Henki ja kirjain – Augustinus pähkinänkuoressa

Augustinus Sandro Botticellin (1445-1510) maalaamana

Armo-oppi kuuluu tunnetusti Augustinuksen (354–430) teologian ytimeen. Hänen armoa koskeva ajattelunsa on muotoutunut erityisesti pelagiolaiskiistan vaikutuksesta, jonka tiimoilta hän kirjoitti tärkeimmät aihetta koskevat teoksensa. Tähän joukkoon kuuluu ehdottomasti hänen vuonna 412 kirjoittamansa Henki ja kirjain (De spiritu et littera), jota voi pitää eräänlaisena Augustinuksen armo-opin tiivistelmänä.

Teos on ilmestynyt suomeksi vuonna 1982 Jukka Thurénin käännöksenä Aurinko kustannuksen julkaisemana Simo Kivirannan toimittamassa Kristikunnan klassikkoja-sarjassa. Käännöksellä on siis jo jonkin verran ikää, mikä näkyy erityisesti raamattusitaateissa käytetystä vanhasta 1933/38-raamatunkäännöksestä. Teksti on kuitenkin sujuvaa ja helppolukuista.

Suomen kontekstissa Augustinus esitellään toisinaan Lutherin kautta. Myös Thurén alleviivaa käsillä olevan teoksen merkitystä tuomalla esille sen vaikutuksen, joka sillä oli reformaattorin vanhurskauttamisopin muotoutumisessa: juuri Henki ja kirjain oli se teos, josta Luther koki saavansa tukea omille näkemyksilleen. Lutherin Augustinusta kohtaan tunteman erityisen arvostuksen myötä Augustinus on toisinaan nähty luterilaisissa piireissä jopa eräänlaisena linkkinä siinä ”puhtaan evankeliumin” ketjussa, jonka katsotaan ulottuvan Paavalista hänen kauttaan Lutheriin (ks. esim. Emil Antonin ja Timo Junkkaalan vuonna 2012 käymä vanhurskauttamisoppia koskeva debatti).

Augustinuksen ymmärtäminen Lutherin valossa ei kuitenkaan tee oikeutta kirkkoisän omalle ajattelulle. Vaikka Thurén käännöksensä johdannossa korostaakin Hengen ja kirjaimen merkitystä Lutherin ajattelulle, hän myös toteaa, että Luther poikkeaa ”olennaisessa kohdassa” Augustinuksen ajattelusta.

Armon välttämättömyys

Kuten sanottu, Hengen ja kirjaimen pääaiheena on Augustinuksen armo-oppi. Teoksen pääsanoma on, että ihminen ei voi kääntyä Jumalan puoleen eikä edes tahtoa sitä, ellei Jumala vaikuta sitä armollaan. Tässä yhteydessä ”armolla” (gratia) ei ole Suomen luterilaisessa kontekstissa kasvaneelle kristitylle tutuinta merkityssisältöä, eli Jumalan synnit anteeksi antavaa laupeutta ihmistä kohtaan, vaan sillä tarkoitetaan Jumalan vaikuttavaa voimaa, jolla hän vuodattaa rakkauden ihmissydämeen ja tekee syntisestä vanhurskaan. Augustinuksen armon välttämättömyyttä korostava pelagiolaisvastainen pääteesi tulee selväksi heti teoksen alkumetreillä:

Ei riitä, että ihminen luotaessa saa tahdon vapaan ratkaisuvallan ja että hänelle sitten opetetaan, kuinka on elettävä. Lisäksi hänen on saatava myös Pyhä Henki, joka synnyttää hänen sydämessään ihastusta ja rakkautta korkeimpaan, muuttumattomaan hyvään, nimittäin Jumalaan, vaikka hän vielä vaeltaakin uskossa, ei näkemisessä. Hengen on ikään kuin lahjoituksen käsirahana sytytettävä häneen halu riippua kiinni Luojassaan, niin että hän itse hehkumaan syttyen pyrkii tuon tosi valon osallisuuteen. (Henki ja Kirjain 3,5)

Tämän armon välttämättömyyttä koskevan teesin valossa on ymmärrettävä koko Augustinuksen teologia koskien ihmisen pelastusta. Armon käsitteen keskeisyys johtuu siitä, että Augustinuksen pelagiolaiset kiistakumppanit edustivat näkemystä, jonka mukaan ihminen pystyi oman vapaan tahtonsa päätöksellä elämään Jumalan tahdon mukaan, kunhan hänelle vain opetetaan, miten tulee toimia.

Laki ja paha himo

Alleviivatakseen armon välttämättömyyttä Augustinus kehitteli hyvin pitkälle viedyt opit perisynnistä ja predestinaatiosta. Perisynnin turmelemassa tilassaan ihminen on kyvytön tahtomaan hyvää:

Vapaa ratkaisuvalta pystyy näet vain pahaan, mikäli totuuden tie on tuntematon. Mutta vaikka ihmisellä alkaa olla selvillä, mitä on tehtävä ja mihin pyrittävä, ei velvollisuuden täyttämisestä eikä oikeasta elämästä sittenkään tule mitään, ellei siitä saa myös iloa ja ellei sitä rakasteta. (Henki ja kirjain 3,5)

Tästä Augustinus siirtyy hengen ja kirjaimen väliseen vastakkainasetteluun, joka hallitsee teoksen alkupuoliskoa ja josta sen otsikkokin tulee. Hän asettaa vastakkain lain, joka on kirjoitettu kivitauluihin ja lain, joka on kirjoitettu ihmissydämiin (tai ”sydämen lihatauluihin”, kuten Thurénin käyttämä vanha raamatunkäännös asian ilmaisee) (2. Kor. 3:3). Ulkoinen laki herättää langenneessa ihmisessä pelkoa ja vihaa, mikä johtaa entistä pahempaan lain rikkomiseen.

Augustinus kuvaa tätä psykologista prosessia tapansa mukaan retorisesti taidokkaasti ja hyvää ihmistuntemusta osoittaen:

Laki joka näin käskee [”älä himoitse”] on siis hyvä ja ylistettävä. Mutta missä Henki ei anna apuaan eikä puhalla hyvää halua pahan tilalle, siten että hän vuodattaa rakkauden sydämiimme, siellä varmasti laki, olkoon kuinka hyvä tahansa, kielloillaan vain lisää pahaa himoa. Samoinhan virran voima vain kasvaa esteestä, jos virran suunta ei muutu: voitettuaan esteen sen vesi syöksyy alas yhä suurempana tulvana ja vyöryy yhä väkevämmin. Kumma kyllä, halumme kohde tuntuu entistä suloisemmalta, jos se meiltä kielletään. (Henki ja kirjain 4,6)

Sydämeen vuodatettu rakkaus

Kuolettavuudestaan huolimatta lailla on hyvä tarkoitus myös langenneelle ihmiselle. Se nimittäin auttaa häntä huomaamaan riittämättömyytensä ja etsimään apua Jumalalta: ”Lain vanhurskautta pidetään esillä, jotta jokainen saisi selville oman heikkoutensa, lakkaisi koettamasta onnistua omin voimin lain kirjaimen varassa, se kun on mahdotonta, ja liittyisi uskon kautta Vanhurskauttajaan, ja jotta hän sitten saavuttaisi vanhurskauden, toteuttaisi sen ja eläisi siinä” (Henki ja kirjain 29,51).

Tämä dynamiikka saattaa kuulostaa meidän korvaamme hyvin luterilaiselta, ja epäilemättä Luther onkin saanut vaikutteita Augustinukselta juuri tässä kohtaa. Tämä on kuitenkin vasta johdattelua varsinaiseen aiheeseen. Kun nimittäin armo koskettaa ihmisen sydäntä, ihmisen aiemmin pahaan suuntautunut tahto vapautuu rakastamaan Jumalaa ja toteuttamaan hänen tahtoaan:

Se ei merkitse, että vanhurskauttaminen tapahtuisi erillään meidän tahdostamme, vaan laki osoittaa tahtomme sairaaksi, jotta armo sen parahtaisi ja jotta tahto terveeksi tehtynä täyttäisi lain, nyt kun se ei enää ole lain alaisena eikä minkään lain tarpeessa. (Henki ja kirjain 9,15)

Augustinus Philippe de Champaignen (1602-1674) maalaamana

Avainajatus Augustinukselle on tässä se, että ”Jumala vuodattaa rakkautensa meidän sydämiimme antamalla meille Pyhän Hengen” (Room. 5:5). Pyhän Hengen läsnäolo ”merkitsee sitä, että sydämeemme vuodatetaan rakkaus, joka on lain täyteys ja käskyn loppu” (Henki ja kirjain 21,36).

Silloin siis annettiin ulkonainen laki pelästyttämään epävanhurskaita, nyt annetaan sisäinen laki tekemään heistä vanhurskaita. Sillä: ”Älä tee huorin, älä tapa, älä varasta, älä himoitse ja mikä muu käsky tahansa” joka on kirjoitettu noihin tauluihin ”sisältyy tähän sanaan, rakasta lähimmäistäsi niin kuin itseäsi. Rakkaus ei tee lähimmäiselle mitään pahaa. Sen tähden on rakkaus lain täyteys” (Room. 13:9). Sitä ei ole kirjoitettu kivitauluihin vaan ”vuodatettu meidän sydämiimme Pyhän Hengen kautta, joka on meille annettu” (Room. 5:5). Jumalan laki on siis rakkaus. Sen alle ”lihan mielevyys ei alistu eikä voikaan” (Room. 8:7). Kun rakkauden teot kirjoitetaan tauluihin tätä lihan mieltä pelästyttämään, siitä tulee ”tekojen laki”, ”kirjain joka kuolettaa” lain rikkojan. Kun sitä vastoin itse rakkaus vuodatetaan uskovien sydämiin, siitä tulee ”uskon laki”, ”Henki, joka tekee eläväksi” rakastavan. (Henki ja kirjain 17,29)

Usko ja vanhurskauttaminen

Armo ei siis merkitse Augustinukselle puhdasta armahdusta eikä kategorista lain vastakohtaa, vaan Pyhän Hengen voimaa, joka vaikuttaa iloisen ja vapaan lain täyttämisen. Vastaavasti uskon käsite poikkeaa siitä, mihin luterilaisessa Suomessa on totuttu. Usko ei ole Augustinukselle niinkään luottamusta Kristuksen ristinuhriin vaan ”sen myöntämistä, että sana on tosi”, ja ”myöntäminen taas on tahdon toiminto”.

Usko on Augustinukselle hyvin keskeisesti älyllistä myöntymystä, ja myöhemmässä teoksessaan De praedestinatione sanctorum (428/429) hän määritteleekin uskon ”myöntymyksellä ajattelemiseksi” (cum assensione cogitare) (Praed. sanct. 2,5). Tässä hänen taustallaan vaikuttaa hyvin merkittävällä tavalla stoalainen filosofia, mutta tässä yhteydessä Augustinuksen filosofisten taustavaikutteiden läpikäyminen johtaisi sivuraiteille. Olen kirjoittanut aiheesta tarkemmin täällä.

Usko on tahdon toimintona ”voimassamme ja vallassamme” (Henki ja kirjain 31,54), mutta samaan hengenvetoon Augustinus kuitenkin lisää, että siihenkin pätee sana: ”Mitä sinulta on, mitä et ole saanut?” (1. Kor. 4:7). Vaikka siis usko onkin ihmisen tahdon toiminto, se on lopulta myös Jumalan lahja.

Vaikka Augustinus puhuu Hengessä ja kirjaimessa paljon uskosta, se ei ole hänen pelastusopillisen ajattelunsa keskiössä. Augustinuksen esityksessä armon, tahdon ja uskon välinen yhteys jää pikemminkin hyvin epäselväksi. Toisaalta usko on tahdonalaista toimintaa, ja tahto uskoa saadaan puolestaan Jumalalta (Henki ja kirjain 34,60). Toisaalta uskolla otetaan vastaan armo, joka vapauttaa tahdon (Henki ja kirjain 30,52). Tämä sekavuus johtuu nähdäkseni siitä, että siinä missä armolla ja sen herättämällä rakkaudella on Augustinuksen pelastuskäsityksessä keskeinen rooli, usko jää tässä kuviossa hieman ylimääräiseksi. Vaikuttaakin siltä, että usko on Augustinuksen vanhurskauttamispohdinnoissa mukana lähinnä siksi, että se kuuluu niin vahvasti Paavalin vanhurskaudesta puhuvaan kielenkäyttöön.

Me emme siis tee vapaata ratkaisuvaltaa tyhjäksi, mutta meidän sielumme kiittää Herraa, se ei unohda hänen lahjojaan, ei ole piittaamatta Jumalan vanhurskaudesta eikä koeta pystyttää omaansa, vaan se uskoo häneen, joka vanhurskauttaa jumalattoman, ja se elää uskosta kunnes pääsee näkemiseen, nimittäin siitä uskosta, joka vaikuttaa rakkauden kautta. Se rakkaus vuodatetaan sydämeemme, ei riittävän oman tahdon eikä lain kirjaimen kautta, vaan Pyhän Hengen kautta, joka on meille annettu. (Henki ja kirjain 33,59)

Augustinus puhuu Paavalia seuraten uskosta ja vanhurskauttamisesta, mutta tärkeimmässä ja selkeimmässä roolissa hänen pelastuskäsityksessään ovat Pyhä Henki, armo ja rakkaus. Augustinus myös selvästi näkee vanhurskauttamisen efektiivisenä prosessina, jossa ”Jumala vanhurskauttaa pyhiänsä heidän kilvoitellessaan tämän elämän kiusauksissa siten, että hän suo runsaita lahjoja niille, jotka pyytävät ja antaa lempeästi anteeksi niille, jotka tunnustavat syntinsä” (Henki ja kirjain 36,65).

Anakronismin vaara ja aikamme haaste

Henki ja kirjain (Aurinko kustannus 1982)

Vaikka Augustinuksen jälkeinen katolinen teologia seuraakin häntä monessa kohtaa, on vastustettava kiusausta lukea myöhempiä opinkehityksen vaiheita ja kysymyksenasetteluita hänen ajatteluunsa. Siinä missä Augustinus näet kehitti selkeän armo-opin, hän ei suoraan vastaa 1500-luvun vanhurskauttamisopillisiin kiistakysymyksiin. Hän ei tee jäsenneltyä teoriaa esimerkiksi siitä, missä suhteessa Kristuksen ansiot ovat vanhurskautettuun. Pelagiolaiskiistassa kyse ei ollut siitä, pitääkö kristityn tehdä hyviä tekoja tai täyttää laki pelastuakseen, vaan pikemminkin siitä, tarvitseeko hän siihen armon apua vai ei.

Augustinuksen päähuomiona Hengessä ja kirjaimessa kuten suuressa osassa muutakin hänen kirjallista tuotantoaan on armon välttämättömyys ja kaikenkattava edeltäkäyvyys suhteessa syntiseen ihmiseen. Vain tämä armo mahdollistaa hyvän kristillisen elämän, joka Pelagiuksen ja hänen kannattajiensa mukaan onnistuu pelkällä luonnollisen vapaan tahdon päätöksellä.

Vaikka siis näiden kahden askeettisen kirkonmiehen kiista on muovannut läntistä teologiaa huomattavasti, on syytä varoa katsomasta näitä herroja myöhemmän dogminkehityksen valossa. Sen sijaan voimme hyvinkin pohtia Augustinuksen opetusta omaa uskoamme ja kokemustamme vasten. Voisimmeko mekin Pyhän Hengen avulla ihastua rakkauden lakiin niin, että eläisimme sitä iloisesti todeksi? Ehkä tässä vaiheessa Augustinuksen opetuksen pohtiminen muuttuu rukoukseksi Pyhälle Hengelle, ilon ja rakkauden lähteelle.

Mainokset

13 comments

  1. ”Ehkä tässä vaiheessa Augustinuksen opetuksen pohtiminen muuttuu rukoukseksi Pyhälle Hengelle, ilon ja rakkauden lähteelle.”

    Voit varmaan tarkentaa, että muuttuuko rukous:
    a) meidän rukoukseksi, joka osoitetaan Pyhälle Hengelle
    vai
    b) Pyhän Hengen rukoukseksi meissä

    Kiitos, jos voit selventää!

    Tykkää

    1. Hei, Reijo ja kiitos kysymyksestäsi!

      Sanoisin, että sekä että. Rukous on meidän omaa toimintaamme, mutta Pyhän Hengen vaikuttamaa. Lisäksi Pyhä Henki myös rukoilee puolestamme ”sanattomin huokauksin” (Room. 8:26).

      Tykkää

      1. Eetu,

        Olisin hieman kriittinen vastaukseesi. Uskon, että sallit sen!

        Kirjoituksessasi muotoilet rukouksen suunnatuksi Pyhälle Hengelle. Pyhä Henki on kuitenkin se osa Jumalaa, joka kirkastaa Kristusta. Pyhä Hengen kautta Jeesus vaikuttaa meissä, uskovissa, kaiken tahtomisen ja tekemisen ja voi vaikuttaa vain niinkuin kirjoitettu on, koska on osa Jumalaa ja Hän ei itseään kieltää saata.

        Joh.16: 14 Hän on minut kirkastava, sillä hän ottaa minun omastani ja julistaa teille.

        Pyhä Henki ottaa Jeesuksen/Jumalan omasta ja antaa uskoontulleille. Pyhältä Hengeltä eikä Pyhää Henkeä rukoilla. Rukoilemme Jumalaa Jeesuksen työn tähden, Jeesuksen nimessä, koska Jeesus on ainoa välimies

        Tykkää

      2. Sallin toki kritiikin, mutta minun täytyy puolestani olla hieman kriittinen sinun vastaustasi ja tätä koko keskustelua kohtaan.

        1) Itse kommenttiisi sanoisin, että käsityksesi rukouksesta on mielestäni tarpeettoman ahdas. En näe mitään syytä siihen, miksi Pyhää Henkeä ei voisi rukoilla antamaan meille voimaa ja viisautta toimia Jumalan tahdon mukaisesti. Toki tämä rukous on Pyhän Hengen vaikuttamaa, mutta tämä ei nähdäkseni muuta asiaa mitenkään.

        2) En pidä oikein mielekkäänä saivartelua yhdestä lauseesta, joka ei edes varsinaisesti liity itse artikkelini pääaiheeseen.

        Tykkää

      3. Raamattu eli Kirjoitukset ovat se tasainen suora Tie, joka kulkee korkealla ja sopiva tie kulkea vanhurskautetuille. Siltä ei eksy, ei edes hullu. Se ei ole “ahdas”, vaikka se on KAITA tie. Sille tielle käydään ahtaan portin kautta. On toinen tie, joka on riittävän lavea kaikkeen.
        On valitettavaa, jos koet ahtaaksi Kirjoitukset, koska vain niissä on totuus ja Totuus.

        Jeesus lupasi Opastajan, joka on ohjaava kaikki oikeaan, joissa Pyhä Henki saa sijan, eli asunnon. Jeesus itse toimii Pyhän Hengen kautta, eikä näin ollen voi tehdä poikkeuksia Itsensä/Sanan kanssa. Siksi vain Jeesuksen oma voi rukoilla niin, että se taivaassa kuullaan.

        Sinun kirjoituksesi on pitkä, niinkuin tulee ollakin. Olen lukenut koko kirjoituksesi huolella. Rasmus sanoitti mielestäni olennaisen, eli “pelastuksesta puhuvilla ei ole sanansijaa”.

        En käsittääkseni, saivartele. Paremminkin otan esille olennaisen, joka tiivistyy: “ketä rukoillaan”.

        Tykkää

      4. Asia harvinaisen selvä. Mielestäni tämä ei ole oikea paikka tällaiselle pitkälle teologiselle väännölle, enkä muutenkaan ole kovin innostunut käymään tämäntyyppistä keskustelua. Siispä toivotan hyvää jatkoa ja siunausta!

        Tykkää

  2. Kiitos erinomaisesta artikkelista, mielenkiintoista lukea Lutherin ajatusten augustinolaisita juurista. Hän ei tosiaan tyhjiöön syntynyt, vaan vaikutteet ovat selvät. Kun en ole teologi, niin saamani käsitys näistä asioista jää väistämättä aina melko epämääräiseksi – pelastutaan armosta ja uskosta ja hyvät teot kuuluvat pakettiin jotenkin monimutkaisemmassa mielessä. Vaikken itse osaa kovin pikkutarkasti pelastusopillisiin kysymyksiin paneutua, niin niitä koskevat suuret riidat ovat ymmärrettäviä, kun kyseessä on kuitenkin painoarvoltaan vakavin mahdollinen asia mitä on, siis kuolemattoman sielumme lopullinen päämäärä.

    Surulliseksi vetää ihmiskunnan tämänhetkinen tila, jossa pelastuksesta puhuvilla ei ole paljonkaan sanansijaa. Nyt eivät väittelyt pelastuksen ehdoista vaakakupissa paina, pikemminkin kilpaillaan parhaista paikoista helvettiin. Käytännössä maallistunut kristinusko on muodottomaksi vääristynyttä armoa ilman minkäänlaista uskoa negatiivisen tuonpuoleisen kokemuksen mahdollisuuteen. Olemme kaikki matkalla kohti Jumalan lämmintä syliä, jossa hän hyväksyy jokaisen sellaisena kuin on. Meille tärkeintä on miettiä materiaalisen rikkauden reilua allokointia tässä ja nyt globaalissa naapurustossamme, jossa jokaisella on 7,6 miljardia lähimmäistä. Materiaan lukeutuvat myös ruumiimme, joita ei voi käyttää väärin, kunhan niitä käytettäessä tai muokattaessa on kyse suurista asioista kuten seksuaaliterveydestä tai identiteetin toteuttamisesta. Lista moderneista heresioista on loputon.

    Tuntuu siltä, että synti on määrältään nykyaikana niin astronomisissa sfääreissä, että on melkeinpä samantekevää mitä pelastusoppia noudatamme, kunhan rukoilisimme edes jonkin sorttista katumusta kohdallemme. Meitä riivaa sairaalloisen sokea ylpeys, jolle kaikki pelastusopit ovat harhaoppeja, sillä ne implikoivat että todella on olemassa pelastus ja kadotus, ihmiselämän järisyttävin lopullinen erottelu, joka asettaa meidät jostakin tekemästämme tai tekemättä jättämästämme vastuuseen. Mikäs vielä ylpeydellemme sen raivostuttavampaa kuin ajatus, ettei meitä pelasta edes meille kuuluvat oikeudet, kuten modernissa maailmassamme, vaan oikeuden sijasta käynyt todellinen armo.

    Liked by 1 henkilö

    1. Hei Rasmus! Kiinnostava analyysi aikamme tilasta.

      Toisaalta sanoisin optimismin hengessä, että kaikkina aikoina on ollut hyvät ja huonot puolensa. Myös joinain aiempina aikoina kirkko ja uskovat ovat olleet pieni ja vainottu vähemmistö. Ja toisaalta silloin kun kirkko oli enemmistö, sen sisäinen tila ei aina ollut järin hyvä.

      En suinkaan yritä kiistää aikamme vakavia virheitä ja harhaoppeja, mutta mielestäni niistä huolimatta myös tänä päivänä on paljon todella hyviä ihmisiä. Myös nöyriä, totuutta etsiviä.

      Tykkää

      1. Hei isä Oskari,

        Näinhän se todella on, liika synkistely on epärealistista. Olin varmaan aika suorapuheinen kommentissani, joka voi sitten aikamme ekumeenisessa hengessä olla melko jyrkän kuuloinen. Meillä tosiaan on paljon hyvää tässä ajassa ja jos synnistä puhun, niin toivottavasti onnistun suorapuheisuudestani riippumatta lukemaan itseni siihen syyllisten piiriin, jopa sinne pussin pohjalle. Siksi yritän puhua aiheesta monikon ensimmäisessä persoonassa.

        Kuitenkin olen sitä mieltä, että eri aikakausien välillä ei vallitse relativistinen tasa-arvo, siis siinä mielessä että syntisten ja pyhien määrä olisi aikakauteen katsomatta vakio, vaan on aikoja ja paikkoja, joissa hengellisten hälytyskellojen pitäisi soida muita rivakammin, tosin varmasti aina rivakasti. On hyvin vaikea arvioida, mikä on meidän aikamme ja yhteisömme ”syntisyyden aste” verrattuna johonkin toiseen aikaan ja paikkaan. Sellaisista asioista ei juuri tilastoja kerätä, varsinkaan kun synnin syvin olemus kätkeytyy jokaisen ihmisen sydämeen, jonne tilastolliset mittarit eivät ylety. Mutta uskon, että tietty synnin gradientti (anteeksi moinen matemaattinen mielikuva) voidaan sielun silmin nähdä, siis se suunta johon hyvän ja pahan monimuotoisessa maastossa edetenemme yhteisönä. Minulle tärkein indikaattori tästä hälyttävästä suunnasta on yleinen individualistisen ylpeydentunteen voimistuminen ja erityisesti uuden elämän vieroksunta, siis perheen perustamisen kohtuuton vaikeus ja keskimääräisen lapsiluvun pienuus. Tähän kuvioon liittyy myös lasten ja nuorten moraalisen kasvatuksen jättämättä tekeminen.

        Positiivisena loppuajatuksena: uskon ja tiedänkin, että tässä ajassa vaikuttava Jumalan armo vastaa määrältään eksyneisyyttämme. Hän kalastelee meitä tuolta myrskyluodoilta parhaansa mukaan.

        Tykkää

      2. Hei Rasmus, ja kiitos jälleen kommentistasi!

        Kysymys siitä, onko syntisten ja pyhien määrä aikakauteen katsomatta vakio on mielenkiintoinen, vaikka siihen ei voikaan saada varmaa vastausta vasta kuin esiripun tuolla puolen. Itse olen ollut taipuvainen ajattelemaan, että se on, jos ei nyt ihan vakio, niin ainakin melko vakaa. Perustelisin tätä sillä, että vaikka ihminen olisikin tietoinen historiasta, hänen oma kokemuksensa ja perspektiivinsä rajoittuu hänen omaan nykyhetkeensä ja kontekstiinsa, josta käsin hän tulkitsee menneisyyttä. Hän ei siis voi jakaa menneiden aikakausien huolia ja ajattelutapoja, mikä tarkoitaa sitä, että eri aikojen tilanteen erilaisuus ei välttämättä ole suhteessa ihmisten eksistentiaalisen tilanteen erilaisuuteen.

        Tarkoitan tällä sitä, että menneinä aikakausina, joina Euroopassa vallitsi kristillinen yhtenäiskulttuuri ihmisen sydän oli omassa kontekstissaan yhtä paha kuin nykyaikaisen maallistuneen länsimaisen. Tämä johtuu siitä, että nämä molemmat ihmiset ovat tiukasti kiinni omassa kontekstissaan, eikä näiden ihmisten kokemuksia ja mielenmaisemaa voi täysin verrata, koska kukaan ei voi päästä kurkkaamaan oman mielenmaisemansa ulkopuolelle.

        Vaikka nyt on asiat monella tavalla hunningolla, myös keskiajalla petettiin puolisoita ja pidettiin rakastajattaria. Lisäksi keskiaika ja varhaismoderni aika olivat kristillisestä yhtenäiskulttuurista huolimatta hyvin paljon väkivaltaisempaa ja raaempaa aikaa kuin meidän omamme (ainakin länsimaissa).

        Vaikka ihmisen olemassaolo ja ajattelu on aina historialliseen kontekstiin sidottua, syntisyys ja pyhyys näyttävät jollakin tapaa ylittävän tämän todellisuuden ja vallitsevan ihmisten keskuudessa suhteellisen vakaina eri konteksteissa ja eri muodoissa. Tämä johtunee siitä, että synnissä ja pyhyydessä on kyse ihmisen suhteesta ikuiseen ja ajattomaan Jumalaan, joka kutsuu jokaista kunkin omassa ajassa ja tilanteessa.

        Tässä joitain pohdintojani aiheesta. Nämä eivät ole ehdottomia kantojani, vaan alustavia mietintöjä, joissa voin olla hyvin väärässäkin.

        Tykkää

      3. •Korjaan, siis syntisten määrä tietenkin kasvaa väkiluvun mukaan :) Mutta synnin määrä ei välttämättä sellaista lakia noudata. Toki puhe määristä on vain luonnontieteellinen mielikuva, parempi olisi puhua laaduista ja paras pysyä teologian käsitteistössä näissä aiheissa.

        Tykkää

      4. Hei Eetu,

        Tosiaan tämä on hyvin mielenkiintoinen kysymys, ajan ylittävä Jumala on hyvin haastava ja kiehtova aihe, enkä näkisi mitenkään mahdottomana etteikö synnillä olisi jokin kuvaamasi kaltainen syvällinen yhteys tähän ajattomuuteen.

        Ainakin syntitietoisuus ei tunnu olevan aina ja kaikkialla sama. Ja synnin unohtaminen vaikuttaisi olevan syvällisesti yhteydessä Jumalan unohtamiseen, mistä Solženitsyn taisi maailmaa varoittaa. Voi tosiaan olla että (johtuen sen piilotetusta tai ajattomasta luonteesta) synti ei juurikaan vähene tai kasva, mutta siitä puhumisen vähentäminen johtaa kuitenkin johonkin ongelmiin, kuten katumuksen vähenemiseen? Tietenkin katumukseen ei johda pelkkä käsitys synnistä, joka on hyvin lamaannuttava tieto, ellei tiedä samalla myös armosta, joka tavallaan mahdollistaa katumuksen.

        Liked by 1 henkilö

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s