Teesejä Raamatusta: Kristus keskiössä – tulkitsija kehällä?

Isä Oskari Juurikkala on käsitellyt blogillamme jo kahta Perussanoman Uskonpuhdistuksen sanoma tänään –sarjaan kuuluvaa teosta: Anni Maria Laaton Teesejä kirkosta ja Simo Peuran Teesejä ehtoollisesta. Nyt on vuorossa sarjan kolmas osa: Åbo Akademin dogmatiikan dosentti Leif Eriksonin Teesejä Raamatusta.

Aihe on todella kiinnostava katolilais-luterilaisen keskustelun kannalta, mutta tässä kirjassa näkökulma ei ole ekumeeninen. Erikson omistaa teoksensa nimenomaan reformaattori Martti Lutherin (1463–1546) raamattunäkemyksen esittelemiseen, mikä on toki luonteva ratkaisu näin reformaation merkkivuonna.

Vaikka kyseessä on siis yhden teologin yksityisen ajattelun esittely, on kirja kuitenkin kiinnostava myös katolisesta näkökulmasta: Lutherin ajattelu Raamatusta on jättänyt vahvan leimansa hänen jälkeiseensä protestanttiseen teologiaan, ja sillä on suuri vaikutus tärkeisiin ja vaikeisiin ekumeenisiin kysymyksiin Raamatun ja tradition välisestä suhteesta ja kirkon opetusviran auktoriteetista.

Teoksessaan Erikson pyrkiikin osoittamaan että Lutherin raamattukäsitys on relevantti myös nykyajan ihmisille pohtimalla jokaisen teesin lopuksi ajankohtaisia haasteita ja mahdollisuuksia.

Eriksonin teesit ovat:

  1. Kätketty Jumala ilmoittaa itsensä
  2. Raamattu on Jumalan auktoritatiivinen sana
  3. Raamattu on elävä ja vaikuttava armonväline
  4. Kristus on Raamatun keskus
  5. Raamattu on selkeä sekä ulkoa että sisältä
  6. Ulkonainen sana kantaa sisäistä sanaa
  7. Uskomme lihaksi tulleeseen Sanaan että kirjoitettuun sanaan
  8. Raamattu on oman itsensä tulkki
  9. Raamattu ja traditio kuuluvat yhteen
  10. Luther sovelsi Lectio Divinaa hengellisessä elämässään

Martti Luther (1483-1546)

Osaan näistä teeseistä myös katolinen lukija voi yhtyä: esimerkiksi teesit 1, 2, 3, 4, 7 ja 9 eivät ole katolisen uskon kannalta lainkaan ongelmallisia, joskin Lutherin niitä koskevassa ajattelussa voi tulla esiin näkemyksiä, joihin on syytä suhtautua kriittisesti.

Vaikka Eriksonin esitys on hyvin luterilainen ja monin paikoin sävyltään puolusteleva, siinä tulee väläyksittäin esille myös Lutherin yllättävän katolinen puoli, jota ei yleensä tule ajatelleeksi. Tiesitkö esimerkiksi, että Luther uskoi Tuomas Akvinolaista (1225–1274) seuraten olemassaolon analogisuuteen (analogia entis) (s. 10), jota myöhemmät protestanttiset teologit, kuten Karl Barth (1886–1968), ovat pitäneet suorastaan antikristuksen keksintönä?

Yksin Raamattu?

Puhuttaessa Lutherin raamattukäsityksestä lienee mahdotonta olla mainitsematta yksin Raamattu -periaatetta. Perinteisen luterilaisen muotoilun mukaan tämä periaate tarkoittaa, että ”Pyhä Raamattu säilyy ainoana tuomarina, sääntönä ja ohjeena. Se on ainoa koetinkivi, jonka avulla kaikki opit on tutkittava ja arvioitava; se ratkaisee, ovatko ne hyviä vai pahoja, oikeita vai vääriä.” Muut tekstit, kuten varhaisen kirkon uskontunnustukset, ovat puolestaan ”ainoastaan uskon todistuksia ja julkilausumia, jotka osoittavat, kuinka kunakin aikana eläneet opettajat ovat Jumalan kirkossa ymmärtäneet ja tulkinneet Pyhää Raamattua kiistanalaisten opinkohtien osalta ja kuinka raamatunvastainen oppi on hylätty ja tuomittu.” (Yksimielisyyden ohje, Tiivistelmä, 3).

Erikson kirjoittaa yksin Raamattu-periaatteen suhteesta muihin perinteisiin auktoriteetteihin seuraavasti:

Taistelussaan Rooman kirkkoa ja hurmahenkiä vastaan Luther viittasi koko ajan Raamatun sanaan. Hän korosti ”yksin Raamattua” (sola scriptura), mutta myönsi, että vanhat kirkkoisät, varsinkin Augustinus, olivat kirjoittaneet paljon hyvää. Kun Luther vetosi kirkolliskokouksiin, hän toteaa, että nekin voivat erehtyä ja että niin on myös tapahtunut. Loppujen lopuksi kaikki inhimilliset auktoriteetit olisi Lutherin mukaan alistettava Jumalan sanan alle. (s. 14)

Tästä tulee ilmi erittäin tärkeä seikka yksin Raamattu -periaatteen ymmärtämiseksi: se ei hylkää traditiota sinänsä, mutta asettaa Raamatun uskon ainoaksi sitovaksi auktoriteetiksi, jonka avulla arvioidaan ”inhimillisiä auktoriteetteja”. Näin ollen ”yksin Raamatulla” ei tarkoiteta sitä, että esimerkiksi kaikkien teologisten termien tai jumalanpalveluselämän muotojen pitäisi olla Raamatussa sellaisenaan, vaan että niitä arvioidaan kriittisesti Raamatun perusteella. Erikson korostaa tätä teesissä 9:

Luther ei korostanut Raamatun auktoriteettia sillä tavoin, että hän olisi päätynyt yltiöprotestanttiseen antitraditionalismiin. Hän eli mukana teologiassa, rukouksissa ja kirkossa, jossa hän eräänä päivänä keksi uudelleen Kristus-evankeliumin ja sai maistaa esimakua paratiisin iloista. Sekä Luther että Melanchton korostivat, etteivät he tuoneet uusia oppeja kirkkoon, vaan että he halusivat palata alkukirkon sanomaan ja käytäntöön. He väittivät, että roomalaiskatolinen kirkko jatkuvasti oli tuonut uutuuksia ja harhaoppeja kirkkoon ja että he itse edustivat oikeaa raamatullista kirkkoa. (s. 57)

Luther katsoi siis edustavansa oikeaa, Raamatun kanssa sopusoinnussa olevaa kristillistä traditiota, jonka ytimessä on Kristus-evankeliumi, jonka hän ”keksi uudelleen”.

Katolisesta näkökulmasta tämä Raamatun asettaminen traditiota ja katolisen kirkon opetusvirkaa vastaan on kuitenkin väärä lähestymistapa, sillä sen mukaan traditio on avain Raamatun arvovaltaiseen kristilliseen tulkintaan, joka on alusta lähtien kuulunut viime kädessä kirkon opetusviralle. On myös syytä huomata, että katolisestakaan näkökulmasta ”inhimillisten auktoriteettien alistaminen Jumalan sanan alle” ei ole mikään ongelma. Vatikaanin II kirkolliskokouksen sanoin:

[Kirkon] opetusvirka ei ole Jumalan sanan yläpuolella, vaan se palvelee sitä opettaen ainoastaan, mitä sille on uskottu, sillä Jumalan käskystä ja Pyhän Hengen avulla se kuuntelee tätä sanaa hartaasti, säilyttää sen pyhänä ja selittää sitä uskollisesti ammentaen tästä yhdestä uskon talletuksesta kaiken, minkä se Jumalan ilmoittamana uskottavaksi asettaa. (Dei Verbum, 10)

Vaikka inhimillinen todellisuus ei ole aina näyttänyt yhtä ruusuiselta kuin edellä lainaamassani kohdassa, tämä kuvaus osoittaa kuitenkin, kuinka Raamatun, tradition ja opetusviran välisen suhteen tulisi katolisen opin mukaan toteutua.

Raamattu – selvä kuin pläkki?

Lutherin saksankielinen raamatunkäännös vuodelta 1534

Raamatun suhteen katolisesta näkökulmasta tärkeä kysymys onkin, kenellä on oikeus tulkita Raamattua sitovasti ja arvovaltaisesti. Luterilaiset ovat puolestaan pitäneet lähtökohtanaan sitä, että Raamattu on selkeä, eikä näin ollen tarvitse itsensä ulkopuolista tulkinta-auktoriteettia. Eriksonin teesit 5, 6 ja 8 liittyvätkin juuri ajatukseen Raamatun selkeydestä.

Lutherille Kristus, tarkemmin sanottuna evankeliumi syntien anteeksiantamisesta yksin uskosta (sola fide) yksin Kristuksen tähden (solum propter Christum), oli Raamatun keskus. Koko Raamattu osoittaa Kristukseen ja tämä periaate on myös avain kaikkeen raamatuntulkintaan. Yksittäisiä raamatunkohtia arvioitaessa tärkein kysymys Lutherin mukaan on, ”ajaako se Kristusta” (Christum treiben). Erikson esittää tässä yhteydessä valaisevan Luther-sitaatin:

Tämä on myös kaikkien kirjojen arvostelun oikea koetinkivi, kun nähdään esittävätkö ne Kristusta vai eivät. Mikä ei opeta Herraa Kristusta, ei ole apostolista, vaikka sitä julistaisi Pietari tai Paavali. Vastaavasti, mikä julistaa Kristusta on apostolista, vaikka julistajana olisi Juudas, Hannas tai Herodes. (WADB, 7:385:19–32) (s. 27)

Tämän Kristus-periaatteen valossa koko Raamattu on Lutherin mukaan selvä kirja, joka ”tulkitsee itse itsensä”. Koko Raamatulla on hänen mukaansa selvä sanoma, jonka valossa tulee tulkita ne kohdat, jotka ensisilmäyksellä vaikuttavat olevan sen kanssa jännitteessä tai jopa ristiriidassa.

Näin ollen Luther saattoi sanoa raflaavaan tyyliinsä jopa: ”jos vastustajat ajavat Raamattua Kristusta vastaan, silloin me ajamme Kristusta Raamattua vastaan” (WA 39 I, 47–48). Tämä ei tarkoita, että Luther olisi tietoisesti pyrkinyt vääristelemään Raamattua, vaan että hänen mukaansa Raamatun itsensä selvästä sanomasta voidaan olla varmoja, vaikka jokaista luterilaista vanhurskauttamisoppia vastaan esitettyä raamattuargumenttia ei pystyttäisikään aukottomasti kumoamaan.

Luther ja hermeneuttinen kehä

Voidaan kuitenkin varsin luontevasti kysyä, tekeekö tämä tulkintatapa oikeutta itse tekstille. Erikson kirjoittaa tämän tulkintaperiaatteen käyttöön liittyvistä ongelmista:

Usein käy niin, että kristityt, jopa taitavat teologit, vetävät vääriä johtopäätöksiä Christum treiben -ilmaisun merkityksestä. He käyttävät ilmaisua suodattimena voidakseen kätevästi ohittaa sellaiset raamatunkohdat, jotka eivät ole poliittisesti korrekteja. Tällainen tapa johtaa subjektiivisiin tulkintoihin ja ratkaisuihin siitä, mikä ”ajaa Kristusta” ja mikä ei. Kristuksen pitää saada olla tulkintaperiaate, ei suodatin, mitä tulee raamatullisiin totuuksiin Jumalasta, elämästä ja ihmisestä. (s. 31)

Tästä herää kysymys, kuinka tämä päti Lutheriin itseensä. Jonkun mielestä voi nimittäin näyttää siltä, että Luther projisoi Raamattuun omia näkemyksiään ja moukaroi itselleen hankalat raamatunkohdat omaan teologiseen visioonsa sopiviksi. Ero tulkinnan ja ”suodattamisen” välillä onkin nähdäkseni jokseenkin keinotekoinen, sillä nimenomaan tulkintaan kuuluu, mille kohdille annetaan teologista painoarvoa ja mille ”nostetaan hattua”.

Erikson käsittelee tätä luterilaisille (mielestäni) kiperää kysymystä erityisesti teeseissä 4 ja 8. Hänen esittämässään ratkaisussa on kuitenkin toivomisen varaa. Eriksonin mukaan Luther ei nimittäin liiku hermeneuttisessa kehässä, ”koska reformaattori on löytänyt tämän keskuksen juuri Raamatusta” (s. 30). Ruotsalaista teologia Sven Ingebrandia (1920–2004) lainaten Erikson korostaa, että ”ne arvostelevat lausunnot, jotka Luther joistakin raamatunkirjoista esittää, eivät pohjaudu hänen omaan sattumanvaraiseen mielipiteeseensä, vaan ne perustuvat sille, mitä Raamattu hänen mukaansa opettaa” (s. 31).

Tämä vastaus ei kuitenkaan vastaa mitenkään itse ongelmaan, vaan pelkästään toistaa luterilaisen kannan. Se, että Lutherin teologiset ideat, joiden valossa hän Raamattua tulkitsee, perustuvat Raamattuun, ei millään muotoa ratkaise ongelmaa. Kuka tahansa voisi väittää oman teologiansa nousevan Raamatusta ja olevan sopusoinnussa sen kanssa. Totta kai Lutherin raamatuntulkinta perustuu sille, mitä Raamattu hänen mukaansa opettaa.

Nähdäkseni on kuitenkin selvää, ettei kukaan voi lähestyä Raamattua sellaisenaan, vaan kaikkien tulkintoja ohjaavat tietyt ennakkokäsitykset. Tämän tosiasian suhteen Erikson on hieman kaksiselitteinen. Toisaalla hän sanoo, että Luther luki Raamattua ilman ennakkokäsityksiä (s. 16), mutta myöhemmin hän kirjoittaa realistisemmin: ”Jokainen, joka tulkitsee Raamattua, tekee sen esiymmärryksestään käsin. Luterilainen esiymmärrys määräytyy kirkon yhteisestä uskosta, ja sillä on uskonnollinen päämäärä” (s. 60).

Toisaalta Erikson siis puolustaa näkemystä, että Luther ”keksi uudelleen” Raamatun itsensä aidon merkityksen, missä hän selvästi olettaa, että Luther pystyi lähestymään Raamattua sellaisenaan. Toisaalta hän kuitenkin myöntää, että jokainen (ilmeisesti myös Luther) tulkitsee Raamattua omasta esiymmärryksestään käsin. Tässä perinteisellä luterilaisella opilla Raamatun selkeydestä on melkoinen uskottavuusongelma.

Lopuksi

Vaikka siis Lutherin ajattelulla on selkeät puutteensa, Raamatun arvovallan korostaminen ja pyrkimys koetella kaikkea teologiaa Raamatun valossa ovat erittäin tärkeitä periaatteita, jotka on syytä pitää jatkuvasti mielessä. Tämä korostus onkin mielestäni reformaation positiivista antia, vaikka katolisesta näkökulmasta katsottuna se ei löytänyt reformaatiossa tasapainoista kokonaisratkaisua.

Yksin Raamattu-periaate näyttää johtavan vääjäämättä subjektivismiin, ja näin oli myös Lutherin kohdalla. Se, että yksi teologi ”keksii uudelleen Kristus-evankeliumin”, ei vaikuta kovin uskottavalta varsinkaan kun ottaa huomioon, että Kristus on antanut sen pysyväksi aarteeksi kirkolleen, jota hänen lupauksensa mukaisesti eivät tuonelan portit voita (Matt. 16:18).

Kuten aiemmin lainaamastani Vatikaanin II kirkolliskokouksen dogmaattisen konstituution Dei Verbumin kohdasta voi nähdä, korostus Raamatun normatiivisesta roolista on jälleen terävöitynyt myös katolisessa kirkossa: kirkon ei tule asettua Raamatun yläpuolelle, vaan kuunnella tätä sanaa hartaasti ja säilyttää se pyhänä.

Advertisements

4 comments

  1. Hieno kirjoitus, Eetu. Analysoit lempeästi mutta tarkasti luterilaisen ratkaisun ongelmallisuutta. Oikeaa oivallusta oli, mutta tasapaino menetettiin – ja sehän on teologiassa vaikeinta. — Hauska kun lopussa kirjoitat: ”Se, että yksi teologi ”keksii uudelleen Kristus-evankeliumin”, ei vaikuta kovin uskottavalta…” Tämä oli kauan sitten (noin vuonna 2001) oma havaintoni, jonka vuoksi tulin pakanasta suoraan katolilaiseksi. Toki ymmärrykseni asiasta oli tuolloin varsin pinnallinen, mutta intuition ydin oli oikea.

    Liked by 1 henkilö

  2. Itse asiassa voisi lisätä, että hyvin raamattukeskeinen teologia oli juuri keskiajalle tyypillistä. Esimerkiksi Tuomas Akvinolaisesta on sanottu, että hän oli käytännössä hyvin lähellä jonkinlaista sola Scriptura -oppia – tietysti hän olisi ymmärtänyt sen sisällön toisin. Keskiajalla myös kirkkoisät yms. olivat tosi tärkeitä, mutta ei heitä yksittäin pidetty tietenkään erehtymättöminä. – Olisi hyvä auttaa luterilaisia ymmärtämään se, että sola Scriptura -oppi voi tarkoittaa aika erilaisia asioita, ja Lutherilla se sai radikaalin muodon (myös olosuhteista ja kiistoista johtuen), joka oli viimekädessä kestämätön (kuten artikkeli pyrkii osoittamaan).

    Tykkää

  3. Historian kulku on kyllä joskus paradoksaalista. Katolisessa teologiassa omaksuttiin kriittinen asenne tällaista raamattukeskeisyyttä vastaan oikeastaan vasta reformaation seurauksena. Keskiajalla oltiin paljon lähempänä luterilaisuutta. Juuri Lutherin ylikorostunut ja ongelmallinen asenne johti katolista teologiaa kohti toista ääripäätä. Vasta 1800-/1900-lukujen aikana on päästy takaisin oikeaan synteesiin.

    Tykkää

  4. Vielä yksi ajatus: ”Paluu juurille” eli alkukirkkoon? Kuten mainitsin ortodoksilehden ekumeenisessa jutussani (https://hapatusta.net/…/reformaation-merkkivuosi-on…/), tähän sisältyi se ongelma, että Lutherin käsitys alkukirkosta oli aika epätarkka – ja hänen omien, jo lukkoon lyötyjen valintojensa määrittämä. Mitä todella oli ”alkukirkon sanoma ja käytäntö” – tämä kysymys on huomattavan monimutkainen! (Eikä ole lopulta mitenkään selvää, että sitä tulisi joka asiassa pitää lopullisena sanana. Tästä tärkeä teema: Newman, Development of Doctrine… Jo kirjan johdannossa Newman pohtii havainnollisesti sitä, miten on käytännössä mahdotonta perustaa kaikkea pelkästään ”varhaisimpaan” kirkkoon.)

    Tykkää

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s