Suomi oli – ja on – katolisempi kuin luulitkaan

Eilen vietettiin Mikael Agricolan päivää. Mikäs sen parempi hetki esitellä Emil Antonin uutta kirjaa Katolisempi kuin luulit: Aikamatkoja Suomen historiaan (Kirjapaja 2017, 160 s.). Kyseessä on tavattoman viehättävä kirjanen, joka avaa uuden näkökulman Suomen historian jokaiseen vaiheeseen 1100-luvulta lähtien. Sen julkaistu ajoittuu erinomaisella tavalla sekä reformaation merkkivuoteen että Suomen itsenäisyyden juhlavuoteen.

Katolisempi kuin luulit on piristävä provokaatio, joka rikkoo ronskisti historian tavanomaisen jaottelun katoliseen ”pimeään keskiaikaan” ja Agricolasta alkaneeseen luterilaiseen ”uskonpuhdistuksen” aikaan. Kirjan tarkoitus ei ole niinkään osoittaa, että Suomi on ollut katolinen melkein yhtä pitkään luterilainen, vaan että se on Agricolasta lähtienkin ollut katolisempi kuin luulitkaan. Ja täytyy myöntää, että minullekin katolilaisena kirja tarjosi useita yllättäviä tietoja ja näkökulmia.

Kirja on jaettu kymmeneen lukuun, joista jokainen käsittelee yhtä vuosisataa 1100-luvulta lähtien. Teos ei kuitenkaan ole raskas historiantutkielma, vaan raikas kokoelma eläviä tarinoita ja henkilöhahmoja, joiden merkityksen kirjoittaja tuo lähemmäksi tätä päivää luomalla yhteyksiä meidän aikaamme. Näin Suomen keskiaikainen katolisuus näyttäytyy kiehtovan eloisana ja ajankohtaisena, kun taas luterilaiselta kaudelta paljastuu aimo annos piilevää katolisuutta. Lisäksi jokainen luku tarjoaa käytännöllisiä luku-, meno- ja taidevinkkejä, joiden avulla innokas lukija voi elävämmin kokea historian eri vaiheita. Vinkeissä onkin elon tuntua, sillä kirjoittaja on tunnetusti aktiivinen kotimaanmatkailija.

pyhanhenrikinikonipiispaarsenirooma

Pyhän Henrikin ikoni

Teos on alusta loppuun täynnä asiaa, joka koskee sekä katolisuutta että ekumeniaa Suomessa. Yritän tiivistää kirjan keskeisen sisällön ja nostaa esille muutamia esimerkkejä. Ensimmäinen luku käsittelee 1100-lukua ja keskittyy pyhän Henrikin hahmoon ja legendaan. Anton vitsailee, että Henrikiä koskevan historiantutkimuksen seurauksena ”viimeisen kymmenen vuoden aikana on syntynyt uusi ’Pyhän Henrikin legenda’, nimittäin legenda siitä, ettei mitään Henrikiä koskaan ollutkaan.” (s. 13) Luku tarjoaa oivan tiivistelmä asiaa koskevaan keskusteluun, minkä lisäksi se korostaa Henrikin tärkeyttä ekumenian välineenä, mistä on esimerkkinä jo traditioksi muodostunut ekumeeninen vierailu paavin luona tammikuussa Henrikin muistopäivän yhteydessä.

Dominikaaneja ja armo-oppia

Toisessa luvussa (1200-luku) pääroolissa ovat dominikaanit. Kirja kuvaa sekä heidän silloista saapumistaan Suomeen että heidän toista tulemistaan 1900-luvulla, minkä lisäksi luvussa tarjotaan tietoja dominikaanien tärkeästä roolista Suomen keskiaikaisen kirjallisen kulttuurin käynnistämisessä. Ekumeenisesti huomionarvoisa on luvun välijakso, joka osoittaa dominikaanisen teologian (etenkin Tuomas Akvinolaisen) olevan erityisen lähellä luterilaisuutta, mikä oli tiedossa jo 1600-luvulla. Hauska ja yllättävä yksityiskohta on se, että ”luterilaisella puolella Johann Dorsche (k. 1659) kirjoitti 800-sivuisen kirjan osoittaakseen, että suuri dominikaaniteologi Tuomas Akvinolainen oli oikeasti lähempänä luterilaista kuin roomalaiskatolista oppia!” (s. 30) Ehkä siis luterilaisten tulisi sitä suuremmalla syyllä tutustua Tuomas Akvinolaiseen

Tässä yhteydessä mainitaan etupäässä jesuiittoja ja dominikaaneja aktivoinut, armo-opillinen de auxiliis -kiista. Teologian opiskelijat osaavat yleensä sanoa vain joskus kuulleensa siitä (jos sitäkään); sen asiasisältöä on nimittäin huomattavan vaikea hallita. Kiistan pysyvä relevanssi on lähinnä siinä käytännöllisessä viisaudessa, jolla paavi ’ratkaisi’ kiistan vuonna 1607: molemmat osapuolet saavat puolustaa omaa kantaansa, kunhan eivät syytä toista osapuolta harhaoppiseksi. Mikäli Eetu Mannisen hiljattainen analyysi katolisen ja luterilaisen vanhurskauttamisopin eroista pitää paikkansa, samansuuntainen lausunto voisi olla paikallaan.

Dominikaanien uuden tulemisen yhteydessä Anton mainitsee suomalaisen dominikaani-isä Gabriel Salmelan, joka tekee parhaillaan väitöskirjaa Tuomas Akvinolaisen jumalallistumisopista (ks. theosis, lat. deificatio). Tutkimus on erinomaisen tärkeä ja ajankohtainen, koska jumalallistumista korostava suomalainen Luther-tutkimus on perinteisesti korostanut yhteyksiä ortodoksiseen ajatteluun, ja vähemmälle huomiolla on jäänyt sitä vastaava periaate läntisessä teologiassa. (Voimme rukoilla veli Gabrielin puolesta, että hän löytäisi aikaa väitöskirjan loppuunsaattamiseen.)

Pohjoismaisia pyhimyksiä

Beatus Hemmingus 2

Autuas Hemming

1300-luvulla keskipisteessä on piispa Hemming (n. 1290-1366), eräänlainen keskiaikaisen Suomen askeettinen mahtimies. Kirjassa on hyvä tiivistelmä sekä Hemmingin elämästä ja persoonasta että hänen laajemmasta merkityksestään Suomelle. Anton perustelee hauskasti sitä, miksi myös luterilaisten tulisi kannattaa Hemmingin pyhäksijulistamista (prosessi kun katkesi reformaation takia). Hemming nimittäin matkusti Ruotsin pyhän Birgitan painostamana Ranskaan tapaamaan sekä Ranskan kuningasta että Avignonissa asuvaa paavia; hänen tuli viedä heille viesti, että Ranskan ja Englannin välinen sota oli lopetettava, ja paavin tuli palata Roomaan. Hemming epäonnistui tehtävässään, vaikka onnistuikin pääsemään paavin puheille. Pilke silmäkulmassa kirjoittaja vinkkaa luterilaisille: ”Voisiko Hemming olla juuri epäonnistujien pyhimys, periluterilaisen hengellisen riittämättömyyden ja epätäydellisyyden patronus?” (s. 44)

1400-luku puolestaan korostaa ”Naantalin nunnia” eli birgittalaisia, jotka myös palasivat Suomeen 1900-luvulla. Tässä yhteydessä teos tuo esiin yhden monista kiehtovista etymologioista: Naantalin nimi on peräisin birgittalaisluostarin paikasta vallis gratiae eli ”armon laakso”, joka kääntyi ruotsiksi muotoon Nådendal, mistä taas tuli suomeksi Naantali.

Elisabeth_Hesselblad

Elisabeth Hesselblad

Birgittalaisilla on aina ollut erityinen ekumeeninen merkitys. Kirjassa ei tosin mainita sitä uudempaa seikkaa (joka koskee suoremmin Ruotsia kuin Suomea), että nykyiset birgittalaissisaret perustettiin ruotsalaisen Elisabeth Hesselbladin (1870-1957) toimesta. Hesselblad oli umpiluterilaisesta perheestä, mutta tuli aikuisiällä katolilaiseksi, ja vaikuttavan johdatuksen seurauksena päätyi perustamaan uudelleen maannaisensa Birgitan sääntökunnan. Paavi Franciscus julisti Hesselbladin pyhäksi hienossa seremoniassa Pietarinaukiolla viime kesäkuussa. Tapahtuma sai runsaasti mediahuomiota, sillä kyseessä on ensimmäinen pohjoismainen pyhimys sitten pyhän Birgitan.

Katolismielinen Suomi reformaation hampaissa

1500-luvun päähahmo on Mikael Agricola (1510-1557), jota joskus kutsutaan ”Suomen uskonpuhdistajaksi”. Kirjan mukaan hän oli pikemminkin maltillinen katolis-luterilainen säilyttäjä, joka lievensi Lutherin katolisuuskritiikkiä ja säilytti useita katolisia rukouksia, tapoja ja periaatteita. Luvussa on kuitenkin toinen teema, nimittäin Kustaa Vaasan kuolemaa seuranneet valtataistelut, joiden seurauksena Suomi oli lähellä palata katoliseen uskoon – ja varsin systemaattisesti kannattikin taistelun katolisia osapuolia (ensi vaiheessa Juhanaa Eerikiä vastaan, myöhemmin Sigismundia Klaus Flemingin johdolla Kaarlea vastaan). Tämä ei ollut pelkkää sattumaa, vaan Suomen kansa pysyi asenteiltaan ja ajattelultaan varsin pitkään katolismielisenä.

kristiina

Teos korostaa muutoinkin pohjoismaisen luterilaisuuden varhaishistoriaa. Se oli taas uhattuna 1600-luvulla, kun kuningatar Kristiina (1626-1689) tuli nuorella iällä katolilaiseksi. Lahjakas Kristiina sai isänsä Kustaa II Aadolfin sotasaaliina runsaasti myös katolista kirjallisuutta, jota lukemalla hän huomasi nopeasti, ettei todellinen katolisuus vastannut sitä irvikuvaa, jonka luterilainen propaganda oli maalannut. Valitettavasti luterilaisuus oli ehtinyt juurtua niin syvälle Ruotsin rakenteisiin, että kuningattaren oli pakko luopua kruunusta. Vastineeksi nöyryytyksestä katolinen maailma otti hänen suureellisesti vastaan:

Kristiina otettiin katolisen kirkon yhteyteen Innsbruckin kuninkaallisessa kappelissa 3. marraskuuta 1655, mitä seurasi Roomaan suuntautunut triumfimatka, jonka varrella kuningattaren kunniaksi järjestettiin konsertteja, oopperoita ja baletteja sekä komeita päivällisiä juhlapuheineen. Roomassa kuningatarta tervehtivät paavi, senaattorit, kardinaalit, aatelisto ja suuret kansanjoukot, ja joulupäivänä Kristiina sai paavilta katolisen konfirmaation. Kristiina kuoli Roomassa vuonna 1689 huoneessa, jota voi käydä katsomassa Palazzo Corsinin museossa. Kristiinan hauta on niin ikään yleisön nähtävissä Vatikaanin Pietarinkirkon kryptassa, jonne ei kovin monta muuta naista ole haudattu. Lisäksi Pietarinkirkossa on näyttävä Kristiinalle omistettu muistomerkki, jonka naapureita on Michelangelon Pietà-veistos ja pyhän paavi Johannes Paavali II:n hauta. (s. 77, katso kuva)

Piilokatoliset herätysliikkeet

Aiemmin on tullut mainittua useita pyhimyksiä, sekä vanhoja ja uusia, mikä toisinaan hämmentää nykyluterilaisia. Katolisempi kuin luulit paljastaa senkin, että näin ei suinkaan aina ollut: ”itse asiassa luterilaisen puhdasoppisuuden aikana pyhimysten muistopäiviä lisättiin entisestään. Suomalaisia pyhimyskalentereita tutkinut ja uudelleenjulkaissut Heikki Oja toteaa, että 1600-luvun lopulta alkaen pyhimys löytyi jo joka päivältä.” (s. 85) Tässä ei nähty mitään ongelmaa, sillä Augsburgin tunnustuksen mukaan voimma aivan hyvin ”julkisesti muistaa pyhiä, jotta oppisimme kukin kutsumuksemme mukaisesti seuraamaan heidän uskoaan ja hyviä tekojaan.” Nykyinen nimikalenteri on hieman häivyttänyt tätä taustaa, mutta yllättävän usein nimipäivät sattuvat yhteen katolisenkin pyhimyskalenterin kanssa. Nimipäivätkin ovat siis katolisempia kuin luulitkaan.

1600- ja 1700-luvut ovat toki sikäli epämiellyttävää aikaa katolisille ja ekumeenisesti orientoituneille henkilöille,  että siltä ajalta ovat peräisin vastenmieliset laulut ja muut vastaavat, joissa panetellaan järjettömin tavoin paavia ja lähes kaikkea katolista (s. 86-87). Toisaalta 1700-luku näyttäytyy uskonnollisesti horrosmaiselta myös luterilaisen kirkon näkökulmasta. Uutta henkeä toivat etenkin 1800-luvulla syntyneet herätysliikkeet, jotka ovat jälleen – katolisempia kuin luulit.

FGHedberg

Evankelisen liikkeen perustaja F. G. Hedberg

Tältä asia näytti ainakin herätysliikkeiden keskinäisissä kiistoissa, joista Anton tarjoaa maukkaita paloja. Herännäisyyden eli körttiläisyyden ja evankelisen liikkeen perustajia Paavo Ruotsalaista (1777-1852) ja Fredrik Gabriel Hedbergiä (1811-1893) on kumpaakin seuraajiensa toimesta kutsuttu ”Suomen Lutheriksi”, mutta he itse pitivät toisiaan ”käytännössä paavilaisina” (s. 102). Hedberg jopa ”ehdotti körttijohtaja Jonas Lagukselle (1798-1857) julkista tunnustautumista katolisuuteen”. Paavo Ruotsalainen arvosteli samaan tapaan kolmatta suurta herätyshahmoa, Lars Levi Laestadiusta (1800-1861): ”Hän viepi vastoin Pyhää Raamattua salaisesti kansaa paavin pimeyteen”.

Anton vitsailee, että ”Jos siis herätysliikejohtajia itseään on uskominen, näyttää siltä, että 1800-luvulla Suomeen muodostui kolme kryptokatolista kansanliikettä! Eikä sillä, etteikö väitteissä olisi jotain perääkin.” Vaikka syytökset osaltaan heijastivat aikansa helppoa ’natsikorttia’, toisaalta jokaisessa herätysliikkeessä oli aimo annos piilevää ’katolisuutta’ (ja hyvä niin):

Evankelisuutta ja katolisuutta yhdistää muun muassa vahva sakramenttien arvostus. Hedberg alkoi jopa 1840-luvun jälkipuoliskolla viettää kotonaan yksityisehtoollista, vaikka luterilaisuus on perinteisesti hylännyt katolisten pappien ”nurkkamessut”. Hedberg halusi palauttaa käyttöön myös yksityisripin, jota kuitenkin kaikkein eniten korostetaan ja käytetään lestadiolaisuudessa. (…) Herännäisyyden päähaara on puolestaan valinnut hieman toisenlaisen, sekin omalla tavallaan hyvin katolisen tien. Körtit ovat kuuliaisia kirkolle. He eivät anna lahkolaista vaikutelmaa ahtautumalla tiukkaan tunnustuksellisuuteen vaan toimivat aidosti ekumeeniselta pohjalta. (s. 103)

Ennakkoluulot murtuvat hitaasti

1900-lukua käsittelevän jakson pääaihe onkin ekumenia. Suomalainen katolisuus lakkaa olemasta piilevää, vaikka sen näkyvin muoto kasvaakin hitaasti ja vaikeuksien keskellä. Vuosisatojen propaganda ja sulkeutun yhtenäiskulttuuri oli luonut lujan asennemuurin katolisuutta kohtaan. Pikku hiljaa ilmapiiri alkoi kuitenkin muuttua. Kirjassa mainitaan muutamia ensi askelia, jotka saattoivat omaltaan lieventää asenteita. Yksi oli paavi Pius XII:n rohkea kannanotto Suomen puolesta jouluaattona 1939, talvisodan alkuhetkillä. Anton kertoo, että ”paavin puhe ja Vatikaanin L’Osservatore Romano -lehden kirjoitukset Suomen puolesta vaikuttivat mitä ilmeisimmin siihen, että jopa viisi tuhatta italialaista ilmoittautui vapaaehtoiseksi talvisotaan. Lisäksi vuosina 1942-1950 Pius XII teki useita raha-, lääke-, kenkä- ja vaatelahjoituksia Suomen lasten hyväksi.” (s. 108)

benedicta

Sisar Benedicta Idefeltin suosittu kirja Viipurista Vatikaaniin (WSOY, 1983)

Luku tarjoaa oivan johdatuksen suomalaisen katolisuuden vaiheisiin itsenäisessä Suomessa. Siinä mainitaan tunnetut hahmot kuten ensimmäiset suomalaiset katoliset papit Wilfried von Christierson (1878-1945) ja Adolf Carling (1881-1966), viipurilainen nunna Anita Idefelt (1920-2014) eli sisar Benedicta, joka tuli tunnetuksi ”suomalaisena nunnana maailmalla”, sekä legendaarinen dogmatiikan professori Seppo A. Teinonen (1924-1995). Vähemmän tunnettuja katolilaisia ovat mm. Mannerheimin tytär Anastasie (1893-1978), joka liittyi katolisuuteen Ranskassa ja sitten tuli karmeliittanunnaksi Englannissa, ja pilapiirtäjä Kari Suomalainen (1920-1999). Yleisesti tunnettua on, että Amos Andersson (1878-1961) oli syvästi katolismielinen ja miltei liittyi virallisesti, mutta ainakin minulle oli yllätys, että myös professori Osmo Tiililä (1904-1972) oli lähellä liittyä katoliseen kirkkoon vuonna 1967 (s. 116).

Vanhojen ennakkoluulojen murtumista ei voitane laskea kenenkään yksittäisen henkilön kunniaksi, mutta akateemisella tasolla siihen lienee erityisesti vaikuttanut hollantilainen isä Jan Aarts, joka oppi erinomaisesti suomen kielen ja väitteli teologian tohtoriksi Helsingin yliopistosta vuonna 1972, aiheeneen Lutherin virkakäsitys! Anton vitsailee, että ”yliopistossa olikin jonkin aikaa kiusallinen tilanne, kun maan paras Luther-asiantuntija oli hollantilaissyntyinen katolinen pappi!” (s. 114) Tämän seurauksena katolis-ekumeenisesti orientoituneen Teinosen opetuslapset kuten Tuomo Mannermaa (1937-2015) ja Eero Huovinen alkoivat kiinnostua uudella tavalla reformaatiosta, ja ”tuloksena oli entistä katolisempi Luther ja uusi suomalainen Luther-tutkimuksen koulukunta.”

Kohti uutta ykseyttä?

On vaikea kuvitella entisiä aikoja, niin suuresti on ilmapiiri muuttunut. Osaltaan on kyse yleisestä avartumisesta, mutta toisaalta lähestymistä on edesauttanut se, että jopa perinteisesti umpiluterilaisessa Suomessa ovat tosiuskovat jääneet yhä pienemmäksi vähemmistöksi, mikä saa tarkastelemaan muita kristittyjä uudella tavalla. Nyt kysytään solidaarisuutta niiden kesken, jotka tunnustavat klassista kristinuskoa.

Jolkkonen

Jari Jolkkonen

Loppuluku käsittelee 2000-luvun alkua, ja siinä ovat vastakkain sekä uusateismi että ”uuskatolisuus”. Kirja mainitsee nuoremman polven katolilaisia sekä korostaa Suomea ekumenian mallimaana. Tässä yhteydessä on mainittava kirjan ainut kritiikin paikka. ”Kohti ykseyttä” -jaksossa kirjoittaja nimittäin lankeaa turhan optimistiseen ’hypetykseen’. Esimerkiksi hän siteeraa Kuopion piispa Jari Jolkkosen väitettä, jonka mukaan luterilainen kirkko voisi ”edetä täyteen kommuunioon Rooman kirkon kanssa omasta identiteetistään käsin ja ilman luopumista omista lähtökohdistaan, ja saada idän kreikkalais-katolisia kirkkoja vastaavan autonomisen statuksen” (s. 127).

Mutta mistä kirkosta oikeastaan nyt puhutaan? Sitaatti on Timo Junkkaalan toimittamasta kokoomateoksesta Euangelium Benedictum – Siunattu evankeliumi: Katolisuus ja luterilaisuus Jeesuksen sanoman jäljillä (Perussanoma, 2013; sitaatti s. 171). Alkuperäisessä kontekstissaan teksti referoi luterilaisia teologeja, jotka ovat esittäneet Augburgin tunnustusta ykseyden perustaksi sen katolisen intention vuoksi. Näkyvään ykseyteen eteneminen olisi tämän näkemyksen mukaan mahdollista Augsburgin tunnustuksen uskoa tunnustavalla kirkolle.

Tämä on erittäin mielenkiintoinen ja huomionarvoinen ajatus. Eri asia on kuitenkin se, että sillä perusteella esimerkiksi nykyinen Suomen evankelis-luterilainen kirkko voisi nykymuodossaan edetä näin (ja että katolinen kirkko voisi sen ottaa täyteen ykseyteen). Toki minäkin olen optimistinen kristittyjen ykseyden suhteen – haluan sitä olla, ja lisäksi luotan niin vahvasti Pyhään Henkeen, etten voi olla olematta optimisti. Silti tiettyjä realiteetteja ei voi paeta. Parhaassakin tapauksessa (ja ehkä juuri siinä parhaassa tapauksessa) syvempi kirkollinen ykseys voi toteutua vain kivuliaan prosessin kautta, josta ei marttyyrejäkään puutu.

Advertisements

One comment

  1. Heidi Tuorila-Kahanpää, karmeliittamaallikko, joka tutkii Anastasie Mannerheimia, kirjoitti minulle juuri korjatakseen virheellisen tiedon Anastasien kirkkoonottamisen maasta: se tapahtuikin Ruotsissa (Tukholmassa) eikä Ranskassa. Kiitos Heidille korjauksesta ja odotamme muitakin Heidin tutkimustyön tuloksia innokkaasti.

    Liked by 1 henkilö

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s