan kertomalla vähän enemmän siitä.

Jumala on kaiken Luoja – ihan aikuisten oikeasti

Juntusen teesit eivät kuulosta kovin omaperäisiltä (hauskin on ensimmäinen: ”Jumalasta ei voi kirjoittaa teesejä”). Kolmas teesi kuuluu ”Jumala on kaiken luoja”. Krooh, vai mitä? Monesti kuultu fraasi, jonka kaikki jo tietävät, eikö? Mitä teesiä siinä nyt on? No, itse asiassa on hyvinkin, sillä luominenhan ei enää ole mikään itsestäänselvyys. Jos astutaan kirkosta ulos tieteen yms. maailmaan, niin luomisesta puhuminen on jo aika lailla epäilyttävää, vanhanaikaista taikauskoa tai mitä lie. Onko puhe Jumalasta luojana siis pelkkää uskonnollista runokieltä vai ihan aikuisten oikeaa totta? Juntunen tarttuu härkää sarvista ja kirjoittaa, että ”Luojan olemassaolosta on viitteitä tieteen, filosofian ja yleisinhimillisen kokemuksen (taiteet, tunne, moraali) foorumeilla eikä yksistään Raamatun ilmoituksessa” (s. 18).

Juntunen siis väittää, että Jumalan olemassaolosta on hyviä ja järjellä käsitettäviä viitteitä. Nämä ”viitteet” tekevät mahdolliseksi ymmärtää Jumala-puhetta muuna kuin pelkän yksityisen hartauden asiana. ”Luojana Jumala on olemassa ihmisistä ja heidän sisäisistä tunteistaan riippumatta.” Mitä nämä viitteet sitten ovat? Juntunen ottaa esimerkin luonnontieteistä. On todettu, että alkuräjähdyksen perusvoimien kuten painovoiman ja sähkömagnetismin on täytynyt olla miljardisosien tarkkuudella oikeassa suhteessa toisiinsa, tai muuten maailmankaikkeus olisi painunut takaisin pieneksi pisteeksi tai sitten levinnyt niin, ettei elämälle välttämättömiä raskaita alkuaineita olisi voinut syntyä. Miten sattuikin!

Kuvahaun tulos haulle dna informationToinen näkökohta on DNA:han koodattu informaatio, joka säätelee elämän perusasioita kuten aineenvaihduntaa ja solun jakautumista. Mistä tämä informaatio on keksiytynyt elottomaan universumiin? Elämä ja sen synty ovat aikamoinen mysteeri. ”Luonnostaan aminohapot ovat epästabiileja eivätkä siksi muodosta pitkiä ketjuja. Mistä niihin tuli ketjuuntumisen kyky? Mistä niihin tuli idea siitä, että tuollaisella ketjulla voisi koodata asioita, kuten säilöä aineenvaihduntaan ja solun jakautumiseen liittyviä ohjeita? Miten edes pienet, sattumanvaraiset kehitysaskeleet voisivat edetä elottomasta aineesta kohti elämää ylläpitävän informaation syntyä?” (s. 21)

Juntunen torppaa vastaväitteen, jonka mukaan Jumalan vetäminen pohdintoihin tässä vaiheessa olisi ad hoc -tyyppinen virheargumentti. Kyse on pikemmin siitä, että kristinuskossa elämän luominen on aina yhdistetty Sanaan, jumalalliseen Viisauteen eli Informaatioon, ja nyt ”tiede on löytänyt viitteitä jostain vastaavasta”. Mistä informaation idea on tullut, sitä ei tiede selitä, mutta kristinusko vastaa siihen omalla kielellään näin: kaikki syntyi Logoksen (Sanan, Järjen) voimalla (Joh. 1:3).

Juntunen toteaa aivan oikein, että läntisessä nykykulttuurissa Jumala on useimmiten vain pienellä kirjoitettava ”jumala”, jokaisen oman mielen luoma olento. Edellä esitetyn kaltaiset pohdiskelut voivat auttaa ymmärtämään, että sana ”Jumala” ei tarkoita kunkin itselleen muodostamaa psyykkista jumalakuvaa vaan ”Luojaa, kaiken olemassaolon perustaa”.

Tämä ei merkitse mitään nuoren maan kreationismia eli fundamentalistisen raamatuntulkinnan mukaista 6000-vuotisen (tms.) maailmankaikkeuden puolustamista. ”Minusta sellainen on luomisuskon kannalta haitallista, sillä se siirtää Luojan pois ihmisten yhteisestä todellisuudesta fundamentalistiseen mielikuvitukseen.” (s. 23)

Laki ja evankeliumi: shaken, not stirred

Kuvahaun tulos haulle teesejä laista ja evankeliumistaJos Juntusen kirja oli nelikosta selkeästi korkeatasoisin ja hyödyllisin, niin jatkumon toisessa ääripäässä oli mielestäni Raimo Mäkelän opus laista ja evankeliumista ja niiden erottamisesta, ei-erottamisesta, interpenetraatiosta ja kaiken maailman muista keskinäisistä ja analogisista teologisista suhteista. Toisaalta kirja, joka herättää voimakkaita vastareaktioita on paljon jännempi kuin kaksi sellaista, jotka eivät liikuta sen kummemmin suuntaan eikä toiseen. Tarjoutuu tilaisuus selvittää asioita ja sitä, mikä on hyvää ja mikä ei.

Olen jo kertaalleen toisaalla kirjoittanut (ehkä liiankin kovasanaisen) kritiikin Mäkelän laki-evankeliumi-teologiasta. Suuri osa siitä pätee edelleen. Olennaisinta on se, ettei tämä puhdasoppisen luterilaisuuden kaikkivoipa tulkinta-avain nouse Raamatusta (Mäkelä ei edes yritä perustella teesejään Raamatulla), eikä sitä lainkaan tunnettu kristillisessä kirkossa ennen Lutheria.

(Mäkelän mielestä lännessä ainoa poikkeus oli Augustinus, mutta hänen ainoa sitaattinsa todistaa suoraan päinvastaista, kuten kuka tahansa Augustinuksen armo-oppia tunteva ymmärtää: laki täytetään elämällä oikein Hengen/armon/rakkauden avulla, ei yksin uskosta eikä Kristuksen hyväksiluetulla vanhurskaudella. Lisäksi Mäkelä viittaa epämääräisesti siihen, että syyrialaisessa varhaiskristillisyydessä asianlaita oli paremmin [Jouko Martikaiselta opittua?], mutta yhtään luterilaista sitaattia emme syyrialaisiltakaan isiltä saa.)

Heti perään haluan sanoa, ettei kritiikkini johdu siitä, että olen paatunut antiluterilainen paavilainen, joka haluaa periaatteen vuoksi vastustaa lain ja evankeliumin erottelua. Se, ettei erottelua luterilaisessa mielessä tehdä Raamatussa eikä kirkkoisillä, ei tarkoita, etteikö siitä olisi mitään hyötyä. Itse asiassa pidän tätä erottelua yhtenä luterilaisuuden helmistä (tätä en sanonut viime Mäkelä-kritiikissäni), jos ja kun se tehdään maltillisesti ja oikein eikä se lähde lapasesta. Mitä tarkoitan? No esim. sitä, että tietysti laki ja evankeliumi ovat hyvinkin eri asioita, ja on hyvä tajuta se. Samoin vaatimus ja lahja ovat eri asioita, ja on hyvä tajuta sekin.

Tästä voi sitten tehdä hyödyllisiä sovellutuksia esim. ihmissuhteissa, sielunhoidossa ja saarnaamisessa, kuten että ei ole hyvä julistaa pelkkää lakia ilman evankeliumia tai että joillekin ihmisille joissain tilanteissa kannattaa puhua lohdutuksen ja lupauksen sanoja, toisille taas esittää vaatimuksia, käskyjä tai kehotuksia. Usein kannattanee tehdä molempia sopivassa keskinäisessä suhteessa ja järjestyksessä. Mutta tässäpä se pointti onkin: pitää arvioida tilannekohtaisesti, eikä tehdä mitään pyhää teologista kaavaa, jonka mukaan sen aina pitäisi mennä. Mäkelällä lain ja evankeliumin suhde ei ole vain yksi hyödyllinen teologinen työkalu, vaan se ”laajenee lopulta koko todellisuuden ymmärtämisen avaimeksi: kaikki on vaatimusta tai lahjaa tai molempia” (Teesi 9). Aivan kaiken on mentävä tämän puhdasoppisen luterilaisen mankelin läpi.

Mäkelän rima on korkealla. Lain ja evankeliumin välinen suhde johdetaan Jumalan kolminaisuudesta ja Kristuksen kahdesta luonnosta, ja sitä sovelletaan luomiseen, lunastukseen ja pyhitykseen. Kun lain ja evankeliumin ”jännitteinen suhde kaikissa kolmessa ulottuvuudessaan” (s. 46) jätetään pois, langetaan antinomismiin tai legalismiin eikä rakenneta Jumalan valtakuntaa. Lain ja evankeliumin ”rinnakkaisuuden ja sisäkkäisyyden, yhteyden ja eron ja synteesin oivaltaminen” sen sijaan ”mullistaisivat kirkon julistuksen ja opetuksen, yksittäisten kristittyjen ja kirkon työntekijöiden elämän ja koko kirkon ja jopa yhteiskunnan”. (s. 47) Onko tämä nyt vaatimusta, lahjaa vai molempia?

Mäkelä rakentaa siis paljon tämän norjalaiselta Olav Valen-Sendstadilta löytämänsä teologian varaan. Ulkopuolisena lukijana koko juttu näyttäytyy pääosin teoreettiselta teologisten käsitteiden pyörittelyltä, jonkinlaiselta pseudoteorialta, joka pyrkii selittämään kaiken mutta ei lopulta selitä oikein mitään. Se, mikä skeptikon voisi vakuuttaa, olisi havainnollistava aineisto siitä, kuinka tämä teoria todella oikeassa elämässä toimii ja kuinka sen seuraamatta jättäminen todella johtaa huonoihin tuloksiin. Kuten Mäkeläkin lopussa kirjoittaa: ”Persoonien todellisuus on perimmältään kokemuksellinen asia, ei pelkästään teoreettinen.” (s. 58) Odotinkin innolla kirjalta käytännön esimerkkejä ja tositarinoita lain ja evankeliumin suhteen oivaltamisen ja soveltamisen voimasta.

Yksi surullinen tositarina

Sain yhden. Kirja alkaa tavallaan lupaavasti välähdyksellä arkisesta elämästä. Valitettavasti ensimmäisen sivun tarina jää koko kirjan ainoaksi käytännön esimerkiksi, ja vielä valitettavammin se ei ollenkaan luo uskoa itse kirjan ajamaan asiaan, pikemminkin päinvastoin. Mäkelä kertoo lähes 20 vuoden takaisesta tapauksesta, jossa lastenkodin hoitaja kertoi hankalasta 11-vuotiaasta pojasta. Hoitaja sanoi sanoneensa pojalle yhä uudestaan vihaisesti: ”Sinä et tee tuolla tavoin! Sinä tottelet minua!” Mikään ei kuitenkaan tuntunut auttavan. Hoitaja jatkoi: ”Illalla, kun mennään nukkumaan, koppaan pojan syliini ja pidän häntä hyvänä.” Hoitaja pyysi luonnehäiriöistäkin kirjan kirjoittanutta Mäkelää arvioimaan menettelyään, ja Mäkelä totesi olevansa pätemätön vastaamaan, mutta ilmaisi silti mielipiteensä: ”Juuri noin pitää asennoitua: samanaikaisesti ehdoton kuri ja varaukseton hyväksyminen ja hellyys.” (s. 6)

Kuvahaun tulos haulle raimo mäkelä

Raimo Mäkelä

Tämä tarina teki Mäkelään ”voimakkaan vaikutuksen”, ja se sisältää hänestä ”jotakin olennaista siitä, miten Raamatun [lue: puhdasoppisen luterilaisuuden] käsitteitä laki ja evankeliumi ja niiden suhdetta on sovellettava maallisesti arkiseen elämään”. Tämä osoittaa, että ”lain ja evankeliumin piiriin kuuluu koko elämä” (s. 7).

En ollut uskoa lukemaani, enkä varsinkaan sen jälkeen, kun tämä jäi ainoaksi käytännön todistukseksi Mäkelän kaikenkattavan tulkinta-avaimen relevanssista. Odotin tarinan huipentuvan jotenkin niin, että pojan ongelmat ratkesivat, kun lakia ja evankeliumia sovellettiin oikein, tai että Mäkelä olisi nuhdellut hoitajaa, joka vain torui ja sitten palkitsi pojan huonoa käyttäytymistä (en ole psykologi, mutta luulisin, että päivän aikana pojalle olisi pitänyt antaa positiivisia kehotuksia/käskyjä ja sitten palkita hänet aina niiden tottelemisesta).

Mutta ei: poika ei nähtävästi muuttunut miksikään, hoitaja jatkoi kieltojaan ja halauksiaan ja poika pahoja tekojaan. Ainoa ”hyvä” puoli tarinassa on se, että siinä on jotain samaa kuin Mäkelän teologisessa systeemissä, ja se on nähtävästi kelvannut perusteeksi osoittamaan, kuinka arjenläheinen ja relevantti ko. systeemi on. Voi pyhä jysäys ja poika parka!

David Wilkerson, evankeliumi ja Jumala

En voinut olla ajattelematta vastaesimerkkiä, josta luin aivan äskettäin, vaikka kyseessä onkin jo vuosikymmenien takainen klassikko. Tarkoitan yhdysvaltalaista helluntaisaarnaaja David Wilkersonia, joka sai vuonna 1958 rukouksessa yllättävän kehotuksen lähteä maalaiskaupungistaan New Yorkin huumejengien poikia auttamaan. Tästä seikkailusta kertoo bestseller The Cross & the Switchblade eli Risti ja linkkuveitsi, jota on Suomessakin myyty kymmeniätuhansia kappaleita. Luin kirjan, kun kävin äskettäin New Yorkissa, missä toimii Wilkersonin perustama tunnustustenvälinen Times Square Church -kirkko.

Kuvahaun tulos haulle cross and switchblade

Kirja oli yksi parhaista koskaan lukemistani. Amazonissa sillä on syystä viisi tähteä. Suosittelen kaikille. Se on lyhyt mutta täynnä todella hämmästyttävää tositarinaa. Monien johdatusten jälkeen Wilkerson onnistuu voittamaan ensin muutamien, sitten kymmenien, sitten satojen ja lopulta tuhansien ja tuhansien jengiläisten ja huumeriippuvaisten sydämet evankeliumille. Pyhä Henki tekee ihmeitä ja muuttaa elämiä, ja syntyy maailmanlaajuinen Teen Challenge -verkosto.

Kun David Wilkerson käy kirjan alkupuolella vanhan isoisänsä luona kysymässä neuvoja ongelmanuorten evankeliointiin, isoisä kysyy, mikä on evankeliumin ytimessä. Luterilaista hapatusta liiaksikin lukeneena teologina osasin jo vastata: syntien anteeksianto Kristuksen tähden, puhdas lahja, mitään ei voi tehdä, saa vain uskoa anteeksi. Wilkersonien vastaus oli kuitenkin yllättäen jotain aivan muuta. Se oli ”muutos”. Mieleeni tuli kaksi erilaista ajatusta: 1. Epäilyttävää. 2. Tosiaan. Näinkin sen voi ajatella. Tuli mieleen Mahdollisuus muutokseen -kampanja. Sitten luin eteenpäin. Ei hemmetti. Tämähän toimii!

Wilkersonin evankeliumi ei ole mitään antinomismia. Siinä ei leikitä, etteivätkö huumeet, prostituutio yms. olisi orjuuttavaa syntiä, eikä siinä sallita synnissä elämistä. Wilkersonin evankeliumi ei kuitenkaan ole mitään legalismiakaan. Pelastusta ei saavuteta lain noudattamisella vaan evankeliumilla ja Pyhän Hengen uudestisynnyttävällä voimalla. Kuitenkaan Wilkerson ei seuraa mitään luterilais-puhdasoppis-valensendstadilais-mäkeläläisiä kaavoja eikä mahdu niihin, Luojan kiitos.

Niin, voisimmekin oikeastaan palata kysymykseen Luojasta, sillä Wilkerson ei tarjoa pelkästään vastausta Mäkelälle, vaan myös vahvistuksen Juntuselle. DNA:t ja kosmologiat ovat jees, mutta en kyllä keksi parempia todistuksia tai ”viitteitä” ei pelkästään Jumalan olemassaolosta, vaan myös kristinuskon totuudesta ja pelastusvoimasta kuin ne (ja monet niiden kaltaiset) tapahtumat, joita kuvataan Risti ja linkkuveitsi -kirjassa. Parasta tässä on se, että tapahtumasarja on lähihistoriaa, ja sen vaikutukset ovat täysin empiirisiä: jokin sai noiden paatuneiden huumenuorten elämät kääntymään aivan ylösalaisin. Mikä se jokin oli? Wilkerson julisti ongelmanuorille Jumalan rakkautta Kristuksessa ja rukoili Pyhää Henkeä. Ja se toimi. Työn vaikutukset elävät yhä, ja kuka tahansa voi mennä niitä katsomaan ja asianomaisia haastattelemaan.

Wilkersonin ja hänen perustamansa Times Square Church -kirkon johtavan pastorin Carter Conlonin innoittamana minulla onkin vain yksi teesi nyt, kun Lutherin teeseistä on kulunut jo vähän yli 501 vuotta. Se kuuluu: Go and Gather the Empty!

Mainokset

3 comments

  1. Huh! Onpa tuolla kirjoittajalla tosiaan hirveät antipatiat Mäkelää kohtaan. Taitaa Mäkelä osua kirjoituksillaan johonkin kirjoittajan kipukohtaan. Ilmeisesti katolisesa kirkossa on edelleen voimissaan ne Lutherin paljastamat harhaopit ja jos joku noista muistuttaa niin ne saavat aikaan tuollaisen reaktion. ”Se taikuri älähtää johon kalikka kalahtaa”.

    Tykkää

    1. Mielenkiintoinen pointti vaikka toisaalta turhan provokatiivinen. Antipatiat ja kipukohdat voivat johtua monenlaisista syistä, turha niitä on yrittää noin epäanalyyttisesti palauttaa ”katoliseen kirkkoon”, niin kuin Emil olisi tässä sitä edustanut.

      Oma vaikutelmani on pikemminkin sen suuntainen, että tavallisen katolisen suussa Mäkelän jutut maistuvat vain oudoilta ja sekavilta, lähinnä epäloogisilta pyrkimyksiltä pakottaa Raamatun monitahoinen viesti yhden sielunsa tuskan kanssa kipuilleen henkilön pastoraaliseen sapluunaan. Tällaisen katolilaisen silmissä tunnereaktio on pikemminkin sääli: harmillista että jotkut ovat jääneet jumiin noin ahtaaseen viitekehykseen.

      Emilin tausta on toinen. Hän on useiden viime vuosien aikana mennyt aika syvälle luterilaiseen näkökulmaan ja jollain tavalla kai hakenut siitä lohtuakin. Ehkä löytänytkin! Mutta juuri siitä historiasta näyttää minusta kumpuavan hänen älyllinen turhautumisensa Mäkelän tulkinnallisiin taikuritemppuihin.

      Huom. En kirjoita tätä kritiikiksi Mäkelälle. En koe mitään antipatioita häntä kohtaan, enkä ole kirjaa lukenut. Kirjoitan Emilin ystävänä ja hänen kirjoituksensa lukijana ja pohtijana.

      Tykkää

  2. Kiitos Oskari kommentista! Vastaan myös omasta puolestani.

    Onneksi olen itse paras auktoriteetti sanomaan, onko minulla antipatioita Mäkelää kohtaan. Vastaus on yksiselitteisen kielteinen! Olen saanut nähdä ja kuulla Mäkelää joka vuosi Raamattuopistolla, ja olen pitänyt häntä mielenkiintoisena tyyppinä. Kerran muistan ajatelleeni häntä kuunnellessa, että tämähän on todellinen kulttuurikokemus, ikään kuin olisi viety johonkin vuosikymmenten takaiseen suomalaiseen luterilaiseen pappilaan aikakoneella. Kritiikkini perustuu yksinomaan siihen, että pidän hänen esittämäänsä laki-evankeliumi-teologiaa todella huonona, ja olen nyt kaksi kertaa vähän valottanut syitä sille, miksi. Yritin myös artikkelissa sanoa sitä, että kritiikki nimenomaan ei johdu siitä, mistä js luulee sen johtuvan. Luen js:n kommentin niin, että hän on niin vahvasti sisällä Lutherin ja Mäkelän paradigmassa siihen pisteeseen, että kaikki kritiikki sitä kohtaan vain todistaa siitä, että sen ulkopuolella on vain pimeyttä. Huomattakoon, että Mäkelän kirja ei muistuttele ”Lutherin paljastamista katolisen kirkon harhaopeista” enkä reagoi mihinkään sellaiseen. Kyse on vain yhdenlaisen luterilaisen laki-evankeliumi-esityksen kritiikistä. Monia muita luterilaisia kirjoituksia sympatiseeraan kovastikin.

    Liked by 2 people

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s