Jumala selityksenä tiedolle ja tietoisuudelle? Augustinolainen näkökulma

EETU MANNINEN

Philippe de Champaigne: Augustinus

Augustinus (354–430) tunnetaan monista erityisopeistaan, joilla on ollut huomattava vaikutus kristillisen teologian historiassa. Näihin kuuluvat esimerkiksi armo-oppi, perisyntioppi ja predestinaatio-oppi. Tieto-opin eli epistemologian saralla tällainen augustinolainen erityisoppi on illuminaatio-oppi, jonka mukaan tietämisen mahdollistaa Jumalan ihmiselle sielun sisimmässä antama valaisu eli illuminaatio.

Oppi on ollut pitkään filosofien ylenkatseen kohteena, sillä sen on useimmiten tulkittu tarkoittavan, että Jumala syöttää ihmisen mieleen hänen ajattelunsa tiedollisen sisällön. Mikäli oppi tarkoittaa tätä, ihmiselle jää tiedon syntymisessä pelkästään passiivinen rooli, mikä on mielestäni perustellusti nähty sekä epäuskottavana että ihmismielen autonomiaa loukkaavana ajatuksena.

Tutkijat ovat kuitenkin jo pidemmän aikaa tulkinneet oppia toisella tavalla, painottaen enemmän tai vähemmän ihmismielen roolia illuminaatiossa. Tekeillä olevan väitöskirjatyöni tiimoilta olen perehtynyt tähän Augustinuksen ajattelun osa-alueeseen ja samalla tullut vakuuttuneeksi siitä, että kyseessä on kristillisistä lähtökohdista katsottuna varsin uskottava tieto-opillinen teoria.

Illuminaatio ja kielikuvat

”Illuminaatio-opista” puhuttaessa on syytä huomata, että Augustinus ei varsinaisesti puhu spesifisti määritellystä opista tai teoriasta, vaan esittää tieto-opillisia käsityksiään kielikuvien avulla. Itse asiassa myös ”illuminaatio” eli valaisu on vain yksi Augustinuksen käyttämä kielikuva, jolla hän pyrkii havainnollistamaan Jumalan roolia tiedon syntymisessä. Yksi tällainen illuminaatiota kuvaava kohta löytyy hänen varhaisesta teoksestaan Soliloquia (386):

Voimme nähdä maan ja valon, mutta jollei olisi valoa, emme voisi nähdä maata. Siispä myös niistä tieteiden välittämistä epäilemättä tosista asioista, jotka kaikki ymmärtävät, on uskottava, että niitä ei ole mahdollista ymmärtää, ellei niitä valaisisi jokin niin kuin niiden oma aurinko. Siispä niin kuin voimme huomata auringosta kolme asiaa: se on, se loistaa ja se valaisee, samalla tavalla siinä salatussa Jumalassa, jonka tahdot oppia tuntemaan, ovat nämä kolme; hän on, hänet voidaan tietää ja hän tekee kaiken muun ymmärrettäväksi. (Soliloquia I,8,15) (Oma käännös)

Jumala siis mahdollistaa asioiden ymmärtämisen tavalla, joka on analoginen sen kanssa, miten aurinko mahdollistaa materiaalisten asioiden havaitsemisen. Toinen tärkeä kielikuva on sisäinen opettaja (magister intus) eli Kristus, joka Augustinuksen mukaan asuu jokaisen ihmisen sielun sisimmässä. Tämä Augustinuksen toisessa varhaisessa teoksessaan De magistro (389) esittämä kielikuva on rinnakkainen ja osittain myös päällekkäinen edellä esitetyn valometaforan kanssa:

Ymmärtämiemme asioiden suhteen emme kysy puhujalta, joka ääntelee ulkopuolellamme, vaan Totuudelta, joka hallitsee itse mielemme sisällä, joskin voimme tehdä näin sanallisesti kehotettuina. Hän, jolta kysymme, opettaa. Häneltä, jonka sanotaan asuvan sisäisessä ihmisessä, eli Kristus, joka on muuttumaton Jumalan voima ja ikuinen Viisaus, jokainen järjellinen sielu kysyy neuvoa. Hänet paljastetaan kaikille sen mukaan kuin he pystyvät ottamaan vastaan pahan tai hyvän tahtonsa mukaisesti. Jos erehdymme, vika ei ole totuudessa, jolta kysymme, niin kuin vika ei ole ulkoisessa valossakaan, vaikka ruumiilliset silmämme usein erehtyvätkin. Myönnämmehän luottavamme siihen, että tämä ulkoinen valo osoittaa meille näkyvät asiat sikäli kuin pystymme ne havaitsemaan. (De magistro 11,38) (Oma käännös)

Antonio Rodríguez: Augustinus

Kuten Augustinuksen tapa kuvata illuminaatiota analogisena aistein havaittavan auringonvalon kanssa antaa ymmärtää, opin varsinaisena tarkoituksena on selittää, kuinka ihminen havaitsee järjellä havaittavat totuudet (esimerkiksi matemaattiset totuudet ja muut ideatodellisuuteen kuuluvat asiat).

Kuitenkin illuminaatio mahdollistaa myös ulkoisen todellisuuden ymmärtämisen. De magistrossa Augustinus mainitsee, että ”Jumala ja luonto” osoittavat ihmiselle lukemattomia asioita, kuten auringon, kuun, tähdet, maat ja meret. Ymmärtääkseni hän tarkoittaa tällä sitä, että illuminaatio mahdollistaa sen, että ihminen oppii tietämään käsitteellisellä tavalla, mitä ovat aurinko, kuu ja muut ulkoiset asiat oman aistihavaintonsa perusteella.

Nähdäkseni on siis perusteltua ajatella, että Augustinuksen illuminaatio-oppi ei oleta ihmisen olevan vain passiivinen sätkynukke, jonka mieleen Jumala syöttää sen varsinaisen sisällön. Sen sijaan Jumala on ihmisen ymmärtämisen ja tietämisen mahdollistava prinsiippi, jonka antama sisäinen valo valaisee jokaisen järjellisen mielen ja auttaa niitä näkemään ideatodellisuuteen liittyvät asiat ja hahmottamaan ulkoista maailmaa.

Kuitenkaan Jumalan rooli illuminaatiossa ei vaikuta pelkistyvän siihen, että hän olisi ainoastaan tiedon perusedellytys (tätäkin vaihtoehtoa on tutkimuksessa ehdotettu, ks. esim. Lydia Schumacher, Divine Illumination: The History and Future of Augustine’s Theory of Knowledge, Wiley-Blackwell, 2011). Näyttää nimittäin siltä, että Augustinus ajatteli Jumalan ainakin joissain tapauksissa myös aktiivisesti ohjaavan ihmisen ajattelua. Hän esimerkiksi usein viittaa Jumalan apuun, jota hän toivoo saavansa ryhtyessään ratkaisemaan jotain filosofista tai teologista ongelmaa.

Ajatus on mielestäni kristillisen perusintuition mukainen. Itsekin muistan jo yläasteikäisenä, kauan ennen kuin olin kuullutkaan Augustinuksesta, rukoilleeni kokeen alkaessa hiljaa mielessäni, että Jumala antaisi oikeiden asioiden tulla mieleen oikealla hetkellä ja että koe menisi hyvin. Olen säilyttänyt tämän tavan yliopistoaikoihin asti.

Illuminaatio-opin filosofinen tausta

Mutta miksi ylipäätään selittää ihmisen kykyä tietää ja ymmärtää Jumalalla? Eikö kyseessä ole vain laiska heitto (”Jumala teki sen”) vastaukseksi monimutkaiseen kysymykseen? Kenties juuri tämäntyyppisistä syistä tämä augustinolainen teoria nauttii käytännössä olematonta suosiota nykyfilosofien keskuudessa.

Illuminaatio-oppi näyttäytyy kuitenkin täysin järkeenkäypänä Augustinuksen filosofista taustaa vasten. Uusplatonistina Augustinus näki kaiken olevaisuuden rakentuneen seuraavasti: kaiken keskiössä on Jumala, joka itse on oleminen ja hyvyys ja josta kaikki muu olemassa oleva virtaa. Kaikki muu on olemassa vain ottamalla osaa tähän Jumalan olemiseen. Kaikki olemassa oleva on hyvää, koska se on lähtöisin Jumalasta, ja paha on vain kääntymistä poispäin tästä hyvästä, hyvän vähenemistä.

Kuvahaun tulos haulle platon

Platon Rafaelin maalauksessa Ateenan koulu (1509-1510)

Jos tieto-oppia lähestytään tästä taustasta käsin, onko yllättävää, että Jumalalla nähdään olevan osansa myös tällä elämän osa-alueella? Jumala on itse Totuus, minkä vuoksi on ihan luontevaa ajatella, että kaikki todet asiat tai ”osatotuudet” ovat tosia ja voidaan havaita sellaisina vain yhteydessä tähän varsinaiseen Totuuteen. Jos pidetään myös mielessä platonistinen ajatus, että sanan varsinaisessa mielessä ainoastaan pysyvästä ja muuttumattomasta voidaan saada tietoa, on luontevaa ajatella, että myös tietäminen tapahtuu yhteydessä häneen, joka on yksin ikuinen ja muuttumaton.

Vaikka tämä saattaa tuntua korkealentoiselta ja kirjaimellisesti antiikkiselta spekulaatiolta, tällä ajatuksenjuoksulla on relevanssia myös tänään. Kaikki ihmiset ja kaikki oleva on yhteydessä Jumalaan, ja kaikki totuudet, joita kuka tahansa ymmärtää, ovat viime kädessä peräisin Jumalasta ja Jumalan valaisemia. Tämän vuoksi esimerkiksi Vatikaanin II kirkolliskokouskin voi julistaa, että jos ”joku nöyrin ja kärsivällisin mielin koettaa ottaa selville luonnon salaisuuksia, niin häntä tavallaan ohjaa Jumalan käsi, vaikka hän ei sitä tietäisikään” (Gaudium et Spes, 36).

On mielenkiintoista, että kirkolliskokous puhuu tässä yhteydessä tutkimuksesta, joka ”tapahtuu todella tieteellisin keinoin ja noudattaa moraalin normeja”, ja tutkijasta, joka tekee työtään ”nöyrin ja kärsivällisin mielin”. Augustinus nimittäin liittää jumalallisen valon konsultoijan kykyyn nähdä totuuksia hänen ”pahan tai hyvän tahtonsa”. Pyrkimys hyvyyteen ja ymmärrykseen ovat siis yhteydessä toisiinsa.

Tämä ei tarkoita, että se, jolla on paha tahto, ei voisi ymmärtää mitään. Nähdäkseni se tarkoittaa pikemminkin sitä, että jos joku todella tahtoo ymmärtää totuuksia, hänen on astuttava ulos omista itsekkäistä haluistaan, kyseenalaistettava omaa ajatteluaan ja pyrittävä etsimään totuutta vilpittömästi. Onko siis ihan kaukaa haettua ajatella, että tässä häntä ”tavallaan ohjaa Jumalan käsi” tai jumalallinen valaisu?

Illuminaatio vastaan ateismi

Yksi tärkeä syy filosofien ylenkatseeseen illuminaatio-oppia kohtaan lienee sen avoimen teistisissä lähtökohdissa. Modernissa Augustinus-tutkimuksessa oppi onkin yritetty palauttaa nykyfilosofien silmissä vakavasti otettavaksi epistemologiseksi vaihtoehdoksi juuri esittämällä se muodossa, jossa kytkös teismiin ei ole välttämätön – uskokaa tai älkää! (ks. Bruce Bubacz, ”Augustine’s Illumination Theory and Epistemic Structuring”, Augustinian Studies 11 (1980), 35-48.)

Kuitenkin juuri teistiset lähtökohdat saattavat antaa illuminaatio-opille merkittävän edun suhteessa ateistisista ja materialistisista lähtökohdista ponnistaviin tietoteorioihin. Esimerkiksi ihmisen tietoisuus on kova pähkinä purtavaksi nykyajan luonnontieteilijöille ja filosofeille. Nykyinen aivotutkimus pystyy selittämään, miten aivot voivat tuottaa meissä erilaisia reaktioita eri tilanteissa, mutta sitä, miten aivokemia voisi tuottaa subjektiivisen tietoisuuden, ei ole pystytty osoittamaan. Tämän hankaluuden edessä monet ateistifilosofitkin, kuten Thomas Nagel, ovat ryhtyneet kritisoimaan materialismia ja etsimään sille vaihtoehtoja.

Sandro Botticelli: Augustinus

Samantyyppisiä ongelmia on havaittu liittyvän myös tieto-oppiin: miksi olettaa, että evoluution kautta kehittyneen ihmiset aivot tuottavat tosia havaintoja ympäröivästä maailmasta? Ohjaamaton luonnonvalinta ei nimittäin pyri jalostamaan ihmisen kykyä saavuttaa luotettavaa tietoa maailmankaikkeudesta, vaan ainoastaan valikoi lisääntymiskykyisimmät yksilöt. Ateistinen materialismi on siis ongelmissa myös paitsi inhimillisen tietoisuuden, myös inhimillisen tietokyvyn suhteen.

Teismissä inhimillinen tietoisuus ja tieto puolestaan selittyvät hyvin luontevalla tavalla. Ihminen on luotu Jumalan kuvaksi, tietoisen ja tietävän Jumalan kuvaksi. Sama Jumala on luonut myös maailmankaikkeuden eli kaiken tiedettävän. Sama aurinko valaisee ihmistä ja maailmaa. Ateisti puolestaan joutuu elämään kummallisessa maailmassa, jossa on valoisaa, vaikkei aurinkoa ole olemassa.

Lopuksi

Näin lopuksi ajattelin tehdä lyhyen yhteenvedon artikkelini pääsisällöstä kahden teesin muodossa:

1) Meillä teisteillä ja kristityillä ei ole mitään syytä häpeillä maailmankatsomustamme ja ajatella, että se on jäänne menneisyydestä, jonka alta tiede vetää maton hetkenä minä hyvänsä. Tämä ajatusrakennelma on ollut länsimaisen kulttuurimme aatteellisessa ilmapiirissä voimakkaasti läsnä, mutta lähemmässä tarkastelussa ilmenee, että kyseessä on aivan liian hätäinen johtopäätös.

On totta, että esimerkiksi perinteinen kristillinen opetus ihmiskunnan historian alkuvaiheista on kohdannut kovan haasteen luonnontieteiden taholta, mihin liittyy vaikeita kysymyksiä esimerkiksi syntiinlankeemuksen historiallisuudesta. Kuitenkaan nämä vaikeudet eivät liity kristilliseen teismiin sinänsä, jolla, kuten edellä väitin, on monessa suhteessa huomattavaa selitysvoimaisuutta verrattuna kilpailevaan materialistiseen vaihtoehtoon.

2) On syytä lopettaa niin sanottu ”kronologinen snobismi”, mikä tarkoittaa nähdäkseni yleistä ajatusmallia, jonka mukaan tieteen kehitys on tehnyt menneiden aikakausien ajattelun täysin vanhentuneeksi ja ei-vakavasti otettavaksi. Tällaisesta asenteesta johtuen nykyihmiset eivät nykyään yleensä yksinkertaisesti viitsi pitää esimerkiksi kristillisen tradition suuria ajattelijoita kuten Augustinusta tai Tuomas Akvinolaista varteenotettavina filosofisina vaihtoehtoina. Toki nämä ihmiset elivät huomattavan erilaisessa kulttuurissa, jonka sisältämät ajattelutavat ja taustaolettamukset poikkeavat huomattavasti omistamme, mutta kuitenkin, kuten olen pyrkinyt osoittamaan, heiltä voi löytyä hyvinkin toimivia vastauksia myös nykyajan kysymyksenasetteluihin.

Erästä suomalaista ajattelijaa lainatakseni: ”Timantit on ikuisia.”

Mainokset

10 comments

  1. On olemassa eräs lautapeli nimeltään Evolution, jossa voittaakseen pelaajan täytyy (älykkäästi) valita kehittyville eläinlajeilleen ominaisuuksia, joiden avulla hänen lajinsa menestyisivät luomakunnan kamppailussa parhaiten. Ironista. Osuvampaa olisi valita ominaisuudet satunnaisesti. Ateistien noppajumala on selitysmallina niin kömpelö, että sen akateemista menestystä voisi melkeinpä pitää lopullisena osoituksena ihmisen syntiinlankeemuksesta.

    David Bohm, fyysikko ja agnostikko, esitti mielenkiintoisia ajatuksia totuudesta ja tiedosta. Hänen mukaansa totuus on aktuaalisesti olemassa, se on liikettä ja aina mukana ”siinä mikä on”. Totuus myös sanoittaa itsensä ajattelijan mielessä synnyttäen ne sanat, joilla se tulee ilmaistuksi. Toisaalta ajattelumme on täynnä fragmentaatiota, jonka fyysistä vastinetta Bohm kuvaa aivojen sähkökemiallisena sumuna. Kun totuus sanoittuu luovan havainnon kautta, niin sumu hälvenee ja dominoivat ajatusrefleksit voivat muuttua. Hälventääkseen tätä aivojen sumutilaa totuus ei voi tapahtua ajassa vaan sen täytyy olla ajan ulkopuolella. Tiedon korrespondenssi taas on Bohmin ajattelussa ikään kuin pseudo-ongelma, sillä ”se mikä on” ja ajatus polveutuvat samasta määrittelemättömästä ja tuntemattomasta todellisuuden perustasta, kokonaisvuosta. En tiedä mitä mieltä Bohm oli Augustinoksesta, mutta jotenkin tulee sellainen tunne, että he puhuivat likipitäen yhdestä ja samasta.

    Liked by 1 henkilö

    1. Kiitos mielenkiintoisesta kommentista, Rasmus!

      Tuosta ensimmäisestä pointistasi koskien evoluutiota tuli mieleen taannoin lukemani ”maallinen” tiedeartikkeli, jossa aiheena on eri elämänmuotojen hämmästyttävä kyky sopeutua ympäristöönsä. Artikkelissa haastatellun Richard Watsonin mukaan pelkkä sattumanvarainen luonnonvalinta ei riitä selitykseksi tälle kyvylle, vaan evoluutiomekanismiin näyttää olevan sisäänrakennettuna kyky sopeutua koko ajan paremmin ja paremmin. Ohessa lainaus, jossa hän pyrkii havainnollistamaan tätä esimerkin avulla:

      ”Imagine for a moment that an organism’s genome is a piece of computer code. A novice computer programmer might gradually update their code now and again, in an effort to make improvements. They might explore whether a different string of commands might make the program work a little bit more efficiently.

      To begin with, this process of trial-and-error updating might work reasonably well. But over time, updating the code this way would become ever more cumbersome. The code would begin to look messy, making it difficult to work out what impact a particular addition might have. This does sometimes happen in programming and there is a term for the result: ’spaghetti code’.

      If organisms actually evolved this way, says Watson, ’their evolvability – their ability to adapt to new stresses or environments – would be rubbish.’ But in fact, ’the ability of natural organisms to evolve to new selective environments or challenges is awesome.’

      Watson has also suggested that gene networks can contain ’memories’ of past adaptations, which can be expressed when required by the environment.”

      Se, että evoluutio jotenkin oppii prosessin kuluessa suoriutumaan yhä paremmin ja paremmin, herättää tietenkin hyvin olennaisia filosofisia kysymyksiä, jotka noteerataan ohimennen myös artikkelissa:

      ”All of this raises some rather philosophical questions. For one thing, is evolution functioning like a big, natural computer? And does ’evolvability’ suggest that life is in some sense programmed to improve – at the genetic level at least?”

      Tästä taas ei ole älyttömän suuri harppaus teologisiin johtopäätöksiin. Jos kiinnostaa, löydät artikkelin alla olevasta linkistä:

      http://www.bbc.co.uk/earth/story/20170301-life-may-actually-be-getting-better-at-evolving?fbclid=IwAR3EGtQagYZzlSBZSGR63AoEgcCOFk1EnBLs4ZXgaps0UFGlvemNKxowZss

      Tykkää

      1. Kiitos linkistä, erittäin mielenkiintoinen teoria tai ajatusmalli ja kertaheitolla uskottavampi kuin satunnaismutaatiot satunnaisissa geeneissä. Spagettikoodi kuulostaa hyvältä vertaukselta.

        Ohjelmoinnista puheen ollen ohjelmoinnin perusperiaate, tiedon piilottamisen periaate, tuo vahvasti mieleen Michael Polanyin emergenssitasojen filosofiset muotoilut. Emergenssin konsepti on hyvin yksinkertainen: ylempi taso asettaa alemman tason partikulaareille rajoitteita, joita ei voi mitenkään selittää pelkästään alemman tason rakenteella tai sisällöllä. Esimerkiksi siitä millainen sanasto kielessä on, ei voi päätellä kielen kielioppia, eikä kieliopista voi vetää johtopäätöksiä sille mikä on tyyliltään hyvää kielenkäyttöä jne. Toisaalta kielioppi rajoittaa mahdollisten sanojen ja sanaluokkien määrää, kun taas kirjallinen tyyli hylkää tietyt kieliopillisesti validit lausemuotoilut kömpelöinä. Näin päädytään tasoihin 1)ääntämys, 2)sanat, 3)kielioppi, 4)kirjallinen tyyli, 5)sommittelu ja sisällöt, joita säätelevät opit ovat 1)fonetiikka, 2)leksikografia, 3)kielioppi, 4)stilistiikka ja 5)kirjallisuuskritiikki.

        Ihmiselämä on täynnä emergenssitasoja. Kun niihin alkaa kiinnittämään huomiota, niin huomaa, miten keskeinen ilmiö ne ovat kaikissa ihmisen luomuksissa, kuten vaikka koodauksessa, jossa ei ole mitään järkeä ilman tasoajattelua (tai tulee spagettikoodia). Toinen kiinnostava esimerkki on kirkkoarkkitehtuuri: kirkkojen minimitavoite tietenkin on, että seinät pysyvät pystyssä, mistä päästään korkeamman tason tavoitteisiin, kuten kirkkosalin sommitteluun, kupuholvin rakentamiseen tai seinien ornamentiikkaan. On mielenkiintoista havaita, kuinka moderni arkkitehtuuri tuntuu minivoivan tällaisten tasojen määrän. Harvoin näkee uusia kirkkoja, joissa olisi Raamattu kirjailtuna seinille ja kupoli luomassa tilallista loistoa.

        Oma vahva mielipiteeni on, ettei myöskään luonnon hahmottamisessa ole oikein mitään järkeä ilman tasoajattelua ja tähän tuo linkittämäsi artikkelikin viittaa: samankaltaisiin elinympäristöihin sopeutuville eliölle kehittyy toisistaan riippumatta samankaltaisia ominaisuuksia, eikä satunnaisia kokeiluluonteisia ominaisuuksia, joita noppajumala on niille arponut. Aivan kuin eliöiden geenimuutoksia säätelisi jokin emergentti taso, jonka sisältöä ei voi päätellä pelkästään yksittäisiä geenejä tarkkailemalla. Ilmeisesti materialistiselle biologialle tieteenalana on hyväksyttävää, jos tälle evoluution tilannekohtaiselle sopeutumiskyvylle löydetään jonkinlainen neuroverkkoanalogia. Silloin voidaan taas joksikin aikaa vaieta Jumalasta Luojana, mutta vihdoin myös hylätä kömpelö noppajumalamalli.

        Tykkää

  2. Kiitos artikkelista.Evoluutiosta puhuttaessa on syytä erottaa naturalistiset ja teistiset evoluutioteoriat toisistaan. Muistaakseni eräät paavit ovat todenneet evoluutioteorian olevan paras tällä hetkellä oleva selitysmalli elämän synnystä ja lajien kehittymisestä. He siis antavat tieteen hoitaa oman reviirinsä edellyttäen, että tiede korjaa jatkuvasti itseään ja pyrkii totuuteen. Paras olemassaoloeva selitysmalli ei siis tarkoita etteikö se olisi puutteellinen tai jopa osoittautuisi jossain vaiheessa virheelliseksi. Näin voi käydä teorialle. Ratzinger peräänkuuluttaa metafysiikan tärkeyttä, mikä tarkoittaa, että tieteen tulisi astua ulos omista tutkimusmenetelmistään.

    Sama pätee tietoteoriaan ja tietoisuuteen: mikä on paras tämän hetkinen selitysmalli? Tiede tunnetusti sulkee pois metafysiikan ilmiöiden selitykseksi. Kaikelle pitää olla maailman sisäinen syy tarkemmin sanottuna materiassa, sähkömagnetismissa tms. Jumala täysin transsendenssina ja metafyysisenä olentona jää usein teologien ja ehkä humanistien alueelle.

    Tykkää

    1. Kiitos kommentistasi, Heikki!

      Kuten edellä sanoin, luin tuon edellä mainitsemani teorian ihan BBC:n tiedeartikkelista, en mistään kreationistien traktaatista. Olen ihan samaa mieltä siitä, että teologien ei tule mennä mestaroimaan luonnontieteilijöiden tontille, sillä heillä ei ole pätevyyttä siihen. (Myös luonnontieteilijät ovat useaan otteeseen paljastaneet asiantuntemattomuutensa teologien ja filosofien tontilla kun ovat menneet ottamaan painokkaasti kantaa heidän erityisalaansa kuuluviin kysymyksiin.) Olenkin blogikirjoittelussani, myös tällä blogilla, painokkaasti puolustanut kristinuskon ja evoluutioteorian yhteensopivuutta (ks. esim. jumalapuhetta-blogini ja areiopagi-artikkelini).

      Tämä ei kuitenkaan tarkoita, etteikö kirkko voisi edes periaatteessa ottaa kantaa tieteellisiin teorioihin. Käsittääkseni katolisen kirkon viimeisin laajamittainen kannanotto evoluutioteoriaan oli vuonna 2004 asiakirjan Communion and Stewardship: Human Persons Created in the Image of God muodossa (laitan linkkiä alle). Asiakirjassa todetaan, että on olemassa useita versioita evoluutioteoriasta (esim. materialistinen neodarwinistinen versio), jotka ovat katolisen uskon kanssa yhteensopimattomia, koska ne kategorisesti kieltävät jumalallisen johdatuksen ja Jumalan toiminnan todellisen kausaliteetin evoluutiossa (kohta 64). Kuitenkin kohdassa 69 ilmaistaan oivaltavasti ja teologista asiantuntemusta osoittaen:

      ”The current scientific debate about the mechanisms at work in evolution requires theological comment insofar as it sometimes implies a misunderstanding of the nature of divine causality. Many neo-Darwinian scientists, as well as some of their critics, have concluded that, if evolution is a radically contingent materialistic process driven by natural selection and random genetic variation, then there can be no place in it for divine providential causality. A growing body of scientific critics of neo-Darwinism point to evidence of design (e.g., biological structures that exhibit specified complexity) that, in their view, cannot be explained in terms of a purely contingent process and that neo-Darwinians have ignored or misinterpreted. The nub of this currently lively disagreement involves scientific observation and generalization concerning whether the available data support inferences of design or chance, and cannot be settled by theology. But it is important to note that, according to the Catholic understanding of divine causality, true contingency in the created order is not incompatible with a purposeful divine providence. Divine causality and created causality radically differ in kind and not only in degree. Thus, even the outcome of a truly contingent natural process can nonetheless fall within God’s providential plan for creation. According to St. Thomas Aquinas: ’The effect of divine providence is not only that things should happen somehow, but that they should happen either by necessity or by contingency. Therefore, whatsoever divine providence ordains to happen infallibly and of necessity happens infallibly and of necessity; and that happens from contingency, which the divine providence conceives to happen from contingency’ (Summa theologiae, I, 22,4 ad 1). In the Catholic perspective, neo-Darwinians who adduce random genetic variation and natural selection as evidence that the process of evolution is absolutely unguided are straying beyond what can be demonstrated by science. Divine causality can be active in a process that is both contingent and guided. Any evolutionary mechanism that is contingent can only be contingent because God made it so. An unguided evolutionary process – one that falls outside the bounds of divine providence – simply cannot exist because ’the causality of God, Who is the first agent, extends to all being, not only as to constituent principles of species, but also as to the individualizing principles….It necessarily follows that all things, inasmuch as they participate in existence, must likewise be subject to divine providence’ (Summa theologiae I, 22, 2).”

      Edellisen kommenttini viittaus teologisiin johtopäätöksiin viittaa siihen, että luonto ja luomakunta voi todella osoittaa kohti luojaansa. Jos ihan sekulaarin tieteen keinoin tullaan johtopäätöksiin, jotka vaikuttavat viittaavan siihen, että elämän kehittymisen taustalla on periaate, joka näyttää heijastavan jollain tavalla rationaalisuutta (tällä en tarkoita, että edellä kuvattu prosessi olisi sinänsä rationaalinen tai tarkoituksellinen toimija), tämä on mielestäni erinomaisesti sopusoinnussa kristillisen maailmankuvan kanssa, vaikka siitä ei välttämättä mitään deduktiivista jumalatodistusta saisikaan muodostettua.

      Ja kuten lupasin, tässä linkki tuohon siteeraamaani Vatikaanin asiakirjaan:

      http://www.vatican.va/roman_curia/congregations/cfaith/cti_documents/rc_con_cfaith_doc_20040723_communion-stewardship_en.html

      Tykkää

      1. Mitä puolestaan tulee huomioosi koskien teologian, luonnontieteen ja tietoteorian välistä suhdetta, olet mielestäni oikeassa siinä, että tätä aluetta ei tule nähdä muusta todellisuudesta erillisenä saarekkeena, jossa voisi suoraan soveltaa jonkinlaista aukkojen Jumala-tyyppistä selitysmallia. Kuitenkin tähän pätee sama kuin edelliseen vastaukseeni koskien evoluutiota: on tieteellisiä teorioita, jotka ovat enemmän tai vähemmän yhteensopivia katolisen/kristillisen maailmankuvan kanssa. Jos näyttää siltä, että tietoisuutta ei voida selittää puhtaasti materialistisen paradigman pohjalta vaan vaikuttaa pikemminkin siltä, että tietoisuutta ei voida redusoida aivokemiaan, kristitty voi hyvällä syyllä pitää tätä yhteensopivampana oman maailmankuvansa kanssa kuin aineettoman todellisuuden kategorisesti kieltävää selitysmallia. Mikäli tietoisuudelle löydetään jokin ei-materialistinen tieteellinen selitys, asiaa voidaan silti tarkastella teologisesta näkökulmasta, samoin kuin voidaan puhua luomisesta ja samalla hyväksyä evoluutio tieteellisenä tosiasiana.

        Tykkää

  3. Luullakseni illuminaatio ja synonyymit niin kuin valistuminen, valaistuminen , oivallus ja emergenssi ovat en muodot joissa tieto muuttuu koetuksi vakaamukseksi. Kun etsijää syventyy aiheeseen ja pommittaa itseään tiedolla niin lopulta syntyy sisäinen prosessi jossa irrallaan olevat ja jopa ristiriitaiset komponentit löytävät toisensa ja luovat uusia kokonaisuuksia jotka koetaan ahaa- kokemuksena. Uusi luomus, jonka olemassaoloa ei voinut pienistä osatekijöistä aavistaa.

    Varsinkin unityö on konkreettinen esimerkki tällaisesta prosessista.Päivän vaikutelmat jauhavat unessa etsien kompromissia jossa ne sulautuvat yhteen luoden unikertomuksen.Monia Raamatun kertomuksia voi pitää tällaisina unikertomuksina jotka sisältävät arvoituksellisen totuuden jonka vain ne jotka ymmärtävät symboolista kerrontaa ymmärtävät.

    Liked by 1 henkilö

  4. Tällä artikkelin sisällöllä on yhteyksiä Karl Jaspersin näkemykseen transsendentaalista ja mahdollisuudesta ymmärtää ympäröivää todellisuutta. Tiedostaa immanentin ulkopuolinen. Das Umgreifende, Chiffren…

    Liked by 1 henkilö

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s