Kosmologinen argumentti

EETU MANNINEN

Tänä syksynä olen käynyt tällä blogilla läpi kasan erilaisia jumalatodistuksia: Augustinuksen (354–430) ja Anselm Canterburylaisen (1034–1109) jumalatodistukset, sekä Tuomas Akvinolaisen (1225–1274) viisi tietä. Nyt päätän tämän sarjan kosmologiseen argumenttiin, joka pyrkii osoittamaan Jumalan olemassaolon maailmankaikkeuden olemassaolosta käsin.

Valveilla

William Lane Craig: Valveilla, Helsinki: Uusi Tie, 2012

Itse asiassa tunnettuja kosmologisia argumentteja on ainakin kaksi: Gottfried Wilhelm Leibnizin (1646–1716) kosmologinen argumentti ja niin sanottu kalām-kosmologinen argumentti. Leibnizin argumentti perustuu välttämättömän ja kontingentin väliseen eroon, kuten moni muukin jumalatodistussarjassani aiemmin käsittelemä argumentti (erityisesti Tuomaan kolmas tie). Tämän vuoksi en ryhdy esittelemään sitä tämän seikkaperäisemmin.

Toinen syy kalām-kosmologiseen argumenttiin keskittymiselleni on, että se on mielestäni kenties toimivin argumentti Jumalan olemassaolon puolesta ja vaatii siksi perusteellisen esittelyn. Tämä argumentti on ollut paljon esillä Jumalan olemassaoloa koskevissa julkisissa debateissa. Argumenttia on tehnyt tunnetuksi erityisesti William Lane Craig, joka on erikoistunut siihen filosofian väitöskirjassaan 1970-luvulla.

Esityksessäni seuraankin pitkälti Craigin esitystä, joka löytyy kansantajuisessa ja helposti lähestyttävässä muodossa hänen suomeksikin julkaistussa teoksessaan On Guard (suom. Valveilla). Kalām-kosmologinen argumentti kuuluu seuraavasti:

  1. Kaikella, mikä on saanut alkunsa, on alkusyy.
  2. Maailmankaikkeus on saanut alkunsa.
  3. Siksi maailmankaikkeudella on alkusyy.

Jos kaikki, millä on alku, saa alkunsa jostain itsensä ulkopuolisesta syystä ja universumilla on alku, silloin universumilla on väistämättä jokin itsensä ulkopuolinen alkusyy. Jos myös pidetään mielessä, että aika, tila ja materia ovat osa maailmankaikkeutta, tämä tarkoittaa, että tämän syyn täytyy olla jokin, joka on näistä asioista riippumaton. Sattumoisin klassisen teismin mukaan Jumala on olemassa juuri tällä tavalla: ajan, tilan ja materian tuolla puolen. Tämä päättelyketju toimii siis erittäin hyvänä argumenttina Jumalan olemassaolon puolesta.

Craig käsittelee argumenttia sekä filosofiselta että tieteelliseltä kannalta, ja seuraan tätä lähestymistapaa myös omassa esityksessäni.

Voiko ”tyhjästä nyhjäistä?”

Aloitetaan ensimmäisestä premissistä: onko tosiaan niin, että kaikella, mikä on saanut alkunsa, on alkusyy? Voiko jotain tulla tyhjästä ilman mitään syytä?

Luultavasti suurimmalle osalle lukijoista vastaus näyttää ilmeiseltä: ”tietenkään mitään ei voi syntyä tyhjästä ilman mitään syytä!” Tätä ajatusta on kuitenkin puolustettu sanomalla, että fyysikot ovat havainneet hiukkasia, jotka saavat alkunsa tyhjiössä. Jotkut vetävät tästä johtopäätöksen, että samantapaisesti myös maailmankaikkeus on voinut saada alkunsa tyhjästä ilman mitään syytä. Tässä vasta-argumentissa on kuitenkin ilmeinen ongelma. Kuten Craig huomauttaa:

Kyseiset teoriat liittyvät hiukkasiin, jotka saavat alkunsa tyhjiössä olevan energian vaihtelusta. Tyhjiö ei nykyfysiikassa ole sitä, mitä maallikko ymmärtää tyhjiöllä, eli ei mitään. Ennemminkin tyhjiö on fysiikassa vaihtelevan energian meri, jota hallitsevat fysiikan lait ja jolla on fyysinen rakenne. On näiden teorioiden vääristelyä kertoa maallikolle, että tällaisten teorioiden mukaan jotakin syntyy tyhjästä. Oikein ymmärrettynä ”ei-mitään” ei tarkoita vain tyhjää tilaa. Ei-mitään on kaiken mahdollisen poissaoloa, jopa tilan itsensä. Sellaisenaan olemattomuudella ei ole kirjaimellisesti mitään ominaisuuksia, koska olemattomuudessa ei ole mitään, millä olisi ominaisuuksia! (s. 84.)

Jos siis pidetään mielessä, että ”ei-mitään” tarkoittaa asiaintilaa, jossa ei ole aikaa, tilaa tai materiaa, ensimmäinen premissi vaikuttaa varsin lujalta: ei-mistään ei voi tulla mitään – ainakaan ilman mitään alkusyytä.

Aktuaalisen äärettömän mahdottomuus

Kalām-kosmologinen argumentti on peräisin keskiaikaiselta muslimifilosofi Al-Ghazalilta (n. 1055–1111), joka ryhtyi vastustamaan aikansa oppineiden parissa yleistynyttä aristoteelista käsitystä maailmankaikkeuden ikuisuudesta. Argumentin syntykontekstissa sen keskeinen väite on siis premissi kaksi: ”maailmankaikkeus on saanut alkunsa”.

Al-Ghazalin argumentti maailmankaikkeuden ajalliselle alulle on, että aktuaalisesti äärettömät asiat ovat mahdottomia. Äärettömyys tarkoittaa käsitteellistä rajaa, jota ei voi koskaan saavuttaa. Tällaisena se on siis aina luonteeltaan potentiaalista. Matematiikassa voidaan toki puhua äärettömistä joukoista, mutta se, että jostain voidaan puhua johdonmukaisesti, ei tarkoita, että se voisi todella olla olemassa.

Jos ääretön määrä jotain asioita olisi todella, eli aktuaalisesti olemassa, ”kyseessä on joukko, joka ei jatkuvasti kasva kohti ääretöntä vaan on jo täysi: kokoelmaan kuuluvien jäsenten määrä on suurempi kuin mikään äärellinen määrä” (s. 87).

Mielestäni käsitteellinen ristiriita on helppo nähdä: mikäli tämä aikaan, tilaan ja materiaan sidottu maailmankaikkeus on äärellinen (kuten se nykytieteen laajan konsensuksen mukaan on), on mahdotonta, että siihen voisi sisältyä jotain aikaan, tilaan ja materiaan sidottua, joka olisi luonteeltaan ääretöntä. Tästä seuraa ratkaiseva askel: Ghazalin mukaan tämä pätee myös menneisiin tapahtumiin:

Ghazali huomauttaa, että menneisyyden tapahtumien sarja on muodostettu siten, että siihen on lisätty tapahtuma toisensa perään. Menneisyyden tapahtumien sarja muistuttaa dominopalikoita, jotka kaatuvat yksi toisensa perään, kunnes tullaan viimeiseen palikkaan, joka on nykyhetki. Hän kuitenkin väittää, ettei yksikään sarja, joka muodostetaan lisäämällä yksi jäsen toisen perään, voi olla todella ääretön. Ei ole nimittäin mahdollista käydä läpi ääretöntä elementtien määrää yksi kerrallaan. Tämä on helppo todeta yrittämällä laskea äärettömyyteen. Riippumatta siitä, miten pitkälle lasketaan, jäljellä on aina ääretön määrä lukuja laskettavaksi. (s. 91–92.)

Näyttää siis vahvasti siltä, että menneisyys ei voi jatkua äärettömästi taaksepäin. Tämä puolestaan tarkoittaa sitä, että maailmankaikkeudella on alku.

Alkuräjähdys ja universumin ajallinen alku

Näiden filosofisten näkökohtien lisäksi myös nykytiede tarjoaa tukea ajatukselle, että maailmankaikkeudella on alku. 1920-luvulla venäläinen matemaatikko Alexandr Fridman (1888–1925) ja belgialainen tähtitieteilijä ja katolinen pappi Georges Lemaître (1894–1966) osoittivat laskelmissaan toisistaan riippumatta, että avaruus laajenee: galaksit eivät liiku, mutta loittonevat toisistaan, sillä avaruus itsessään kasvaa. Tämän laajenemisen havaitsi hiukan myöhemmin amerikkalainen tähtitieteilijä Edwin Hubble (1889–1953).

Fridmanin ja Lemaîtren niin sanotun alkuräjähdysteorian alkuperäisen mallin mukaan tämä maailmankaikkeuden laajeneminen on saanut alkunsa tilasta, jossa etäisyys kaiken olevan välillä oli nolla. Alkuräjähdysteorian mukaan tämä tila, eli alkusingulariteetti, merkitsee koko aika-avaruuden alkua, sillä tätä varhaisempaa vaihetta maailmankaikkeuden laajenemiselle ei voi olla.

On kuitenkin syytä huomata, että tämä alkuräjähdysteorian standardimalli perustuu Albert Einsteinin (1879–1955) yleiseen suhteellisuusteoriaan, joka ei päde enää alkeishiukkasten mittakaavassa. Tämä johtuu siitä, että niin pienessä mittakaavassa kvanttiefektit tulevat merkittäviksi. Kuitenkaan yleisesti hyväksytyn painovoimaa koskevan kvanttiteorian puutteessa ei vielä tarkkaan tiedetä, mitä tuossa mittakaavassa tapahtuu.

Joka tapauksessa on tieteellisesti hyvin uskottavaa ajatella, että maailmankaikkeus: tila, aika ja materia, ovat saaneet alkunsa tilasta, jossa näitä asioita ei ole, eli ”ei-mistään”.

Termodynamiikan toinen laki ja toistaiseksi tulematta jäänyt maailmanloppu

Craigin toinen tieteellinen argumentti perustuu termodynamiikan toiseen lakiin. Tämän lain mukaan suljetussa systeemissä energia pyrkii jakautumaan tasaisesti koko alueelle. Tämä pätee myös maailmankaikkeuteen: tiedemiesten ennusteiden mukaan riittävän pitkän ajan kuluessa energia levittäytyy universumissa tasaisesti ja maailmankaikkeutta kohtaa niin sanottu lämpökuolema. Tässä tasapainotilassa kaikkialla valitsee sama lämpötila ja paine, mikä tarkoittaa, että maailmankaikkeudella ei voi olla järjestäytynyttä rakennetta.

Sillä, että universumia uhkaa tietyn ajan päässä häämöttävä lämpökuolema, on ilmeistä relevanssia tarkastelemamme argumentin kannalta: jos energia tulee jakautumaan rajallisen ajan kuluessa universumissa tasaisesti, maailmankaikkeuden on täytynyt olla ollut olemassa vain rajallisen ajan. Mikäli maailmankaikkeus olisi ikuinen, maailmankaikkeuden lämpökuoleman olisi pitänyt tapahtua jo äärettömiä aikoja sitten.

Näin ollen maailmankaikkeus on ollut olemassa vain rajallisen ajan, joten sillä täytyy olla alku.

Maailmankaikkeuden alkusyy

Mielestäni kaikki edellä mainittu muodostaa varsin jykevän argumentin maailmankaikkeuden ulkopuolisen, aineettoman ja tilasta ja ajasta riippumattoman alkusyyn olemassaololle. Lisäksi tämä ja kaikki muut tässä sarjassa esitetyt argumentit muodostavat nähdäkseni erittäin vahvan kumulatiivisen näytön Jumalan olemassaololle.

Näyttää siis siltä, että ihmisjärjen avulla voidaan hyvinkin päätyä lopputulokseen, että on olemassa ”yksi tosi ja elävä Jumala, taivaan ja maan Luoja ja Herra, kaikkivaltias, ikuinen, mittaamaton, käsittämätön, älyltään ja tahdoltaan sekä kaikilta muilta täydellisyyksiltään ääretön” (Vatikaanin I kirkolliskokous: Dei Filius, luku 1).

On myös syytä huomata, että kaikki käsittelemäni argumentit puoltavat katoliseen uskoon vuosisatoja kuulunutta klassisen teismin jumalakuvaa, jonka mukaan Jumala on ”täydellisen yksinkertainen ja muuttumaton henkinen substanssi” ja ”sekä tosiasiallisesti että olemukseltaan erillään maailmasta, itsessään ja itsestään lähtien täydellisen autuas sekä sanomattoman paljon korkeampi kaikkea, mitä hänen lisäkseen on olemassa tai mitä voidaan ajatella” (Dei Filius, luku 1).

 

P.S. En esitä olevani asiantuntija tässä kirjoituksessa esille tulleissa fysiikkaa koskevissa asioissa. Seurailen pitkälti Craigin esitystä ja niiltä osin kun tarkentelen sen fysiikkaa koskevia yksityiskohtia, olen konsultoinut erästä hyvää ystävääni, joka valmistelee fysiikan väitöskirjaansa Helsingin yliopistossa.

3 comments

  1. Erittäin hyvä kirjoitus, kiitos Eetu tästä sarjastasi!

    (”… mikä tarkoittaa, että maailmankaikkeudella voi olla järjestäytynyttä rakennetta.” Tuossa lauseessa pitäisi varmaan olla ”… ei voi olla …”?)

    Konsilienssi on se tieteellinen periaate, joka perustelee miksi kannatti kirjoittaa juttusarja, eikä tyytyä vain parhaimpaan argumenttiin tai vain tietyntyyppisiin argumentteihin. Kun jotakin kohdetta valotetaan eri suunnista, ei haittaa vaikka yksittäiset valonlähteet olisivat kohteeseen nähden vain heiveröisiä taskulamppuja, sillä lamppujen lukumäärän ja kirjavuuden ollessa tarpeeksi suuri ja niiden sijaintien ollessa tarpeeksi hajallaan niiden valaisema kohde tulee selvästi näkyviin.

    Liked by 2 people

  2. Yllä oleva teksti on tavattoman mielenkiintoinen.Siinä on muutamia perustavaa laatua olevia huomioita joita ei tavallisesti tule ajatelleeksi. Yhtä asiaa kuitenkin ihmettelen . Nimittäin sitä että lopussa viitataan Vatikaanin lausuntoon jossa väitetään että Jumala olisi erillään maailmasta? Miten tämä voisi olla mahdollista? Tästä keskustelivat mm jo Keski-ajan mystikot niin kuin Master Eckhart & co.

    Liked by 1 henkilö

    1. Kiitos kommentista, Markku!

      Ajatus siitä, että Jumala on erillään luomakunnasta, kuuluu klassiseen teismiin: Jumala on jotain ihan muuta kuin luotu todellisuus ja kun sanomme hänestä jotain, samalla täytyy muistaa myös, että sanamme eivät voi koskaan täydellisellä tavalla tavoittaa häntä. Yksinkertaisimmillaan tämä tarkoittaa sitä, että Jumala ei ole osa luomakuntaansa, vaan sen siitä erillinen Luoja.

      Asiasta on kuitenkin hyvä nähdä myös toinen puoli: vaikka Jumala on hyvin perustavalla tavalla erillään maailmasta, hän on samaan aikaan kaikkialla läsnä. Luomakunta heijastaa Luojaansa todellisella, mutta epätäydellisellä tavalla. Jumalan läsnäolevuus, eli immanenssi näkyy myös siinä, että ihmiset voivat löytää oman sisimmän olemuksensa vain yhteydessä Luojaansa. Augustinus kuvaa tätä kauniisti sanomalla, että Jumala on meissä sisempänä kuin sielumme syvyys (Tunnustukset 3,11).

      Liked by 1 henkilö

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s