Wilfrid Stinissen

Murrettu leipä – Jumala ilmaisee rakkautensa eukaristiassa

JOONA KORTENIEMI

On toinen pääsiäispäivä. Sen kunniaksi lienee sopiva hetki mietiskellä ehtoollista eli eukaristiaa, jossa katolinen kirkko viettää pääsiäisjuhlaa joka päivä. Kuulemani hienon tulkinnan mukaan kiirastorstaina Jeesus asetti eukaristian tulkinta-avaimeksi, ikään kuin otsikoksi, kaikelle, mitä seuraavina päivinä tapahtui. Siksi juuri eukaristian kautta voi käydä sisälle Kristuksen ristin ja ylösnousemuksen mysteeriin. Eukaristian syvyyksiin meitä puolestaan johdattelee isä Wilfrid Stinissenin äskettäin suomennettu kirja Murrettu leipä – Jumala ilmaisee rakkautensa eukaristiassa. Suomentajat lähettivät minulle siitä ystävällisesti arviointikappaleen, mistä kaunis kiitos.

Kirjan ovat suomentaneet, kuten Emilin edellisessä jutussaan arvioiman John Bergsman Uskon ytimen, luterilaiset pappismiehet Veijo Koivula ja Jouko M.V. Heikkinen. Myös kustantaja on sama, Väyläkirjat.  Emil joutui esittämään useita kriittisiä huomiota Bergsman kirjan suomennoksen laadusta. Yhdyn kritiikkiin, mutta laajennan hiukan näkökulmaa: Koivula ja Heikkinen ovat viime vuosina suomentaneet kelpo kokoelman tasokasta katolista hengellistä kirjallisuutta. Edellä mainitun kahden lisäksi esimerkiksi Stinissenin Sydän täynnä rukousta. Se on ekumeenisesti ja hengellisesti erittäin arvostettava projekti, johon toivotan voimia ja siunausta.

Murretun leivän suomennos vaikuttaa ainakin minun silmääni onnistuneelta. Ulkoasu tukee hienosti sisältöä Eeva Zittingin kauniine ikonikuvineen. Kirjaan on saatu Kuopion luterilaiselta piispalta Jari Jolkkoselta kiva, teologisesti painava johdanto, jossa hän painottaa, että luterilaisilla ja katolisella kirkolla on nykyisin melko suuri yksimielisyys eukaristian uhriluonteesta sekä transsubstantiaatio-termin merkityksestä. Se pitää paikkansa, vaikkei vielä ratkaisekaan kaikkia ekumeenisia haasteita, esimerkiksi kysymystä luterilaisen viran pätevyydestä katoliselta kannalta. Mutta ei mennä nyt siihen vaan itse kirjaan ja eukaristiaan.

(lisää…)

Jatkuvan suorittamisen uskonto?

EETU MANNINEN

Varhaiskristillinen kuva Jeesuksesta hyvänä paimenena. Kuva: Wikipedia

Katolisen uskon mukaan ihmisen elämä on jatkuvaa matkaa kohti Jumalaa. Ihmisellä tulisi olla pyrkimys kehittää itseään Pyhän Hengen avulla kohti yhä suurempaa Kristuksen kaltaisuutta. Saarnoissa kuulee tyypillisesti tämän kokonaisvision mukaisia kehotuksen sanoja. Tälläkin blogilla on julkaistu juttuja ”hengellisestä fitneksestä”, ”treenistä” ja itsensä kehittämisestä. Tämä on itsestään selvä lähtökohta myös Raamatussa: esimerkiksi apostoli Paavali kirjoittaa:

Te olette oppineet meiltä, miten teidän on elettävä ollaksenne Jumalalle mieleen, ja niinhän te elättekin. Mutta Herran Jeesuksen nimessä pyydämme ja kehotamme teitä pyrkimään yhä parempaan. Tiedättehän, mitä käskyjä me Herran Jeesuksen puolesta olemme teille antaneet. Jumalan tahto on, että te pyhitytte. (1. Tess. 4:1–3.)

Tähän kuitenkin liittyy kääntöpuoli: ihminen ei ole koskaan niin hyvä, että hän ei voisi enää kasvaa pyhyydessä. Ihminen ei voi myöskään tyystin lopettaa matkaansa tai suhtautua siihen välinpitämättömästi ilman, että hän on vaarassa langeta pois uskosta.

Kulttuurissamme, jota enenevässä määrin on tullut määrittämään suorittaminen ja kilpailu, tämä saattaa kuitenkin tuntua hyvinkin ahdistavalta. Kun kerran elämä jo muutenkin tuntuu vaativan jatkuvaa suorittamista, jotta pysyisi nyky-yhteiskunnan menossa mukana, eikö uskon pitäisi olla vastakohta tälle kaikelle? Eikö hetkeäkään saisi vain olla ja levähtää?

Tähän vastaan: ehdottomasti kyllä! Jeesus sanoo: ”Tulkaa minun luokseni, kaikki te työn ja kuormien uuvuttamat. Minä annan teille levon. Ottakaa minun ikeeni harteillenne ja katsokaa minua: minä olen sydämeltäni lempeä ja nöyrä. Näin teidän sielunne löytää levon. Minun ikeeni on hyvä kantaa ja minun kuormani on kevyt.” (Matt. 11:28–30.)

Kristinuskoon olennaisesti liittyvän pyhittymisen vaatimuksen ja parannussaarnan lisäksi täytyy siis korostaa ja pitää esillä myös toista puolta, joka kenties paradoksaalisesti on myös olennainen osa kristinuskoa: sinä olet Jumalalle rakas ja kelpaat hänelle myös syntisenä, keskeneräisenä, vajavaisena ja omine vikoinesi.

(lisää…)

Kristillinen syvämietiskely

JOONA KORTENIEMI

Meditaatio on alkanut kiinnostaa minua yhä enemmän. Sanallinen rukous – vaikka olen saanut siitä todella paljon – tuntuu välillä suorittamiselta: huomaa ponnistelevansa ja asettelevansa kauniita sanoja peräkkäin miellyttääkseen Jumalaa, jonka ehkä mieltää jollain tavalla ankaraksi ja kitsaaksi. Tai sitten kokee, että sanat jollain tavalla rajoittavat, kahlitsevat ja estävät ottamasta vastaan sitä ääretöntä Rakkautta, joka Jumala on.

Kristillinen syvämietiskely - Wilfrid Stinissen - nidottu(9789529627493) |  Adlibris kirjakauppa

Se johtaa miettimään, miten löytäisi tavan rukoilla, jossa näkyisi paremmin rukouksen luonne Jumalalle avautumisena, jättäytymisenä, sisäisenä lepona Jumalassa. En liene ainoa kristitty, jolla on tällaisia ajatuksia.  

Meditaatio – ja siihen liittyen erityisesti mindfulness eli tietoinen läsnäolo – on nykyisin muotia. Liikemiehet, artistit ja urheilijat meditoivat. Meditaatio on omaksuttu myös joihinkin uudempiin psykologisiin terapiametodeihin. Sen hyödyistä on paljon tutkimustietoa: se lievittää ahdistusta, masennusta ja pelkotiloja, lisää sisäistä hyväksyntää ja parantaa stressinsietokykyä.

Samalla osa kristityistä suhtautuu siihen varauksella. Syynä on se, että monet suositut meditaatiometodit ovat peräisin idän uskonnoista, erityisesti zen-buddhalaisuudesta. Länsimaihin ne ovat usein tulleet hengellisesti epämääräiseksi koetun uushenkisyyden kautta. Pelkona on, että niiden taustalla oleva ajattelu siirtyy mukana ja vahingoittaa kristityn hengellistä elämää.  

Samalla kristinuskolla on luostari- ja erakkohengellisyyteen pohjautuva oma, rikas meditaation perinne. Meditaatio ei sinänsä ole millään tavalla kristinuskolle vierasta. Päinvastoin: monille suurille pyhille se on ollut itsestään selvä osa hengellistä elämää.

Miten siis löytää aidosti kristillinen tapa meditoida? Miten se voisi olla osa kristillistä rukousta? Voisiko ehkä myös uusia meditaatiometodeja integroida osaksi kristillistä rukousta antamalla niille kristillisen sisällön? Sitä selvittääkseni luin belgialaissyntyisen, mutta elämästään suurimman osan Ruotsissa vaikuttaneen karmeliitan Wilfrid Stinissenin (1927-2013) kirjan Kristillinen syvämietiskely.

(lisää…)