Kaikki Italiani: matkaopas Italiaan, vaan ei teologiaan

Liisa Väisänen: Kaikki Italiani – Matkoja maahan josta on moneksi (Kirjapaja 2017)

Venetsia, Napoli, Bologna, Rooma, Genova, Milano, Torino, Firenze, Umbria, Sisilia: pizza, paavi, jalkapallo, museot, mafia… Mitä sinulle tulee mieleen Italiasta, sen monista kuuluisista kaupungeista ja maakunnista? Vuonna 1986 matkaoppaana aloittanut Liisa Väisänen asui Italiassa 20 vuotta, ja nyt hän on kirjoittanut katolisesta saapasmaasta kutkuttavan kirjan, joka todella kannattaa lukea.

Kaikki Italiani – Matkoja maahan josta on moneksi (Kirjapaja 2017) on jo saanut osakseen muutaman ansaitusti myönteisen kirja-arvion. Kirjavinkit-blogilla todetaan, että kirja on ”rakkaudella tehty”, ja Kirjasta kirjaan -blogilla kiinnitetään huomiota mm. mieleenpainuviin anekdootteihin Venetsian surkeista pizzoista (puu-uunit ovat siellä kiellettyjä) ja italialaisten absoluuttisesta makuaistista. Ai mistä ihmeen absoluuttisesta makuaistista?

Mieheni todistetusti erottaa koneella leikatun ilmakuivatun kinkun siitä, joka on leikattu veitsellä. Maku on kuulemma erilainen, sillä kone lämmittää kinkkua leikatessaan sitä. (s. 45)

Hauskoja tarinoita riittäisi vaikka millä mitalla, mutta tällä blogilla minua kiinnostaa kirjan kosketuspinta katolisuuden kanssa – sekä hyvät havainnot että harhaanjohtavat huhupuheet. Valitettavasti jälkimmäisiä on enemmän. Uskonnosta vääntäminen matkaoppaan kanssa voi Suomessa tuntua oudolta, mutta kuten Väisänen sanoo, Italiassa juuri uskonnosta – politiikan ohella – syntyy ”kaikkein parhaat keskustelut” (s. 76). Andiamo allora.

Povero Cristoista poliitikkojen suojeluspyhimyksiin

Aloitetaan positiivisesta. Väisänen kertoo italialaisten uskomattomasta kyvystä asettua lähimmäisen asemaan – siis siitä, kuinka ihmeellisesti he osaavat harjoittaa luterilaisen etiikan ydintä. Kun ihminen ryöstetään, harmin lävitse paistaa ymmärrys, ja ryöstetty toteaakin usein, että ”voi sitäkin Povero Cristo eli Kristus-parkaa”. Kristus on läsnä lähimmäisissä, ja varaskin on lähimmäinen, vaikkakin parka: ”ei kukaan varasta kuin tarpeeseen”. (s. 50)

Väisänen valottaa myös sitä, kuinka katolisen kirkon työ Italiassa perustuu pitkälti vapaaehtoisuuteen ja kuinka vaikeaa suomalaisten on tätä ymmärtää. Kirkko ei ole työpaikka, jonka työntekijöillä on tietty koulutus ja palkka. Kerran suomalaisen seurakunnan lapsityöntekijät olivat vierailemassa Italiassa, ja Väisänen oli tulkkina. Suomalaiset kysyivät paikalliselta kirkkoherralta katekismusopettajien ja päiväkerhotyöntekijöiden koulutuksesta:

Kirkkoherra sanoi, ettei hän tiedä. Suomalaisten ääni jo hieman kiihtyi. Mutta täytyyhän sitä olla, kun lasten kanssa, pedagogiaa… Kysymys koulutuksesta toistui. Lopulta kirkkoherra silmiinnähden hermostui. Hän vastasi hyvin napakasti: ”En tiedä heidän koulutustaan, mutta sen voin taata, että he ovat hyviä kristittyjä.” (s. 61)

Toinen mieleenpainuva tarina käsittelee italialaisia lääkäreitä, jotka lääkkeiden sijaan saattavat määrätä potilaalle rukouksia. Kerran huimauksesta kysellyt Väisänen sai lääkäriltä ohjeen: ”ennen kuin nouset sängystä, lue pari Ave Maria -rukousta”. Kun Väisänen sanoi, ettei protestanttina osaa Ave Mariaa, lääkäri kysyi: ”Kai te protestantit Isä Meidän osaatte? Sekin käy.” (s. 158)

Pyhiinvaeltajia Via Frangicenalla

Väisänen suosittelee osallistumaan pyhimysten juhlien ja pääsiäisen kunniaksi järjestettäviin upeisiin kulkueisiin, joista hänelle rakkain on kieltämättä viehättävältä kuulostava Montescaglioson pitkäperjantaihartaus, joka kestää koko yön ja jonka kuoroesityksiä harjoitellaan koko vuosi. Lisäksi Väisänen mainostaa Via Francigena -pyhiinvaellusreittiä, joka on merkitty Sveitsin rajalta Roomaan ja sieltä Brindisiin.

Tällä vaelluksella, joka on hyvä vaihtoehto kuuluisammalle Santiagon tielle, Väisänen toteaa päässeensä aivan eri tavalla sisään Italian maakuntiin, joiden erityispiirteiden esittely onkin käsillä olevan kirjan suola. Brindisissä Väisänen kertoo kohdanneensa 88-vuotiaan naisen, joka ei ollut koskaan poistunut kotikaupungistaan, mutta aikoi nyt lähteä Roomaan katsomaan paavi Franciscusta – kirkonjohtajaa, ”jonka kaavussa ei ole taskuja” (s. 117).

Italialaisen kansanuskon hauskuuksiin kuuluu sekin, että uuden hallituksen aloittaessa kysytään, kenen suojeluspyhimyksen puoleen kukin ministereistä kääntyy vaikeissa tilanteissa. ”Onhan kansalaisilla oikeus tietää, kenen käsissä heidän kohtalonsa on. Vuonna 2016 Italian hallituksen 13 ministeristä vain kaksi ilmoitti, ettei usko pyhimyksiin.” (s. 81)

Väisänen kertaa tietysti myös taannoisen tapauksen, jossa suomalaisnainen vaati krusifikseja poistettaviksi Italian koulujen seiniltä aina EU-ihmisoikeustuomioistuimessa asti. Kaikkialla Italiassa järjestettiin mielenosoituksia krusifiksien puolesta, ja niihin osallistui myös julkiateisteja. He selittivät: ”En itse usko, mutta krusifiksi on osa Italian kulttuurihistoriaa eikä sen poistaminen lisää kuin tietämättömyyttä historiasta.” (s. 80)

Hämärää historiaa

Väisänen korjaa kirjassa ansiokkaasti muun muassa suomalaisten toimittajien pintapuolisia Italia-käsityksiä, jotka osoittavat ”tarkemman analyysin puutetta sekä sitä, ettei oteta selvää historiasta” (s. 63). Valitettavasti Väisänenkään ei ole tästä vaivasta vapaa, vaan kirja sisältää lukuisia historiaan, teologiaan ja katoliseen kirkkoon liittyviä epätarkkuuksia ja virheitä.

Persoonalliselta matkaoppaalta ei tietenkään sovi vaatia teologista täydellisyyttä, mutta populaarikirjallisuus muovaa ihmisten käsityksiä, eikä tavallinen lukija luultavasti osaa epäillä monialaisen asiantuntijan luotettavuutta. Historiaa paremmin tuntevilla taas syttynee punainen lamppu, kun vaikka kristinuskon sanotaan sallitun Rooman valtakunnassa 213 ja tehdyn valtionuskonnoksi 223 (oikeat vuodet ovat 313 ja 380).

Ensimmäinen erikoinen katolista kirkkoa koskeva väite on, että pappeja – toisin kuin luostariveljiä – ei olisi ”alun perin keskiajalla” koskenut selibaatti, siis se, että ”pappi ei saisi olla seksuaalinen”, vaan ainoastaan ”avioliittokielto”, mikä on eri asia, sillä pappien jalkavaimot olivat yleisiä vielä 1960-luvun Italiassa. Sitten tuli ”tekopyhyyden aalto”, jossa haluttiin ajatella, että ”ihminen voi olla oman seksuaalisuutensa herra”, eli papeilta nähtävästi olisi alettu vaatia selibaattia vasta tässä vaiheessa. (s. 58)

Tässä on niin monta sekaannusta, ettei tiedä, mistä aloittaa! Ensinnäkään pappisselibaatti – termi on siis aivan oikea – ei ole keskiajan keksintö, vaan siitä löytyy runsaasti materiaalia jo kirkkoisien kultakaudelta (300-400-luvut), ja heidän mukaansa kyseessä on vanha traditio (tästä on suunnitteilla artikkeli tulevaisuudessa). Itse asiassa pappeja saatettiin valita naimisissa olevien joukosta, mutta vihkimyksessään he sitoutuivat nimenomaan selibaattiin!

Se, että keskiajalla ja vielä 1900-luvulla papeilla on ollut jalkavaimoja, ei kerro muusta kuin siitä, että selibaattisitoumusta on rikottu ja että rikkomusta on katsottu sormien läpi. Jos 1960-luvulta alkaen on alettu pitää tarkemmin huolta siitä, että papit elävät antamansa lupauksen mukaan, eikö se ole nimenomaan tekopyhyyden pois kitkemistä? Entä mitä on sanottava ajatustavasta, jonka mukaan ihmisen on välttämättä oltava seksuaalisuutensa orja?

Scala santa eli Pilatuksen palatsin portaat, joita pitkin Jeesuksen uskotaan kävelleen, kun hänet tuomittiin kuolemaan. Pyhiinvaeltajat nousevat portaita polvillaan rukoillen. Portaat sijaitsevat Lateraanikirkon vieressä.

No, luostarit ja pappisselibaatti vaivasivat jo Lutheria, joten sikäli ei mitään uutta auringon alla. Sen sijaan Lutheria *eivät* – toisin kuin Väisänen (s. 113) kertoo – vaivanneet Rooman pyhät portaat (Scala santa), jotka hän kunnon katolilaisena kipusi polvillaan rukoillen ylös alkuvuodesta 1511 – vuosia ennen hänen reformatorisia löytöjään. (Ks. tästä Eero Huovinen, ”Martti Lutherin matka Roomaan 1510-1511”, Elävä dogma, s. 167-172.)

Sen lisäksi, että Väisänen sanoo koko reformaation alkaneen Lutherin Rooman-matkasta, hän kertoo Lutherin kulkeneen ”ympäri Eurooppaa” (s. 127) kritisoimassa anekauppaa – vaikka itse asiassa Luther ei kierrellyt juuri missään Wittenbergin ulkopuolella. Väisänen väittää myös ostaneensa 60 euron aneen paavi Benedictus XVI:n aikana, joka kuulemma otti aneiden myynnin uudelleen käyttöön – paavi Franciscus taas olisi kieltänyt sen tammikuusta 2016 alkaen (never heard). Liisa – jos luet tätä – skannaa meille se ”ane”, per favore! :)

Pötyä paavi Benedictuksesta

Väisänen esittää paaveista muitakin erikoisia väitteitä ja tulkintoja, sen verran mielenkiintoisia, että ne ansaitsevat omat osionsa. Iloiseksi yllätyksekseni – näin Ratzinger-tutkijana – Väisänen ei esittänyt narratiivia, jossa Benedictus XVI on patavanhoillinen pahis ja Franciscus taas liberaali lellikki. Sen sijaan saamme hyvinkin harvinaisen tulkinnan, jonka mukaan Ratzingerilla oli omia ideoita, mutta Vatikaanin valtaapitävät kardinaalit vastustivat häntä.

Väisänen on oikeassa siihen pisteeseen asti, että Ratzinger oli teologina todellakin paljon hänen julkisuuskuvaansa rohkeampi ja itsenäisempi ajattelija. Sen sijaan kaikki Väisäsen luettelemat esimerkit ovat korkeintaan puolitotuuksia, ja syntyykin vaikutelma, että tulkinnat perustuvat italialaisen lehdistön pinnallisiin artikkeleihin tai mahdollisesti journalistiseen kirkkoa käsittelevään (skandaalihakuiseen) kirjallisuuteen.

Väisänen väittää, että Ratzinger ”salli polttohautauksen” (kielto poistui jo 1963) ja että hän hyväksyi kondomin käytön ja jopa kehotti siihen AIDS-alueella (päinvastoin, mutta homoprostituoitujen tapauksessa hän sanoi sen olevan pienempi paha). On myös harhaanjohtavaa sanoa, että Ratzinger ”poisti limbon dogmatiikasta” (Benedictuksen aikana kansainvälinen teologikomissio julkaisi asiakirjan, jossa limboon otettiin kriittinen kanta).

Paavi Benedictus XVI ilmoittaa erostaan vuonna 2013

Pahiten yli laidan Väisänen menee käsitellessään Benedictus XVI:n (jota hän muuten kutsuu vain ”Ratzingeriksi”) eroa paavinvirasta. Selitys terveyden huononemisesta on Väisäsen mukaan ”todistettu valheeksi”, perusteena se, että emerituksenakin Ratzinger on ”kirjoittanut paljon” ja tehnyt päivittäin työtä teologian parissa (s. 118). Oikea syy olisi ollut yhteentörmäys, joka liittyi rahanpesuskandaaleissa ryvenneen Vatikaanin pankin johtamiseen.

Tämä on täyttä puppua, kuten Benedictus XVI on itse viimeisessä haastattelukirjassaan painokkaasti selittänyt. Tarkka syy, jonka hän itse ilmoitti, oli voimien väheneminen, ja vaikka hän olisikin emerituksena kirjoittanut paljon (mikä ei edes pidä paikkaansa, kuten em. haastattelukirjasta käy ilmi), ei taida vaatia aivan samanlaisia voimia kirjoittaa teologiaa kuin toimia valtionpäämiehenä ja johtaa yli miljardin hengen kirkkoa.

Johannes Paavali II ja Franciscus

Samat lähdekriittiset ongelmat vaivaavat Benedictuksen edeltäjän ja seuraajan käsittelyä. Johannes Paavali II oli muka ”todella patavanhoillinen” (s. 119), vaikka hän otti kardinaalien (Ratzingerinkin!) kritiikin saattelemana ennennäkemättömiä edistysaskelia esim. suhteessa muihin uskontoihin (Assisin rauhanrukouspäivät, vierailu Rooman synagogassa) ja pyysi usein julkisesti anteeksi kirkon syntejä (erityisesti riemuvuonna 2000).

Väisänen kertoo tarinan Sikstiiniläiskappelista ja siitä, kuinka Michelangelon maalaamille alastomille miehille käskettiin 1500-luvulla maalata housut tai vaipat sukuelimiä peittämään. Väisänen toteaa, että ne on ”onneksi poistettu myöhemmin” (s. 130), mutta ei huomaa kertoa, että ne poistettiin ”todella patavanhoillisen” Johannes Paavali II:n nimenomaisesta käskystä. Taustalla oli tietysti hänen syvällinen visionsa ruumiin teologiasta.

Paavi Franciscus on tosiaan ”ainutlaatuinen paavien joukossa”, muttei suinkaan ”ensimmäinen ei-eurooppalainen paavi koko katolisen kirkon historiassa” (s. 117) – varhaisina vuosisatoina oli useampia syyrialaisia ja afrikkalaisiakin paaveja (niin ja mistäs se Pietari olikaan?:)). Ei myöskään pidä paikkaansa, että Bergoglio olisi valittu jo 2005 mutta kieltäytynyt, vaikka onkin totta, että hän oli Ratzingerin ohella paljon ääniä saanut ehdokas.

Paavi Franciscus (Jorge Mario Bergoglio)

Väisänen on jälleen oikeassa siinä perushavainnossa, että Franciscus on monissa asioissa poikennut totutusta ja tehnyt oman päänsä mukaan, mutta monet konkreettiset esimerkit ovat taas pielessä. Franciscus ei asu Vatikaanin alueella sijaitsevassa ”luostarissa” (s. 122) – se on Benedictus – vaan Casa Santa Martassa, joka on majatalo, eikä syy ole apostolisen palatsin loistokkuus vaan se, että paavi haluaa olla ihmisten ilmoilla.

Toisin kuin Väisänen kirjoittaa, Franciscus ei käskenyt poistaa järjestysnumeroa nimensä perästä ”koska hän ei ole hallitsija vaan piispa” (s. 119), vaan järjestysnumeroa ei yksinkertaisesti tarvita erotukseksi kenestäkään – jos tulee Franciscus II, niin sitten aletaan sanoa myös Franciscus I. Eikä ole laisinkaan totta, että Franciscus ”kieltäytyy järjestelmällisesti kutsumasta itseään paaviksi”. (s. 120)

Väisänen kertoo vielä, että viisi kardinaalia (oikeasti neljä, ja sitten he saivat tukea myös Józef Wróbelilta, joka on Lublinin apulaispiispa ja entinen Helsingin piispa) olisi antanut julkilausuman, jonka mukaan paavi on ”pysäytettävä, keinolla millä hyvänsä” (s. 121) – tämä on aivan liioiteltu ilmaus. Muitakin epätarkkuuksia löytyy, mutta tämä saa riittää kriittisen ajattelun avuksi.

Opas Italiaan, vaan ei teologiaan

Aion kritiikin vastapainoksi vielä lopuksi kehua Väisäsen kirjaa, mutta sitä ennen luettelen vielä muutamia kauneusvirheitä lähinnä yleissivistyksen vuoksi – katoliset käsitteet kun ovat sivistyneillekin suomalaisille kovin vieraita.

Väisänen kirjoittaa, että Fra Angelico (n. 1395-1455) ”kanonisoitiin autuaaksi vuonna 1982” (s. 211) – autuaaksi ei voi kanonisoida, sillä kanonisointi tarkoittaa pyhäksi julistamista. Sitä edeltävälle autuaaksi julistamiselle on oma hieno latinaperäinen sanansa, beatifikaatio, verbi on beatifioida. Eli joko ”julistettiin autuaaksi” tai ”beatifioitiin”.

Pyhä Padre Pio Pietrelcinalainen

Väisänen kertoo myös katolisen kirkon väitetysti suosituimmasta (tämän listan mukaan kylläkin vasta sijalla 20.) pyhimyksestä nimeltä ”Isä Pius” (s. 166). Suomessa tuskin kukaan tunnistaa häntä tällä nimellä. Parempi olisi käyttää italiankielistä nimeä Padre Pio, jolla Wikipediakin hänet tuntee.

Juhlapyhistä on vielä mainittava 14.9. vietettävä Ristin ylentämisen juhla (ei ”Pyhän Ristin tunnistamisen päivä”, vaikka siitä onkin kyse) ja Corpus Christi (it. Corpo di Cristo, Väisäsellä menevät latina ja italia sekaisin muodossa Corpo di Christo) eli Kristuksen (pyhimmän) ruumiin ja veren juhla, *ei* mikään ”Kristuksen lihaksitulemisen päivä” (s. 164) – Kristuksen lihaksitulemistahan juhlitaan oikeastaan Marianpäivänä 25.3.

Corpus Christi on siis eukaristian eli ehtoollisen juhla, jossa Kristuksen ruumista eli konsekroitua hostiaa kannetaan kulkueissa kaduilla. Luterilaiset tunnetusti vastustivat tätä 1500-luvulla, koska heidän mielestään Kristus antoi ehtoollisen syötäväksi eikä kaduilla kuljetettavaksi. Sen sijaan Väisänen on teologisesti aivan metsässä kirjoittaessaan katolisen kirkon opettavan luterilaisesta *poiketen*, että ”ehtoollisella Kristuksen ruumis ja veri ovat todellakin läsnä” (s. 148).

Tästä aiheesta on kirjoitettu yksityiskohtaisesti tällä blogilla jo aiemmin, mutta tässä yhteydessä muistutettakoon vain kaikkia luterilaisia Suomen ev.lut.-kirkon Katekismuksesta (kohta 37), jonka mukaan ehtoollisen leipä ja viini ”ovat Kristuksen todellinen ruumis ja veri”. Suorastaan ihmetyttää, että Kirjapajalta on päässyt tällaisia lapsuksia läpi – viimeistään kustannustoimittajan pitäisi kai pystyä ainakin pahimmat asiavirheet korjaamaan.

Nyt sitten ne loppukehut. Väisäsen kirja on kaikesta yllä sanotusta huolimatta aivan mahtava lukukokemus ja inspiraatio, varsinkin tällaisille Italiaa rakastaville mutta myös niille, jotka olisivat avoimia Italiaan rakastumiselle. Se ei olekaan vaikeaa, ja luulen, että Väisäsen kirja tekee siinä tehtävänsä. Lukija haluaa mahdollisimman pian päästä Italiaan, ja kun se onnistuu, kannattaa ottaa Väisäsen kirja matkalle mukaan. Teologiaa voi sitten opiskella jostain muualta.

Mainokset

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s