Kirkkoisien teesejä kirkosta: ekumenian avain?

laatoPerussanoma on julkaissut reformaation merkkivuoden kunniaksi kahdeksanosaisen sarjan Uskonpuhdistuksen sanoma tänään. Siinä eri asiantuntijat esittävät teesinsä siitä, mikä yhä pitää paikkansa. Sarjan avaa Anni Maria Laaton kirja Teesejä kirkosta (2016, 80 s.).

Åbo Akademissa dogmatiikan dosenttina työskentelevä Laato on Suomen keskeisiä varhaisen kirkon asiantuntijoita ja Suomen patristisen seuran puheenjohtaja. Hän on tutkinut kirkkoisiä ja kirjoittanut ns. kirkkoäideistä. Tämä tausta selittää käsillä olevan kirjan yllättävää metodia. Laadon teesit kirkosta eivät nimittäin ole reformaattorien teesejä, vaan kirkkoisien teesejä.

Tarkennan hieman. Teos ei toki ole vain patristisen ekklesiologian eli kirkko-opin esitys. Johdannossa kirjoittaja selittää, että kirkkoisien ajatuksista löytyy kaikkien vanhojen kirkkojen yhteistä perintöä, joka tarjoaa arvokkaita näkökulmia tänäänkin. Myös Luther ja muut reformaattorit tunsivat näitä ajatuksia ja viittasivat niihin usein. Laato on ottanut teesien alkuun sitaatteja luterilaisista tunnustuskirjoista osoittaakseen, että he olisivat ilmeisesti olleet samaa mieltä. Pääpaino on kuitenkin varhaisen kirkon teologialla.

Laaton kymmenen teesiä ovat seuraavat:

  1. Kirkko on Kristuksen oma
  2. Kirkko ylittää ajan ja paikan rajat
  3. On vain yksi kirkko
  4. Kristityt ovat pyhien yhteisö. He ovat Jumalan perheen jäseniä ja taivaan kansalaisia, mutta eivät asiakkaita
  5. Äitikirkko synnyttää ja hoitaa kristittyjä sanalla ja sakramenteilla
  6. Kirkon tehtävä on julistaa sanomaa Kristuksesta
  7. Kirkolla on Jeesuksen asettama apostolinen virka
  8. Kirkko auttaa apua tarvitsevia
  9. Kirkko viettää juhlaa
  10. Kirkko on matkalla kotimaahan

Näistä olisi katolilaisen vaikea olla eri mieltä. (Itse asiassa selostin kirjaa hiljattain eräässä johtamassani rukoushetkessä, jonka aihe oli rakkaus kirkkoon. Rukoushetki oli englanninkielinen, joten huudahtelin teesien välillä amerikkalaiseen tyyliin: Amen! ja Halleluja! Irtosi hyvät naurut, mikä on hartaushetkissä tervetullutta.) Toki katolinen ekklesiologi voisi ehkä lisätä jotain, mutta Laato on onnistunut kirjoittamaan teesien sisälle suuren määrän syventäviä ja täydentäviä näkökulmia.

Esimerkiksi ensimmäinen teesi sisältää koko joukon keskeisiä teologisia periaatteita, kuten vertauskuvan kirkosta Kristuksen morsiamena ja mystisenä ruumiina sekä Pyhän Hengen roolin kirkon ykseyden toteuttajana. Vastaavasti katolilaisille tärkeä kysymys, kirkon hierarkkinen rakenne sekä apostolinen sukkessio eli seuraanto tulevat puheeksi sekä 3. että 7. teesissä. Mitä tulee tänä päivänä paljon keskustelua herättäneeseen kysymykseen ehtoollisyhteydestä, Laato toteaa suoraan: ”Ehtoollisyhteyden edellytys seurakuntien välillä oli yhteinen oppi.” (s. 35) Ehtoollisyhteyden puutteet tänä päivänä heijastavat kirkon haavoja, mutta Laaton mukaan asian suhteen ei pidä hätiköidä: ”Pitää tosissaan yrittää keskustella, tutkia Raamattua ja rukoilla, jotta päästäisiin eteenpäin.”

Teesejä kirkosta on tiivis ja rikastuttava tietopaketti varhaisen kristinuskon käsityksestä siitä, mitä kirkko on ja mikä on sen kutsumus. Teos ei rajoitu sitaatteihin, vaan varhaista kristinuskoa hyvin tunteva Laato havainnollistaa ajatuksiaan viittaamalla mm. Rooman San Clemente -kirkon kuuluisaan mosaiikkiin (s. 16-17) sekä pyhien Perpetuan ja Felicitaksen marttyyrikertomukseen (s. 22-23). Selittäessään katolisuuden käsitettä kirjoittaja viittaa humoristisesti piispa Pacianukseen (n. 310-391), joka ”esitteli itsensä samaan tyyliin kuin James Bond: ’Nimeni on kristitty, katolinen kristitty’ (Christianus mihi nomen est, Catholicus vero cognomen).” (s. 26)

Missä mielessä kirkko on yksi?

Katolisen lukijan on toisaalta vaikea olla pohtimatta sitä, miten kirjoittaja ymmärtää kirkon ykseyden toteutumisen reaalimaailmassa. Hieman toisin sanottuna, voisi kysyä miten hän ajattelee kristittyjen ja kirkkokuntien osallistuvan tuohon ykseyteen. Laato toteaa johdannossa aivan oikein, että kirkon näkyvää, institutionaalista ulottuvuutta ei pidä liiaksi korostaa, ”sillä kirkko ei syvimmältä olemukseltaan ole näkyvä instituutio” (s. 10). Toisaalta hän lisää, että näkyvä rakenne ja järjestys ovat tarpeellisia.

Sekä Laaton teeseistä että niiden tueksi lainatuilta kirkkoisiltä tulee selvästi esiin, että sellaiset näkyvät tekijät kuten yhteinen oppi, ehtoollisyhteys ja apostolinen sukkessio ovat kirjoittajan mielestä olennaisia. Hän viittaakin siihen, että vaikka kristityt asuivat eri puolilla Rooman valtakuntaa, heidän seurakuntiaan ”yhdisti moni asia: yhteinen usko, kaste, ehtoollinen ja virka. Alusta asti oli kuitenkin myös sellaisia ryhmiä, joiden opetus tavalla tai toisella poikkesi katolisen kirkon opista, ja silloin kirkon teologien oli pakko miettiä, missä kirkon rajat kulkevat ja miksi.” (s. 30) Asiaa pohditaan pitkään 3. teesissä, joka onkin kirjan pisin luku. Laato on tarttunut härkää sarvista tavalla, joka on nähdäkseni luterilaisille poikkeuksellista. Tämä ansaitsee hatunnoston.

rome_basilica_st_peter_011c

Pietarinkirkossa sijaitseva Pyhän Pietarin patsas

Kirkon ykseys ei rajoitu siihen hengelliseen ykseyteen, jonka Pyhä Henki saa aikaan ja joka tulee täydelliseksi taivaassa. Kirkko on alusta lähtien tarkoitettu myös näkyvällä tavalla heijastamaan sitä, että se on Kristuksen mystinen ruumis, joka tuo yhteen kielten ja kulttuurien sekä liturgisten ja hengellisten traditioiden ja armolahjojen moninaisuuden. Tämä periaate tulee toistuvasti esiin kirjan 1. teesin yhteydessä, kun Laato selittää communio-ekklesiologian ja eukaristisen ekklesiologian perusajatuksia.

Katolisen näkemyksen mukaan kristittyjen erimielisyydet eivät ole tuhonneet kirkon alkuperäistä ykseyttä, vaikka ne ovatkin sitä monin tavoin haavoittaneet. Yksi, pyhä, katolinen ja apostolinen kirkko on yhä olemassa myös tässä maailmassa, ja se on ja pysyy (subsistit in) siinä katolisessa kirkossa, jonka piispat ovat näkyvin sitein yhteydessä Pietarin seuraajaan (Lumen gentium 8). Muut kirkot ja kirkolliset yhteisöt kuuluvat ja osallistuvat tähän yhteen ja ainoaan todelliseen katoliseen kirkkoon epätäydellisesti, johtuen eri asteisista ykseyden esteistä.

Laato ei varmaankaan hyväksy näin vahvaa käsitystä kirkon ykseydestä. Hänen edukseen on kuitenkin sanottava, että hän ei myöskään tunnu perustavan ajatteluaan siihen ns. jakamattoman kirkon aikaan, johon jotkut luterilaiset viittaavat oman tilanteensa tueksi. Käsite on historiallisesti pelkkää fiktiota, ja varhaisen kristinuskon tuntijana Laato on tietoinen siitä, ettei kirkko ole koskaan ollut empiirisesti jakamaton – eikä varsinkaan 1000-luvulle saakka. (Itse asiassa se jakaantui syvästi jo Paavalin aikana! Sitten tuli tulivat skismat ja harhaopit jo ennen Nikaian (325) kirkolliskokousta.)

Yhteisen opin suhteen Laato viittaa ennen kaikkea Irenaeuksen (n. 130 – n. 202) ja Tertullianuksen (n. 155 – n. 240) termeihin ”uskon sääntö” ja ”totuuden sääntö” (s. 31). Laato määrittelee asiaa näin: ”Uskon sääntö välittyi seurakuntalaisille kasteopetuksessa, saarnassa ja kirkollisissa toimituksissa, ja sitä käytettiin keskusteluissa ei-kristittyjen kanssa.” Tämä on kuitenkin huomattavan sisältörikas kuvaus, joka pitkälti vastaisi katolisen ekklesiologian käsitystä. Uskon sääntö ei siis rajoittuisi vain johonkin uskon tiivistelmiin tai ydinkohtiin, vaan se sisältäisi kirkon elävän tradition laajemminkin.

saint_irenaeus

Kirkkoisä Irenaeus

Kuitenkin Laato seuraavaksi toteaa: ”Varhaiset kastetunnustukset olivat saman sisältöisiä, ja molemmat ovat vieläkin käytettyjen uskontunnustusten taustalla. Ne ilmaisevat sen, mikä on oleellisinta kristillisessä uskossa. Kunhan niistä pidetään kiinni, voi muuten kysellä ja pohtia niin paljon kuin haluaa ja päästää tiedonhalunsa koko intohimon irti, sanoo Tertullianus.” (s. 31)

Vastaisin, että hyvä, mutta tarkoittaako tämä sitä, että uskon sääntö ei kirjoittajan mukaan sisälläkään mitään muuta kuin varhaiset kastetunnustukset? Sellainen käsitys olisi vähintäänkin anakronistinen. Lisäksi asiasta olisi hyvä kuulla muitakin kuin Tertullianusta, josta tuli myöhemmin skismaattinen. Jos taas hyväksytään myöhempien kirkkoisien tavoin ekumeenisten kirkolliskokousten velvoittavuus uskon sääntönä, herää väistämättä laajempi ekklesiologinen kysymys siitä, miten ne tunnistetaan ja mikä on kirkon opillisen kehityksen laajempi dynamiikka. Siitä olisi jo patristisella kaudella enemmänkin sanottavaa.

Tärkeä ekumeeninen kirja

Teesejä kirkosta on ekumeenisesti poikkeuksellisen tärkeä kirja. Se pureutuu juuri siihen todellisuuteen, jonka uudesta rakentamisesta ekumeniassa on kyse. Se tekee sen tavalla, jonka katoliset ja ortodoksit voivat jakaa – ja ilmeisesti myös luterilaiset. Vaikka katolinen, ortodoksinen ja luterilainen ekklesiologi ovat joistain asioista eri mieltä, Laaton Teesejä kirkosta tarjoaa ratkaisevia avaimia yhteisen ymmärryksen syventämiseksi.

PS. Uskonpuhdistuksen sanoma tänään -sarjan muut osat ovat kirjoittaneet Simo Peura (Teesejä ehtoollisesta), Leif Erikson (Teesejä Raamatusta), Aleksi Kuokkanen (Teesejä vanhurskauttamisesta), Lauri Vartiainen (Teesejä uskontunnustuksesta), Juha Vähäsarja (Teesejä ristin teologiasta), Raimo Mäkelä (Teesejä laista ja evankeliumista) sekä Sammeli Juntunen (Teesejä Jumalasta). Palaamme niihin pian.

Advertisements

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s