EETU MANNINEN

Viime joulukuussa arvioin suomenkielisen kokoelman Augustinuksen joulusaarnoja. Nyt minulla on ilo kirjoittaa nämä saarnat kääntäneen Timo Nisulan hiljattain ilmestyneestä uudesta Augustinus-käännöksestä Kristinuskoa vasta-alkajille: Kasteopetuksen opas. Käännös on Augustinuksen teoksesta De catechizandis rudibus (399), jonka hän kirjoitti karthagolaiselle diakoni Deogratiakselle oppaaksi kristinuskon alkeiden opetukseen.

Kristinuskoa vasta-alkajille oli oikein mukava lukukokemus, sekä sisällön että tyylin puolesta. Kirja on lyhyt, ja sen lukee helposti vaikka yhdessä illassa. Olen jo kehunut Nisulan käännöstyyliä aiemmassa arviossani, joten etten toistaisi itseäni, lainaan kirjan takakannesta uskonnonfilosofian dosentti Aku Visalaa, joka kirjoittaa osuvasti:

Augustinuksen koukeroinen latina kaikkine ilkikurisine vivahteineen ja retorisine kikkoineen muuttuu Timo Nisulan käsittelyssä viihdyttäväksi nykysuomeksi, jota on nautinto lukea silkasta rakkaudesta kielelliseen ilotulitteluun. Vanhojen käännösten tunkkaista ylätyyliä ei tästä teoksesta löydy. Kristinuskoa vasta-alkajille on muutenkin kiinnostava ikkuna myöhäisantiikin kristilliseen maailmaan; lisäksi se paljastaa Augustinuksen olleen selvillä aivan viimeaikaisista, 2010-luvun uskonnonpedagogiikan suuntauksista.

Teoksessa Augustinus todellakin osoittaa suorastaan hämmästyttävän syvällistä ymmärrystä ihmisen psykologiasta ja antaa neuvoja, jotka ovat varmasti hyödyksi myös nykypäivän papeille. Samalla hän valottaa myös mielenkiintoisella tavalla varhaiskristillisen uskon sisältöä.

Opetuksen lähtökohdat

Vaikka teoksen aiheena on kristinuskon alkeiden opettaminen, suuri osa Augustinuksen neuvoista liittyy tavalla tai toisella opetuksen lähtökohtiin: opettajan itsensä mielentilaan tai kuulijan tilanteen arvioimiseen. Heti aluksi hän lohduttaa kasteopetuksen kanssa kipuillutta Deogratiasta sanomalla, että asiat tuskin ovat niin huonosti kuin hänestä itsestään tuntuu: ”en sinuna hätkähtäisi liikaa sitä, että koet itse saarnasi ja opetuksesi usein ala-arvoisiksi ja tympäännyttäviksi. Voihan olla, että oppilaasi eivät näekään asiaa niin” (s. 16).

Tässä Augustinus puhuu kokemuksen syvällä rintaäänellä: asiat, joista hän haluaa puhua, tuntuvat paljon paremmilta hänen päänsä sisällä kuin uloslausuttuina. Tämä puolestaan johtuu ajatuksen ja puheen laadullisesta epäsuhdasta: ”Suurin syy lienee se, että ymmärrys ikään kuin läpäisee mielen nopeana välähdyksenä, kun taas puhe on hidasta ja pitkänsitkeää, aivan erilaista kuin ymmärtäminen. Sillä aikaa kun puhe vielä kerää kierroksia, ymmärrys on jo vilahtanut omiin uumeniinsa” (s. 16).

Kuitenkin haastavin osuus löytyy opettajan asenteesta: ”Haastavin tehtävä on siinä, miten on toimittava, jotta kasteopetuksen antaja pysyy työssään iloisena. Mitä enemmän opettaja saa iloa työstään, sitä ihanampi häntä on kuunnella” (s. 19). Tässä Augustinuksen sanat tuovat mieleen paavi Franciscuksen, joka varoittaa, että ”evankeliumin julistajalla ei jatkuvasti pidä olla ilme kuin hautajaisissa” (Evangelii Gaudium, 9).  Asiasta ei Augustinuksen mukaan kuitenkaan pidä ottaa liikaa paineita, sillä ”on kuitenkin Jumalan laupeuden varassa, että tuo ilo olisi aina sopivaan aikaan mukana työssämme. Antamamme opetushan on hänen opetustaan” (s. 19).

Piispana Augustinus ymmärsi hyvin, että papilla saattaa olla muitakin motivaatioon liittyviä ongelmia kuin se, että hän kokee puheensa tylsiksi ja huonoiksi. Hän luettelee mahdollisia syitä osoittaen erinomaista ihmistuntemusta:

Toisinaan meidän on vain yksinkertaisesti pakko lähteä antamaan kasteopeusta. Joskus sitä vaatii meiltä joku, jota emme millään halua loukata, ja joskus sitä vaatii meiltä useamman ihmisen joukko. Joudumme tällaisissa tilanteissa luopumaan jostain sellaisesta puuhasta, jonka olisimme halunneet tehdä loppuun joko siksi, että se tuotti meille iloa, tai siksi, että se tuntui paljon tärkeämmältä. Silloin ryhdymme työhön jo valmiiksi ärtyneinä, vaikka kasteopetus vaati aivan tyyntä mieltä. Harmittelemme ettemme saaneet tehdä omia asioitamme siinä järjestyksessä kuin olisimme halunneet, eikä aika tunnu riittävän mihinkään. Jos opettamiseen ruvetaan näin synkin mielin, se ei voi olla kovin miellyttävää kuunneltavaa. Nuivasta maaperästä ei kasva mehukasta hedelmää.

Välistä taas sydäntä ahdistaa ja puristaa jokin kirkkoa kohdannut skandaali. Siinä sitten tulee joku sanomaan: ”Kuule, tulepa pitämään opetusta tälle tyypille, hän haluaa kääntyä kristityksi.” Luoksemme tullut pyytäjä ei tiedä, millaiset asiat meitä sisäisesti kärventävät, ja jos emme voi avata hänelle tunteitamme, suostumme hänen pyyntöönsä pitkin hampain. Ja aivan varmasti opetuksemme on tällöin ponnetonta ja töksähtelevää, sillä suollamme sitä ulos kuumeisesta mielestä. (s. 45)

Lisäksi opettajia saattaa yksinkertaisesti kyllästyttää puhua samoista perusasioista vuodesta toiseen uudelleen ja uudelleen. Augustinus rohkaisee Deogratiasta voittamaan tällaisen tympääntymisen muistuttamalla, että myös opettaja voi oppia jotain uutta oppilailtaan. Tutut asiat voivat näyttäytyä uudessa valossa vanhalle konkarillekin:

Totta on, että sinua voi alkaa kyllästyttää hokea samoja, lapsille sopivia juttuja yhä uudestaan. Silloin pitää rakastaa kuulijaa veljellisellä, isällisellä ja äidillisellä rakkaudella niin, että liittää oman sydämensä heidän sydämeensä. Ja niin nuo asiat alkavat meistäkin taas näyttää uusilta! Ihmismielen empatian tunteella on suuri voima. Kun kuulijat heittäytyvät meidän kertomukseemme ja me samaistumme heidän oppimiseensa, alamme aivan kuin asua toisissamme. Näin ne, jotka kuuntelevat, ikään kuin puhuvat meissä, ja me, jotka opetamme, ikään kuin opimme heissä.

Eikö muuten monesti käy niin, että olemme kaupungissa tai luonnossa nähneet todella usein jonkin hienon ja kauniin maiseman, jonka ohitse kuljemme vailla minkäänlaista mielihyvää? Mutta sitten kun näytämme noita maisemia ihmiselle, joka ei ole niitä koskaan aiemmin nähnyt, saamme itsekin uudestaan iloa siitä uutuudenviehätyksestä, jonka he kokevat. Ilo on sitä syvempi, mitä parempi ystävä on kyseessä, sillä se rakkauden side, jonka kautta olemme heihin liittyneet, saa meidänkin silmissämme vanhat ja tutut asiat näyttäytymään uusina ja tuoreina. (s. 52)

Kuulijan taustan huomioiminen

Opettajan mielentilan lisäksi opettamaan lähtiessä pitää huomioida myös eräs toinen tärkeä tekijä: opetuksen vastaanottaja tai vastaanottajat. Augustinus oli kaikkea muuta kuin naiivi kuulijoidensa motiivien suhteen. Suinkaan kaikki eivät näet halunneet liittyä kirkkoon puhtain motiivein, vaan jotkut tekivät näin parantaakseen yhteiskunnallista asemaansa. Kuten Nisula teoksen esipuheessa kirjoittaa, Augustinus kirjoitti ohjeensa aikana, jolloin Rooman valtiovalta oli nopeasti muuttunut kirkon vainoajasta sen liittolaiseksi (s. 7).

Kuitenkin myös motiiveiltaan vilpittömät kuulijat vaativat huolellista taustoittamista, sillä kasteopetusta tuli kuuntelemaan hyvin monenkirjavaa väkeä: oppineita, oppimattomia ja kaikkea siltä väliltä. Niille, jotka olivat jo valmiiksi perehtyneet kristinuskoon ja tämän perusteella tehneet päätöksen liittyä kirkkoon, ei tarvitse selittää juurta jaksain kaikkea, vaan kerrata lyhyesti pääasiat. Sen sijaan niille, jotka ovat saaneet hyvän maallisen koulutuksen mutta eivät ole juurikaan perehtyneet kristinuskoon, tulee takoa erityisesti nöyryyttä:

Lisäksi näiden ihmisten on syytä käsittää, että Jumala kuuntelee vain sydämen tuntemusten kieltä. Sen takia heidän kannattaa pitää virnistelynsä aisoissa, jos joskus huomaavat jonkun kirkon piispan tai papin käyttävän puhekieltä tai tekevän kielioppivirheitä rukoillessaan, tai jos nuo papit eivät edes itse ymmärrä lausumiaan sanoja ja lukevat tekstiä miten sattuu. (s. 42)

Ei ihan huono neuvo meille Suomenkaan katolilaisille, joiden paimenista suurin osa on ulkomaalaistaustaisia.

Tyhmälle ja ei-vastaanottavaiselle kuulijalle pitää korostaa vain kaikkein välttämättömimpiä asioita: ”Jos taas kuulija on erityisen tyhmä eikä hänellä ole mitään tajua tai mielenkiintoa ottaa vastaan tällaisia seikkoja, häntä on vain myötätuntoisesti siedettävä. Silloin riittää, että puhuu hyvin lyhyesti ja nopeasti kaikesta muusta ja painottaa vain kaikkein tärkeimpiä seikkoja: kirkon ykseyttä, kiusausten kestämistä ja kristityn elämäntapaa, ja pelottelee häntä tulevalla tuomion päivällä” (s. 54–55).

Entä jos oppilas tylsistyy kesken esityksen?

Usein sattuu, että ihminen, joka ensin kuunteli opetusta mielellään, väsyy kuuntelemiseen tai seisomiseen: suu onkin auki haukottelusta eikä ihmetyksestä. Tahtomattaankin hän alkaa osoittaa merkkejä siitä, että haluaisi jo lähteä menemään. Jos havaitset tällaista, silloin pitää herättää hänen kiinnostuksensa uudelleen kertomalla jokin opetettavaan asiaan sopiva luonteva ja hauska vitsi, tai jokin todella ihmeellinen ja ällistyttävä tarina, tai sitten jotain hyvin surullista ja itkettävän koskettavaa. Parhaita ovat sellaiset jutut, jotka liittyvät häneen itseensä, niin että hän hätkähtää taas hereille, kun puhutaan hänen omista huolistaan. Samalla on varottava, ettei astu kuulijan varpaille liian ahdistavilla asioilla vaan mieluummin voittaa hänet puolelleen ystävällisyydellä. (s. 56)

Kristinuskon suuri kertomus

Augustinuksen kasteopetuksen varsinaisena sisältönä on suuri pelastushistoriallinen kertomus, joka alkaa luomisesta ja päättyy kirkon aikaan ja ikuisen elämän lupauksilla ja tuomion uhkauksilla höystettyihin kehotuksiin. Augustinus tähdentää, että koko Raamattua ei ole syytä kerrata jae jakeelta ja kirja kirjalta.

Sen sijaan kannattaa käydä kaikki läpi yleisluontoisella ja tiivistetyllä tavalla niin, että valikoi tiettyjä ihmeellisiä tapahtumia, joista on viihdyttävä kuulla ja jotka ovat pelastushistorian kannalta käänteentekeviä. Näitä ei tarjoilla oppilaille ikään kuin suljetuissa paketeissa ja sitten heti napata niitä pois heidän käsistään, vaan avata ajan kanssa ja levittää heidän silmiensä eteen. Näin kuulijoiden mielet voivat rauhassa ihailla ja tarkastella niitä. Muut seikat voi sitten vikkelästi ja pikaisilla maininnoilla punoa tuohon mukaan. (s. 22)

Augustinuksen suuren kertomuksen keskiössä on Kristus, johon kaikki Vanhan testamentin kirjoitukset viittaavat. Kristus on Raamatun pää. Tähän allegoriseen metodiin nojaten Augustinus teroittaa, että ”kaikkien kertomukseen sisältyvien yksittäisten asioiden ja tapahtumien syvemmät syyt ja merkitykset on selitettävä” (s. 31).

Augustinuksen kirjan loppupuolella esittämässään pidemmässä esimerkkiopetuksessa hänen suuri kertomuksensa käsittää kuusi aikakautta: 1) luomisesta Nooaan, 2) Nooasta Abrahamiin, 3) Abrahamista Daavidiin, 4) Daavidista Babylonin vankeuteen, 5) Babylonin vankeudesta Jeesuksen syntymään ja 6) Jeesuksen syntymästä tuomiopäivään. Tässä kertomuksessa esiintyvien yksityiskohtien allegoriset merkitykset ovat hyvin yleisiä patristisessa ajattelussa: esimerkiksi Nooan arkki kuvaa kirkkoa ja Punaisenmeren ylittäminen kastetta.

Kasteopetuksen tarkoituksena on herättää kuulijassa rakkaus Jumalaa kohtaan. Tähän Augustinuksella on hyvä kikka: ”[ei] ole mitään parempaa keinoa rakkauden synnyttämiseksi tai kasvattamiseksi kuin se, että ihminen, joka ei vielä rakasta, saa tietää olevansa rakkauden kohde, tai se, että rakkauden antaja saa toivoa ja todisteita vastarakkaudesta” (s. 25). Tätä ohjetta voi varsin ilmeisellä tavalla soveltaa kasteopetukseen:

Kaikkein suurin syy Herran saapumiseen on se, että Jumala tahtoi paljastaa rakkautensa meitä kohtaan ja osoittaa sen niin vahvasti kuin suinkin. Sillä vielä kun me olimme hänen vihollisiaan, Kristus kuoli meidän puolestamme. Koska lain käskyjen päämäärä on rakkaus ja lain täyteys on rakkaus, hän teki tämän siksi, että mekin rakastaisimme toinen toisiamme ja antaisimme henkemme veljiemme edestä, niin kuin hän antoi oman henkensä meidän puolestamme. Näin me, joita ei kiinnostanut rakastaa Jumalaa, voisimme nyt kuitenkin kiinnostua suomaan hänelle vastarakkautta, sillä hän rakasti ensin meitä eikä säästänyt ainoaa Poikaansa, vaan antoi hänet kuolemaan meidän puolestamme. (s. 25)

Kasteopetus ja kirkon skandaalit

Kuten tällä blogilla on jo aiemmin havaittu, kirkkoon kuului syntisiä jäseniä jo Augustinuksen aikana. Augustinus viittasi kirkon skandaaleihin jo aiemmin esille tuomassani opettajan motivaatio-ongelmia koskevassa lainauksessa. Kirkkoisä ohjeistaa myös siitä, kuinka suhtautua siihen, että kirkon pyhien jäsenten joukossa on myös niitä, jotka eivät elä kristillisen opetuksen mukaisesti. Samalla Augustinus tuo erinomaisesti esille periaatteen, jolla pyhiä tulisi kunnioittaa katolisen uskon mukaan myös nykyään:

Sitten kun opetat kuulijaasi vastustamaan niitä mätiä massoja, jotka tuppautuvat ulkokuorensa kanssa kirkkoihin, on syytä muistuttaa häntä lyhyesti ja sopivalla tavalla aidosta kristillisestä elämäntavasta ja sitä koskevista ohjeista. […] Lisäksi sinun pitää vakuuttaa hänet siitä, että mikäli hänestä tulee oikea kristitty, hän tulee löytämään kirkosta myös paljon hyviä kristittyjä, taivaallisen Jerusalemin aitoja asukkaita. Lopuksi on tärkeä teroittaa hänelle selvästi, että toivoa ei tule panna ihmisiin. Ensinnäkin ihmisen on hyvin vaikea arvioida sitä, ketkä ihmiset ovat vanhurskaita. Toiseksi, vaikka tämä olisi helppoa, ei vanhurskaiden elämää panna meille esikuvaksi siksi, että meistä tulisi heidän tähtensä vanhurskaita, vaan siksi että me heitä jäljittelemällä tajuaisimme itsekin saavamme vanhurskauden yksin häneltä, joka on pyhät vanhurskauttanut. (s. 34–35)

Kuten kaikki tietävät, skandaaleita ei kirkosta puutu nykyäänkään. Tästä erityisen tunnettuna ja kipeänä esimerkkinä ovat katolisen kirkon hyväksikäyttöskandaalit, joista isä Oskari Juurikkala kirjoitti aiemmin tänä syksynä. Kuten on jo tullut esille, kirkon skandaalit saattavat varjostaa papin mieltä niin, että opettaminen tökkii, mutta Augustinus näkee skandaalien aiheuttamassa tuohtumuksessa ja varoittavassa esimerkissä myös mahdollisuuden, jota voi hyödyntää opetuksessa:

Rakkaus saa meidät kääntämään jopa kaikki lannistavat uutiset kristityksi haluavan oppilaan hyödyksi. Rakkaus tarjoaa lohtua ja hälventää surun, sillä ilo saavutetuista voitoista lieventää kärsittyjen tappioiden tuskaa. Kirkon jäsenten synnyttämät skandaalit masentavat meitä juuri siksi, että uskomme tai luulemme heidän tai heihin sydämistyneiden heikkojen ihmisten joutuvan perikatoon. Meidän luoksemme tullut kasteoppilas herättää meissä toivoa uudistuksesta ja jättää näin varjoon sen kivun, jonka toisten ihmisten perikato on aiheuttanut. Tietysti pelkona voi olla, että vastakääntynytkin ryhtyy helvetin omaksi, sillä mehän näemme silmiemme edessä paljon sellaisia ihmisiä, jotka saavat aikaan tuskallisia skandaaleita. Tämäkään ei saa himmentää intoamme, vaan päinvastoin sen tulee kannustaa ja terästää meitä työhön.

Meidän tulee siis kehottaa oppilastamme varomaan matkimasta niitä, jotka ovat kristittyjä vain nimeltä mutta eivät ole todellisia uskovia. Oppilas ei saa ottaa vaikutteita nimikristittyjen massoista, niin että alkaisi itse seurata heidän esimerkkiään tai lakkaisi heidän tähtensä seuraamasta Kristusta. Hän ei siis saa luopua Jumalan kirkosta, jos törmää skandaaleihin, ja hänen on varottava, ettei itse ala huonojen kirkon jäsenten kaltaisiksi. Jotenkin vain on niin, että opetuksesta tulee tällaisten varoittavien esimerkkien kautta palavampaa, kun ajankohtaiset ahdistukset tarjoavat siihen polttoainetta. Yhtäkkiä emme olekaan enää pitkäpiimäisiä, vaan tuollaiset tapahtumat tekevätkin puheestamme iskevämpää ja sytyttävämpää. Turvatummassa tilanteessa olisimme kertoneet samat asiat paljon jäykemmin ja hitaammin. Näin voimmekin olla iloisia siitä, että meille on annettu tilaisuus päästä mielenkuohusta eteenpäin ja että se on jopa osoittautunut meille hedelmälliseksi kokemukseksi. (s. 61–62)

Lopuksi

Kuten sanoin, Augustinuksen ohjeet ovat monin paikoin erinomaisia myös nykyajan papeille, mutta hänen teoksensa paljastaa myös mielenkiintoisia eroja siihen nähden, miten me hahmotamme kristinuskon. Kenties näkyvin ero on allegorinen painotus ja kristinuskon sisällön esittäminen pikemminkin yhden suuren kertomuksen kuin yksittäisten opinkappaleiden, kuten kolminaisuusoppi, kristologia, jne. muodossa.

Kuitenkin taustalla häälyy myös paljon perustavanlaatuisempi ero: kristinuskon sisältö esitetään Kristukseen osoittavien pelastushistoriallisten tapahtumien kautta, mikä johtaa siihen, että ihmistä tuomiolla pelotellen ja pelastusta lupaillen kehotetaan elämään Jumalan tahdon mukaan. Tämä opetuksen kehotuspainotteisuus näkyy yllättävällä tavalla siinä, mitä Augustinus pitää tyhmälle oppilaalle tiivistettävinä ydinasioina: kirkon ykseys, kiusausten kestäminen, kristityn elämäntapa ja helvetillä pelottelu.

Mihin unohtuivat Kristuksen ristinuhri ja ylösnousemus?

Sen sijaan nykyajan länsimaalaisen tapaa hahmottaa kristinuskon sisältö määrittää individualistinen lähestymistapa, jossa kaikkia aspekteja peilataan sen kautta, mitä ne merkitsevät minulle ja mitä hyötyä mistäkin on minulle.

Tämän pointin tuo esille erinomaisen oivaltavasti kotikaupungissani Raahessa luterilaisena pappina työskentelevä herätysliiketutkija Teemu Kakkuri, joka analysoi Kotimaa 24:n blogissaan moderneja suomalaisia uskontunnustuksia. Kakkuri päättää analyysinsä sanomalla:

Mitä tällä kaikella jäkätyksellä on väliä? Sinä, lukija, päätät sen. Pohdi kuitenkin sitä, kuinka uskonnäkemyksen painopiste on muuttunut. Apostolit, varhaiskirkko ja vielä reformaattorit korostivat objektiivista pelastushistoriaa. Kaikilla uskonlausekkeilla oli merkitystä ihmiselle ja kristitylle, mutta ne eivät puhuneet ihmisestä ja kristitystä kuin sivumennen.

Nyt uskotaan omaan uskoon. Joka lauseessa kerrotaan, miten tämä kaikki siunaa meitä. Se alkoi pietismistä ja sai vauhtia romantiikasta ja kukoistaa nykyajan uskonnollisuudessa, jolle en keksi aatevirtauksen nimeä. Uusissa tunnustuksissa asiasisällöstä tingitään ja se korvataan tunnelmalla ja uskosta saatavalla hyödyllä.

Augustinuksen kasteopetuksessa itsestään selvä lähtökohta on, että Jumala on taivaallinen kuningas, joka oikeutetusti tuomitsee ne, jotka eivät noudata hänen tahtoaan. Myös lupaukset pelastuksesta tulevat tätä taustaa vasten, eivät hyötynäkökulmasta. Jopa Kristuksen rakkaus tuodaan ikään kuin kikkana herättää kuulijassa se rakkaus, jonka hän on Jumalalle joka tapauksessa velkaa.

Meille opetetaan lapsesta asti sitä ihan oikeaa kuvaa Jumalasta että hän on rakastava Isä. Kuitenkin Augustinuksen ajan ihmisille Jumala vaikuttaa olleen ensisijaisesti kuningas ja tuomari: ”Harvoin jos koskaan käy niin, että luoksemme tulee joku, joka haluaisi kääntyä kristityksi ja joka ei olisi jollain tavalla kokenut Jumalaa pelottavaksi” (s. 29).

Tällä en halua sanoa, että meidän pitäisi esittää Jumala tässä pelottavassa valossa niille, jotka haluavat kääntyä kristityksi, myös nykyään. Ihmiset on kohdattava tavalla, joka puhuttelee heitä heidän omasta lähtökohdastaan käsin. Siinä, missä Jumalaa ankarana tuomarina pelänneet antiikin ihmiset oppivat Pyhän Hengen vaikutuksesta rakastamaan häntä taivaallisena Isänä, meidän tulee Hengen kasvattamina oppia, että meitä rakastavan Jumalan hyvä tahto velvoittaa meitä myös tuomion näkökulmasta. Molemmassa tapauksessa kristillisen opetuksen päämääränä on auttaa kuulijaansa kasvamaan todelliseksi kristityksi:

Hän pysyy kiusauksissa varuillaan niin, ettei hän menestyksen aikana vaivu rappioon eikä kärsimyksen aikana murru taakkojen alle. Omistaessaan runsaasti maallista hyvää hän pysyy kohtuudessa ja hillitsee itsensä. Koettelemuksissa hän on rohkea ja kärsivällinen. Edistyessään uskossa hänen sielunsa pääsee sille tasolle, että hän rakastaa Jumalaa enemmän kuin hän pelkää helvettiä. Ja vaikka Jumala itse sanoisi hänelle: ”Saat antautua ikuisesti lihallisiin iloihin ja tehdä syntiä niin paljon kuin ikinä voit, etkä kuole etkä joudu helvettiin. Ainoa seuraus on, että et pääse elämään minun seurassani”, silloinkin tuo kristitty joutuisi kauhun valtaan eikä tekisi yhtään syntiä. Näin hän ei toimisi siksi, että yrittäisi välttää joutumasta pelkäämäänsä määränpäähän, vaan siksi, ettei halua loukata Jumalaa, jota hän rakastaa. Vain Jumalassa on lepo, jota ”silmä ei ole nähnyt eikä korva kuullut, jota ihminen ei ole voinut sydämessään aavistaa, jonka Jumala on valmistanut niille, jotka häntä rakastavat” (1. Kor. 2:9). (s. 72)