Katolinen kirkko ja selibaatin kriisi: miten eteenpäin?

Cassock (Priest).svg

Kuva: Wikipedia

OSKARI JUURIKKALA

Viime aikoina on taas ollut vastenmielisiä uutisia katolisen kirkon seksuaalikriisistä. Ärsyttää. Turhauttaa. Väsyttää. Ei tekisi mieli kirjoittaa mitään.

Mutta tuntuu siltä, että vaikeneminen olisi myöntymistä muiden tulkintoihin. Ja moni niistä on ala-arvoisia. En ryhdy niitä ruotimaan. Lihallinen ihminen tulkitsee kaikkea lihallisesti.

En toki tarkoita, että kaikki kriittiset näkemykset olisivat lihallisia. Aiheellinen huomio on se, että katolisen kirkon on aika katsoa peiliin. Varmasti. Keskiössä on tietenkin selibaatti.

Mutta mitä peiliin katsominen tarkoittaa? Riittääkö hätäinen ensivaikutelma, vai tarvitaanko syvällistä paneutumista rukouksen, katumuksen ja hengellisen uudistumisen merkeissä?

Selitän mitä tarkoitan.

Myönteinen kokemus selibaatista

Kuvasin aiemmassa selibaattiaiheisessa kirjoituksessani sitä, miten käsitykset ja tulkinnat tästä asiasta riippuvat eletystä kokemuksesta, sekä omasta että muista naimattomuudessa elävistä ihmisistä. Olen itse ollut tällä tiellä 15 vuotta (kerroin sen alusta lyhyesti kauan sitten tällä videolla).

Sinä aikana olen asunut useammassa maassa useiden kymmenien eri ikäisten kanssa, jotka ovat sitoutuneet naimattomuuteen Jumalan valtakunnan tähden. Monia heistä olen tuntenut erittäin läheisesti. Useille olen antanut hengellistä ohjausta, toisilta olen sitä saanut itse. Olen nähnyt läheltä useita satoja ihmisiä tällä tiellä.

Onko naimattomuuteen sitoutuneiden hengellisten miesten ja naisten eläminen selibaatissa tai neitsyydessä kauheaa tuskaa ja kärsimystä? Ei ole. Muutoinkaan asiaan ei liity erityistä dramatiikkaa. Heidän ilonsa ja surunsa ovat varsin samanlaisia kuin muillakin. Ihmeellisen paljon heissä on iloa, syvää, hengellistä, säkenöivää iloa.

Ilo ei ole peräisin naimattomuudesta sinänsä. Selibaatti Jumalan valtakunnan tähden on suuri salaisuus (katso asiasta tarkemmin aiemmasta kirjoituksestani). Ilo on peräisin rukouselämästä, intiimistä läheisyydestä elävän Jumalan kanssa, sydämien ykseydestä ja Hengen lahjoista.

Asiasta on puhunut äitini kauniisti tässä videossa. Hän tietää siitä paljon omalla tavallaan. Tiemme ovat erilaiset, mutta eivät kuitenkaan niin kovin erilaiset.

Kokemukseni on tietenkin rajallinen. Niin on jokaisen ihmisen. Pappina olen toiminut vajaat kolme vuotta. Mutta aika paljon olen ehtinyt nähdä ja kuulla. Pääasiassa erittäin hyviä asioita, hienoja, kauniita, jumalallisia.

Lihan ja Hengen taistelu

Bartolomeo Montagna - Saint Paul - Google Art Project.jpg

Pyhä Paavali

Tästä herää kysymys: miten kirkosta voi löytyä niin erilaisia ilmiöitä ja lopputulemia? Mistä nämä julkisuutta saaneet perverssit tulevat ja mistä kaikki tämä siveettömyys kumpuaa?

Asia ei lopulta ole niin suuri yllätys niille, jotka tuntevat ja ymmärtävät henkistä maailmaa. Paavali tunsi. Galatalaiskirjeessä hän kuvaa asiaa hyvin tarkkanäköisesti. Raamatun ”liha” ja ”lihallisuus” ei tarkoita yksinomaan siveettömyyttä. Se tarkoittaa ennen kaikkea ylpeyttä, itseriittoisuutta, kapinahenkeä, kuolevaisen ihmisen tilaa vailla ylösnousseen Kristuksen puhdistavaa ja pyhittävää voimaa.

Galatalaiskirjeen 5:13-25 jaksossa Paavali kuvaa Hengen ja lihan välistä taistelua. Hän kehottaa meitä vaeltamaan Hengessä ja olemaan täyttämättä lihan himoja. Lihan tekoja ovat ”siveettömyys, saastaisuus, irstaus, epäjumalien palveleminen, noituus, vihamielisyys” yms. Hengen hedelmää ovat sen sijaan ”rakkaus, ilo, rauha, kärsivällisyys, ystävällisyys, hyvyys, uskollisuus, lempeys ja itsehillintä.” Tätä lihan ja Hengen välistä taistelua Paavali kuvaa myös Roomalaiskirjeen 8 luvussa.

Jälkimmäinen tie ei kuitenkaan tule yksin. Sitä varten on tarpeen ”ristiinnaulita lihansa himoineen ja haluineen”, jotta voisimme elää ja vaeltaa Hengessä. Se tarkoittaa ylpeyden ja itsekkyyden kuolemista, jotta Kristus eläisi meissä: ”Minut on Kristuksen kanssa ristiinnaulittu. Enää en elä minä, vaan Kristus elää minussa. Sen elämän, jota tässä ruumiissani vielä elän, elän uskoen Jumalan Poikaan, joka rakasti minua ja antoi henkensä puolestani.” (Gal. 2:19-20)

Syvempi ilmiö ei ole uusi

Jo alkukirkossa kävi ilmi, etteivät kaikki näkyvän kirkon sisällä eläneet tämän opetuksen mukaisesti. Tästä on apostolien kirjoituksissa useita esimerkkejä. Esimerkiksi Paavali kirjoittaa:

Olenhan usein sanonut teille ja nyt sanon aivan itkien, että monet elävät Kristuksen ristin vihollisina. Heidän loppunsa on kadotus. Vatsa on heidän jumalansa ja häpeä heidän kunniansa, ja he ajattelevat vain maallisia asioita. (Fil. 3:18-19)

Saint Peter A33446.jpg

Pyhä Pietari

Tässä Paavali ei nimenomaisesti mainitse siveettömyyttä, mutta se voidaan ymmärtää osana tuota aistillista, maallistunutta, jumalatonta elämää, joka nimenomaan (kuten tänäkin päivänä) ylpeilee häpeällisyydellään.

Vaara ei rajoitu pakanoihin, vaan se ulottuu kirkon sisälle. Luemme siitä vaikuttavasti toisesta Pietarin kirjeestä. Siinä apostolien joukossa ensimmäinen kuvaa valheen opettajia sanoen, että ”heidän irstasta menoaan lähtevät monet seuraamaan, ja näiden takia totuuden tie tulee häväistyksi(2. Piet. 2:2). Sanoilla on hurja kaiku tänä päivänä, kun ajattelee, miten siveettömät papit ovat häpäisseet pappeutta monien uskovienkin silmissä. Jos luulemme Pietarin tarkoittavan pelkästään kehnoja opettajia, kuulkaamme miten hän jatkaa: ”heidän silmänsä ovat täynnä haureutta eivätkä saa kylläänsä synnistä; he viekoittelevat horjuvia sieluja, heillä on ahneuteen harjaantunut sydän” (2. Piet. 2:14, vanha käännös).

Jos meidän aikamme ilmiöt eivät tule elävästi mieleen edellisestä jakeesta, vielä osuvammin Pietari kuvaa asiaa seuraavassa kohdassa:

Nuo ihmiset ovat vedettömiä lähteitä, sadepilviä, jotka tuulenpuuska hajottaa. Heille on varattuna synkin pimeys. Heidän puheensa ovat suurellisia mutta tyhjänpäiväisiä, ja ruumiinsa halujen vallassa he koettavat vietellä irstauteen niitä, jotka juuri ovat pääsemässä eroon eksyksissä vaeltavista. He lupaavat näille vapautta, vaikka itse ovat turmeluksen orjia: kenen voittama ihminen on, sen orja hän on. (2. Piet. 2:17-19)

Jakso päättyy varoitukseen, että tällaisten kristittyjen tila ”on lopussa pahempi kuin alussa” (2. Piet. 2:20). Niin kuin vanha lause toteaa, corruptio optimi pessima, parhaan rappio on pahin kaikista.

Mutta eikö selibaatti ole ”luonnoton” asia?

Kriittinen lukija saattaa ajatella: juupa juu, tämä kaverihan vain pyörittelee hengellisiä näkymiä ja välttelee itse asiaa. Joten on kysyttävä: Palautuuko kysymys todellakin siihen, että selibaatti itsessään on ”luonnoton” asia (niin kuin monet kristitytkin mantranomaisesti toistavat)?

Ehkä osittain kyllä, osittain ei. ”Luonnollinen” ja ”luonnoton” ovat tietysti mutkikkaita sanoja. Liian mutkikkaita tätä kirjoitusta varten. Ensimmäisen synnin jälkeen käsite on täynnä lähes ratkaisematonta jännitettä.

Mutter Teresa von Kalkutta.jpg

Äiti Teresa. Kuva: Wikipedia

Kysymystä luonnollisuudesta ei voi kristillisen ilmoituksen valossa käsitellä ilman kysymystä Kristuksesta ja Hengen vaikutuksesta. Mikä tärkeintä, siveyttä ja seksuaalisuutta ei voida ymmärtää oikein ilman tätä näkökulmaa.

Kirkossa on runsaasti pappeja, munkkeja, nunnia ja maallikkoja, jotka elävät naimattomina Jumalan valtakunnan tähden iloisesti ja sydämensä rauhassa. Onko se pelkkää sattumaa? Onko heillä vain käynyt hyvä tuuri, ja toisilla huono? En usko.

Kun yhtälössä on mukana perinteinen kristillinen asketiikka, kypsä rukouselämä ja viisaan hengellisen ohjauksen perinne, ongelmia ei näytä olevan lähes lainkaan. Se ei ole pelkkää sattumaa, vaan se ilmentää yllä mainitun Raamatun opetuksen todenperäisyyttä. Ja toisaalta onhan siveettömyyttä myös naimisissa elävien parissa, myös hengellisten johtajien parissa: usein on ylpeys käynyt lankeemuksen edellä.

Tällä en tarkoita, että selibaatin tie olisi kaikkia varten. Olen asiaa hieman käsitellyt aiemmassa kirjoituksessani. Puhuessaan naimattomuudesta Jumalan valtakunnan tähden Jeesus korosti: ”Se ratkaisu ei sovellu kaikille, ainoastaan niille, joille se osa on annettu. (…) Joka voi valita tämän ratkaisun, valitkoon.” (Matt. 19:11-12)

Mennään siihen nyt vähän tarkemmin.

Paimenten suuri vastuu

Mikä voi mennä vikaan? Jos halutaan ymmärtää, mistä ihmeestä näitä hyväksikäyttötapauksia kumpuaa, on otettava huomioon ainakin kaksi tekijää. Molemmat palautuvat paimeniin, joilla on asiassa erityinen vastuu.

Ensimmäinen koskee nimityksiä ja seurantaa. Kerrotaan, että eräässä ääritapauksessa joku pappi oli saanut raskaaksi koko joukon nunnia.

Anteeksi mitä?

Se ei tapahdu ihan yhdessä yössä. Eikä kahdessa. Siinä on ollut susi keskellä lammaslaumaa. Miten se on mahdollista? Yleensä sudet liikkuvat vapaasti kirkossa silloin, kun paimenet juoksevat pakoon eivätkä ole valmiita luopumaan vaikka hengestään lampaidensa hyväksi (vrt. Joh. 10).

Theodore Cardinal McCarrick.jpg

Theodore McCarrick. Kuva: Wikipedia

Toki sudet osaavat joskus naamioitua. Mutta eivät kovin pitkään. Yleensä merkit näkyvät jo varhain, jos niitä vain haluaa nähdä. (Katso aiheesta viimesyksyinen kirjoitukseni hyväksikäyttöskandaaleista. Hiljattain pappisoikeutensa menettäneen Theodore McCarrickin siveetön elämäntapa oli vitsailun aihe jo vuosia ennen kuin hän joutui edes alustavasti vastuuseen teoistaan. Todelliseen vastuuseen hän joutuu tietysti kuoleman kohdatessa. Ikää miehellä on jo 88 vuotta, joten taitaa olla viime hetkiä rukoilla hänen puolestaan… Jos tuntuu liioittelulta rukoilla sellaisen miehen puolesta, on hyvä muistaa, että ensinnäkin Jeesus opetti meitä tekemään niin, ja toiseksi katolinen kiirastulioppi tarjoaa omalla tavallaan lohtua asiassa…)

Lisäksi nunnaluostareiden suhteen piispan tai muun esipaimenen tulee huolehtia koko joukosta prudentiaalisia yksityiskohtia. Miten asuinjärjestelyt on hoidettu, miten ovet on lukittu yms.; tapahtuuko hengellinen ohjaus papin kanssa rippituolissa, ja millainen rippituoli on kyseessä; onko papilla selkeät aikataulut ja muut pelisäännöt.

Nykyihmisestä tällaiset kysymykset voivat kuulostaa tiukkapipoisilta. Pitäisi olla vapautuneita. Perinteinen selibaattioppi oli realistisempi. Pyhä Avilan Teresa totesi humoristisesti: Entre santa y santo, pared de cal y canto. Se voitaisiin kääntää vapaasti näin: ”Pyhän nunnan ja pyhän papin välillä tulee kuitenkin olla jykevä seinä.”

Teresa oli mystikkojen mystikko, mutta idealismissaan hän oli silti kaikkea muuta kuin naiivi spiritualisti.

Kyllä, muutoksiin on tarvetta

Toinen ja isompi kysymys koskee seulaa pappeuteen ja sääntökuntaelämään. Jos se tarkoittaa naimattomuutta, se ei sovi kaikille, kuten Jeesus opetti. Naimattomuus vaatii suurta kypsyyttä, sekä hengellistä että seksuaalipsykologista kypsyyttä (millä muuten on yllättävä yhteys hyvään itsetuntoon). Tarvitaan myös suurta nöyryyttä ja rohkeutta puhua asioista niiden oikeilla nimillä hengellisessä ohjauksessa. Kenenkään ei pitäisi edetä sillä tiellä hetken mielijohteesta tai kuvitellen naiivisti, että pelkkä ulkoinen puku tuottaa sydämen siveyden.

Tässä on ainakin yksi asia, jossa tarvitaan syvää muutosta. Jos naimattomuuden armolahjaan uskotaan, se pitää ottaa vakavasti. On kestämätöntä, jos seksuaalipsykologisesti epäkypsien miesten sallitaan astua tälle tielle itseään kiusaamaan ja sitten vielä tekemään pahaa muille.

Paavi Franciscus

Arvelen, että kirkko tulee pitämään kiinni varhaisesta perinteestään, jonka mukaan pappeuteen kutsutaan ensisijaisesti selibaattilupauksen tehneitä miehiä (ainakin paavi Franciscus on sillä kannalla). Siksi on tarpeen syvästi uudistaa pappiskoulutuksen hengellistä ja moraalista ilmapiiriä. Ratkaisevassa asemassa ovat pappisseminaarien rehtorit ja hengelliset ohjaajat. Tämänhetkinen tilanne on lievästi sanottuna vaihteleva, minkä vuoksi ei ole suurikaan ihme, että seksuaalieettistä korruptiota pulpahtelee jatkuvasti julkisuuteen. Sitä niittää, mitä kylvää.

Viime kädessä vastuu on piispoilla. Heillä on valta, ja heillä on vastuu. Heidän tulee olla rohkeita, tietyissä asioissa ehdottomia, peräänantamattomia. Kardinaali Robert Sarah’sta kerrotaan, että tultuaan Conakryn piispaksi hän sai tietää hiippakuntansa pappisseminaarin kehnosta moraalisesta ilmapiiristä. Hänen ratkaisunsa oli erottaa koko henkilökunta ja lähettää kaikki seminaristit kotiin. Myöhemmin hän aloitti uudelleen puhtaalta pöydältä.

Väitin alussa, että jos naimattomuutta toteutetaan kirkon perinteisen opin ja prudentiaalisen viisauden mukaisesti, se toimii jopa yllättävän hyvin. Siitä on laaja kokemus monen vuosisadan ajan, lukuisten pyhien elämässä ja myös useissa kirkon instituutioissa tänä päivänä. Samoin siitä, että kun laiminlyödään viisas hengellinen ohjaus sekä tarpeelliset varotoimet ”tiukkapipoisuuden” pelossa, ongelmat kasaantuvat heti.

Mutta eikö kuitenkin pitäisi vain luopua ”pakkoselibaatista” (siis siitä, että kirkko kutsuu pappeuteen vain miehiä, jotka ovat sitoutuneet naimattomuuteen)? Eihän siinä ole mitään järkeä, ja kuitenkin se on liian vaikeaa. No, se on laajempi kysymys. En ole tässä yrittänyt siihen vastata. Sitä varten on syvennyttävä tarkemmin Raamatuun ja kirkkohistoriaan. Siitä jatkamme myöhemmin.

 

P.S. Hämmentävin kuulemani käsitys on se, että nämä jutut johtuvat perinteisen kristinuskon opetuksesta, joka pitää masturbaatiota syntinä. Tällaista käsitystä ovat viljelleet älykkäätkin ihmiset. Ymmärrän väitteen freudilaisen logiikan, mutta en silti käsitä sen saamaa suosiota.

Onko kirkon mukaan masturbaatio syntiä, mutta teinipoikien ja Jumalalle vihittyjen naisten hyväksikäyttäminen sallittua? Onko jälkimmäinen vähäisempi synti? Onko se helpompi toteuttaa? Ei tietääkseni. Vaikka selitysmalliksi riittäisi ”repressoidun” seksuaalisuuden purkautuminen, ainakin pitäisi kysyä, miksi ihmeessä se johtaisi näin räikeisiin rikkomuksiin muita ihmisiä kohtaan, eikä yksinkertaisesti masturbaatioon.

Vaikutelmani on, että asia on varsin toisenlainen, jollain tavalla jopa päinvastainen. Ongelman juuret eivät ole perinteisessä seksuaalimoraalissa, vaan sen syvemmässä hylkäämisessä.

Katolisen kirkon opetus palautuu muiden lähteiden ohessa Jeesuksen sanoihin vuorisaarnassa:

Teille on opetettu tämä käsky: ”Älä tee aviorikosta.” Mutta minä sanon teille: jokainen, joka katsoo naista niin, että alkaa himoita häntä, on sydämessään jo tehnyt aviorikoksen hänen kanssaan. (Matt. 5:27-28)

Opetuksen vakavuus tulee täyteen mittaansa, kun Jeesus antaa retorisen ohjeen niille, jotka kokevat silmänsä tai kätensä viettelevän syntiin: olisi parempi repäistä silmä irti ja hakata käsi poikki kuin langeta syntiin. Sillä ”onhan sinulle parempi, että menetät vain yhden jäsenen, kuin että koko ruumiisi joutuu helvettiin” (Matt. 5:29-30).

Jeesuksen opetus ei tietenkään koske pelkästään esimerkiksi masturbaatiota. Tässä ollaan perinteisen kristillisen seksuaalimoraalin ytimessä. Kyse ei ole vain teoista, vaan kyse on sydämestä.

Siksi seksuaalimoraali on erottamattomassa yhteydessä ihmisen kykyyn rakastaa aidosti ja pyyteettömästi. Siksi aito, kristillinen siveys Pyhän Hengen avulla – sekä avioliitossa että naimattomana – on ihmeellinen hengellisen ilon lähde.

Yksinkertaisimmillaan masturbaatio tuottaa itseensä käpertymistä. Mutta aina se ei ole vain sitä. Hyväksikäyttäjien ulkoinen käytös ei tule tyhjästä, kuin salama kirkkaalta taivaalta. Sitä edeltää pidempiaikainen sielun ja sydämen epäpuhtaus, jonka kanssa henkilö on lopulta tehnyt salaisen liiton.

Pornografia johtaa usein tällaiseen kierteeseen. Sen tutkijat tietävät, että siitä lihan himo vain pahenee, koska se ruokkii ulkoisilla ärsykkeillä mielen ja sydämen epäpuhtautta. Usein se alkaa näkyä myös myös ulkoisissa teoissa, jotka objektivoivat ja alistavat muita ihmisiä itsekkään nautinnonhalun välineiksi. Valitettavasti tällaista tapahtuu yhä enemmän jopa avioliitossa elävien parissa.

Tämä on aikamme tragedia. Seksuaalinen vapautuminen ei ole ollut ihmisen todellista henkistä vapautumista. Paavali ja Pietari kuvasivat asiaa tarkasti jo 2000 sitten. Ongelma ei ole perinteisen seksuaalimoraalin seuraamisessa, vaan sen astettaisessa hylkäämisessä ja sydämen paatumisessa.

Tämän kirjoittaessani en tarkoita, että olisin itse sellaisenkin kiusauksen yläpuolella. Omin voimineni en ole minkään kiusauksen tai sielunvihollisen jounittelun yläpuolella. En halveksu syntisiä pappeja ja ketään muutakaan syntistä ihmistä. Tunnen myötätuntoa heitä kohtaan. Jos kirjoitan määrätietoisesti, se ei johdu siitä, että luulisin olevani vahva omin voimineni. Kirjoitan niin, koska todellinen nöyryys ei ole nöyristelyä. Mutta Jumalan edessä pyydän itselleni yhä syvempää nöyryyttä, jotta voisin pysyä uskollisena hänelle ja sille tielle, jolle hän on minut kutsunut.

Mainokset

28 comments

  1. Ennenkuin luin ylläolevan tekstin olin juuri lukenut The New York Timesissä olevan artikkelin :” It is not closet ,it is a cage,: Gay catholic pries speaks out. Hyvin asiallinen artikkeli katolisten pappien elämästä USAssa ja gay-pappien , sekä selibaattisten että salasuhteissa elävien, erikoisesti.

    Artikkeli valottaa selibaatissa elämisen vaikeuksia ja myöskin sitä vaikenemisen kulttuuria joka papiston sisältä löytyy.

    En millään lailla kyseen alaista Oskari Juurikkalan omia kokemuksia, vaan pidän häntä yhtenä armoitettuna joita ei voi olla paljonkaan. Oskari on hapan freudialisuutta kohtaan, mutta freudilaisuus tarjoaa kuitenkin termin joka tässä kysymyksessä on keskeinen :sublimaatio. Siis primitiivisen vietin uudelleen ohjaaminen korkeamman henkisyyden työkaluksi.

    Uskon että sublimaatio on mahdollista mutta ei kaikille. Juurikkala tekee papiksi pääsyn ehdoksi henkisen kypsyyden joka auttaisi selviytymään kiusauksista. Vastakohtana voisi olla Paavalin käsitys jonka mukaan on parempi mennä naimisiin kuin palaa.

    Juuri terve ja kypsä persoonallisuus on myöskin voimakas sukupuolisuudessaan. Sukupuolisuus automaattisesti panee etsimään partneria jonka kanssa voi elää sukupuolisuutensa ulos ja joka myöskin luo rakastavan suhteen.

    On erityinen armolahja kokea seurakunta papin rakkaus-kohteeksi.Uskon että sekin on , ei vain mahdollista, vaan tavallista. Tämä ei kuitenkaan vähennä kiusauksia solmia erityisen läheistä suhdetta johonkin seurakuntalaiseen. Sellainen suhde voi olla sublimoitu ( ja usein onkin) mutta se on myöskin ensiaskel fyysisen rajan rikkoutumiselle.Tapahtuma joita on paljon, hyvin paljon , niinkuin tutkimukset osoittavat.

    Onko nykykyinen kaksoiselämäkäytäntö tosiaankin säilyttämisen arvoista?Olla henkisesti korrumptoitu on sielua tuhoavaa. Pyhyyden tavoittelu itseään rääkkäämällä on tuskin hinnan arvoista.

    Ihanne olisi että selibaatti lupaus koskisi niitä jotka tuntevat olevansa sellaiseen elämään kutsutuiksi ja lopuilla olisi vapaus valita. Kirkon tuhatvuotinen käytäntö on luonut kulttuurin jota on vaikea murtaa, mutta se olisi välttämätöntä sekä kirkolle että sen palvelijoille.

    Markku Hirn

    ev lut diakoni
    psykoterapeutti

    Tykkää

    1. Hei Markku!

      Lukumäärien arvioiminen on metodologisesti hankalaa. Itselleni tulee tuollaisista heitoista (”sellaisia ei ole paljon”) helposti se olo, että on vaikea heittää ulkopuolelta arvioita, kun koko ilmiö on omalle elämänpiirille vieras. Kognitiivisessa psykologiassa sitä kutsutaan tavoitettavuusharhaksi. Silloin joutuu ekstrapoloimaan lehtijuttujen ja oman kokemuksen pohjalta. En tarkoita tätä pahalla. Se on vain tiedostettava.

      Toisaalta luulen, että asiaan liittyy myös hienoinen väärinkäsitys. Eli taustalla puutteellinen arvio siitä, mitä onnistunut selibaattikutsumuksen seuraaminen edellyttää. ämä on tärkeä näkökanta, joka tuli kirjoituksessani mainittua vain lyhyesti ja epäsuorasti. Naimattomuudessa elämisen ”mahdollisuus” ole pelkästään synnynnäinen tai persoonallisuuteen liittyvä asia.

      Nähdäkseni onnellinen elämä naimattomana Jumalan valtakunnan tähden edellyttää ainakin kahta asiaa: (1) riittävää seksuaalipsykologista kypsyyttä, joka joskus toki voi olla vielä kehittymässä kutsumusta etsiessä (iso osa ”ongelmatapauksista” selittyy tällä tekijällä), ja (2) naimattomuuden vaatimaa elämäntapaa ja hengellisyyttä, joka suojelee kutsumusta dynaamisesti eri haasteiden aikana. Esittämäsi näkökannat liittyvät pitkälti jälkimmäiseen.

      Asiasta voisi kirjoittaa paljon pidempään, ja ehkä myöhemmin kirjoitan siitä kunnolla. Vaikutelmani on, että tässäkin on valtava puute katolisessa kirkossa tänä päivänä. Ongelmia on ainakin 1950/60-luvuilta lähtien aiheuttanut ainakin viisaan hengellisen ohjauksen perinteen rapistuminen monissa osin nykykirkkoa sekä perinteisten prudentiaalisten käytäntöjen laajamittainen lakkauttaminen (kirjoituksessa viittaan Avilan Teresan humoristiseen lauseeseen). Monet papit ovat sen vuoksi todella haavoittuvassa asemassa, ja se on traagista.

      Suuria ongelmia on tietenkin aiheuttanut myös enemmän tai vähemmän freudilaisen seksuaalisuuskäsityksen tunkeutuminen myös kristittyjen ja jopa pappien ajattelutapoihin. Sillä on myrkyllinen vaikutus suhteessa Jeesuksen ja Paavalin opettamaan seksuaalietiikkaan, ja suuri osa kristityistä on aseettomia sen edessä. Itse asiassa he eivät edes tiedosta koko ongelmaa, koska he eivät tunne perinteistä, positiivisella tavalla kristillistä seksuaaliajattelua,

      Markku, jos haluat ymmärtää paremmin minun ajatuksiani, suosittelen tutustumaan mm. Johannes Paavali II:n ruumiin teologiaan. Siitä on runsaasti populaareja esityksiä. Tästä voi saada pintaraapaisun:

      https://hyviauutisia.wordpress.com/2012/08/13/ruumiin-teologiaa-suomeksi/

      https://mieheksijanaiseksi.wordpress.com/artikkeleita/ (tästä löytyy enemmän luettavaa)

      Jason Evertin videot ja kirjat ovat myös erinomaista materiaalia tähän liittyen.

      Itseeni ovat tietysti vaikuttaneet erityisesti pyhän Josemaria Escrivan opetukset, joissa siveys eli puhtauden hyve linkittyy syvästi sydämeen, rakkauteen ja itsensä lahjoittamisen logiikkaan. Se on pitkälti samoilla linjoilla kuin Johannes Paavali II:n teologia, mutta lisäksi se juurtuu vahvasti perinteiseen asketiikkaan, josta ammennetaan konkreettista ja käytännöllistä viisautta tien kulkemiseen. Juuri tässä on suuri vaje monilla. Englanniksi löytyy jotain materiaalia vaikka tästä:

      https://stjosemaria.org/tag/purity/
      http://www.escrivaworks.org/book/the_way-chapter-4.htm

      ”Sukupuolisuus automaattisesti panee etsimään partneria…” – Markku, kaikella kunnoituksella, tämä on kovin maallinen käsitys sukupuolisuudesta. Tietystä vinkkelistä käsitys on itsestään selvä, mutta samaan aikaan se on aivan liian rajoittunut. En siitä sinua syytä, eihän luterilaisuudessa ole koskaan ollut muunlaista ideaa edes teoriassa. Juuri tästä on Johannes Paavali II:n ruumiin teologiassa kyse. Mutta ymmärrän täysin, että puheeni kuulostaa varmaan aivan heprealta, jos tällaista ei ole nähnyt ja kokenut käytännössä. :-D

      Liked by 1 henkilö

    2. ”Ihanne olisi että selibaatti lupaus koskisi niitä jotka tuntevat olevansa sellaiseen elämään kutsutuiksi ja lopuilla olisi vapaus valita.”

      Tällä hetkellä selibaattilupaus koskee niitä, jotka tuntevat olevansa sellaiseen elämään kutsuttuja. Lopulla on myös vapaus valita. Kirkko ei pakota ketään valitsemaan tätä tietä.

      Eri asia on se, että kirkko kutsuu pappeuteen etupäässä niitä, jotka tuntevat olevansa sellaiseen elämään kutsuttuja ja jotka vapaasti sitoutuvat naimattomuuteen.

      Tiedän, tämä voi kuulostaa saivartelulta. On kuitenkin syytä olla tarkkoja.

      Kysymys koskee sitä, pitäisikö kirkon laajemmin kutsua pappeuteen miehiä, jotka ovat jo naimisissa. Tämä on hyvä kysymys. Paavi Franciscus on ottanut kantaa hiljattain: kirkon tulee etupäässä pitäytyä nykyiseen käytäntöön, mutta laajentaa ”viri probati” -käytäntö eli varttuneiden miesten kutsumista pappeuteen (erityisesti tietyillä alueilla).

      Mutta tämä kysymys vaatisi pidemmän analyysin. Siitä joskus myöhemmin. :-D

      Liked by 1 henkilö

    3. Kommentoin vielä tuota ”sublimaatiota”. Kaikella kunnioituksella, Markku, vaikka ymmärrän että pidät käsitettä positiivisena tapana selittää selibaatti tietyillä ihmisillä, niin mielestäni se on täysin harhaanjohtava ja virheellinen käsitys.

      Ei se vain toimi niin. Ja pastoraalisesti yritys ratkaista seksuaalivietin hallinta sublimaation käsitteellä on nähdäkseni tuhoisaa.

      Kysymys on tähän liiankin laaja. Lyhyesti: sublimaatioteorian ja ylipäänsä freudilaisuuden taustalla on ylikorostettu käsitys seksuaalivietin sisäisestä elementistä. Siitä puuttuu realistinen (ja laajan kokemuksen vahvistama) ymmärrys siitä, miten suurelta osin seksuaalivietti on reaktiivinen (toki suhteessa myös sisäiseen representaatioon eli mielikuvitukseen). Tämä painotus on enemmän Jeesuksen opetuksen (Matt. 5) linjoilla, ja siitä kumpuaa toisenlainen pragmaattinen visio siveyden vaalimiseksi.

      Eli jos aika tökerösti saan asian ilmaista: kun puhutaan ihmisistä, joilla on ”hallitsematon seksuaalivietti” tai muuta sellaista, tämä otetaan analyysin lähtökohdaksi, vaikka tosiasiassa sen tulisi olla aiemman analyysin päätepiste. Sydämen ja hengen siveyden oppiminen on sellaisella ihmisellä vasta lapsen kengissä. Mikä taas tarkoittaa, että henkilö ei ole valmis sitoutumaan elämänmittaiseen naimattomuuteen. Hän saattaa siihen vielä kasvaa, mutta ei ole siihen valmis. — En tarkoita sanoa tätä halveksuvasti. Tiedän, että tällaisia ongelmia voi olla myös hyvillä, aidosti hengellisillä papeilla. Usein ongelma on siinä, että he eivät ole saaneet tarpeellista opastusta asiassa, eikä heillä ole ketään, joka osaisi heitä opastaa. Se on traagista.

      Tämä on juuri sitä suurta perusongelmaa, joka kirkossa pitäisi ensin tuntea ja ratkaista. Muutoin aletaan analysoida asiaa väärästä päästä. Mutta tätähän ei voi edes tietää, jos ei koko problematiikkaa tunne. :-)

      Liked by 1 henkilö

      1. Lyhyt kommentti sukupuoliviettiin. Päinvastoin kun kirjoita, sukupuolivietti on biologiaa eikä vain reaktiomaista. Sisäinen paine etsii kohdetta ,joko ulkomaailmasta tai mielikuvituksesta. Jopa Jumala rakkauden kohteena on sublimaatio.Ilmiönä ja subjektiivisena kokemuksena se on tietenkin toisenlainen kuin eroottisesti ladattu rakkaussuhde ,mutta Ilman bioloogista pohjaa vietti ei käynnistyisi edes reaktiona.
        En saa vaikutelmaa siitä että olet paneutunut psykoanalyysiin lähemmin koska et ymmärrä psykoanalyysille niin keskeistä asiaa kun objekti suhdetta ja menttaalista representaatiota, siis mielikuvia, siihen kokonaisuuteen kuuluvana. Seksualitetti ei ole psykoanalyysin keksintä. Psykoalyysissä sitä huomioidaan siksi että siihen törmää kliinisessä käytännössä.Sukupuolisuudesta puhuminen ei ole itsetarkoitus vaan käytännön teoreettista ymmärtämistä.
        Psykoanalyysi ei ole uskonnon vihollinen ,vaan moninaisuudessaan se terapiana on pelastanut monen uskon. Puhun laajasta ja hyvin dokumentoidusta kokemuksesta.

        Tykkää

      2. Markku, en ole sitä kiistänyt. Nyt ylireagoit ja annat vaikutelman, ettet lukenut kommenttiani kunnolla tai että et siedä ollenkaan freudilaisuuden kritiikkiä. Malttia, ei tässä ole musta ja valkoinen vastakkain.
        Tietenkin seksuaalisuus on myös sisäinen biologinen asia. En ole kirjoittanut ”se on vain reaktiomaista”. Pointtini oli toinen. Se on molempia. Mutta Freudilla ylikorostuu sisäinen tekijä (miksi näin on, se on eri kysymys). Siitä seuraa käytännössä ongelmia jos ei tiedosteta hänen teoriansa epätasapainoisuutta. Siinä on totuuden elementtejä, mutta epätasapainoisesti. Kun ihminen omaksuu hänen viitekehyksensä, se johtaa usein kiinnittämään huomiota yksipuolisesti väärään suuntaan ja etsimään ratkaisua vain yhdeltä puolelta, kun pitäisi oppia paremmin hallitsemaan myös ärsyketekijöitä (etenkin sisäisiä!).
        En ole kritisoinut psykoanalyysiä tai sanonut että psykoanalyysi yleisesti on pahaa tai että joka suhteessa väärää. Uskon ja tiedän, että siitä on joskus paljon apua (sillä ehdolla, että psykoanalyytikko on viisas ihminen).

        Vaikutelmani on, että psykoanalyysi on enemmän relevanttia silloin, kun seksuaalisuuden ja sukupuoli-identiteetin kehityksessä on ollut häiriötekijöitä (erityisesti oman sukupuolen vanhemman kanssa; tai jos on joutunut seksuaalisesti hyväksikäytetyksi). Käsitykseni mukaan tällaiset häiriötekijät usein tuottavat myös impulsiivista ja vaikeasti hallittavaa seksuaalisuutta (tämän havainnon syistä en ole aivan varma). Vaikutelmani on, että jos tällaisia taustoja ja haavoja osataan viisaasti hoitaa, se ratkaisee ja parantaa epäsuorasti myös seksuaalivietin alueella koettuja haasteita.

        Tykkää

    4. Pakko vielä kommentoida yhtä kohtaa (kommenttisi kirvoitti paljon ajatuksia!). :-)

      ”On erityinen armolahja kokea seurakunta papin rakkaus-kohteeksi.” Totta. Mutta tämä näkökulma on jälleen aivan riittämätön, jos halutaan ymmärtää perinteistä käsitystä naimattomuuden armolahjasta ja sen elämisen mahdollisuudesta.

      Selibaatti Jumalan valtakunnan tähden voi kohdistua erityisellä tavalla kirkkoon (tai yleisemmin lähimmäisiin), mutta naimattoman ihmisen rakkauden primäärikohde on Jumala itse. Ei seurakunta, vaan Jumala. Vain tämän ymmärtäminen ja eläminen todeksi voi luoda kestävän pohjan naimattomuuden armolahjalle.

      Syy on tämä: vain Jumala itse voi olla aidosti dialoginen ja kommunikatiivinen rakkauden kohde, jonka kanssa syntyy sydämien ykseys. Tämä on pohjimmiltaan kaiken hengellisyyden ja kaiken kristillisen elämän tavoite. Ja se on mahdollista monille. Se on erityisellä tavalla mahdollista naimattomille (naimisissa oleville ”sydämen rakkauden dynamiikka” onkin hieman toisenlainen, koska tavallaan heidän puolisonsa tulisi olla heidän primäärirakkautensa).

      Se ei tietenkään ratkaise kaikkia haasteita. Mutta ilman sitä tilanne on toivoton. Jos naimaton pappi (tai munkki tai nunna tai maallikko) ei ole aidosti rakastunut Jumalaan ja elä sen mukaisesti, hän on sydämessään yksinäinen. Ja sydän on tehty rakastamaan ja olemaan rakastettu. Ilman sitä ei voi olla onnellinen.

      Kun kirjoituksessani puhuin naimattomien ilosta, viittasin tähän.

      Mainitset, että monella papilla voi olla kiusaus solmia läheinen suhde seurakuntalaiseen. Tässä ollaan ongelman ytimessä (ainakin heteroseksuaalisten pappien osalta). Sellainen kiusaus voi tulla kenelle tahansa, mutta erityisen relevantti se on silloin, jos papilla ei ole aito, elävää rakkaussuhdetta Jumalaan (mm. syvän rukouselämän kautta). Sellainen pappi on funktionaalinen suorittaja, joka kyllä rakastaa seurakuntaa mutta ei koe vastarakkautta. Se on kestämätön tilanne.

      Ja usein hallitsemattoman seksuaalisuuden ongelmat kumpuavat siitä. Anteeksi jos sanon näin suoraan. Seksuaalivietillä on yllättävä yhteys sydämeen, eli rakkauden ja rakastamisen kaipuuseen. Jos tästä opitaan puhumaan, niin sitten asian ymmärtämisessä päästään syvälle. :-)

      Liked by 1 henkilö

      1. Kiitos hienoista vastauksistasi omaan kommenttiini. Kaikesta huolimatta sympatiani on kaikkien katolisten pappien puolella . Suhtaudun hyvin vakavasti kaikkiin vaikeuksiin joita heidän elämässään kuitenkin kirkon rakenteista johtuen on. Käsittämättömistä syistä olen ollut yhteydessä sekä seurakuntalaisiin että kirkon palvelijoihin jotka suurin piirtein vahvistavat kuvaa siitä kriisistä mitä kirkko käy läpi näinä päivinä.

        PS asun Ruotsissa ja ehkä kirkon kulttuurilla on omat erityispiirteensä täällä

        Tykkää

  2. Miksi selibaatti ei voisi olla vapaaehtoinen? Joidenkin ihmisten vietti seksiin on suurempi kuin toisilla.. Moni ei sitä välttämättä tajua ja sitten ruvetaan papiksi ja vilpittömästi halutaan palvella Jumalaa mutta oman seksuaalisuuden tukahduttaminen ei onnistukaan..
    Kyllä tämmöisellä ihmisellä on hyvin kovat taistelut elää pakko selibaatissa..
    Kunnioitan kumminkin niitä keneltä se onnistuu ja ketkä oikeasti vapaasta tahdostaan valitsevat tämän tien elämässään..

    Tykkää

    1. Leevi, se on tärkeä kysymys, mutta varsin monimutkainen. Toivon pystyväni joskus kirjoittamaan asiasta perusteellisemmin.

      Teknisesti tarkennan, että selibaatti on täysin vapaaehtoinen. Kysymys ei ole vapaaehtoisuudessa, vaan siinä, pitäisikö kirkon kutsua pappeuteen myös naimisissa olevia miehiä.

      Lyhyesti sanoisin, että asia ei ole aivan niin yksinkertainen. Taustalla on sekä käsitys varhaisen kirkon pappeuskäytännöstä (pahoittelen etten ole vielä ehtinyt siitä kirjoittamaan perusteellisesti) sekä siitä kumpuava pappeuden teologia. Jos haluat itse paneutua asiaan, tässä joitain lähteitä:

      https://www.ignatius.com/Apostolic-Origins-of-Priestly-Celibacy-P120.aspx
      https://www.amazon.com/Clerical-Celibacy-East-Roman-Cholij/dp/0852441894
      https://www.ignatius.com/Celibacy-in-the-Early-Church-P267.aspx
      http://www.vatican.va/roman_curia/congregations/cclergy/documents/rc_con_cclergy_doc_01011993_chisto_en.html (tässä artikkelissa on jonkin verran yleisiä tietoja)

      Tykkää

    2. ”Moni ei sitä välttämättä tajua ja sitten ruvetaan papiksi ja vilpittömästi halutaan palvella Jumalaa mutta oman seksuaalisuuden tukahduttaminen ei onnistukaan..”

      Tämä lauseesi kiteyttää hyvin ongelman. Toisaalta juuri tuo naiivi ajattelemattomuus. Sitä usein ruokkii se, että selibaatissä elämistä pidetään jotenkin itsestään selvänä, eikä siitä välttämättä puhuta rohkeasti. Se on vaarallista.

      Toisaalta pastoraalisesti ongelma on usein siinä, että seksuaalisuus ymmärretään juuri noin: ratkaisevaa on ”vietti” ja sen ”voimakkuus” joka sitten pitäisi ”tukahduttaa”. Positiivinen seksuaalisen pidättyvyyden praxis lähestyy asiaa aivan toisin, ja onnistuneesti. Kuvasin sitä edellä yhdessä kommentissani Markku Hirnille. Johannes Paavali II:n ”ruumiin teologia” menee aika syvälle tähän asiaan. Katso vaikka linkit tuolla edellä.

      Liked by 1 henkilö

  3. Täytyy muuten mainostaa helluntailaisen Sara Saarelan kirjoitusta, joka julkaistiin Ristin voitossa viime syksynä:

    https://www.ristinvoitto.fi/ristin_voitto/kolumnit/ruumiin_ja_selibaatin_teologia/

    Saarela kirjoittaa muun muassa seuraavasti:

    ”Me emme ole seksikielteisiä, tulkoon se selväksi. Mutta hetkonen. Onko meidän tarinamme seksuaalisuudesta sittenkään oikea?

    ”Tosiasiassa monet evankelistahenkiset kristityt haluavat ujuttaa apologeettiset lonkerot myös seksuaalisuuteen, josta muinoin vaiettiin mutta nyt nuortenilloissa paljon puhutaan. Emme halua olla ahdistavia ihmisiä. Ja tietenkin muistamme sanoutua irti katolisen kirkon selibaattikäsityksestä kaikkien skandaalien keskellä.

    ”Mutta jos käsityksemme selibaatista on vaikkapa se, että se on a) epäterveellistä halujen tukahduttamista, b) kehon vihaamista tai c) vajaan elämän elämistä, se paljastaa, miten kapea käsitys meillä on ihmisyydestä tai ylipäänsä elämästä.”

    Osuvin analyysi tulee mielestäni tässä:

    ”Myönnettäköön: olemme aikamme kasvatteja. Olemme alkaneet huomaamattamme nyökytellä ajatukselle, että elämän tulee olla onnea ja mielihyvän hankkimista. Siinä sivussa olemme omaksuneet myös käsityksen, että keho on kuori ja seksuaalisuus ihmisen ydin. Se on aluetta, jossa todellinen minä asuu, ja niin seksuaalisia haluja on elettävä todeksi. Vannomme tämän tarinan nimeen ja kauhistumme rajoitusten tai uhrausten äärellä.”

    Tähän voisi moni vastata, että Saarela nyt tässä on taas naiivi idealisti, joka ei ymmärrä mitä lihaa me olemme. Ehkä. Mutta samalla hän osuu asian ytimeen.

    Miksi tänä päivänä kristittyjen on niin vaikea ymmärtää (ja elää) seksuaalista pidättyvyyttä? Ei ihmisen fysiologia ole muuttunut. Mutta kokemus siitä riippuu suuresti ajatuksista, ja ajatuksiin vaikuttavat ulkoiset ja sisäiset teot. Niihin taas vaikuttavat tällaiset taustaoletukset, jotka ohjaavat tekoja. Näin syntyy vaikutuksen kehä, jonka seurauksena iso osa kristityistäkin on syvällä lihallisessa logiikassa, usein sitä edes tajuamatta.

    Ja kun tästä tulee oma kokemus, muiden kokemuksia tulkitsee sen kautta. Mutta tosiasiassa se selittää vain niiden kokemusta, jotka elävät ja kokevat samoin. Myös monia katolisia pappeja, valitettavasti.

    Saarela päättää kirjoituksena näin:

    ”Seurakunnan seksuaalijulistuksen keskellä pohdin, onko meillä tilaa teologialle selibaatista, uhrauksista tai kärsimyksestä. Emme kai vain ole kutistaneet ihmistä viettien orjaksi tai seksuaaliseksi suuntautumiseksi?”

    Liked by 1 henkilö

  4. Valitan , jos äänensävyni on ollut poleeminen. Tottakai ”freudilaisuutta” ( oikeampi nimi on psykoanalyysi , koska kehitys on jatkunut Freudin oman panoksen jälkeen) saa ja täytyykin kritisoida. Sillä ei ole omaa evankeliumia tai pelastussanomaa vaikka monet sen sisällä yrittävät sellaista luoda.Psykoanalyysi on liike jonka sisällä on n viisi tai kuusi omaa virtausta , kullakin omat painotuksensa. Sen tekeminen keskeiseksi tässä yhteydessä vie ehkä sivuun teemasta ,joten joten palataan asiaan kun asiaa on.

    Tykkää

    1. 🙂 Olemme samaa mieltä.
      ”Freudilaisuus” oli kuitenkin oikea termi sille, mitä minä halusin sanoa. Siksi tarkennan vielä. Minä en kritisoinut psykoanalyysiä (ehkä sekaannus johtui siitä, että kun minä sanoin ”freudilainen teoria”, sinä luulit minun viittaavan amatöörimäisesti psykoanalyysiin, jolloin taas tulkitsit argumenttini ikään kuin olisin diletanttiin tapaan kohdistanut sen psykoanalyysiin yleisesti).
      Tiedän että psykoanalyysi on paljon muutakin kuin Freudia. Enkä millään tavoin kritisoinut psykoanalyysin metodia ja mahdollisia hyötyjä. Kritiikin kohteeni oli tiukan rajatusti Freudin seksuaalisuuskäsitys – ei psykoanalyysinä, vaan erillisenä filosofisena ja psykologisena teoriana. Se on relevantti asia tässä siksi, että sillä on ollut massiivinen populaarikulttuurinen vaikutus, joka on täysin riippumaton psykoanalyysistä. Suurin osa valtaväestöstä ei tiedä juuri mitään psykoanalyysistä, mutta heidän käsityksensä ihmisen seksuaalisuudesta on valitettavan usein täynnä Freudin yleistyksiä ja ylilyöntejä. (Huom. jälleen tuo sanavalinta. En väitä, että Freudin seksuaalisuusteoria olisi joka suhteessa virheellinen, kaikkea muuta! Mutta se on toisaalta puutteellista, toisaalta ylilyövää. Sen suosio ja uskottavuus perustuu nähdäkseni siihen, että se kuvaa vaikuttavasti tietynlaista kokemusta, joka ihmisellä voi joskus olla. Mutta kun siitä tulee dominantti teoria, jonka avulla aletaan tulkita kaikkea ihmisen seksuaalisuutta, silloin mennään pahasti pieleen.)

      Liked by 1 henkilö

  5. Erittäin tärkeää keskustelua ja hienoja kommentteja isä Oskarilta!

    Kuten isä Oskari totesi, freudilaisuus sisältää totuutta(kin): totta kai seksuaalisuus on ihmisessä vahva voima, joka on otettava huomioon. Ajoittain kristinuskon historiassa ja ehkä joskus myös nykyisin tämä on voitu unohtaa. Se on voinut johtaa epäterveeseen seksuaalisuuden kieltämiseen.

    Freudilaisuus on kuitenkin iskostanut länsimaiseen populaarikulttuuriin liian kapean ihmiskuvan: ihminen etsii ennen kaikkea seksuaalista tyydytystä. Sen mukaan seksuaalisuus on niin vahva voima, että sitä on turha vastustaa – se johtaa vain patoutumiin, jotka purkautuvat tavalla tai toisella. Usein populaarikulttuurista välittyykin kuva, jonka mukaan elämän tärkein asia on oikeastaan seksikokemusten metsästäminen. Ilman niitä elämä on epäonnistunut. Pelkäänpä, että tämä populaarikäsitys on aiheuttanut ja aiheuttaa jatkuvasti valtavaa tuhoa ja kärsimystä.

    Minäkin ajattelisin, että ihminen kaipaa kuitenkin ennen kaikkea rakkautta. Myös seksuaalista tyydytystä etsiessään ihminen etsii pohjimmiltaan rakkautta. Jos ihminen saa rakastaa ja tulee rakastetuksi, hän pystyy kyllä elämään onnellista ja täysipainoista elämää pidättyvyydessä. Kaikkein parhaiten tämä onnistuu, jos ihminen on suhteessa Rakkauteen itseensä eli Jumalaan. Se Rakkaus, joka Jumala on, on nimittäin ääretöntä ja täydellistä.

    En ole sitoutunut isä Oskarin tavoin elämänikäiseen selibaattiin. Ehkä teen niin joskus, saa nähdä. Naimattomana kristittynä voin silti mielestäni sanoa tietäväni kokemuksesta, että Jumala voi todella täyttää ihmisen kaipuun siinä määrin, ettei hän tarvitse muuta.

    Toki kiusauksia ja heikkouksia on, ja taistelu jatkuu, sitä en kiistä. Erinomainen lääke niihin on kuitenkin mielestäni nuo isä Oskarin jo mainitsemat hengellinen ohjaus ja perinteinen kristillinen askeesi. Ne ovat eräs suuri aarre, oikeita jalokiviä, jotka koen katolisessa kirkossa löytäneeni. Harmittaa todella, että nykyään monelle vilpittömällekin kristitylle jo pelkkä sana ”askeesi” tuo mieleen jotain negatiivista ja ahdistavaa. Askeesi oikein ymmärrettynä on evankeliumia, ilosanomaa, siitä, miten ihminen voi Jumalan armon avulla vapautua himoista ja katoavan orjuudesta (ei ainoastaan seksuaalisuuteen liittyvistä vaan myös monista muista!) rakastamaan entistä puhtaammin Jumalaa ja lähimmäisiä. Olisi hienoa, jos kaikki kristityt pääsisivät osalliseksi näistä hengellisistä aarteista!

    Liked by 1 henkilö

  6. Isä Oskari,
    Nöyryys ei ole nöyristelyä! Kiitos kun olet suorapuheinen, se lämmittää sydäntä. Usein tuntuu, että kirkon kriisin ytimessä on ennen kaikkea selkeän ja suoran keskustelun puute. Omertà on levinnyt laajalle. Erään laulun sanoin ”Silence like a cancer grows.” Olet myös esimerkillisen myötätuntoinen keskustellessasi, lampaat kiittävät 🙂
    Niin, selibaatti. Paljon on kommenteissa jo kajottu siihen miten pidättyvyyden tie ei kaikilta onnistu ja sen pitäisi olla vapaaehtoista. Itse asiassahan se on määrätty kaikille, jotka eivät elä avioliitossa. Aikamme henki väittää, että pidättyvyys on vain pakkopaidan päälle pukemista. Jos tähän näkökulmaan uskoo, niin voisi kysyä, että mihin perustuu tällaisten näkökantojen esittäjien valinta seurata nimenomaan Jeesusta kaikista maailman opettajista. Mies, joka antoi itsensä tulla naulatuksi puuhun kiinni, on aika kummallinen valinta Herraksi sellaiselle, joka uskoo että joka päivä voi olla karkkipäivä. Jeesuksen kuolema oli ”repressioista” suurin, kaunein ja täydellisin.
    Sen sijaan pitäisi pohtia pidättyvyyden hedelmiä. Ne kypsyvät sielussa ja niistä kommunikoinnin hankaluus muodostuu siitä miten korostuneen hiljaista tietoa ne ovat. Hiljainen tieto ei kartu muuta kuin sille johtavaa tietä ja seuruetta seuraamalla ja luottamalla oppaisiin, jotka kertovat löytäneensä sen. Siis yleisesti ottaen, kaikki hiljainen tieto on sellaista. Jos nyt sitten katolinen pappi kertoo, että hän on löytänyt suuren aarteen kulkiessaan selibaatin tietä, niin mikäli kuulija ei usko, ei minkäänlaista yhteismitallista jaettua ymmärrystä papin ja kuulijan välille voi syntyä, koska auktoriteettisuhde, tai oppilas-opettaja-suhde, ei toimi. Alkaa keskustelu, jossa yksi puhuu hedelmistä ja toinen aavikon hiekasta. Kannanotot lentelevät ristiin rastiin viuhuen aina ohi toisistaan. Sama ilmiö, mutta toisella laajemmalla tasolla, on kyseessä silloin kun uskova ja ateisti väittelevät hengellisen todellisuuden olemassaolosta. Toisen omakohtainen kokemus ja luottamus Jumalan johdatukseen eivät kelpaa ajattelun lähtökohdaksi sille, joka uskoo vain aavikkohiekkaan.

    Liked by 2 people

  7. Itse uskon, että naimattomuuden vertaaminen ja (joskus omahyväinenkin) ylikorostaminen avioliittoon ja perhe-elämään nähden voi olla näiden skandaalien perimmäinen syy. Esimerkiksi argumentoimalla että ”avioliitto kuuluu tähän maailmaan, pappien ja sääntökuntalaisten naimattomuus on ikuista” kerrotaan samalla rivien välissä että avioliitto muka olisi Jumalan edessä jotenkin toisarvoista* ja pappeus/sääntökuntalaisuus ”ylempää” siihen nähden. Tästä taas voi seurata se että pappeutta tai sääntökuntalaisuutta tavoitellaan myös sen mukanaan tuoman ”ylemmyyden” takia, mikä taas saa myös täysin kelpaamatonta pohjimmiltaan omaa ylemmyyttä tavoittelevaa ainesta (vrt. Mark 10,43) hakeutumaan naimattomuuskutsumusta edellyttäviin tehtäviin. Se joka itsensä ylentää, se alennetaan lienee voimassa tämänkin asian kohdalla?
    * Miten ”se mitä Jumala on yhdistänyt” ylipäätään edes voi olla loitontava tekijä Autuudesta puhuttaessa?

    Tykkää

    1. Niin. Tuo on tärkeä ongelma.

      Katoliseen oppiin kyllä kuuluu Raamatun pohjalta se, että naimattomuus Jumalan valtakunnan tähden on itsessään ”korkeampi” kutsumus. Mutta sitä on usein tulkittu väärin. Ei se automaattisesti tee pyhäksi, samoin kuin ei avioliitto ole pyhyyden este!

      Sanot hyvin, että ongelma on juuri tuo jos se saa ”kelpaamatonta pohjimmiltaan omaa ylemmyyttään tavoittelevaa ainesta hakeutumaan naimattomuuskutsumusta edellyttäviin tehtäviin.”

      Aina tässä herää jatkokysymyksenä se, että miksi pappeus on katolisessa kirkossa naimattomuuskutsumusta edellyttävä tehtävä. Mutta se on vallan monimutkainen asia (että miksi katolinen kirkko on siihen päätynyt), jossain vaiheessa yritän ehtiä siihen paremmin vastata… Moni tietysti kysyy tuon kysymyksen vain turhautumisen ilmauksena. Mutta se pitää kysyä myös rauhallisena kysymyksenä, jossa halutaan ymmärtää enemmän.

      Tykkää

  8. Minä, umpiluterilainen, joka ei ollut koskaan ymmärtänyt katolisen kirkon pappien selibaattia, sain viime syksynä tällaisen oivalluksen:
    Olin ahdistunut, mielessä painoivat teot, synnit, joista olisin halunnut jutella jonkun sellaisen kristityn kanssa, joka todella kuuntelisi minua ja joka ei väheksyisi asiaani, vaan auttaisi minua kilvoittelemaan paremmin. Ystävät tulivat mieleeni ja hieman tuttu luterilaisen kirkon pappi. En jaksanut puhua lähimmilleni, ja vähemmän tutuista (joukossa pappi) ajattelin, että ehkä heillä on muita, tärkeämpiä asioita, kuten oma perhe, mielessä.
    Tuli ajatus, että ehkä voisin keskustella katolisen kirkon papin kanssa! Että hehän ovat sitoutuneet papin tehtäväänsä kokonaan (no en kyllä siinä keksinyt, missä heitä voisin tavata). Mutta siitä lähtien olen ajatellut, että on suurta lahjaa, että on olemassa sydämestään papin työhön sitoutuneita lähimmäisen palvelijoita (toki luterilaisenkin kirkon avioliitossa elävä pappi voi olla sellainen). Rupesin ymmärtämään, ainakin vähän, pappien selibaattia.

    Liked by 1 henkilö

    1. Syvällinen oivallus. Kiitos sen jakamisesta, Kaisa! :-)

      Kyllä, toki myös luterilaisen kirkon avioliitossa elävä pappi voi olla todella työlleen omistautunut ja muutenkin pyhä ihminen (samoin ortodoksinen tai sitten ne harvat naimisissa olevat papit, joita katolisessa kirkossa on poikkeuksellisesti vihitty, paavin luvalla kun taustalla että oli aiemmin anglikaaninen tai luterilainen pappi).

      Mutta kyllähän se ero käytännössä jonkin verran näkyy. Perheellisellä miehellä on siltä suunnalta vaativa aikataulu ja velvollisuudet, ja hän tekisi väärin jos ei huolehtisi perheestään ja pyrkisi olemaan paljon kotona. Minä esimerkiksi kuuntelen monia ja tarjoan hengellistä ohjausta; mutta yleensä se on normaalin ”työajan” jälkeen ja viikonloppuisin, eli silloin kun ”tavallisilla” ihmisillä on työt ohi. Ja toki teen sitä mielelläni, sehän on aivan kutsumukseni ytimessä, suuri iloni ja ”ylpeydenaiheeni” (paavalilaisittain sanottuna).

      Tykkää

      1. Itse asiassa minulla on hengellisen ohjauksen ”asiakkaina” useampikin ei-katolilainen kristitty. Syynä mm. juuri se, että he kokevat vaikeaksi saada sellaista ohjausta omasta yhteisöstään.

        Tietysti toivon, että luterilaiset ja muut yrittäisivät panostaa tähän enemmän. Emmehän me katoliset papit mitenkään ehdi kaikkialle. ;-) Tarve on suuri. Varsinkin tänä päivänä, kun yhteiskunnan arvot ovat niin erilaiset ja monet kristityt kokevat suuria jännitteitä ja haasteita elämässään. Niistä pitää jutella jonkun kanssa!

        Tykkää

  9. McCarrickistä puheen ollen, hänen touhunsa ja verkostonsa ovat todella huolestuttavia ja paljastukset hänen historiastaan viittaavat paljon pidemmälle kuin pelkkään selibaattilupauksen pettämiseen:

    Tykkää

    1. Yllättävän mielenkiintoinen teoria! Siinä voi hyvinkin olla jotain perää. Kiitos Jumalalle, että nämä taustat ja kuviot alkavat paljastua.

      Tykkää

      1. Totta kai eksplisiittisesti selkeän kuvauksen esittäminen siitä, millainen verkosto McCarrickin taustalla toimi, on hyvin vaikeaa ellei jopa mahdotonta esittää, ellei Jumala puutu peliin ja tuo koko totuutta julki. Mutta jo nyt vihjeet viittaavat vahvasti siihen, että 1) McCarrick operoi osana jonkinlaista katolisen kirkon ulkopuolista organisaatiota ja 2) Sveitsin Sankt Gallen on keskeinen paikkakunta tässä vyyhdissä.
        Jos jotakuta kiinnostaa enemmän, niin suosittelen tutustumaan McCarrickin uhrin James Greinin tarinaan ja etenkin Taylor Marshallin hänen kansaan tekemiin videoihin. James Grein on käytännössä se todistaja, jonka lausunto johti McCarrickin pappisoikeuden menettämiseen, koska Greinin kohdalla täyttyivät kaksi tärkeää ehtoa: hän oli hyväksikäytön alkaessa alle suojaikärajan ja osa hänen kokemastaan hyväksikäytöstä tai henkisestä painostuksesta tapahtui ripin aikana.
        Ja toki, ei kai kukaan vakavissaan kuvittele, etteikö McCarrick liity edes jonkinlaiseen verkostoon. Ikään kuin tämän tyyppiset rikolliset, kuten Jimmy Savile tai Marcial Maciel, olisivat yksinäisiä susia, joiden selustaa ei turvaa kukaan, vaikka heidän julkiset roolinsa ovat olleet hyvin näkyviä. Tässä mielessä sinisilmäisyys on nyt suurempi riski kuin ylilyövä foliohattuilu. Foliohatun sijaan kuitenkin katolilaisen pitäisi tarttua ruusukkoon. Ruusukko on ase ja tämä kirkon kriisi on osa hengellistä sotaa, johon voi ja pitää osallistua rukoilemalla.

        Tykkää

  10. Perustietoni pappien selibaatista ovat puutteellisia. Siksi kysyn sitä , että onko lähtökohtana pappien selibaatille oikeastaan enemmänkin Maria-hurskaus kun Jeesuksen esikuvan seuraaminen? Joissakin sääntökunnissa nunnat vihkiytyvät Kristuksen morsiameksi sormusta myöten. Onko pappien suhteessa Mariaan jotain vastaavaa? Katolisten kirkkojen käsitys Mariasta puhtaana, ikuisen neitsyenä edellyttäisi että suhteessa häneen , loogisesti ottaen, tulisi olla samalla lailla neitseellisen puhdas ja elää selibaatissa.
    Siis, paitsi sitä käytännön asiaa ,että naimaton pappi voi osallistua seurakuntansa elämään kokosydämmisesti ,niin samalla hänellä on oma puolestarukoilijansa Mariassa johon hänellä on erityissuhde.
    Jos näin ,niin ymmärrän paremmin vastarinnan selibaatista luopumiseen. Sehän muuttaisi papiston itsekäsitystä huomattavalla tavalla.

    Tykkää

    1. Hei Markku, Kiinnostava kysymys!

      Nähdäkseni ensisijainen referenssi on kyllä Jeesuksen esikuvan seuraaminen. Joillain voi tietysti olla myös tuollaista Maria-hurskautta papillisessa spiritualiteetissa. Hienosti sanottu, että papilla on Mariaan ”erityissuhde”, kyllä, uskon että monet papit kokevat näin ja muistelen joidenkin pyhien sanoneen tuon suuntaisesti.

      Tykkää

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s