Reformaation tarina Kuopion piispan kertomana

Katolis-luterilainen asiakirja Vastakkainasettelusta yhteyteen: luterilaiset ja roomalaiskatolilaiset viettävät yhdessä reformaation muistoa 2017 toteaa, ettei historia voi muuttua, mutta sen muistamisen ja kertomisen tapa on aina valikoivaa, ja sitä me voimme muuttaa. Erinomaisen esimerkin asiakirjan peräänkuuluttamasta uudesta kerrontatavasta tarjoaa piispa Jari Jolkkosen helppolukuinen 55-sivuinen kirjanen Reformaation tarina (Helsinki: Kirjapaja 2017).

Kivasti kuvitettu kirja on antoisa lukukokemus, samalla kevyt että syvällinen. Se on sisällöltään pitkälti yhtenevä sen kanssa, mitä Jolkkonen kirjoittaa reformaation synnystä ja vakaumuksista synodaalikirjassa Armon horisontit – huomisen luterilaisuus (Helsinki: Kirjapaja 2016). Tarinaa kelpaakin tässä muodossa toistaa, sillä se tuo esiin näkökohtia, jotka ovat jääneet monille totuttujen yksinkertaistuksien takia pahasti hämärän peittoon.

Jari Jolkkonen lienee Suomen evankelis-luterilaisen piispakunnan ”katolisin” piispa. Hengellisessä omaelämäkerrassaan hän sanoo harkinneensa vuosia fransiskaanimunkiksi ryhtymistä (Piispanpolku 10, s. 288-289). Aiemmin tänä vuonna Roomassa pidetyssä Luther-symposiumissa Jolkkonen esitelmöi Lutherin sakramenttikäsityksestä kuulemma sillä seurauksella, että saksalainen luterilainen piispa kysyi ihmeissään, oliko luennoitsija katolilainen vai luterilainen. Käsillä olevassa kirjassa Jolkkonen liittyykin vahvasti suomalaiseen, ”katoliseen” Luther-tulkintaan.

Vastakkainasettelusta yhteyteen

Jolkkonen ottaa lähtökohdakseen edellä mainitun, vuonna 2013 julkaistun ekumeenisen asiakirjan ja toteaa, ettei kirkon näkyvän ykseyden särkyminen ”ollut kenenkään tarkoitus”. Luther nähdään tutkimuksessa nyt ”katolisen kirkon solidaarisena kriitikkona, joka halusi uudistaa kirkkoa sisältäpäin, ei luoda uutta kristinuskon kevytversiota”. Luther ja hänen perintönsä eivät ole vain luterilaisten juttu, vaan ”kristikunnan yhteistä omaisuutta”. (s. 5)

Tämä saattaa yhä olla joillekuille vaikea pala nielaistavaksi. Eivätkö Lutherin sloganit sola fide (yksin uskosta) ja sola scriptura (yksin Raamatusta) edustaneet täyttä irtiottoa aikansa katolisuudesta, nähtiin ne sitten 1500-vuotisen tradition hylkäämisenä tai alkuperäisen evankeliumin uudelleenlöytämisenä? Tässä Jolkkonen pääsee elementtiinsä ekumeenisena luterilais-katolisena uudelleenkertojana:

”Raamatun lisäksi Luther tunnusti useita kristillisen uskon tulkinnan lähteitä. Kirkon traditio eli kirkkoisät, kirkolliskokousten päätökset, jumalanpalvelustekstit, kirkkolaki ja jopa paavien paimenkirjeet voidaan ottaa huomioon, kun etsitään totuutta ja yhteisiä vastauksia uskon kysymyksiin. Lisäksi Luther viittasi toistuvasti järkisyihin ja inhimilliseen kokemukseen Raamatun tulkinnassa.” (s.  15)

Jari Jolkkonen

Raamattu oli Lutherille ”ylin auktoriteetti”, ei siis suinkaan ainoa. Luther käytti ”harvoin” ilmaisua sola scriptura, ja se antaakin ”yksipuolisen kuvan” Raamatun merkityksestä luterilaisen kirkon elämässä. Raamattu sisältää Jumalan ilmoituksen, mutta sen oikeaksi ymmärtämiseksi ”tarvitaan myös oikeita tulkinta-avaimia”. (s. 43-44) Parempi olisi siis katolisessakin teologiassa käytetty termi prima scriptura, ”ensin Raamattu”.

Sama pätee myös sloganiin sola fide. Kun Luther oleskeli Wartburgin linnassa, reformaatio Wittenbergissä joutui sisäiseen kriisiin professori Andreas Karlstadtin ryhdyttyä tuhoamaan kirkkotaidetta ja uudistamaan messua rankalla kädellä. Yhä etsintäkuulutettu Luther otti riskin ja palasi Wittenbergiin 1.3.1522, nousi saarnastuoliin ja käski peruuttamaan uudistukset:

”Näen kyllä, että osaatte puhua uskosta ja rakkaudesta, josta teille on saarnattu. Mutta Jumala ei tahdo pelkkiä kuuntelijoita ja huutelijoita, vaan seuraajia ja kilvoittelijoita. Sitä on uskossa vaikuttava rakkaus. Sillä usko ilman rakkautta ei riitä. Eihän se ole mikään todellinen usko, vaan pelkkä uskon kuvajainen – -” (s. 16)

”Usko ilman rakkautta ei riitä.” Myös sola fide on yksipuolinen slogan, sillä kyse on pikemminkin jälleen oikeasta järjestyksestä: siitä, että ”puu on ensin tehtävä hyväksi, jotta siitä voi syntyä hyviä hedelmiä”, siis ”ensin Jumala lahjoittaa ihmiselle armonsa, vapauttaa hänet ja ottaa hänet yhteyteensä”, ja vasta sitten ihminen ”voi tehdä hyviä tekoja oikein, siis vapaana ja kiitollisena vastauksena Jumalan hyvyyteen”. (s. 13) Näin ilmaistuna katolilaisella ei ole muuta huomautettavaa kuin kysyä, eivätkö Lutherinkin ajan katolilaiset ymmärtäneet lapsikasteen juuri näin?

Sodista sopuihin

Konkreettisesti erot ja huolet taisivatkin koskea enemmän sielun lopullista kohtaloa tuonpuoleisessa kuin teoreettista esitystä siitä, kuinka syntinen alun perin hyväksytään Jumalan armoon. Varsinaisena ongelmana oli keskiajan vääristynyt käsitys kiirastulesta sekä keinoista sen lievittämiseksi (aneet ja sielunmessut).

François Marius Granet (1775–1849): Talonpoikaistyttö ostaa aneen.

Jolkkonen kirjoittaa oikein, että anejärjestelmä syntyi keskiajalla korvaamaan synnin ajallisten rangaistusten poistamiseksi suoritettuja hyvitystöitä ja vääristyi pian – ainakin paikallisesti – systeemiksi, jossa anekirjeen ostajalle luvattiin täydellistä synninpäästöä jopa ilman katumusta. Dominikaaniveli Johannes Tetzel todella markkinoi aneita sloganilla ”Kun raha kirstuun kilahtaa, niin sielu taivaaseen vilahtaa.”

Kuolleiden puolesta ostettujen aneiden lisäksi kiirastulessa kärsiviä kavereita saatettiin yrittää auttaa sielunmessuilla eli votiivimessuilla. Papeille maksettiin siitä, että he viettivät messuja kuolleiden puolesta. ”Ne olivat jumalanpalveluselämän valtavirta: esimerkiksi vuoden 1519 aikana vajaan 3000 asukkaan Wittenbergissä toimitettiin 9000 messua, siis noin 25 messua joka päivä. Suurin osa näistä oli votiivimessuja.”

Jolkkonen siteeraa paavi Franciscusta, jonka mukaan Luther oli oikeassa noustessaan kirkossa vallinnutta korruptiota ja maailmallisuutta vastaan. Ongelmaa monimutkaisti se, että anekorruptiolla oli tuolloisen (melko maallisen) paavin auktoriteetti tukenaan, jolloin anekritiikin katsottiin kohdistuvan samalla paavin auktoriteettiin. Tälle Luther ei voinut mitään, vaan joutui seuraamaan omaatuntoaan ja kohtaamaan ekskommunikaation. Reformaation ensimmäisiä uudistuksia oli votiivimessujen lakkauttaminen. (s. 8, 15, 18)

Kun vuonna 1529 keisari Kaarle V:n päätöksellä vaadittiin kaikkien paluuta katoliseen uskoon, luterilaiset laativat Augsburgin tunnutuksen (1530), jossa he ilmaisivat toivonsa ”elää yhdessä ja yksimielisinä yhdessä ainoassa kristillisessä kirkossa”, sillä he eivät käsityksensä mukaan esittäneet ”mitään, mikä on ristiriidassa Raamatun tai katolisen kirkon tai Rooman kirkonkaan kanssa”, vaan muutokset koskivat ainoastaan ”väärinkäytöksiä”. (s. 20-21)

Sovintoa ei yrityksistä huolimatta saatu aikaan, vaikka lähellä oltiin esimerkiksi Regensburgissa vuonna 1541. Lutherin kuoleman jälkeen keisarin joukot marssivat Wittenbergiin, mutta pian häntä vastaan alkoi uusi sota, joka päättyi Augsburgin uskonrauhaan vuonna 1555. Siitä lähtien päti periaate cuius regio, eius religio (kenen maa, sen uskonto). Luterilaisten sisäiset oppikiistat päättyivät Sovinnonkaavaan (1577) ja Yksimielisyyden kirjaan (1580).

Vaikka luterilaiset vähensivät sakramenttien määrää kahteen, tunnustuskirjojen mukaan kukaan järkevä ihminen ei ”rupea rettelöimään lukumääristä tai sanoista, kunhan vain säilyttää kaiken sen, mikä perustuu Jumalan käskyyn ja mihin liittyy lupauksia”. Tämän vuoksi Jolkkosen mukaan ”kysymystä sakramenttien lukumäärästä ei enää pidetä luterilaisia ja katolilaisia jakavana asiana”. (s. 35) Myös vanhurskauttamisesta on saavutettu yksimielisyys (s. 23).

Jolkkonen painottaa kirkon merkitystä luterilaisuudessa ja torppaa käsityksen siitä, että Luther olisi ajanut puhtaan henkilökohtaista tai individualistista Jumala-suhdetta. Lutherin Iso Katekismus toteaa, että ”Pyhällä Hengellä on maailmassa pyhittämistä varten erityinen yhteisö, äiti, joka Jumalan sanalla synnyttää jokaisen kristityn ja kantaa häntä.” Jolkkonen lisää, että ”Jumalan armahtama ja uudistama ihminen ei voi jäädä yksin”. (s. 36)

Relevantti luterilaisuus

Teologian lisäksi Jolkkonen esittelee kiitettävästi myös luterilaisuuden sosiologisia ja kulttuurisia puolia. Luterilaisethan perustivat jo reformaation alkuaikoina ”yhteisen kassan”, josta tuli luterilaisen köyhäinhoidon ja sosiaalisen vastuun kantamisen symboli. Tiesitkö esimerkiksi, että Luterilainen maailmanliitto tekee humanitaarista työtä 115 miljoonalla eurolla 33 maassa ja on yksi YK:n pakolaisjärjestön (UNHCR) suurimmista toimijoista? (s. 19, 27)

Myös koulutus ja järjenkäyttö ovat luterilaisuuden ominta alaa, syntyihän reformaatio nimenomaan yliopiston piirissä. Suomessa on pidetty tärkeänä, että papisto saa ylimmän tieteellisen koulutuksen. Lutherin mielestä järki on ”kaikista tämän elämän asioista paras”, ja sillä tulee olla ”määräävä asema ajallisen elämän asioissa, kuten politiikassa, tieteissä ja oikeudenkäytössä” (s. 47).

Lisäksi luterilaisen kirkon ytimessä on kasvatustyö. ”Kirkossa toimii 4 000 kasvatuksen työntekijää, ja siten se on yksi suurimpia kasvatuksen ammattilaisten työllistäjiä Suomessa. Seurakuntien menoista noin kolmasosa ohjataan lapsi- ja nuorisotyöhön. Valtakunnallisesti kasvatustyön osuus on noin 350 miljoonaa euroa.” Rippikoulu on Suomen ev.-lut. kirkon ”menestystarina”; se tavoittaa noin 85 prosenttia ikäluokasta. (s. 48-49)

Luterilaista reformaatiota on nimitetty myös ”laulavaksi reformaatioksi” (s. 50). Luterilaiset kirkot tunnetaankin maailmalla vahvasta virsiperinteestä. Nykyisen suomalaisen virsikirjan lähes tuhannen virren sävelmät ovat peräisin noin tuhannen vuoden ajalta ja sen tekstit jopa 1 700 vuoden ajanjaksolta. Lisäksi herätysliikkeillä on omat virsikirjansa, jotka tavallisesti alkavat Siionilla: Siionin virret, kannel, laulut, matkalaulut…

Jolkkonen on saanut pieneen kirjaan paljon kiinnostavaa sisältöä. Katolisesti tulkittu luterilaisuus näyttäytyy relevanttina ja myönteisenä ilmiönä sekä laajemman kristinuskon että yhteiskunnan kannalta. Valittu näkökulma toki ohittaa monet Lutherin, reformaation ja nykyluterilaisuuden varjopuolet, vaikka joitain ”haasteita” mainitaankin. Tavallaan yksipuoliseksi jää siis tämäkin opus.

Suosittelen kirjaa kuitenkin mieluusti kaikille suomalaisille, savolaisille, luterilaisille, katolilaisille, muihin kirkkokuntiin kuuluville ja kirkkoon kuulumattomillekin. Jari Jolkkonen on epäilemättä suomalaisen, ”katolisen” luterilaisuuden parhaita apostoleita, ja jokaisen suomalaisen yleissivistkseen tulisi kuulua – varsinkin näin reformaation merkkivuonna – perustietopaketti maamme suurimmasta kirkkokunnasta.

Advertisements

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s