Teesejä vanhurskauttamisesta: onko yksimielisyys mahdollinen?

Tähän mennessä tällä blogilla on käsitelty kolme Perussanoman Uskonpuhdistuksen sanoma tänään -sarjan osaa: Anni Maria Laaton Teesejä kirkosta, Simo Peuran Teesejä ehtoollisesta ja Leif Eriksonin Teesejä Raamatusta. Tällä kertaa vuorossa on sarjan neljäs osa, joka on Aleksi Kuokkasen Teesejä vanhurskauttamisesta.

Tässä osassa käsittelyyn tulee siis luterilaisen opin kruununjalokivi, katolis-luterilaisessa dialogissa perinteisesti keskeisellä sijalla ollut vanhurskauttamisoppi. Tätä oppia omien teesiensä välityksellä lähestyvä Kuokkanen on koulutukseltaan teologian tohtori ja toimii Suomen luterilaisen evankeliumiyhdistyksen (SLEY) palveluksessa.

Kuokkasen teesit ovat:

  1. Uskonvanhurskaudessa on kyse evankeliumista
  2. Vanhurskauttamisessa on kyse lupauksesta
  3. Vanhurskauttamisessa meidät viedään oikeussaliin
  4. Vanhurskauttamisoppi avautuu Vanhan testamentin uhrikultista
  5. Vanhurskauttamisopin forenssisuus on postmodernin ajan hengen vastainen ajatus
  6. Pyhitys on vanhurskauttamisen seuraus
  7. Teoilla on merkitystä pelastuksen laajassa kuvassa
  8. On syytä elvyttää klassinen luterilainen vastaus roomalais-katoliseen haasteeseen
  9. Ekumeenisen menetelmän tulee kyetä yksiselitteisyyteen
  10. Uskonvanhurskaus sulkee pois muut uskonnot ihmisen pelastumisessa

Kirjassa esitetään ytimekkäästi luterilainen vanhurskauttamisoppi ja otetaan sen pohjalta kantaa myös muihin oppia sivuaviin aiheisiin, kuten postmodernin ajan henkeen ja kysymykseen ei-kristittyjen pelastumisesta. Katolisesta näkökulmasta erityisen mielenkiintoisia ovat ”roomalais-katolisesta haasteesta” puhuva teesi 8 ja ekumeenista metodia käsittelevä teesi 9.

Ulkoistettu vanhurskaus

Jeesus ristillä. Francisco de Zurbaránin (1598 – 1664) maalaus

Perinteisen luterilaisen vanhurskauttamisopin ytimessä on ajatus Kristuksen vieraasta vanhurskaudesta, joka luetaan meidän hyväksemme. Laki vaatii meiltä meidän omaa vanhurskauttamme, jonka pitäisi olla täydellistä, jotta voisimme sen avulla saada osaksemme Jumalan hyväksynnän. Emme kuitenkaan pysty tähän, minkä vuoksi laki herättää ihmisessä syvää epätoivoa omasta pelastuksestaan.

Ratkaisuna ongelmaan on ainoastaan se, mitä Jeesus Kristus on tehnyt puolestamme ristillä: ”Tämän vuoksi evankeliumi on niin hillittömän vapauttava asia silloin, jos on päässyt tuntemaan omaa syyllisyyttään ja Jumalan lain vaatimuksia. Sillä ei ole mitään tekemistä meidän hurskautemme kanssa! Olemme samanaikaisesti sataprosenttisen syntisiä, mutta kuitenkin sataprosenttisen vanhurskaita” (s. 17).

Kuokkanen teroittaa tätä kirjassaan selkeästi, ja juuri tässä luterilaisen vanhurskauttamisopin rautalangasta vääntämisessä näkyy hänen asiantuntemuksensa ja palonsa käsittelemäänsä aihetta kohtaan:

Juuri tämä evankeliumissa onkin niin suunnattoman helpottavaa ja vapauttavaa: olen pelastettu yksin sillä perusteella, mitä Jeesus on tehnyt kaikkien ihmisten puolesta. Jos kuulun ihmiskuntaan, olen pelastettu, koska Kristus vanhurskautti koko ihmiskunnan! Ketään ei erotella, kaikki perustuu puhtaasti Kristuksen elämään, kuolemaan ja ylösnousemukseen, joilla ei ole mitään tekemistä meidän elämämme ja kuolemamme kanssa. Näin voimme sanoa perinteisin luterilaisin sanakääntein, että usko on se väline, jolla omistetaan Kristuksen suorittama sovitustyö, joka koskee yleisesti koko ihmiskuntaa. (s. 27)

Kristus on siis elämällään ja kuolemallaan täyttänyt täydellisesti Jumalan vaatiman vanhurskauden, ja pääsemme tästä Kristuksen suorittamasta vanhurskaudesta osallisiksi kun omistamme sen uskolla. Luterilaisen vanhurskauttamisopin mukaan Jumala lukee tämän Kristuksen vieraan vanhurskauden (iustitia aliena) ihmisen hyväksi, kun hän ottaa sen uskolla vastaan.

Tätä luterilaista mallia on nimitetty forenssiseksi, eli oikeudelliseksi (lat. forensis) vanhurskauttamisopiksi. Sen mukaan meidän vanhurskautemme ei ole mikään meissä oleva ominaisuus, vaan Kristuksen vanhurskautta, joka luetaan meidän hyväksemme uskon kautta.

”Tulta suitsevan vuoren juurelle?”

Monien luterilaisten mielissä hirveä, tulta ja tulikiveä jyrähtelevä Trenton kirkolliskokous (1545–1563) kuitenkin kirosi kokonaan ja täydellisesti reformaation sanoman ja kahlitsi ihmiset epätietoisuuteen siitä, milloin on tehnyt tarpeeksi hyviä tekoja, että voisi olla vanhurskas Jumalan edessä.

Tämän tueksi viitataan usein Trenton vanhurskauttamista koskeviin kaanoneihin, joissa kirotaan muun muassa luterilaiset opit, joiden mukaan vanhurskauttavan armon saamiseen ei tarvita uskon lisäksi mitään muuta yhteistyötä ihmisen taholta (kaanon 9), että vanhurskauttamisessa ihmisen hyväksi pelkästään luetaan Kristuksen vanhurskaus (kaanon 11) ja että vanhurskauttava usko ei ole mitään muuta kuin luottamus jumalalliseen laupeuteen, joka antaa synnit anteeksi Kristuksen tähden (kaanon 12).

Onko siis ekumeeninen kysymys katolilaisten ja luterilaisten mahdollisuudesta päästä yhteisymmärrykseen vanhurskauttamisopista ratkaistu jo 1500-luvulla? Ovatko nämä kaksi näkemystä keskenään olennaisesti ristiriidassa? Pitäisikö vain lopettaa perusteettomat haaveet ykseydestä ja myöntää selvät tosiasiat?

Pelastus ja hyvät teot

Kaikki ei kuitenkaan välttämättä ole aina sitä, miltä näyttää. Kuokkasella on nimittäin muutakin sanottavaa luterilaisesta vanhurskauttamisopista. Teesi numero 7 kuuluu: ”teoilla on merkitystä pelastuksen laajassa kuvassa”. Kuokkanen lähestyy tätä teesiä Steven Spielbergin elokuvan Pelastakaa sotamies Ryan kautta ja kertaa kirjassaan elokuvan kohtauksen, jossa kuoleva kapteeni Miller sanoo pelastamalleen sotamies Ryanille: ”ansaitse tämä”.

Tätä lukiessa ajattelin, että tästä seuraa varmaan jonkinlaista kritiikkiä katolista vanhurskauttamisoppia kohtaan, mutta yllätyksekseni Kuokkanen käyttääkin tätä kohtausta aasinsiltana siihen, että luterilaisen opin mukaan yksin uskosta vanhurskautetut kristityt ovat todella velvoitettuja tekemään hyviä tekoja. Hän sanoo:

Pelastakaa sotamies Ryan-elokuvan juliste

Hyvillä teoilla on merkitystä myös kristityn elämässä ja jopa kristityn pelastumisessa – ilman että pelastus perustuisi niihin pienimmälläkään mahdollisella tavalla. Jumala kysyy kerran, miten olemme eläneet elämämme sen jälkeen, kun olemme saaneet tulla pelastetuiksi Kristuksen ponnistelujen ja uhrin kautta. (s. 50)

Pelastus on toisaalta, laajassa mielessä nähtynä, kokonaisuus, johon kuuluu vanhurskauttaminen armosta uskon kautta, mutta myös hyvät teot. Kun muistetaan oikea järjestys, olemme varmalla pohjalla: olemme jo nyt todellisesti ja varmasti taivaskansalaisia puhtaasti Jumalan armahduksen voimasta, kun uskomme Golgatan uhriin. Ja pysymme tässä pelastuksen tilassa vain, jos pysymme tässä uskossa. Sotamies Ryanin pelastuminen ei riippunut hänen myöhemmästä hyvästä elämästään. Mutta kun kerran olemme pelastettuja armosta, meidän tulee huolehtia myös siitä, että teemme hyvää, jotta pysyisimme pelastettujen joukossa. (s. 52)

”Roomalais-katolinen haaste?”

Katolisella lukijalla syttyy tässä vaiheessa innostuksen lamppu, joskin huomauttaisin (vähän ironista kyllä) että tässä kuvauksessa vanhurskautetun elämästä olisi voinut korostaa enemmän Jumalan armoa, jonka hän antaa kristitylle elintärkeäksi avuksi hyvien tekojen tekemiseen.

Tästä pääsemmekin luontevasti Kuokkasen teesiin numero 8, joka kuuluu: ”on syytä elvyttää klassinen luterilainen vastaus roomalais-katoliseen haasteeseen”. Kuokkanen keskittyykin elvyttämään klassista luterilaista vastausta, mutta ei valitettavasti selvennä, mikä on tämä pahaenteinen roomalais-katolinen haaste.

Vihjeitä tämän haasteen määrittelemiseen voi kuitenkin löytää teeseistä 9 ja 10. Teesissä 9 Kuokkanen kirjoittaa: ”Roomalais-katolinen vakaumus ja kielenkäyttö on luonteeltaan inklusiivista: vaikka pelastus ilman tekoja olisikin keskeisessä asemassa, tekojen osuutta ei kuitenkaan voida kokonaan sulkea pois varsinaisena vanhurskauttamisen syynä” (s. 61).

Toinen tärkeä kohta tulee teesissä 10, jossa Kuokkanen pitää kysymystä ei-kristittyjen pelastumisesta ”ikään kuin jäävuoren huippuna, jonka johdosta roomalais-katolisen kirkon vanhurskauttamisopin ongelmallisuuden pystyy helpoiten tunnistamaan, mutta sen alle kätkeytyy laajempi vuori, joka liittyy luterilaisen ja roomalais-katolisen puolen väliseen erilaisuuteen nähdä ihmisen pelastuminen” (s. 66). Kuokkasen mukaan peruskysymys on tämä: ”voiko ilman Kristusta elävä ihminen hyvien tekojensa tähden olla lähempänä Jumalaa kuin sellainen, joka ei tee hyviä tekoja?” Kuokkanen toteaa, että ”Lutherin ja Raamatun mukaan ei.”

Tämän vastakohdaksi Kuokkanen siteeraa Lumen Gentiumin kohtaa 16, jonka mukaan ”ne jotka ilman omaa syytään eivät tunne Kristuksen evankeliumia eivätkä hänen kirkkoaan, mutta etsivät Jumalaa vilpittömin sydämin ja armon vaikutuksen alaisina koettavat teoillaan täyttää hänen tahtoaan, jonka he tuntevat omantunnon äänestä, voivat saavuttaa pelastuksen”. Tällä hän tahtoo osoittaa, että siinä missä ”Luther ja Raamattu” sanovat ei, katolinen kirkko vastaa kyllä. Lopuksi Kuokkanen summaa käsityksensä katolisesta vanhurskauttamisopista seuraavasti:

Roomalais-katolisen ajattelun mukaan Jumalan armo täyttää sen, missä ihmisen ponnistelut jäävät vajavaisiksi. Perusmotto on tässä asiassa peräisin Tuomas Akvinolaiselta: Jumala ei kiellä armoaan siltä ihmiseltä, joka tekee voitavansa. Pelastus on sulava prosessi, jossa tietyn rajan saavutettuaan ihminen ylittää ratkaisevan rajan. Riippuen siitä, onko konservatiivi vai liberaali, eri teologit laittavat näitä rajoja eri kohtiin. (s. 67)

Pelastus ilman Kristusta?

Katolista teologiaa tuntevan on helppo huomata, että tämä Kuokkasen käsitys katolisesta opista on kovin erikoinen. Hän esittää, että katolisen opin mukaan ”pelastus on sulava prosessi, jossa tietyn rajan saavutettuaan ihminen ylittää ratkaisevan rajan”. Ikään kuin pitäisi tehdä tietyn verran hyviä tekoja, jotta voisi olla riittävän vanhurskas pelastuakseen. Tämä on kuitenkin selvästi virheellinen näkemys. Trenton mukaan pelastus annetaan ilmaiseksi kasteessa, ja hyvät teot liittyvät vanhurskaudessa pysymiseen ja kasvamiseen sekä taivaassa saatavaan palkkaan (”ansio”).

Tuomas Akvinolainen (1225-1274)

Onkin hyvin kummallista, että Kuokkanen ei katolista vanhurskauttamiskäsitystä kauhistellessaan viittaa kirkon opetusviran virallisiin lähteisiin, kuten Trenton vanhurskauttamisdekreettiin, vaan hänen käsityksensä katolisesta opista tuntuvat kumpuavan lähinnä mielikuvista ja kuulopuheista. Lisäksi mainittakoon, että aksiooma ”Jumala ei kiellä armoaan siltä ihmiseltä, joka tekee voitavansa” ei itse asiassa ole peräisin Tuomas Akvinolaiselta, vaan myöhemmiltä skolastikoilta. On myös syytä korostaa, että vanhurskauttamista koskevissa kaanoneissaan Trento kiroaa ensimmäisenä käsityksen, jonka mukaan ”ihminen voi teoillaan, joita hän tekee luonnollisilla voimillaan tai lain opetuksen kautta, ilman Jeesuksen Kristuksen kautta annettua jumalallista armoa vanhurskautua Jumalan edessä” (kaanon 1).

Myös Kuokkasen ymmärrys katolisen kirkon opetuksesta koskien ei-krisittyjen pelastumista on vähintäänkin puutteellinen. Vatikaanin II kirkolliskokouksen mukaan ne, jotka ”ilman omaa syytään eivät tunne Kristuksen evankeliumia” mutta voivat silti pelastua, eivät ole ”ilman Kristusta”, kuten Kuokkanen olettaa, vaan heidän pelastumisensa mahdollistaa se, että Pyhä Henki tarjoaa kaikille mahdollisuuden jollakin Jumalan tuntemalla tavalla yhdistyä Kristuksen kuolemaan ja ylösnousemukseen (Gaudium et Spes, 22).

Tämän konsiilin opetuksen perustana ei siis ole Kuokkasen metsästämä ”jäävuori”, jonka mukaan katolilaiset ajattelevat pelastuksen olevan mahdollinen hyvillä teoilla ilman Kristusta, vaan se, että Kristus on kuollut kaikkien puolesta ja että kaikkien ihmisten kutsumus on päästä Jumalan yhteyteen.

Teot vanhurskauttamisen syynä?

Lopulta pääsemmekin kysymykseen, joka on Kuokkasen mielestä ratkaiseva: ”vaikka pelastus ilman tekoja olisikin [katolisessa opissa] keskeisessä asemassa, tekojen osuutta ei kuitenkaan voida kokonaan sulkea pois varsinaisena vanhurskauttamisen syynä”. Kuokkasen käyttämä ilmaisu teoista ”vanhurskauttamisen syynä” on kuitenkin hyvin epätäsmällinen ja saa helposti aikaan vääränlaisen kuvan katolisesta vanhurskauttamisopista. Trenton kirkolliskokous nimittäin mainitsee monia erityyppisiä vanhurskauttamisen syitä:

Finaalisena eli tavoitesyynä on Jumalan ja Kristuksen kunnia ja iankaikkinen elämä; effektiivisenä eli vaikutussyynä on itse laupias Jumala, joka ilmaiseksi puhdistaa ja pyhittää painaen sinettinsä ja voidellen luvatulla Pyhällä Hengellä, joka on meidän perintömme vakuutena; meritorisena eli ansiollisena syynä puolestaan on hänen rakas ainokainen Poikansa Herramme Jeesus Kristus, joka […] pyhällä kärsimisellään ristinpuussa ansaitsi meille vanhurskauttamisen ja kantoi hyvityksen Isälle Jumalalle meidän edestämme; instrumentaalisena eli välinesyynä on kasteen sakramentti, joka on uskon sakramentti […]

Lopuksi vanhurskauttamisen ainoa formaalinen eli muotosyy on Jumalan vanhurskaus, ei kuitenkaan se, jonka kautta hän itse on vanhurskas vaan se, jolla hän tekee meistä vanhurskaita, eli se vanhurskaus, jossa me hänen lahjansa saaneina uudistumme mielemme hengeltä, joten meille ei siis vain lueta vanhurskautta vaan meitä kutsutaan sanan varsinaisessa mielessä vanhurskaiksi, joita me olemmekin ja me kukin vastaanotamme itseemme omakohtaisen vanhurskauden sen määrän mukaan, jolla Pyhä Henki jakaa kullekin erikseen niin kuin tahtoo ja kunkin oman valmistautuneisuuden ja yhteistyön mukaisesti. (Tridentinum. Helsinki: KATT 2016, s. 52-53)

Trenton kirkolliskokous (1545-1563)

On hyvä huomata, että ihmisen teot eivät ole mikään näistä monista syistä, joita konsiili luettelee vanhurskauttamiselle; vaikuttavana syynä eivät ole meidän tekomme vaan Jumala, ansiollisena syynä eivät ole meidän tekomme vaan Kristus ja hänen ristinuhrinsa, muotosyynä eivät ole meidän tekomme vaan Jumalan vanhurskaus, jolla hän tekee meistä vanhurskaita. Ihmisen teot tulevat kuvioon vasta muotosyyn seurauksena, kun me Jumalan vanhurskauden saaneina ”uudistumme mielemme hengeltä”.

Trento kuvaa tämän uudistumisen siten, että ”ihminen vastaanottaa samanaikaisesti syntien anteeksiantamisen kanssa häneen vuodatetut uskon, toivon ja rakkauden lahjat Jeesuksen Kristuksen kautta, johon hänet liitetään”. Näin ollen tätä ihmisen uudistumistakaan ei tule nähdä ihmisen omana toimintana, jolla hän saisi itse aikaan oman vanhurskautensa, vaan se on Trenton mukaan tiiviissä yhteydessä syntien anteeksiantamiseen ja Kristukseen liittämiseen.

Metsä puiden lomassa

Trenton ymmärrys vanhurskauttamisopista on kuitenkin sikäli erilainen kuin Kuokkasen edustaman perinteisen luterilaisuuden, että jälkimmäisessä erotetaan (ainakin käsitteellisesti) toisistaan tiukasti vanhurskauttaminen ja pyhitys, kun taas katolisen opin mukaan sekä syntien anteeksiantaminen että pyhitys kuuluvat vanhurskauttamiseen.

Oppi ja käsitteet siis eroavat, mutta kuinka paljon eroa on käytännössä? Viime kappaleen alussa kertaamassani lainauksessa Kuokkanen tuntuu samaistavan ”pelastuksen ilman tekoja” ja ”vanhurskauttamisen ilman tekoja” ja pitää ongelmallisena katolista näkemystä, jonka mukaan pyhitys ja teot kuuluvat vanhurskauttamiseen. On kuitenkin kiintoisaa, että hän itse on vähän aiemmin korostanut, että teot kuuluvat pelastukseen, ja että ”meidän tulee huolehtia myös siitä, että teemme hyvää, jotta pysyisimme pelastettujen joukossa”.

Katolilaiset siis ajattelevat, että syntien anteeksisaaminen ja pyhitys kuuluvat molemmat vanhurskauteen. Tunnustukselliset luterilaiset taas uskovat, että vanhurskauttamiseen kuuluu vain syntien anteeksisaaminen, kun taas pyhitys on vain vanhurskauttamisen välttämätön seuraus. Voidaan kuitenkin kysyä, mitä käytännön merkitystä tällä erolla on, jos pyhitys kuuluu joka tapauksessa kristityn elämään ja on viime kädessä välttämätöntä pelastukselle?

Vaikka esimerkiksi olisikin niin, että katolilainen joutuisi hyvien tekojensa vähyydestä epätoivoon oman vanhurskautensa ja pelastuksensa suhteen, niin yhtä lailla ongelma koskisi myös luterilaista: jos kerran pyhitys on vanhurskauttamisen seuraus, jota en kuitenkaan minun kohdallani havaitse toteutuneen, onko uskoni ”kuollutta”, ei-vanhurskauttavaa uskoa? Joku voisi vastata tähän Kuokkasen sanoin:

Mutta jos tämä alkaa ahdistaa – en koskaan uskalla luottaa siihen, että teen sellaisia tekoja, että Jeesus voisi minutkin lukea noiden laupeuden tekijöiden joukkoon – niin on heti kysyttävä, miten sitten tällaisia tekoja ylipäänsä voi alkaa tehdä? Ei niin, että yrittää vain kovemmin ja epätoivoisemmin. Vaan niin, että uskoo syntinsä anteeksi, turvautuu siihen Jumalaan, joka vanhurskauttaa, eli täydellisesti pelastaa ja antaa vapauttavan tuomion – kenelle: jumalattomalle, sille, joka ei tee yhtään hyviä tekoja. Ja tämä on kaiken perusta, tähän lohdutukseen voi ja tulee aina palata, koska toisaalta pysymme loppuun asti syntisinä. (s. 52)

Kuitenkin myös katolilainen voi vastata aivan samansuuntaisesti: voimme aina turvautua armolliseen Jumalaan, ja erityisesti ripissä voimme kerta toisensa jälkeen kuulla ”vapauttavan tuomion” ja saada syntimme anteeksi.

Yksimielisyys perustotuuksista?

Sekä katolilaiset että luterilaiset uskovat, että ihminen ei voi omassa voimassaan kääntyä – tai edes tahtoa kääntyä – Jumalan puoleen, vaan Jumalan on vaikutettava tämä edeltäkäyvällä armollaan. Molemmat uskovat, että Kristus on elämällään ja ristinkuolemallaan ansainnut koko ihmiskunnalle vanhurskauttamisen armon ja että tämän Kristuksen ansion perusteella he saavat syntinsä jatkuvasti anteeksi. Lisäksi molemmat uskovat, että pyhitys ja hyvät teot kuuluvat kristityn elämään ja että niillä on merkitystä ”pelastuksen laajassa kuvassa”.

Tämän valossa Yhteisen julistuksen vanhurskauttamisesta kuuluisa kohta, jonka mukaan luterilaisten ja katolilaisten välillä vallitsee yksimielisyys vanhurskauttamisopin perustotuuksista, näyttää pitävän paikkansa. Myös tästä tehty johtopäätös, jonka mukaan ”jäljelle jäävät erot kielessä, teologisissa muotoiluissa ja korostuksissa siitä, miten vanhurskauttaminen ymmärretään, voidaan sallia” (YJV 5,40), vaikuttaa hyvin rohkaisevalta.

Yhteisen pohjan perustaminen Kristuksen työhön ja Jumalan armoon onkin juuri sopiva tapa kulkea pidemmälle ykseyden tiellä. Reformaation merkkivuonna olisi hyvä pyrkiä perehtymään vanhurskauttamisoppiin, varsinkin naapurikirkon vanhurskauttamisoppiin, entistä paremmin, jotta päästäisiin eroon turhaa sekaannusta aiheuttavista väärinkäsityksistä.

Advertisements

3 comments

  1. En ole lukenut Kuokkasen kirjaa, mutta aika mielenkiintoista, että lainauksen perusteella hänen teesinsä seitsemän perustelut vaikuttavat poikkeavan luterilaisten tunnustuskirjojen opetuksesta – ainakin kielenkäytön tasolla. Yksimielisyyden ohjeessahan sanotaan:

    ”Jumalan sanan perusteella on siis ilmeistä, että usko on varsinainen ja ainoa keino ottaa vastaan vanhurskaus ja pelastus; yksin uskon avulla Jumala ne myös ominamme säilyttää. On siis täydellä syyllä hylättävä sekä Trenton kirkolliskokouksen päätökset että kaikki muutkin samanlaiset mielenilmaukset, joiden mukaan me säilytämme pelastuksen hyviä tekoja tekemällä tai ainakin osaksi säilytämme ja pidämme omanamme kerran saamamme uskonvanhurskauden tai uskon itsensä.

    Tosin monetkin puhtaat opettajat ovat ennen tämän kiistan alkamista käyttäneet sentapaisia sanontoja selittäessään Pyhää Raamattua, mutta heidän tarkoituksenaan ei ole ollut tukea mainittua paavilaisten harhaa. Koska sellaisista ilmaisuista sittemmin on syntynyt kiista ja sen seurauksena paljon pahennusta, on turvallisinta pitää kiinni sekä puhtaasta opista että myös ’terveiden sanojen esikuvasta’, kuten pyhä Paavali kehottaa. Siten saadaan turhat riitelemiset loppumaan ja kirkko varjellaan paljolta pahennukselta.” http://tunnustuskirjat.fi/yo/4.html

    Ehkä Kuokkanen näkee merkityksellisenä distinktion ”säilyttää pelastus hyviä tekoja tekemällä” ja ”pysyä pelastettujan joukossa hyviä tekoja tekemällä” välillä. Minun on vaikea nähdä tuossa asiallista eroa.

    Olisin taipuvainen tulkitsemaan hänen sanojaan niin, että hän puhuu aihepiiristä ”vanhojen opettajien” mukaisesti, eli väittämättä sitä, että tekomme ansaitsevat armossa pysymisen yms. Olisi hyvä, että luterilaiset sitoutuisivat Yksimielisyyden ohjeen neuvoon puhetavan suhteen väärinymmärrysten välttämiseksi.

    Tykkää

    1. Mielenkiintoinen sitaatti. Aika jännää, että ensin tunnustetaan puhtaiden opettajien puhuneen näin, mutta sitten kehotetaan ”terveisiin” sanoihin vedoten olla puhumatta näin. Kommentoisin vain, etten ole koskaan kuullut katolilaisen sanovan tai ajattelevan, että ”tekomme ansaitsisivat armossa pysymisen”. Mitä tunnarien lausumaan ”säilytämme pelastuksen hyviä tekoja tekemällä” jne, niin Trenton mukaan pelastuksen voi menettää epäuskolla tai kuolemansynnillä, ei millään ”liian vähällä määrällä hyviä tekoja”. Mutta on totta, että Trento ei tarpeeksi korosta uskolla omistamista – se tulee onneksi vahvemmaksi Yhteisessä julistuksessa.

      Tykkää

      1. 1500-luvun luterilaisuudessa vaikuttaa olevan yleisenä piirteenä se, että huomioidaan se, että kirkossa on puhuttu tietynlaisille tavoilla, jotka eivät noudata tarkasti Jumalan ilmoituksesta nousevaa tapaa. Kirkollista puhetapaa halutaan toisaalta ymmärtää, mutta toisaalta pyrkimyksenä on palata takaisin Raamatun puhetapoihin. Hyvän esimerkin tästä tarjoaa Chemnitz, joka sanoo Augustinuksen puhuneen vanhurskauttamisesta ”latinalaisittain”, mutta olleen vanhurskauttamisopiltaan perimmiltään luterilainen. Epätarkka puhetapa johtaa helposti väärään oppiin ja evankeliumin turmeltumiseen. Siksi sitä tulee välttää.

        Tykkää

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s