Kristillinen syvämietiskely

JOONA KORTENIEMI

Meditaatio on alkanut kiinnostaa minua yhä enemmän. Sanallinen rukous – vaikka olen saanut siitä todella paljon – tuntuu välillä suorittamiselta: huomaa ponnistelevansa ja asettelevansa kauniita sanoja peräkkäin miellyttääkseen Jumalaa, jonka ehkä mieltää jollain tavalla ankaraksi ja kitsaaksi. Tai sitten kokee, että sanat jollain tavalla rajoittavat, kahlitsevat ja estävät ottamasta vastaan sitä ääretöntä Rakkautta, joka Jumala on.

Kristillinen syvämietiskely - Wilfrid Stinissen - nidottu(9789529627493) |  Adlibris kirjakauppa

Se johtaa miettimään, miten löytäisi tavan rukoilla, jossa näkyisi paremmin rukouksen luonne Jumalalle avautumisena, jättäytymisenä, sisäisenä lepona Jumalassa. En liene ainoa kristitty, jolla on tällaisia ajatuksia.  

Meditaatio – ja siihen liittyen erityisesti mindfulness eli tietoinen läsnäolo – on nykyisin muotia. Liikemiehet, artistit ja urheilijat meditoivat. Meditaatio on omaksuttu myös joihinkin uudempiin psykologisiin terapiametodeihin. Sen hyödyistä on paljon tutkimustietoa: se lievittää ahdistusta, masennusta ja pelkotiloja, lisää sisäistä hyväksyntää ja parantaa stressinsietokykyä.

Samalla osa kristityistä suhtautuu siihen varauksella. Syynä on se, että monet suositut meditaatiometodit ovat peräisin idän uskonnoista, erityisesti zen-buddhalaisuudesta. Länsimaihin ne ovat usein tulleet hengellisesti epämääräiseksi koetun uushenkisyyden kautta. Pelkona on, että niiden taustalla oleva ajattelu siirtyy mukana ja vahingoittaa kristityn hengellistä elämää.  

Samalla kristinuskolla on luostari- ja erakkohengellisyyteen pohjautuva oma, rikas meditaation perinne. Meditaatio ei sinänsä ole millään tavalla kristinuskolle vierasta. Päinvastoin: monille suurille pyhille se on ollut itsestään selvä osa hengellistä elämää.

Miten siis löytää aidosti kristillinen tapa meditoida? Miten se voisi olla osa kristillistä rukousta? Voisiko ehkä myös uusia meditaatiometodeja integroida osaksi kristillistä rukousta antamalla niille kristillisen sisällön? Sitä selvittääkseni luin belgialaissyntyisen, mutta elämästään suurimman osan Ruotsissa vaikuttaneen karmeliitan Wilfrid Stinissenin (1927-2013) kirjan Kristillinen syvämietiskely.

Kirjailija ja kirja

Georges Celest Arthur Stinissen eli sääntökuntanimeltään Kristus-kuninkaan Wilfrid oli teologian tohtori, pappi ja karmeliittamunkki. Hän syntyi Belgiassa 1927 mutta asui vuodesta 1967 lähtien Ruotsissa Norrabyn karmeliittaluostarissa. Hän tuli tunnetuksi Pohjoismaissa rakastettuna hengellisenä ohjaajana, opettajana ja kirjailijana. Hän pyrki sanoittamaan kristillisen mystiikan perinnettä nykyajan kielelle siten, että se avautuisi myös maallikoille ja he voisivat elää sitä todeksi arjessaan.

Kirjasta minun on todettava, että se oli ehdottomasti yksi parhaista lukemistani hengellisistä kirjoista. Siinä yhdistyy saumattomasti laaja teologinen sivistys omiin hengellisiin kokemuksiin sekä laajaan pastoraaliseen kokemukseen. Syvällinen teologia yhdistyy konkreettisiin käytännön neuvoihin. Juuri tällaista hengellisen kirjallisuuden tulee olla!

Voin tässä kirjoituksessa vain pintaraapaista kirjan sisältämiä rikkauksia. Siksipä suosittelen mitä lämpimimmin lukemaan sen itse, rukoillen, mietiskellen ja tehden muistiinpanoja. Ja ennen kaikkea suosittelen tekemään sen sisällöstä osan elämää!   

Stinissenin kirjan jälkeen olen lukenut paljon lisää samasta aihepiiristä. Siksi tähän kirjoitukseen saattaa sekoittua omia ajatuksiani sekä muualta oppimaani. Terminologia ei ole välttämättä suoraan Stinisseniltä. Suuret linjat seuraavat kuitenkin hänen esitystään.

Kaksi minää

Tämän kuvan alt-attribuutti on tyhjä; Tiedoston nimi on 800px-Marianne_Stokes_-_Candlemas_Day.jpg
Marianne Stokes: Candlemas Day, n. 1901. Kuva: Wikipedia

Kristillisen syvämietiskelyn kantava idea on ajatus ihmisen ydinminästä, sisimmästä identiteetistä. Siellä ihminen kohtaa Jumalan ja on tietyssä mielessä yhtä Jumalan kanssa. Ihmisen olemassaolo on osallisuutta, partisipaatiota, Jumalaan, joka on Olemassaolo, joten ihmisen olemassaolon ydin jollain tavalla ”koskettaa” Jumalaa.

Tämä konsepti löytyy jossain muodossa oikeastaan kaikilta suurilta mystikoilta erämaaisistä Augustinukseen, Akvinolaiseen, mestari Eckhartiin ja Ristin Johannekseen. Pyhän Avilan Teresan klassikko Sisäinen linna rakentuu täysin sen varaan.

Traditiossa tätä ihmisen syvintä itseä kutsutaan yleensä sydämeksi, sisimmäksi, sielun perustaksi tai sielunpohjaksi. Stinissen ei käytä systemaattisesti yhtäkään näistä käsitteistä, mutta itse käytän tässä selvyyden vuoksi käsitettä sielunpohja. Tästä seuraa, että ihmisellä on ikään kuin kaksi mahdollisuutta paikantaa itsensä: pinnallinen minä, jota hengellisessä kirjallisuudessa kutsutaan usein egoksi sekä ydinminä, sielunpohja.

Valheminä, ego

Pinnallinen minä, ego, syntyy varauksettomasta samaistumisesta sielun kykyihin eli ajatuksiin, aistimuksiin, mielikuviin, tunteisiin ja tarpeisiin. Samaistuessaan sielunkykyihin ihminen eksyy pois todellisesta itsestään. Ihminen luulee olevansa yhtä kuin päässään vellova mielikuvien, tunteiden ja aistimusten loputon virta. Hän ei huomaa, että todellisuudessa hän on ytimeltään sielun olemus, essentia, eli tietoisuus, jossa ajatukset ja mielikuvat tapahtuvat, mistä seuraa, että hän ei voi olla yhtä kuin ne.

Samaistuminen mielikuviin, ajatuksiin ja tunteisiin johtaa kokemukseen, että ihmisen koko olemassaolo ja minuus on niiden varassa. Näin niistä tulee orjuuttavia himoja. Ihmisellä voi vaikkapa jäädä kiireisenä aamuna aamukahvi juomatta. Siitä seuraa aistimus väsymyksen tunteesta, mielikuvia siitä, miten työpäivä tulee olemaan sen vuoksi raskaampi sekä niistä johtuvia katkeruuden ja tyytymättömyyden tunteita.

Mitä varauksettomammin ihminen samaistuu näihin tunteisiin ja mielikuviin, sitä suurempi voima niillä on ja sitä pahemmin ihminen on niiden ”armoilla”. Pahimmillaan tällainen mitätön pikkuasiakin voi aiheuttaa sisäisen myrskyn, joka toteuttaa itsensä: tyytymättömyys siitä, että aamukahvi jäi juomatta ja oletus, että työpäivästä tulee sen vuoksi hirveä johtaa siihen, että siitä myös tulee hirveä.

Samaa logiikkaa mutta vielä voimakkaammin toteuttaa tietysti samaistuminen seksuaalisiin haluihin tai kunniaa, mainetta, muiden huomiota, ulkonäköä tai omaisuutta koskeviin toiveisiin, pelkoihin ja haaveisiin.   

Näin pinnallinen minä, ego, elää jatkuvassa takertuvassa haluamisessa sekä siitä johtuvassa kroonisessa tyytymättömyydessä. Se puolestaan ruokkii yhä pahenevan sisäisen epäjärjestyksen kierrettä. Pahimmillaan se voi tehdä ihmisestä eläinten tai jopa demonien kaltaisen viettiensä ja yllykkeidensä orjan.

Ajateltakoon vaikkapa saalistavia pedofiilejä, sarjamurhaajia ja hirmuvaltiaita. Miten muuten he päätyvät henkiseen ja moraaliseen alennustilaansa kuin samaistumalla vähitellen täysin aggressiivisiin tai seksuaalisiin tunteisiinsa, kunnianhimoonsa tai näyttämisen tarpeeseensa ja muuttumalla niiden orjiksi?

Ydinminä, sielunpohja

Onneksi on toinenkin mahdollisuus ”paikantaa” itsensä. Voit huomata, ettet olekaan yhtä kuin päässäsi pälättävä sisäinen monologi ja mielikuvien virta. Sen sijaan olet se, joka havaitsee ne, on tietoinen niistä. Voit löytää itsesi ytimestä rauhan ja levon saarekkeen, josta käsin voit myötätuntoisesti havainnoida kaikkea itsessäsi tapahtuvaa. Voit suhtautua siihen eräänlaisina olosuhteina, ikään kuin sään vaihteluna: välillä aurinko paistaa, välillä sataa, välillä myrskyää, välillä on tyyntä.

Kun lakkaat samaistumasta mielikuviisi, mielesi alkaa rauhoittua. Mielikuvien määrä vähenee ja niiden voima laantuu. Ne eivät enää orjuuta. Alat päästä siihen tilaan, jota mystiikan teologiassa kutsutaan ”sisäiseksi hiljaisuudeksi”, ”sisäiseksi vapaudeksi” ja ”hengen köyhyydeksi”.

José Benlliure y Gil: Life of Francis of Assisi. Kuva: Wikipedia

Sisimmästäsi alkaa muodostua avara, hiljainen temppeli, jossa Jumala puhuu ja Sinä kuuntelet. Kykenet olemaan tässä hetkessä pakenematta menneisyyteen tai tulevaisuuteen. Pystyt olemaan kärsivällinen, kuuntelemaan ja olemaan tuomitsematta muita. Saat takaisin kykysi ihmetellä ja ihailla määrittelemättä ja arvottamatta kaikkea pakonomaisesti. Työstäsi voi tulla parhaimmillaan kuin leikkiä, kun pystyt tekemään sitä olemisen etkä suorittamisen tilasta käsin.

Jättäessämme näin persoonamme pintatason ”oman onnensa nojaan”, se alkaa paradoksaalisesti ”pärjätä” paljon paremmin. Minämme ytimestä virtaava rauha, lepo ja valo alkaa loistaa myös sen läpi. Aiemmin yritimme ehkä ”ylläpitää” egoamme pyrkimällä tekemään muihin vaikutuksen mutta juuri siksi emme onnistuneet antamaan itsestämme muuta kuin teennäisen vaikutelman. Nyt, kun tyydymme olemaan sitä, mitä olemme sisimmästämme käsin, olemme nöyrempiä ja vilpittömämpiä ja siten aidosti viehättävämpiä.

Kolminaisuus, Kristus ja analogia

Ajatus sisimmästä identiteetistä, sielunpohjasta, löytyy kristillisiltä mystikoilta mutta myös esimerkiksi buddhalaisuudesta, uushenkisyydestä tai myöhäisantiikin uusplatonismista. Toki eri käsitteistöä käyttäen. Mikä on kristinuskon erityinen lisä siihen? Lyhyt vastaus voisi olla: Pyhä Kolminaisuus ja Kristus eli rakkaus.

Melkeinpä kaikissa muissa mystiikan traditioissa sisimmän identiteetin löytäminen on jollain tavalla sen löytämistä, että kaikki moninaisuus – myös minuus – on pohjimmiltaan illuusiota. Kun ihminen löytää sielunpohjan, hän vapautuu muotojen ja moneuden harhasta ja ymmärtää, että vain kaiken takana oleva absoluuttinen, sanoilla tavoittamaton Ykseys on totta.

Tällöin hän ymmärtää ennen kaikkea sen, että millään ei ole lopulta mitään väliä. Kaikki, millä hän aikaisemmin ajatteli olevan jotain väliä, palautuu nimittäin katoavaan moninaisuuteen ja muotoihin ja on siten harhaa – jopa hän itse. Tämä oivallus, valaistuminen, johtaa sisäiseen vapautumiseen ja lepoon. Ihminen ymmärtää olevansa yhtä kaikkeuden takana olevan absoluuttisen Ykseyden kanssa.

Transfiguration of Jesus
Kuva: Wikipedia

Kristinuskon mukaan perimmäinen totuus ei kuitenkaan ole monoliittinen ykseys. Sen sijaan perimmäinen totuus on Pyhä Kolminaisuus, kolmen ykseys, ykseys moninaisuudessa, rakkaus. Löytäessään sielunpohjan ihminen ei huku hahmottomaan, absoluuttiseen ykseyteen. Sen sijaan hän löytää rakkaussuhteen, minä-sinä-suhteen.

Rakkaudessa hän tulee todelliseksi itsekseen, todelliseksi persoonaksi. Hänestä tulee Jeesuksen ystävä, Isän lapsi Pojassa Pyhän Hengen kautta. Ja koska rakkaus on ihmisen syvin tarve ja sielunpohjassa hän löytää täydellisen, ehdottoman rakkauden, se vapauttaa hänet takertuvasta haluamisesta. Kuten Stinissenin lainaama trappisti-isä Thomas Merton asian kiteyttää: ”Syvin havainto itsestäni on: olen joku, jota Kristus rakastaa.”

Toki tämäkin on analogista kieltä. Jos jokin meditaatiossa syvästi paljastuu niin se, kuinka köyhiä kaikki inhimilliset sanat ovat kuvaamaan ääretöntä Jumalaa – myös Raamatun ja tradition käyttämät sanat. Se Rakkaus, joka Jumala on, jotain niin ihmeellistä, että jopa käsite rakkaus – tai jopa käsite Jumala – onnistuu tavoittamaan siitä vain jotain hiukan laidasta, jos sitäkään. Silti kristillinen mystiikka pitää kiinni siitä, että näiden analogioiden käyttäminen on oikeutettua ja välttämätöntä.

Kuten paavi Benedictus XVI määritteli Regensburgin puheessaan 2006: ”Erilaisuus säilyy äärettömästi suurempana kuin samanlaisuus, mutta ei kuitenkaan siihen pisteeseen asti, jossa menetetään analogia ja sen kieli.” Tätä hiljaisuuden ja Sanan jännitettä voikin pitää kristillisen meditaation toisena kriteerinä Kolminaisuuden ja Kristuksen jälkeen.

Kirkko ja kuuliaisuus

Kolmas aidon kristillisen meditaation kriteeri on se, että se ei johda eristäytymiseen vaan liittää kirkon yhteyteen. Jos löytää sisimmästään Kristuksen, ei voi olla rakastamatta entistä syvemmin kirkkoa, Kristuksen ruumista, ja erityisesti eukaristiaa, joka saa aikaan kirkon ja on samalla ikään kuin koko mystinen tie pienoiskoossa: se alkaa katumuksesta ja huipentuu kommuunioon, unioon, yhdistymiseen Kristuksen kanssa.

Neljäs on kuuliaisuus. Nykyisin meditaatiota markkinoidaan self-help-oppaissa vähän niin kuin kirkasvalolamppuja tai lisäravinteita. Se on kiva pikku niksi, jolla voi parantaa suorituskykyään, jotta jaksaa painaa duunia, tehdä bisnestä ja urheilla. Kristillinen meditaatio on kuitenkin rukousta ja siten väistämättä Jeesuksen seuraamista. Se edellyttää itsensä antamista Jeesukselle ja lähimmäisilleen. Sitä ei voi käyttää välineenä jonkin muun hyvän saavuttamiseen vaan se edellyttää päämääräkseen Jumalan tuntemista.

Miten käytännössä?  

Miten sitten meditoida käytännössä? Voit aloittaa vaikkapa siitä, että istut päivittäin hetken krusifiksin tai ikonin edessä ja olet vain hiljaa, pyrkien olemaan läsnä siinä hetkessä yhdessä Jumalan kanssa. Tai voit sulkea silmäsi ja keskittyä hetkeksi omaan hengitykseesi. Hengityksessä on se hyvä puoli, että se on yksinkertaista ja hahmotonta. Siksi se on hyvä keino harjoitella sisäistä vilpittömyyttä ja yksinkertaisuutta. Sen avulla voi tehokkaasti palauttaa itsensä tähän hetkeen egon mielikuvista.

Hengityksessä voi nähdä myös paljon kristillistä symboliikkaa. Jokainen sisäänhengitys on eräänlainen ”hengellinen kommuunio”: vastaanotan elämäni ja olemassaoloni lahjana Jumalalta. Uloshengitys on puolestaan nöyrtymisen teko, eräänlainen pieni kuolema: päästän itsestäni irti, annan elämäni pois Jumalan käsiin.

Yhdessä uloshengitys ja sisäänhengitys ovat kuin pienoiskoossa koko kristillinen elämä, kuolema ja ylösnousemus. Hengityksessä voi nähdä myös kuvan Pyhän Kolminaisuuden sisäisestä elämästä: Poika syntyy jatkuvasti Isästä ja lahjoittaa itsensä takaisin Isälle. Kuten Stinissen sanoo, hengitys on meissä oleva ”latentti rukous”, johon voimme palata koska tahansa ja missä tahansa ja pysyä sen avulla Jumalan läsnäolossa.

John William Waterhouse: The Missal, 1902. Kuva: Wikipedia

Voit myös opetella rukoilemaan jotain rukouslausetta hengityksesi tai sydämen sykkeesi tahtiin. Vaikkapa lausetta ”Kristuksen Henki, täytä minut” tai Jeesuksen rukousta ”Herra Jeesus Kristus Jumalan Poika, armahda minua syntistä”. Tai vaikkapa jotain psalmijaetta.

Stinissenin kirjan loppuun on koottu 20 meditaatiota, joita voi käyttää sen mukaan kuin tuntuu hyvältä. Itse sain eniten seuraavasta: Asetu makaamaan lattialle pitkin pituuttasi. Se tuntuu ehkä mukavammalta pieni tyyny pään alla. Käy sen jälkeen läpi kaikki ruumiinosasi varpaista päähän ja päästä kaikki jännitykset ja kireys laukeamaan. Päästät ikään kuin irti itsestäsi ja annat itsesi Jumalalle.

Toista prosessi läpi niin montaa kuin on tarpeen hitaasti, rauhassa, kunnes makaat lattialla täysin rentoutuneena. Nauti siitä, että kukaan ei esitä Sinulle vaatimuksia, että olet Jumalassa täysin rakastettu ja ymmärretty sellaisena kuin olet. Anna kaikkien huolien, pelkojen, teeskentelyn ja stressinaiheiden valua pois.

Sen jälkeen alkaa varsinainen meditaatio. Siirryt olemisesi syvimpään ja intiimeimpään osaan, sisimpään identiteettiisi ja toistat siellä hiljaa rukousta: Kyllä, Isä. Päästät irti kaikesta salaisimmastakin vastarinnasta Jumalaa kohtaan ja pyrkimyksestä pitää kiinni itsestäsi. Sinusta – koko elämästäsi ja persoonastasi – tulee elävä Aamen suhteessa Jumalaan.

Ruumiin kautta yhteys sieluun

Edellä kuvatut meditaatiometodit voivat vaikuttaa varsin kehollisilta. Stinissen kuitenkin korostaa, että niiden idea ei ole nähdä ihminen pelkkänä kehona. Sen sijaan taustaidea on klassisen tomistisen mallin mukaisesti nähdä ihminen ruumiin ja sielun kompositiona. Sen enempää ruumis kuin sielukaan ei ole yksinään koko ihminen vaan ruumis ja sielu yhdessä.

Sen vuoksi toisen kautta on mahdollista tavoittaa toinen, ruumiin avulla on mahdollista löytää yhteys sieluun. Rukouksen avulla, jossa myös keho on mukana, on nimenomaan mahdollista löytää konkreettisemmin se, etten ole pelkkä ruumis vaan jotain enemmän.

Stinissenin esittelemät meditaatiometodit sopivat ehkä erityisesti niille, jotka kärsivät ahdistuksesta ja psykofyysisistä jännitystiloista ja joiden on vaikea luottaa Jumalan rakkauteen. Meditaation avulla, jossa keho on mukana, Jumalan rakkaus pääsee ikään kuin ”imeytymään” syvemmälle persoonaan.

Kuten Stinissen kypsän sielunhoitajan tavoin kuitenkin korostaa, mikäli kirjan menetelmät eivät tunnu omilta, niiden noudattaminen ei ole millään tavoin välttämätöntä. Tärkeintä on kuunnella Pyhää Henkeä ja antaa hänen johdattaa omaa rukoustaan tahtonsa mukaiseksi.

8 comments

    1. Kiitos linkistä, Katja! Mielenkiintoiselta vaikuttavia artikkeleita varsinkin tuossa blogiosiossa näin nopean selailun perusteella!

      Tykkää

    1. Kiitos tästä, Markku. Nähdäkseni tuossa dokumentissa ei ole mitään, mikä olisi ristiriidassa yllä kirjoittamani kanssa tai sen kanssa, mitä Stinissen kirjoittaa. Stinissen käsittelee lähestulkoon kaikkia noita samoja kysymyksiä ja hyvin samansisältöisesti.

      Tykkää

  1. Vielä lisäyksenä:

    Opetusviran dokumentteja tutkittaessa on ehkä tärkeää, ettei niihin lueta sisään jotain sellaista, mitä niissä ei sanota. Jos opetusvirka esimerkiksi kehottaa harkitsevuuteen jonkun ilmiön suhteen, se tarkoittaa sitä, että se kehottaa harkitsevuuteen. Se ei tarkoita, että kyseinen asia olisi kielletty tai itsessään vaarallinen. Terve harkinta riittää.

    Tämä on hyvä huomata, koska joskus uskovat tekevät hiukan yksioikoisesti sen johtopäätöksen, että jos opetusvirka varoittaa johonkin ilmiöön mahdollisesti liittyvistä väärinkäytöksistä, koko ilmiö on sellainen, että hyvän katolilaisen tulee pysytellä siitä mahdollisimman kaukana. Se taas voi johtaa siihen, että meidän traditiomme köyhtyy, kun siitä liioitellun varovaisuuden vuoksi leikataan pois jotakin sellaista, mitä siihen on aina kuulunut. Kuten esimerkiksi meditaatio.

    Niinpä myöskään tuossa Uskonopin kongregaation asiakirjassa ei millään tavalla ”kielletä” itse meditaatiota eikä itäisestä kristillisyydestä tai edes muista uskonnoista peräisin olevia metodeja, mikäli ne aidosti integroidaan osaksi kristillistä rukousta. Päinvastoin – niiden positiivinen arvo tunnustetaan.

    Sen sijaan dokumentissa varoitetaan ei-kristillisten menetelmien kritiikittömästä omaksumisesta sekä niihin liittyvistä väärinkäytöksistä ja muistutetaan aidon kristillisen rukouksen tuntomerkeistä. Ja se on toki aiheellista, siitä olen itsekin samaa mieltä ja sen suhteen on myös Stinissen kirjassaan hyvin selvä. Sen vuoksi omistankin blogikirjoituksessa paljon tilaa aidon kristillisen meditaation tuntomerkeille. Mutta tässäkin asiassa on syytä muistaa, että väärinkäytökset eivät turhenna oikean käytön hengellistä hedelmällisyyttä.

    Hyvä vertailukohta voisi olla kuvitteellinen tilanne, jossa askeesi tulisi yhtäkkiä taas suureen muotiin länsimaissa. Ihmiset näännyttäisivät itsensä melkein hengiltä ja ottaisivat siinä vielä avuksi hindujoogien äärimmäisimmät harjoitukset. Tällöin opetusvirka todennäköisesti katsoisi aiheelliseksi varoittaa ylilyönneistä ja muistuttaa, että kristinuskon mukaan luotu todellisuus on sinänsä hyvää jne. Tästä varoituksesta ei olisi kuitenkaan perusteltua tehdä taas sitä johtopäätöstä, että itse askeesi on huono juttu – sehän on kuulunut myös meidän traditioomme aina. Sama koskee meditaatiota.

    Tämä kommentti ei ole suunnattu erityisesti Markulle (hänen kommenttinsa on sen verran suppea, että minulle jää hiukan arvoitukseksi, mitä hän halusi sanoa). Mutta ihan vain yleisenä huomiona.

    Tykkää

    1. ”Tämä on hyvä huomata, koska joskus uskovat tekevät hiukan yksioikoisesti sen johtopäätöksen, että jos opetusvirka varoittaa johonkin ilmiöön mahdollisesti liittyvistä väärinkäytöksistä, koko ilmiö on sellainen, että hyvän katolilaisen tulee pysytellä siitä mahdollisimman kaukana. Se taas voi johtaa siihen, että meidän traditiomme köyhtyy, kun siitä liioitellun varovaisuuden vuoksi leikataan pois jotakin sellaista, mitä siihen on aina kuulunut. Kuten esimerkiksi meditaatio.”

      Tämä on kiinnostava aihe joka ansaitsisi paljonkin huomiota ja antropologista tarkastelua kristillisestä näkökulmasta. Eedenin puutarhan ajoista asti ihmisillä on ollut erilaisiin asioihin liittyen taipumusta kadottaa ulkoisen houkutuksen voimasta suhteellisuudentajunsa, luopua kohtuullisuudesta ja naivisti innostua jostain muodikkaasta jutusta ikäänkuin totaalisena vastauksena elämään kuuluviin haasteisiin.
      Tuoreena esimerkkinä kasvissyönti ilmastonmuutoksen ratkaisuna -ajattelu.

      Tykkää

  2. Kun maailman täyttää yhä kiihtyvä kiire, tehokkuusvaatimus, niin melu- kuin valosaaste useimmille tekee hyvää se esimerkki, jonka Jeesus antoi jo 2000 vuotta sitten vaikka maailma oli silloin huomattavasti leppoisampi edellä mainittujen asioiden suhteen:

    Kun ihmiset olivat lähteneet, hän nousi vuorelle rukoillakseen yksinäisyydessä. Illan tultua hän oli siellä yksin. (Matt. 14:36)

    Varhain aamulla, kun vielä oli pimeä, Jeesus nousi ja lähti ulos. Hän meni paikkaan, jossa hän sai olla yksin, ja rukoili siellä. (Mark. 1:35)

    Mutta hän vetäytyi jälleen autiolle seudulle rukoilemaan. (Luuk. 5:16)

    Samoihin aikoihin Jeesus meni vuorelle rukoilemaan ja vietti siellä koko yön rukoillen Jumalaa (Luuk. 6:12)

    Kerran, kun Jeesus oli vetäytynyt yksinäisyyteen rukoilemaan ja opetuslapset olivat hänen kanssaan, hän kysyi heiltä… (Luuk. 9:18)

    Kun sinä rukoilet, mene sisälle huoneeseesi, sulje ovi ja rukoile sitten Isääsi, joka on salassa… (Matt.6:6)

    Tulee aika — ja se on jo nyt — jolloin kaikki oikeat rukoilijat rukoilevat Isää hengessä ja totuudessa. Sellaisia rukoilijoita Isä tahtoo. (Joh. 4:23)

    Mutta kaikille ei tällainen kontemplatiivinen elämä sovi, rukous on salaisuus ja kyllä rukous auttaa myös kiireen ja työn keskellä ja ”tavankin” mukaan tehtynä, kunhan emme tee siitä näytöstä muita varten. Jumala tarvitsee työhönsä myös enemmän tai vähemmän käytännöllisesti suuntautuneita ekstroverttejä.

    Kuten jo antiikin viisaatkin esittivät, aistiemme kautta tunkeutuvat vaikutteet saattavat etäännyttää meidät maailman tosiolevasta, niin että pidämme oleellisena sellaista ja kiinnittyä sellaiseen, joka on vaan kuin pintavaahtoa ja tuo vain hetken nautintoa. – Kristillinen meditaatio voi auttaa meitä. Mutta meitä on moneksi ja meidät on luotu ruumiillisiksi olennoiksi – ja sekin meidän täytyy hyväksyä ja siihen sopeutua evankeliumin hengessä.

    Tykkää

  3. Usein ihminen on tiukoilla ennen muuta itsensä ja omien vaatimusten kanssa. Mutta tämän ajan ihmisen mielenrauhaa, keskittymiskykyä ja ajankäyttöä repii ilman muuta vielä nettikännykät + muut digilaitteet. Niiden kautta olemme jo kytketyt globaaliin kollektiiviseen online -tietoisuuteen, arvovääristymiin ja suoranaiseen suggestioon. Ilman mobiilia tiedonvälitystä ei olisi tämän hetkistä ”mediapandemiakaan”.

    Voidaan toki laitteita käyttää moneen hyvään asiaankin kuten tämä palsta, mutta mahtaa loppusaldo olla negatiivinen: Voimme koukuttua nettihuomiosta ja tykkäyksistä, niin että laitteen särkyminen on kuin putoaisi kosmiseen mustaan aukkoon… Pitkällä aikavälillä tulemme entistä enemmän havahtumaan kaikkeen piilovaikuttamiseen, jos ja kun olemme klikaten ”myyneet” sovellusten käyttöä vastaan kaikki oikeudet niin kuunnella, katsella kuin paikantaa itsemme, – mutta myös terveydellisiin vaikutuksiin mukaanlukien säteilysairaudet, silmä- ja tukirankaongelmat, lasten jatkuva yleiskunnon heikentyminen turruttavasta väkivaltaviihteestä puhumattakaan… Itse olen asiaa yrittänyt edes hiukan rajata tyytymällä vanhan kapulakännykän käyttöön nettikännykän sijaan.

    Tykkää

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s