Kirkollinen skandaali Augustinuksen tapaan

Augustinus: Kirjeitä sisarille. Suom. Timo Nisula & Anni Maria Laato (Kirjapaja 2009, 158 s.)

Katolisen kirkon skandaaleista päällimmäisenä ihmisten muistissa lienevät viime vuosina paljon puhututtaneet pedofiilipapit. Skandaaleita on kuitenkin ollut vuosisatojen varrella kaikenmoisia, ja katsaus historiaan muistuttaakin meitä siitä, ettei kirkko ole vasta viime aikoina muuttunut aiempaa pahemmaksi, vaan siinä on aina ollut pahoja, jopa rikollisiakin viranhaltijoita.

Mielenkiintoinen tapaus nousee esiin Hippon piispa Augustinuksen (354–430) kirjeessä numero 20*, jossa hän kertoo aikanaan Afrikan kirkkoa ravisuttaneesta kirkollisesta skandaalista, johon hän oli itsekin sotkeutunut.  Kirje kuuluu Johannes Divjakin vuonna 1975 löytämiin Augustinuksen kirjeisiin, jotka on numeroitu erikseen ja merkitty asteriskilla. Kirje löytyy Timo Nisulan kääntämänä hänen ja Anni Maria Laaton suomentamien Augustinuksen kirjeiden kokoelmasta Kirjeitä sisarille.

Kirjeessä Augustinus kertoo Hippon lähistöllä sijaitsevan Fussalan kaupungin piispaksi asettamastaan Antoniuksesta, joka osoittautuikin seurakuntaansa terrorisoivaksi roistoksi. Kirjeen johdannossa sitä kuvataan osuvasti sekoitukseksi ”uutisreportaasia, villin lännen tunnelmaa ja mafiajuonittelua” (s. 130). Kirje on mielestäni niin mukaansatempaava ja viihdyttävä, että näen hyväksi referoida sen sisältämän kertomuksen pääpiirteissään. Se myös valottaa mielenkiintoisella tavalla myöhäisantiikin Pohtois-Afrikan kirkollisia ja yhteiskunnallisia oloja. Lopuksi palaan yleisluontoisempaan pohdintaan kirkon pyhyyden ja sen jäsenten syntisyyden välisestä suhteesta.

Augustinuksen iso moka

Kirjeeseen 20* tuo oman kiehtovan säväyksensä se, että siitä paistaa alusta loppuun asti Hippon piispan sanomaton harmistus siitä sakeasta sopasta, josta hän tekee selkoa ja jota puidaan vielä kirjeen kirjoittamishetkellä. Hän aloittaa kirjeen sanoilla: ”Augustinus tervehtii uskovaa, kunnioitettua ja ylhäistä rouva Fabiolaa, tytärtään Herrassa. Hyvän veljeni välityksellä vastaanotin ilolla kirjeesi. Kunpa voisin vastata tervehdyksiisi ilman tympeitä uutisiani. Tilanne on kuitenkin sellainen, että masennus piinaa ensinnäkin minua itseäni ja lisäksi joudun tuottamaan häiriötä sinunkin mielenrauhaasi”.

Augustinus Carlo Crivellin (1430–1495) kuvaamana

Fabiola, jolle kirje on osoitettu, on rikas italialainen ylhäisörouva, jonka turviin Antonius on paennut, ja jota hän tukee taloudellisesti. Augustinus kirjoittaa hänelle kertoakseen tilanteen taustoja ja pyytääkseen häntä antamaan Antoniukselle ”äidillisiä neuvoja”. Hän myös hienovaraisesti vihjaa, että Fabiolan tulisi tarvittaessa painostaa häntä toimimaan oikein myös rahallisen avun menettämisen uhalla:

On paljon parempi tarjota tuolle avun tarpeessa olevalle miehelle ikuisen elämän neuvoja kuin antaa tukea maalliseen elatukseen. Hänelle on paljon vaarallisempaa jäädä vaille ikuisia lahjoituksia, sillä niiden puuttuessa sielu menehtyy, vaikka ruumis voisi hyvin. (Kirje 20*, 27.)

Mistä sitten on kysymys? Augustinus kertoo Antoniuksen tulleen Hippoon pienenä poikana rutiköyhien vanhempiensa kanssa. Lopulta Antonius liittyi isänsä kanssa Augustinuksen luostariyhteisöön ja hänen äitinsä otettiin kirkon avustamien köyhien joukkoon. Ajan kuluessa poika kasvoi ja pääsi lukijan (lector) virkaan. Antonius osoittautui lahjakkaaksi nuoreksi mieheksi ja Augustinuksen luostariyhteisön esimies yritti järjestää hänet papiksi eräälle vauraalle maatilalle.

Sitten sattuma puuttui peliin. Pohjois-Afrikan skismaattisen kirkon, eli donatolaisten, joukosta liitettiin kosolti seurakuntia katolisen kirkon yhteyteen, minkä seurauksena Augustinus ei enää kyennyt yksin selviämään laajan seurakunta-alueensa hallinnosta. Niinpä hän päätti järjestää jonkun piispaksi Fussala-nimiseen kylään ja lähetti asiasta anomukset Karthagon piispa Aureliukselle, joka oli alueen piispojen johtaja, eli priimas. Priimas saapuikin paikalle, mutta pappi, jota Augustinus oli alun perin kaavaillut virkaan, tekikin niin sanotusti ”oharit” ja häipyi viime hetkellä paikalta. Tässä tilanteessa Augustinus teki ratkaisun, jota hän tulisi myöhemmin katkerasti katumaan:

Jos olisin toiminut viisaasti, enkö olisikin lykännyt näin tärkeää hanketta myöhemmäksi? Mutta pelkäsin, että jos tuo kunnioitettu vanhus olisi lähtenyt luotamme tyhjin toimin, etenkin kun hän oli hädin tuskin kyennyt tekemään niin pitkän matkan, se olisi särkenyt niiden ihmisten sydämet, joille oman piispan saaminen oli välttämätöntä. Lisäksi uumoilin, että moni saattaisi joutua kirkon vihollisten pettämäksi, kun toimintani olisi paljastunut saamattomaksi ja naurunalaiseksi. Antonius oli tuolloin paikalla. Koska olin kuullut, että hän osaa myös puunia, uskoin hyödylliseksi tarjota häntä virkaan vihittäväksi. Tarjoukseeni tartuttiin. Fussalan kristityt eivät olleet itse häntä pyytäneet, mutta he eivät kehdanneet asettua vastahankaan, koska ajattelivat, että Antonius oli yksi niistä veljistäni, joihin olin kiintynyt. Sälytin siis melkoisen taakan nuorukaisen harteille, vaikka hän oli tuskin kahdenkymmenen vuoden ikäinen eikä ollut saanut sitä ennen kokemusta mistään papinvirasta. Muutenkaan en juuri häntä tuntenut, vaikka olisi pitänyt. Nyt jo huomaankin vakavan virheeni. (Kirje 20*, 3–4.)

Piispallista terroria

Karthagon piispa Thascius Caecilius Cyprianus (n. 200–258)

Kokematon nuori mies pääsi siis sattuman oikusta piispanvirkaan. Vaikka näin kokematon piispa kuulostaa meidän korvaamme oudolta, tuohon aikaan tämä ei ollut mitenkään tavatonta. Esimerkiksi merkittävimpiin läntisiin kirkkoisiin lukeutuva Cyprianus sai kasteen vuonna 245 ja vihittiin Karthagon piispaksi vain kolmisen vuotta myöhemmin.

Antonius ei kuitenkaan ollut samaa maata kuin Cyprianus, vaan joutui äkillisesti saamansa vallan pauloihin. Augustinus kuvaa hänessä tapahtunutta muutosta seuraavasti: ”Nuorukainen säikähti ensin hänelle langennutta äkillistä piispanvirkaa, kun hän ei ollut ansioitunut missään aiemmassa virassa. Sitten hän tajusi, että hänellä oli nyt alaisina pappeja ja seurakunta. Kuten tapahtumat osoittavat, hänen sydämensä paisui röyhkeästä vallantunteesta, eikä hän opettanut ketään sanalla vaan toimi pakkovallan nojalla. Hän sai ilonsa siitä, että häntä pelättiin, mutta ei rakastettu” (Kirje 20*, 4).

Antonius kokosi nopeasti ympärilleen koplan, jonka avulla hän piti valtaansa yllä. Aluksi hän vihki Augustinuksen tietämättä papiksi hänen luostariyhteisöstään paenneen kirjurin, ”kurjan ihmisen”, joka oli jäänyt kiinni ollessaan yksin juttelemassa eräiden sisarien kanssa ”sopimattomaan vuorokaudenaikaan”. Augustinuksen tyrmistys on miltei käsin kosketeltavaa: ”koko juttu oli jo tapahtunut, ennen kuin kykenin edes uskomaan tällaista mahdolliseksi”. Tämän papin lisäksi Antoniuksen sisäpiiriin kuuluivat hänen vihkimänsä diakoni, seurakunnan taloudenhoitaja (defensor ecclesiae) ja eräs entinen sotilas tai karkuri.

Mitä Antonius sitten teki? Augustinus kertoo Fussalan seurakuntalaisten joutuneen piispansa kätyrien laajamittaisen ryöstelyn ja riiston kohteeksi:

Omistaja sai heittää hyvästit kaikelle, mikä joutui heidän käsiinsä: rahat kalusteet, vaatteet, eläimet, sato, puutavara ja jopa kivet vietiin pois. Joidenkin kodit takavarikoitiin, toiset taas purettiin, jotta niistä saataisiin materiaalia uusiin rakennushankkeisiin. Jotkut myivät Antoniukselle tavaraa, mutta eivät koskaan saaneet maksua. Joidenkin tiluksille tunkeuduttiin ja peltojen sato vietiin muutaman vuoden ajan, ja sitten pellot palautettiin omistajilleen. Jotkut tilat omittiin ja omistettiin jopa piispan virallisen käskyn nojalla. (Kirje 20*, 6.)

Augustinus mainitsee myöhemmin kirjeessään Antoniuksen kerskaavan Fussalaan rakennuttamastaan kartanosta, joka on rakennettu seurakuntalaisten puretuista taloista saadusta materiaalista: ”jokainen nurkka hänen talossaan on todettavasti peräisin muiden rakennuksista, ja voidaan jopa osoittaa ne paikat, mistä tavara on peräisin” (Kirje 20*, 31).

Pitkällistä venkoilua

Kuten odottaa saattaa, fussalalaisten valituksen kantautuivat Hippoon, ja Augustinus ryhtyi toimeen asioiden korjaamiseksi. Hän päätti, että Antonius ei saisi osallistua ehtoolliselle ennen kun on palauttanut ryöstämänsä omaisuuden. Augustinus ei kuitenkaan tahtonut viedä häneltä piispanvirkaa, vaan päätti, että hänen tulisi jatkaa piispana niissä alueensa kahdeksassa pikkuseurakunnassa (plebs), joiden asukkaat vielä hyväksyivät hänet. Karthagon piispan johtama piispainkokous asettui yksimielisesti Augustinuksen päätösten taakse ja Fussalaan päätettiin vihkiä uusi piispa.

Kun Fussalaan sitten oltiin priimaksen johdolla vihkimässä uutta piispaa, Antonius ryhtyi kuitenkin vaatimaan, että hänen alueisiinsa lisättäisiin Togonoetumin suurtila (fundus), johon hän kaavaili uutta piispanistuintaan. Kuten arvata saattaa, tilan työläiset kuitenkin vastustivat ajatusta kiivaasti. Lisäksi tila oli niin lähellä Fussalaa, ”että Antonius selvästi vain etsi vain uutta tilaisuutta hankkia riitaa ja häiritä seurakunnan rauhaa”.

Rooman piispana vuosina 418–422 toiminut Bonifatius I

”Kun Antonius tajusi, että ei saisi Togonoetumia itselleen, hän päätti lähteä meren yli Roomaan. Mukanaan hänellä oli suosituskirje, jonka oli saanut tuolta kunnioitetulta vanhukselta aiemmin, ei tässä tilanteessa, vaan silloin kun arvon priimas vielä vilpittömästi luotti Antoniukseen. Tuolloin miehellä ei vielä ollut kontoillaan mitään” (Kirje 20*, 11). Antonius valehteli tuolloin Rooman piispana toimineelle ”pyhä isä Bonifatiukselle” että oli ollut ehtoollisyhteydessä siitä asti kun Augustinus oli antanut asiasta päätöksensä ja jätti kertomatta koko tapahtumien kulun, minkä seurauksena hän sai Roomasta ”vain hyvin varovaisen päätöksen mukaansa”.

”Muistossa kunnioitettu isä Bonifatius” kuitenkin nimitti juttuun tuomarit, joiden tuli tutkia Antoniuksen kertomuksen paikkansapitävyyden. Hänen nimittämänsä tuomarit kokoontuivat Pohjois-Afrikassa Tegulatan seurakunnassa ja paikalla olivat Antoniuksen lisäksi myös Augustinus ja alueen priimas Aurelius. Augustinus ja Aurelius perustelivat päätöksiään ja toimintaansa ja kokouksessa luettiin myös fussalalaisten Antoniuksesta kirjoittamia valituskirjeitä.

Antonius ei uskonut, että kirjeet olivat todella Fussalasta ja pyysi priimasta lähtemään paikan päälle kuulemaan sikäläisten pappien ja kansan mielipidettä. Hän myös ehdotti, että ”jos fussalalaiset tosiaan kieltäytyisivät ottamasta häntä vastaan, hänelle annettaisiin niiden kahdeksan kylän lisäksi, jotka hänellä jo oli, myös Togonoetumin kylä vastoin sen asukkaiden tahtoa”. Tähän Aurelius ei suostunut, mutta kävi kuulemassa fussalalaisia jopa kolmeen otteeseen. Näissä kuulemisissa Augustinus ei tosin ollut mukana:

En uskaltautunut enää fussalalaisten näkösälle, kun olin alun perin saanut heidät rauhoittumaan nimittämällä heille oman piispan, ja sitten tuo piispa olikin osoittautunut häiriköksi ja tuottanut heille vain uusia murheita. Niinpä minustakin oli tullut fussalassa inhon kohde, sillä minä olin sälyttänyt heidän harteilleen tuon maanvaivan. Ihmiset eivät tyytyneet kuiskimaan matalalla äänellä vastalauseitaan, vaan huusivat jo suoraa huutoa ja karjuivat siellä raivoissaan. (Kirje 20*, 15.)

Koska kyseessä oli donatolaisilta katolisen kirkon yhteyteen liitetty seurakunta, Augustinus ihan aiheellisesti pelkäsi, että tämä sotku ei ainakaan auttaisi heidän kasvamistaan kirkon täyteen yhteyteen. ”Toivon, että heidän korvissaan sana ’katolinen’ ei ole muuttunut vastenmieliseksi ja että heidän heikkoa tilaansa lohduttaisi nyt ainakin se, että heillä oli ole enää piispana tuota Antoniusta, jonka he olivat huutaen torjuneet luotaan viattomien kärsimystensä vuoksi” (Kirje 20*, 26).

Augustinuksen kertomus loppuu Antoniuksen saamaan raivokohtaukseen kun hän oli Gilva-nimisessä kylässä joutunut koolla olleiden piispojen ahdistamaksi niin, ettei hän kyennyt enää vastaamaan heille mitään. ”Vasta tässä vaiheessa se, minkä hän oli koko ajan kätkenyt sydämeensä, purkautui ulos, ja hän huusi kauhealla äänellä irvissä suin, että mikään ei saisi häntä luopumaan yrityksistään palata Fussalaan keinolla millä hyvänsä”. Hän ilmoitti mielenkuohusta vapisten, ”että lähtisi Roomaan, apostoliseen istuimeen. Mihin istuimeen hän mahtoi kuvitella meidän lähettävän kaikki häntä koskevat asiakirjat?” (Kirje 20*, 25.)

Pahojen ja pyhien kirkko

Mitä tämä kertomus opettaa meille myöhäisantiikin Afrikan kirkollisista oloista ja mikä tärkeämpää: kirkon pyhyyden ja sen jäsenten syntisyyden välisestä jännitteestä? Kirjeen perusteella vaikuttaa, että Rooman Afrikan provinssin syrjäisemmillä seuduilla piispojen valtapeli seurakunnissa saattoi olla kovaa ja että joillain alueilla piispat saattoivat käyttää valtaansa tavallisiin kyläläisiin suhteellisen vapaasti ja toisinaan myös varsin häikäilemättömästi. Myöskään nuori ikä ja kokemuksen puute ei näytä olleen esteenä tähän korkeaan virkaan pääsemiseksi: sopivat suhteet alueen vaikutusvaltaisiin piispoihin painoivat vaakakupissa huomattavasti enemmän. Piispoja vaikutti olleen alueella myös varsin tiheään.

Augustinus väittelee donatolaisten kanssa Charles-André van Loon (1705–1765) maalauksessa

Huomionarvoista on myös katolilaisten ja donatolaisten ei niin rauhanomainen rinnakkaiselo tuon ajan Pohjois-Afrikassa. Augustinus mainitsee jatkuvasti huolensa siitä, että fussalalaiset lankeavat taas näiden ”vastustajien” pauloihin. On syytä muistaa, että kyseessä eivät olleet pelkästään teologiset erimielisyydet, vaan että skismaan liittyi myös väkivaltaisia yhteydenottoja. Matkustaminen oli vaarallista juuri tämän takia: Esimerkiksi Käsikirjassaan Laurentiukselle Augustinus mainitsee sattumalta väistäneensä aseistettujen donatolaisten väijytyksen (Usko, toivo, rakkaus, 17).

Kirjettä lukiessa on myös syytä muistaa, että se on kirjoitettu Augustinuksen näkökulmasta, minkä vuoksi on syytä olettaa, että hän pyrkii esittämään asiat omalta kannaltaan mahdollisimman suotuisassa valossa. Kirje antaakin kuvan ripeästi ja määrätietoisesti toimivasta sielunpaimenesta, mutta on hyvä huomata, että Antonius sai mellastaa Fussalassa vuosia ennen kun Augustinus puuttui asiaan. Meidän näkökulmastamme erikoiselta kuulostaa myös se, että Augustinus ja muut piispat eivät rangaisseet Antoniusta panemalla häntä viralta, vaan heidän vaatimuksensa oli ainoastaan, että ”hänelle täytyy riittää ne kylät, jotka Jumala on tahtonut ilman kohua hänelle antaa” (Kirje 20*, 27).

Joku voisi ajatella, että kirjeessä esiintyneen kaltaiset rappioilmiöt kuuluvat ymmärrettävästi konstantinolaisen käänteen (v. 313) jälkeiseen aikaan, josta lähtien kirkko ja sen piispat saivat myös maallista valtaa, mutta valitettavasti riidat ja inhimilliset viat ovat olleet osa kirkon elämää sen alkutaipaleesta asti.

Jo Uusi testamentti tarjoaa hyviä esimerkkejä kirkon jäsenten kaikkea muuta kuin mallikelpoisista elintavoista (joista voimme lukea erityisesti apostoli Paavalin korinttilaiskirjeistä) ja kirkon johtajien välisistä kahnauksista. Esimerkkinä jälkimmäisestä Johanneksen kolmannen kirjeen kirjoittaja mainitsee Diotrefeen, joka mahtailee seurakuntansa johtajana, eikä pidä kirjeen kirjoittajaa ja hänen hengenheimolaisiaan missään arvossa. Lisäksi hän levittää heistä pahoja puheita ja kieltäytyy ottamasta ”veljiä” vastaan. Hän myös ”estää niitä, jotka haluavat sen tehdä, ja jopa erottaa heitä seurakunnasta” (3. Joh. 1. 9–10).

Lopuksi

Kirkossa on siis alusta asti ollut kaikenlaista väkeä, niin kuin Matteuksen evankeliumista luemme: ”Vielä taivasten valtakunta on kuin nuotta, joka laskettiin mereen ja joka keräsi kaikenlaisia kaloja.” (Matt. 13:47) Vertaus jatkuu niin, että maailman lopussa hyvät ja pahat kalat erotellaan toisistaan, ja kukin saa arvoisensa kohtelun.

Jotkut viittaavat kirkon skandaaleihin oikeuttaakseen oman epäesimerkillisen elämäntapansa, toiset reagoivat niihin perustamalla omia, pyhempiä uskonnollisia yhteisöjään. Jeesuksen sanojen mukaan erottelu tapahtuu kuitenkin vasta maailman lopussa. Kirkossa on sekä roistoja että pyhimyksiä viimeiseen päivään asti, mutta Jeesuksen vertauksen perusteella pyhyys on pahuutta verrattomasti parempi vaihtoehto. Lisäksi se toimii hyvänä vastareaktiona myös kirkon skandaaleihin.

Mainokset

4 comments

  1. Kiitos kiehtovasta kirjoituksesta. Varhaiskirkon historia on todella dynaamista. Milanon piispa Ambrosiusta, joka eli 300-luvulla ei ollut edes kastettu kun Milanon kristityt huusivat hänet piispaksi. Kreikankielen taitonsa ansiosta hän tunsi hyvin itäistä teologiaa. Häneltä on jäänyt paljon kristillisiä tekstejä. Hän antoi myös Augustinukselle kasteopetusta ja kastoi.

    Liked by 1 henkilö

    1. Aivan totta, Ambrosius olisi tosiaan ollut tuossa mielessä parempi esimerkki kuin Cyprianus. Päädyin kuitenkin Cyprianukseen koska halusin pysyä Afrikan puolella ja toisaalta myös siksi että hän tuli jostain syystä ensimmäisenä mieleen.

      Tykkää

  2. Kirjoitit aikaisemmin aistien merkityksestä Augustinuksen ajatteluun. Ymmärtääkseni augustinolainen illluminaatio-oppi perustuu ajatukseen, että Jumala valaisee ikuisia totuuksia suoraan mieleen ilman aistihavaintoja. Pohdin illalla, että miksi sitten ihminen erehtyy? Augustinus teki virhearvion nuoren Antoniuksen soveltuvuudesta piispaksi. Vähättelikö Augustinus Antoniuksen elämänkokemuksen merkitystä, koska hän ajatteli, että tieto tulee suoraan illuminaationa?

    Onko esimerkkejä, joissa illuminaatio-oppi voisi olla vaikuttamassa Augustinuksen ratkaisuihin?

    Aristoteelinen tietoteoria, jota olen hieman tutkinut, pohjautuu vuorostaan aistihavaintoihin. Tuomaan ajattelussa universaalit muodot (species) aktualisoituvat vasta objekteissa, joita me havaitsemme maailmassa. Silloin tieto on riippuvainen ajasta ja paikasta. Voidaan ajatella, että elämänkokemus kartoittaa tietoa todellisuudesta, kunhan osaamme tehdä kokemuksistamme oikeita johtopäätöksiä.

    Tästäkin olisi mielenkiintoista lukea esimerkkejä Tuomaan elämässä.

    Tykkää

    1. Kiitos hyvästä kysymyksestä!

      Augustinuksen mukaan ihmisen mielessä on sisäsyntyisesti joitain asioita, kuten matemaattisia ja loogisia totuuksia ja platonistiset ideat ”hyvyydestä” ja ”kauneudesta” ynnä muusta. Tämän lisäksi muistissamme on kuitenin myös aistihavaintoon pohjautuvia mielikuvia, jotka koskevat arkielämän kokemuksia, menneisyyden tapahtumia ja yksittäisiä objekteja. Erehtymisen mahdollisuus on suuri etenkin tällaisissa asioissa, sillä aistihavainnot ja ihmisen muisti voivat pettää. Illuminaatio-oppi astuu tässä kuvaan siten, että Jumalan antaman sisäisen valaisun avulla ihminen voi oivaltaa ja oppia asioita hänelle tulevien ulkopuolisten ärsykkeiden pohjalta.

      Esimerkiksi Tunnustuksissa Augustinus kuvaa puhumaan oppimista juuri tällä tavoin: vanhemmat nimeävät lapselle esineitä, mutta eivät voi opettaa lasta puhumaan. Jumalan antaman sisäisen ymmärryksen avulla lapsi oppii yhdistämään sanat asioihin ja oppii puhumaan itse ”sisältä käsin”. Augustinus käsittää tiedon juuri ymmärtämisestä käsin: vaikka aistihavainnot ja toisten ihmisten antamat todistukset ovatkin yleensä ottaen luotettavia, voimme todella tietää vain muuttumattomia, aineettomia asioita, jotka käsitämme vankkumattomalla ymmärryksellä.

      Tykkää

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

w

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s