Mitä Trentossa tapahtui?

John O’Malley, S.J.

Trenton kirkolliskokous (1545-1563) tunnetaan aika laajasti nimeltä, mutta harvapa osaisi kertoa mitään yksityiskohtaista tästä katolisen kirkon konsiilista, jonka päätarkoituksena oli vastata reformaation haasteeseen kirkon uudistamiseksi.

Valikoituja Trenton konsiilin kaanoneita eli tuomiolauseita kierrätetään tiukemmissa luterilaisissa piireissä todisteina siitä, että Trento tuomitsi luterilaisen (lue: raamatullisen) opin ja osoitti siten edustavansa pahuuden voimia. Trento-kortti putoaa usein myös katolisten traditionalistien hihasta, mutta konsiilin historiaa ei näytä tuntevan juuri kukaan – se on ammattiteologien enemmistöllekin aivan hämärän peitossa.

Tähän on syynsä, kuten opin lukiessani kirkkohistorioitsija John O’Malleyn suhteellisen tuoretta kirjaa Trent: What Happened at the Council (Belknap Press 2013). Paolo Sarpin vuonna 1619 julkaistu Trenton konsiilin historia oli niin paavinvastainen, että se päätyi pian (Trenton sivutuotteena syntyneelle) kiellettyjen kirjojen listalle, eikä sen kumoamukseksi 1650-luvulla laadittu kardinaali Pietro Sforza Pallavicinon paavillinen vastine ollut yhtään sen puolueettomampi.

Ensimmäinen ja ainoa moderni, tieteellinen ja perusteellinen Trenton historia saatiin vasta 1950-1970-luvuilla, kun saksalainen kirkkohistorioitsija Hubert Jedin laati neljäosaisen, 2400-sivuisen mestariteoksensa. Sivumäärä selittää jo, miksei kovin moni ole lukenut opusta. Lisäksi englanniksi siitä on käännetty vain kaksi ensimmäistä osaa (viimeiset osat nimittäin valmistuivat sen verran myöhään Vatikaani II:n jälkeen, ettei Trento enää kiinnostanut).

Sitten vasta vuonna 2013 tuli O’Malley. Siinä on nyt n. 350 sivuun tiivistetty se, mitä Trenton konsiilissa tapahtui. Lukemalla kirjan pääsee nopeasti huipulle, tai no, miten sen nyt ottaa, kun toisaalta Jedinkin sanoi kirjoittelevansa kuin amatööri, sillä aineisto on niin valtavan laaja ja monimutkainen. Tähän kirjoitukseen poimin vain joitain suuntaviivoja, jotka voivat olla avuksi tämän historiallisen kirkolliskokouksen ymmärtämisessä.

Historiallinen ja teologinen tausta

Trenton katedraali

Trenton kaupunki kuuluu nykyiseen Italiaan, mutta siellä pidetyn konsiilin aikaan se kuului Pyhään saksalais-roomalaiseen keisarikuntaan ja sijaitsi paljon lähempänä keisarillista Innsbruckia kuin paavillista Roomaa. Keisari Kaarle V:n ja Rooman paavit olivatkin avainhahmoja konsiilin ympärillä pyörineessä poliittisessa sekamelskassa – täytyy muistaa, että paavi oli tuolloin myös maallinen monarkki valtiollisine alueineen, armeijoineen jne.

Paavin ja keisarin lisäksi poliittisella kentällä vaikuttivat Ranskan kuningas ja ottomaanien imperiumi sulttaaneineen. Trenton kirkolliskokouksen pitkän historian aikana nämä neljä valtaa elivät jatkuvassa jännitteessä, joka välillä purkautui myös sotina, kuka milloinkin kenen puolella ja ketä vastaan. Konsiilin alkaminen viivästyi, se hajotettiin kahdesti, ja lopulta se kiirehdittiin loppuun niin, ettei monista tärkeistä teemoista edes keskusteltu.

Teologisena taustana on nähtävä 1400-luvun konsiliaristiset kiistat eli suuri kysymys siitä, onko kirkolliskokous paavin yläpuolella vai toisinpäin. Paavit pelkäsivät konsiilia, konsiilin taas haluttiin olevan vapaa. Lutherin aikaiset ja jälkeiset paavit eivät olleet kauniisti sanottuna parhaita mahdollisia, ja konsiili saatiin kokoon liian myöhään, jotta läntisen kristikunnan ykseys olisi voitu pelastaa.

Tärkeitä tilastotietoja

Trenton konsiili. Etualan nainen symboloi riemuitsevaa kirkkoa. Maalaus on Santa Maria in Trastevere -kirkossa Roomassa.

Trento oli konsiilin aikaan 7000-8000 hengen kaupunki, jonka väkiluku kasvoi kirkolliskokouksen vaikutuksesta n. 2000 hengellä (piispat eivät suinkaan tulleet yksin – esimerkiksi paavin legaatin seurue oli 160 henkilöä) – vähän niin kuin Helsinkiin tulisi yhtäkkiä 150 000 konferenssivierasta majoitettavaksi (yksi akuutti kysymys oli, mistä löytyy tilat kaikille hevosille)!

Konsiilin aikaan katolisia piispoja oli maailmassa noin 700, ja heistä vain n. 200 osallistui säännöllisesti konsiilin istuntoihin. Parhaimmillaan kirkolliskokouksessa oli läsnä 280 piispaa, huonoimmillaan vain 15. Kvantitatiivisesti konsiili ei siis ole lainkaan verrattavissa vaikkapa Vatikaani II:n (yli 2000 piispaa) edustavuuteen ja ekumeenisuuteen.

Ekumeeninen Trento silti oli, ei pelkästään lopullisen kirkollisen ratifiointinsa ja reseptionsa nojalla vaan siinäkin mielessä, että sinne kutsuttiin katolisten piispojen lisäksi myös ortodoksisten ja orientaaliortodoksisten (koptit, Armenian kirkko) patriarkaattien edustajia (puolalaiset tosin estivät viestin perillemenon Moskovaan) sekä vieläpä luterilaisia teologeja, joita saapuikin paikalle toisella istuntokaudella 1550-luvun alussa.

Neuvottelut luterilaisten kanssa kariutuivat, kun yhteisistä pelisäännöistä ei päästy sopuun – erot olivat ehtineet kasvaa liian suuriksi. Lisäksi oli valitettavaa, ettei saksalaisia piispoja juuri tullut Trentoon, vaikka reformaatio kosketti nimenomaan eniten juuri Saksaa. Maksimissaankin saksalaisia oli läsnä 13, usein ei yhtään, kun italialaisten piispojen määrä oli 195, espanjalaisten 31, ranskalaisten (jotka saapuivat aika myöhäisessä vaiheessa) 27. Muista kansallisuuksista (hollanti, portugali, unkari, irlanti, puola) oli vain muutama kustakin.

Teemoja ja tekijöitä

Paavin ja keisarin välillä oli kiistaa siitä, pitäisikö kirkolliskokouksen käsitellä ensisijaisesti oppia (paavin kanta) vai kirkon uudistusta eli reformia (keisarin kanta). Päädyttiin kompromissiratkaisuun – käsiteltiin molempia, ensin aina tiettyä oppia ja sitten reformeja. Siksi Trenton asiakirjat tunnetaan reformi- ja oppidekreetteinä, joiden lisäksi ovat vielä kaanonit eli tuomiolauseet, joissa torjutaan väärinä pidettyjä oppeja (ks. juuri uudelleenjulkaistu suomennos).

Menettelytavassaan Trento teki historiaa parillakin tavalla. Ensinnäkin se päätti olla tuomitsematta ketään (kuten Lutheria) nimeltä, toisin kuin aiemmissa konsiileissa oli tehty. Ainoastaan tiettyjä tarkkoja väittämiä tuomittiin. Toiseksi Trento ei tyytynyt vain tuomioihin, niin kuin monet aiemmat konsiilit, vaan se esitti kirkon opin myös positiivisesti. Tässä mielessä erityisen huomionarvoinen on Dekreetti vanhurskauttamisesta.

Vanhurskauttaminen nähtiin aivan oikein reformaation teologian ydinkysymykseksi, ja vanhurskauttamisdekreettiin käytettiin kokonaiset seitsemän kuukautta. Se on konsiilin merkittävin teologinen tuotos. Vanhurskauttamisen lisäksi tärkeitä teologisia teemoja olivat Raamatun ja traditioiden (Trentossa monikossa) suhde, perisynti ja sakramentit. Valitettavasti kysymykset kiirastulesta, aneista ja pyhien kuvien kunnioittamisesta jäivät viime tippaan niin, että niistä hyväksyttiin vain hyvin lyhyet esitykset ilman kunnollista teologista keskustelua.

Canterburyn viimeinen katolinen arkkipiispa Reginald Pole

Trenton kirkolliskokouksessa teologit olivat piispojen ohella erittäin suuressa roolissa. Toisin kuin Vatikaani II:ssa, jossa teologit toimivat kulisseissa, Trentossa oppien käsittely alkoi teologien esitelmillä, joita piispat ensin kuuntelivat ja sitten kommentoivat. Teologit tulivat pääasiassa kerjäläisveljeskunnista kuten dominikaaneista ja fransiskaaneista. Lutherin oman sääntökunnan eli augustinolaisten yleisesimies Girolamo Seripando oli yksi konsiilin suurista nimistä. Toinen luterilaisia hyvin ymmärtänyt kirkonmies oli englantilainen kardinaali Reginald Pole, joka hävisi paavinvaalin vain yhdellä äänellä.

Kardinaali Pole korosti esimerkiksi sitä, että piispojen ei tulisi päätellä seuraavasti: ”Luther sanoi niin, siispä se on väärin.” Harhaoppikin kätkee sisäänsä aina jonkin totuuden. Vastaavasti serviitti-isä Bonuccio varoitti, ettei piispojen tulisi liian herkästi huutaa ”harhaoppia” tai ”liekkeihin”! Ironisesti eräs piispa syytti Bonuccioa kyseisen puheenvuoron jälkeen harhaopista. Toisen kerran konflikti johti nujakkaan, jossa yksi piispa veti toista parrasta.

Kysymys piispojen residenssistä ja työnkuvasta

Ehkä eniten aikaa ja energiaa kirkolliskokouksessa käytettiin 1500-luvulla yleisten kirkollisten väärinkäytösten setvimiseen. Ensisijainen ongelma oli se, että monet piispat keräsivät virkatuloja piispanviroistaan (monikko saattoi pitää paikkansa myös yhden piispan kohdalla: Lutherin piispalla oli esimerkiksi kolme piispanistuinta!), vaikka he eivät lainkaan asuneet hiippakuntansa alueella. He eivät ruokkineet laumojaan vaan viettivät ylellistä luksuselämää.

Tilanne tunnustettiin yleisesti vääräksi, mutta ongelmana oli se, että paavit olivat antaneet piispoille erivapauksia pitää useampaa hiippakuntaa tai nimittää sijaisen itselleen ja asua muualla. Kysymys väärinkäytöksistä laajeni siis heti kysymykseen paavin auktoriteetista, jonka kyseenalaistamista pelättiin. Suuri kysymys oli, onko piispalla jumalallisen lain nojalla velvollisuus asua hiippakunnassaan, vai onko kyseessä vain kirkollinen laki.

Jonkinlaisena kompromissiratkaisuna päädyttiin siihen, että vaikka asumiskysymyksestä ei suoranaisesti ole jumalallista ilmoitusta, niin lauman luona oleminen kuuluu perustavanlaatuisesti piispanvirkaan. Trenton konsiili käytti paljon voimia piispojen työnkuvan hahmotteluun, ja piispan ensimmäiseksi tehtäväksi nousi nyt evankeliumin julistaminen.

Mitä Trento teki ja jätti tekemättä

On syytä erottaa toisistaan Trenton kirkolliskokous ja monet ns. tridentiiniset ilmiöt eli Trentoon enemmän tai vähemmän läheisesti liittyneet kirkolliset päätökset ja uudistukset. Pian konsiilin jälkeen julkaistiin Tridentiininen uskontunnustus (1564), josta tuli katolisten pappien uskollisuudenvala vuosisadoiksi, Roomalainen katekismus eli ns. Trenton konsiilin katekismus (1566), Roomalainen messukirja eli ns. tridentiininen messu (1570), Raamatun uusi Vulgata-laitos (1592) sekä konsiilin tulkitsemisen ja kiellettyjen kirjojen listan kongregaatiot.

Trenton ja sen oheisilmiöiden sekoittaminen sekä se, ettei kirkolliskokouksen pöytäkirjoihin (acta) ollut yleistä pääsyä ennen 1800-luvun loppua, on johtanut moniin väärinkäsityksiin konsiilin päätöksistä. Monille tullee yllätyksenä esimerkiksi se, ettei Trento kieltänyt kansankielisiä Raamattuja (se vain vahvisti Vulgata-laitoksen luotettavaksi lähtökohdaksi kirkolliskokouksen keskusteluille) eikä kansankielisiä messuja (se vain vahvisti latinan sallittavuuden) eikä edes ehtoollista molemmissa muodoissa (itse asiassa se oli paikoin sallittua ja käytössä pitkälle 1600-luvulle asti).

Trenton konsiili ei myöskään päättänyt mitään pappisselibaatista vaan jätti kysymyksen auki. Kysymys ratkesi vasta, kun uusi paavi ilmoitti vastustavansa muutosta kyseisessä asiassa. Sen sijaan Trento teki kauaskantoisen uudistuksen päättäessään, että pätevään avioliittoon vaaditaan yleensä papin ja todistajien läsnäolo. Tarkoituksena oli poistaa väärinkäytös, jossa sala-avioliiton solminut mies kielsikin yhtäkkiä liiton olemassaolon ja jätti naisen ja lapset tyhjän päälle.

Nykyajan seurauksena tästä päätöksestä on se hankala tilanne, että katolinen kirkko pitää katolilaisten maistraatissa solmimia avioliittoja lähtökohtaisesti epäpätevinä, kun taas luterilaisten maistraatissa solmimaa avioliittoa pidetään lähtökohtaisesti pätevänä ja sakramentaalisena (he kun eivät ole katolisen kanonisen lain piirissä). Jo konsiilissa kysyttiin, voiko kirkko tehdä pätemättömäksi sitä, mikä aiemmin oli vain laitonta.

Lopuksi

Reformaation merkkivuonna on erityisen sopivaa perehtyä Trenton kirkolliskokoukseen, sillä se oli katolisen kirkon virallinen vastaus reformaation esiin nostamiin haasteisiin. Trenton konsiili määritti katolista kirkkoa seuraavat 400 vuotta aina Vatikaanin II kirkolliskokoukseen (1962-1965) saakka, jolloin monia Trentossa käsiteltyjä kysymyksiä uudelleenarvioitiin aivan uudenlaisessa tilanteessa.

Vatikaani II ja Trento eivät kuitenkaan ole sellaisia vastakohtia, joina ne on usein totuttu näkemään. Trentoa on ymmärrettävästi tulkittu sen oheisilmiöiden ja jälkivaikutusten kapeasta näkökulmasta, varsinkin kun sen historia monine avoimine kysymyksineen on ollut täysin hämärän peitossa. Nyt voimme nähdä, että Trento oli monessa mielessä hyvin samantapainen kirkolliskokous kuin Vatikaani II.

Trento

Trenton pyrkimyksenä olin alun perin pelastaa kirkon ykseys. Se kuunteli reformaattoreiden kritiikkiä ja omaksui heiltä myös vaikutteita omaan reformiohjelmaansa. Se ei halunnut tuomita ketään nimeltä, eikä muutenkaan pelkästään tuomita, vaan opettaa ja uudistaa. Se kehotti heti alkuun uskovia rukoilemaan päivittäin kirkon ykseyden puolesta, ja kun ykseys ei enää ollut näköpiirissä, se pani toimeen määrätietoisen uudistuksen kirkon sisällä.

Trento ei ollut eikä ole yhtä kuin koko katolisuus, mutta se on merkittävä katolisuuden merkkipaalu. Konsiili ei käsitellyt esimerkiksi lähetystyötä eikä paavin auktoriteettia, vaikka molemmat olivat 1500-luvulla kuumia ja ajankohtaisia kysymyksiä. Reformaattoreiden tavoin Trenton kirkolliskokous piti ylimpänä tavoitteenaan sitä, että kirkossa säilyisi ”puhtaana se Evankeliumi, joka profeettojen kautta oli luvattu (–) ja jonka Herramme Jeesus Kristus (–) omalla suullaan julisti ja jota hänen käskynsä mukaan hänen apostoliensa tuli saarnata kaikille luoduille pelastavan ja kaikkinaisen totuuden sekä kaiken moraalin lähteenä”.

Advertisements

2 comments

  1. Kiitos ytimekkäästä vilkaisusta Trenton konsiiliin! Teit jälleen palveluksen avaamalla meille ovia
    kovin heikosti tunnettuihin huoneisiin. Mielenkiinto syvempään paneutumiseen heräsi. Tietysti tällainen lyhyt artikkeli on vain hteken pyrähdys valtavassa salissa, mutta innostava sellainen. Olisi hienoa lukea ykistyiskohtaista kuvausta konsiilista.

    Liked by 1 henkilö

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s