EETU MANNINEN

Augustinus (354–430) kuuluu kiistatta ihmiskunnan historian suuriin neroihin. Tunnettu dogmihistorioitsija Jaroslav Pelikan (1923–2006) on sanonut koko keskiajan teologian olevan vain sarja alaviitteitä Augustinukseen (Pelikan 1978, 3) ja brittifilosofi sir Anthony Kennyn mukaan antiikin filosofeista ainoastaan Aristoteleella (384–322 eKr.) on ollut suurempi vaikutus filosofian historiaan (Kenny 2010, 94).

Augustinus oli suorastaan häkellyttävän laaja-alainen ajattelija, ja massiivisessa kirjallisessa tuotannossaan hän tuli käsitelleeksi useimpia merkittäviä kristillisen teologian osa-alueita. Esimerkiksi perisyntioppi, predestinaatio-oppi ja armo-oppi ovat lähtöisin häneltä ja lisäksi hänellä on ollut suuri vaikutus läntiseen trinitaariseen teologiaan.

Kiistely Augustinuksen oikeasta tulkinnasta jatkui läpi koko keskiajan, mutta erityisen suuri kiista hänen perinnöstään tapahtui reformaatiossa, kun kiistan kaikki osapuolet halusivat osoittaa, että tämä kunnioitettu kirkonopettaja oli nimenomaan heidän puolellaan. Tässä artikkelissa tarkastelenkin, miten kaikki reformaation osapuolet pohjasivat oppinsa Augustinuksen teologiaan ja miten suuressa määrin reformaatio oli kiistaa juuri Augustinuksen perinnöstä.

Ratkaisuvalta – vapaa vai sidottu?

Keskeistä Augustinuksen teologiassa oli Jumalan suvereeni armo. Katolinen kirkko onkin antanut hänelle arvonimen doctor gratiae, armon opettaja. On tunnettua, että Augustinuksen teoksella Henki ja kirjain (De spiritu et littera) oli suuri vaikutus Martti Lutherin (1483–1546) suureen reformatoriseen löytöön koskien vanhurskauttamisoppia. Tässä teoksessa onkin monia kohtia, jotka kuulostavat varmasti musiikilta erityisesti luterilaisten korvissa:

Oleellista lain vanhurskaudelle on, että siitä saa elämän vain sen toteuttaja. Lain vanhurskautta pidetään esillä, jotta jokainen saisi selville oman heikkoutensa, lakkaisi koettamasta onnistua omin voimin lain kirjaimen varassa, se kun on mahdotonta, ja liittyisi uskon kautta Vanhurskauttajaan, ja jotta hän sitten saavuttaisi vanhurskauden, toteuttaisi sen ja eläisi siinä. (Henki ja kirjain 29,51. Suom. Jukka Thurén. Helsinki: Aurinko kustannus 1982)

Vaikka Augustinus halusi pitää kiinni ihmisen tahdon vapaudesta, hän korosti myös, että perisynnin turmelemassa tilassaan oleva ihminen ei ole vapaa kääntymään Jumalan puoleen ilman Jumalan armoa. Myös esimerkiksi nämä Augustinuksen sanat olivat varmasti Lutherille mieleen:

Onko siis mahdollista, että se ihmissuvun osa, jolle Jumala lupasi vapauden ja ikuisen valtakunnan voisi tulla ennalleen omien tekojensa voimin? Ei mitenkään! Mitä hyvää voisi tuhoon tuomittu saada aikaan, ellei häntä ensin päästetä tuhon alta? Kenties tahdon vapaalla valinnalla? Ei missään tapauksessa! Juuri valinnanvapauttaan huonosti käyttäen ihminen tuhosi itsensä ja sen myötä myös vapautensa valita. Mies, joka tekee itsemurhan, surmaa itsensä ollessaan elossa. Ei hän kuitenkaan pysy elossa itsensä surmatessaan, eikä kykene herättämään itseään henkiin itsemurhan jälkeen. Samalla tavalla sekin, joka vapaasti valiten tekee syntiä, menettää synnin voittaessa myös valintansa vapauden. (Usko, toivo, rakkaus 9,30. Suom. Timo Nisula. Helsinki: Kirjapaja 2004)

Armotonta teologiaa?

Toinen reformaattori, jolle Augustinus oli erityisen tärkeä, oli Jean Calvin (1509–1564), joka edusti luterilaisia monessa asiassa pidemmälle menevää reformoitua kristinuskoa. Calvin on tunnettu erityisesti predestinaatiota koskevasta ajattelustaan: hänen mukaansa Jumala on ennalta määrännyt osan ihmisistä pelastukseen ja osan kadotukseen. Calvin myös ajatteli, että Kristus ei kuollut koko ihmiskunnan, vaan ainoastaan valittujen puolesta.

Tässä hän ei ollut kuitenkaan yksin näkemystensä kanssa, vaan hän tukeutui ajattelussaan Augustinukseen. Kuten mainitsin, Augustinus tunnetaan predestinaatio-opin isänä, ja monet hänen aihetta koskevat kirjoituksensa ovat varsin kuumottavaa luettavaa:

Koska Jumala on korkein hyvä, hän käytti myös pahoja tekoja hyvään. Niinpä ne, jotka hän on ennalta määrännyt rangaistaviksi, joutuvat omasta syystään kadotukseen, kun taas ne, jotka hän on ennalta määrännyt armahdetuiksi, saavat pelastuksen Jumalan laupeuden tähden. Omasta näkökulmastaan ihmiset tekivät vastoin Jumalan tahtoa. Mutta Jumalan kaikkivaltiuden kannalta he eivät tietenkään tähän kyenneet. Juuri siinä, missä he tekivät vastoin Jumalan tahtoa, heistä itse asiassa tuli osa Jumalan tahtoa. (Usko, toivo, rakkaus 26,100. Suom. Timo Nisula. Helsinki: Kirjapaja 2004)

Entä sitten Raamatun sana (1. Tim. 2:4), jonka mukaan Jumala tahtoo kaikkien ihmisten pelastuvan? Augustinus selittää tätä raamatunkohtaa kahdella tavalla: ensinnäkään se ei hänen mukaansa tarkoita, että Jumala tahtoisi kaikkien pelastuvan, vaan että kaikki pelastuvat (vain) Jumalan tahdosta. Toiseksi ”jokainen ihminen” ei hänen mukaansa tarkoita kirjaimellisesti kaikkia ihmisiä vaan pikemminkin kaikenlaisia ihmisiä (Usko, toivo, rakkaus 27, 103).

Armo ja sydämiin vuodatettu rakkaus

Augustinuksen ja Pelagiuksen (360-418) kiistat koskien armoa, perisyntiä ja predestinaatiota herättivät laajaa keskustelua vielä heidän kuoltuaankin, ja vuonna 529 katolinen kirkko otti niihin virallisesti kantaa Orangen II kirkolliskokouksessa. Kirkolliskokous vahvisti Augustinuksen perisyntiopin ja armo-opin. Se myös julisti Augustinusta seuraten niin sanottuja semipelagiolaisia vastaan, että armo on välttämätöntä Jumalan tahdon mukaan elämisen lisäksi myös Jumalan puoleen kääntymisen tahtomiselle.

Kirkolliskokous vahvisti Augustinuksen opetuksen, jonka mukaan ”ensimmäisessä ihmisessä heikentynyttä tahdon ratkaisuvaltaa ei voida palauttaa ennalleen paitsi kasteen armolla”. Orange vahvistaa myös, että ”mitkään ansiot eivät edellä armoa. Palkka ansaitaan hyvillä töillä, jos niitä tehdään, mutta armo, jota ei ansaita, edeltää, jotta niitä tehdään”. Kirkolliskokous ei kuitenkaan seuraa täysin Augustinuksen ajattelua predestinaatiosta, vaan kiroaa selväsanaisesti näkemyksen, jonka mukaan Jumala on ennalta määrännyt osan ihmisistä kadotukseen (mainitsematta kuitenkaan Augustinusta nimeltä):

Emme ainoastaan ole uskomatta, että jotkut ovat jumalallisen voiman ennalta määräämiä pahuuteen, vaan jos jotkut haluavat uskoa jotain näin pahaa, lausumme heille kaikella inholla anateeman. (DH 397)

Orangessa siis määriteltiin kirkon oikeaoppisen augustinolaisuuden rajat. On huomionarvoista, että vaikka Augustinus oli suuri teologinen auktoriteetti, katolinen kirkko ei sitoutunut hänen teologiaansa kokonaisuudessaan, vaan uskalsi ottaa selkeästi etäisyyttä hänen ongelmallisimpiin oppeihinsa, kuten kaksinkertaiseen predestinaatioon. Samalla kun kirkko vahvisti hänen teologiansa armon välttämättömyydestä, se myös piti kiinni uskostaan ihmisen vapaaseen tahtoon ja Jumalan universaaliin pelastustahtoon.

Tällä kirkon oikeaoppisella augustinolaisella linjalla jatkoi myös Trenton kirkolliskokous, joka kokoontui vuosina 1545–1563, eli siis hieman yli tuhat vuotta Orangen kirkolliskokouksen jälkeen. Augustinuksen vaikutus on helppo huomata esimerkiksi siitä, miten konsiili korostaa Jumalan suvereenia armoa:

Lisäksi sanomme vanhurskauttamisen tapahtuvan lahjaksi, koska ei mikään siitä, mikä edeltää vanhurskauttamista, ei usko, eivätkä teot, ansaitse vanhurskauttamisen armoa, sillä kuten Apostoli sanoo: jos se on armosta, niin se ei ole enää teoista, sillä silloin armo ei enää olisikaan armo (Room. 11:6). (Tridentinum. Suom. Martti Voutilainen. Helsinki: KATT 2016, s. 54)

Reformaatiossa syntyneiden tunnustuskuntien edustajat löysivät Augustinuksen kirjoituksista tukea teologisille näkemyksilleen, mutta sama päti myös kiistan katoliseen osapuoleen. Korostaen ihmisen vapaata tahtoa reformaattorien monergismia vastaan katoliset teologit saattoivat tukeutua Augustinuksen lausumiin kuten: ”Jumala on luonut meidät ilman meitä, mutta hän ei tahtonut pelastaa meitä ilman meitä” (Sermo 169,11,13).

Muotoillessaan kirkon virallista kantaa vanhurskauttamisesta katoliset teologit saattoivat myös tukeutua Augustinuksen korostukseen sydämeen vuodatetusta rakkaudesta (Room. 5:5): ”Ainoan vapahduksen tuo armo, apunaan uskon laki, kun uskomme Kristukseen Jeesukseen ja kun sydämeemme vuodatetaan rakkaus Pyhän Hengen kautta, joka on meille annettu” (Henki ja kirjain 14,25).

Augustinus – kaikkien sankari

Reformaation kaikki osapuolet siis perustelivat teologisia näkemyksiään Augustinuksella. Kukaan ei toki pitänyt Augustinusta erehtymättömänä, mutta kaikki arvostivat häntä ja halusivat nähdä hänen teologiansa puhuvan juuri oman tunnustuskuntansa puolesta.

Kiista siitä, kenen ”puolella” Augustinus oli, on tietenkin anakronistinen, sillä reformaation kysymyksenasettelut kumpuavat 1500-luvun tilanteesta ja tarpeista, eikä niiden projisoiminen Augustinuksen kirjoituksiin tee oikeutta niiden syntykontekstille ja omille kysymyksenasetteluille. Tästä huolimatta voidaan kuitenkin perustellusti sanoa, että kaikkien näiden reformaation eri suuntausten taustalla vaikutti vahvasti Augustinukselta peräisin oleva teologinen rakenne ja tietyt yleisesti jaetut taustaoletukset.

Tällaisia olivat esimerkiksi ajatus koko ihmiskuntaa koskevasta perisynnin turmeluksesta, jonka seurauksena myös vastasyntyneet lapset ovat syyllisiä Jumalan edessä ja kadotustuomion alaisia ilman kastetta, sekä armon ja ihmisen ”luonnollisten kykyjen” välinen vastakkainasettelu.

Puhuttaessa Augustinuksen ajattelusta koskien perisyntiä ja predestinaatiota on kuitenkin syytä korostaa, että hän ei päätynyt teologisiin ratkaisuihinsa yhtä mutkattomasti kuin häntä seuranneet sidottua ratkaisuvaltaa ja predestinaatiota korostavat teologit, kuten Luther ja Calvin. Varhaisessa kirkossa ihmisen tahdon vapaus oli yleisesti hyväksytty lähtökohta, minkä vuoksi myös Augustinus halusi pitää siitä viimeiseen asti kiinni.

Kirjoituksissaan hän pyrki jatkuvasti sovittamaan yhteen Jumalan suvereenin armon ja ihmisen vapaan tahdon. Kuitenkin Augustinuksen vahva korostus Jumalan armon välttämättömyydestä ihmisen pelastukselle johtaa hänen ajattelussaan ikään kuin valitettavina sivutuotteina korostukseen ihmisen langenneen tahdon voimattomuudesta ja hyvin pitkälle vietyyn näkemykseen predestinaatiosta. (ks. Stump 2014, 177–178.)

Hankala perintö?

Vaikka Augustinuksen perintö on siis tuonut läntiseen teologiaan paljon hyvää, siihen liittyvät myös omat erityiset ongelmansa, joista huomattavimpia lienevät predestinaatioon liittyvät pulmat. Vaikka kaksinkertainen predestinaatio onkin laajalti hylätty, Jumalan armon suvereenius ja ihmisen pitkälle menevä syntiturmelus herättävät kuitenkin varsin luontevasti predesinaatio-oppiin liittyvän perusongelman: jos ainoastaan kaikkien ihmisten pelastumista tahtovan Jumalan armo voi mahdollistaa sen, että ihminen tahtoo kääntyä Jumalan puoleen, miksi kaikki eivät käänny?

Siinä missä kalvinistit hyväksyivät Augustinuksen näkemyksen, että Jumala ei tahdo kaikkien pelastumista, luterilaiset omaksuivat augustinolaisen predestinaatio-opin keskeiset lähtökohdat, mutta kieltäytyivät hyväksymästä niiden johdonmukaisena seurauksena tulevaa kaksinkertaista predestinaatiota:

Ei niille tehdä vääryyttä, joita rangaistaan; heillehän maksetaan ”synnin palkka”. Kun Jumala sitä vastoin antaa sanansa kerran ja jatkuvasti kuulua toisaalla ja siten valaisee ja käännyttää ihmisiä sekä varjelee heitä uskossa, hän tekee sen ihmisten ansioita kysymättä, oman armonsa ja laupeutensa ylistykseksi. Näin syvälle tähän uskonkohtaan tunkeutuessamme me pysymme vielä oikealla tiellä. Onhan kirjoitettu: ”Israel, omasta syystäsi sinä joudut turmioon; saamasi apu on yksinomaan minun armoani” (Hoos. 13:9). Jos taas pyritään edemmäksi tässä tutkistelussa, näiden rajojen yli, silloin meidän on Paavalin tavoin pantava sormi suulle muistaen hänen sanansa: ”Oi ihminen, mikä sinä olet riitelemään Jumalaa vastaan? (Room. 9:20)” Suuri apostoli Paavali todistaa, että meidän on mahdotonta ja luvatonta tutkia ja selvittää tätä opinkohtaa pohjia myöten. (Yksimielisyyden ohje, Täydellinen selitys, XI,61-64)

Trento puolestaan päätyi jokseenkin paradoksaaliseen ratkaisuun korostaa sekä Jumalan suvereenia armoa että ihmisen tahdon vapautta:

Kirkolliskokous julistaa lisäksi, että aikuisten kohdalla vanhurskauttamisen alku on Jumalasta Jeesuksen Kristuksen kautta ja ennalta ehättävän armon vaikuttaessa. Se on siis lähtöisin Jumalan kutsusta, jolla kutsutaan kaikkea ansiota vailla olevat ihmiset. Näin ne, jotka syntien kautta olivat kääntyneet pois Jumalasta, nyt hänen herättävän armonsa kautta, joka auttaa ihmisiä kääntymään heidän Jumalalta tulevaan vanhurskauttamiseensa, vapaasti myöntyen tähän armoon ja käymällä yhteistyöhön sen kanssa, valmistautuvat vanhurskauttamiseen, niin että kun Jumala koskettaa ihmisen sydäntä Pyhän Hengen valaisulla, ihminen toisaalta ei ole kokonaan toimimaton vastaanottaessaan tämän valaisun, jonka hän olisi voinut torjua, ja toisaalta ei kuitenkaan ilman Jumalan armoa olisi voinut vapaalla tahdollaan itse johdattaa itseään vanhurskauteen Jumalan edessä. Siksipä Pyhässä kirjassa sanotaan: Kääntykää minun tyköni, niin minä käännyn teidän tykönne (Sak. 1:3), jossa vapaudellemme osoitetaan kehotus ja johon vastaamme: Pelasta meidät, Herra, tykösi, niin me palajamme (Valit. 5:21), jossa me tunnustamme Jumalan ennalta ehättävän armon. (Tridentinum. Helsinki: KATT 2016, s. 50)

Tuoreita näkökulmia

Idässä nämä Augustinuksen erityiskorostukset eivät ole vaikuttaneet, minkä vuoksi esimerkiksi armon ja ihmisen vapaan tahdon välillä ei nähdä samanlaista vastakkaisuutta kuin lännessä on perinteisesti nähty. Vaikka lännessä Augustinuksen perintö on edelleen ajankohtainen ja tärkeä, katolisessa teologiassa on tapahtunut joidenkin siihen kuuluvien taustaoletuksien ihan paikallaan olevaa uudelleen arvioimista.

1900-luvun katolisessa teologiassa armon ja luonnon välille tehtyä tiukkaa eroa ryhtyi arvostelemaan jesuiittateologi Henri de Lubac (1896–1991), jonka mukaan ”yliluonnollisen” tiukka erottaminen ”luonnollisesta” saa aikaan sen, että yliluonnollinen eristäytyy tavallisesta elämästä (De Lubac 1988, 313). Hän tulikin tunnetuksi näkemyksestään, jonka mukaan ihmisluonto ei ole koskaan täysin vailla Jumalan armoa.

De Lubacin ja hänen edustamansa ressourcement-koulukunnan vaikutus on havaittavissa Vatikaanin II kirkolliskokouksen (1962–1965) taustalla, jonka mukaan Jumalan armo voi vaikuttaa myös ei-kristityn sydämessä (Lumen gentium, 16; Gaudium et Spes, 22).

Perinteiset augustinolaiset lähtökohdat ovat tulleet uudelleentulkinnan kohteeksi myös esimerkiksi predestinaation kohdalla. Sekä katolisessa että protestanttisessa teologiassa on yleistynyt näkemys, jonka mukaan predestinaatio ei tarkoita Jumalan edeltä käsin tekemää tuomiota siitä, kuka pelastuu ja kuka ei. Sen sijaan predestinaation ytimessä nähdään Jeesus Kristus: Jumala on ennalta määrännyt, että kaikki jotka pelastuvat, pelastuvat Kristuksen kautta (Ef. 1:4–6). Näin ollen predestinaatio-opin ytimessä ei olisi tuomio, vaan hyvä sanoma Jeesuksesta (Kasper 2013, 101).

Lopuksi

Vaikka nämä perinteisen augustinolaisuuden uudelleentulkinnat ovat vieneet läntistä teologiaa mielestäni oikeaan ja joissain tapauksissa alkuperäisempään suuntaan, tämä ei suinkaan tarkoita sitä, että Augustinuksen perintö olisi mielestäni jotain kielteistä, joka pitäisi hylätä.

Augustinus on kirkon pyhimyksistä minulle ehdottomasti rakkain, ja hänen teologiansa ydin Jumalan armosta, joka edeltää meidän kaikkia pyrkimyksiämme päästä Jumalan yhteyteen ja kulkee meidän rinnallamme, kuuluu ilman muuta kristinuskon suuriin totuuksiin. Pidän Augustinusta merkittävänä tekijänä tielläni katolisen kirkon yhteyteen, minkä vuoksi hänen kanssaan eri mieltä ollessanikin arvostan häntä suuresti.

Kuitenkin yksittäisen neron auktoriteetin ei pidä antaa kasvaa liian suureksi, vaan hänen teologista ajatteluaan on katsottava koko kirkon uskon valossa. Näin Augustinuksen positiivinen anti pääsee oikeuksiinsa ja hänen pysyvä arvonsa kristilliselle teologialle tulee esille tasapainoisella tavalla.

Kirjallisuus

Denzinger, Heinrich (DH [Denzinger-Hünermann]) (2012 [2010]). Compendium of Creeds, Definitions, and Declarations on Matters of Faith and Morals. Revised, enlarged and, in collaboration with Helmut Hoping, edited by Peter Hünermann for the original bilingual edition and edited by Robert Fastiggi and Anne Englund Nash for the English edition. Fourty-Third Edition. San Francisco: Ignatius Press.

Kasper, Walter (2013). Mercy: The Essence of the Gospel and the Key to Christian Life. New York: Paulist Press.

Kenny, Anthony (2010). A New History of Western Philosophy. Oxford: Clarendon Press.

De Lubac, Henri, S.J. (1988 [1947]). Catholicism: Christ and the Common Destiny of Man. San Francisco: Ignatius Press.

Pelikan, Jaroslav (1971, 1978, 1984). The Christian Tradition: A History of the Development of Doctrine, Vols 1, 3, 4, Chicago & London: The University of Chicago Press.

Stump, Eleonore (2014). ”Augustine on Free Will”, in The Cambridge Companion to Augustine. Edited by David Vincent Meconi & Eleonore Stump. Cambridge: Cambridge University Press.