EETU MANNINEN

Vuosi 2018 on päässyt jo hyvälle alulle ja blogillamme on siirrytty uuden teeman pariin, joka on tänä vuonna antiikki ja keskiaika. Näin alkajaisiksi haluan pohjustaa tätä uutta teemaa valottamalla lyhyesti antiikin maailmaa, joka poikkeaa monella tavalla omastamme.

Keskityn kristinuskon synnyn jälkeiseen aikaan, sillä varhaisen kirkon ja kirkkoisien aikakausi on katolisesta näkökulmasta antiikin ajassa luonnollisesti kaikkein olennaisinta. Tässä artikkelissa en käsittele suoranaisesti keskiaikaa, mutta monet antiikin historiallisesta kontekstista esiin tuomani asiat soveltuvat myös siihen. Isoimapana erona näiden aikakausien välillä lienee se, että antiikissa kristinusko oli ennen 300-lukua ja pitkästi sen jälkeenkin vain yksi vaihtoehto muiden joukossa, kun taas keskiajalla Euroopassa vallitsi laajalti kristillinen yhtenäiskulttuuri.

Tämän kirjoituksen tarkoituksena on luoda katsaus muutamiin kirkkoisien historiallisen kontekstin erityispiirteisiin, jotka vaikuttivat huomattavasti heidän tapaansa hahmottaa ympäröivää maailmaa ja myös kristinuskon sisältöä. Jotkin niistä ovat niin ilmeisiä, että niitä ei juuri tule ajatelleeksi, toiset poikkeavat meidän ajattelumme kategorioista siinä määrin, että meillä on suurena riskinä ymmärtää ne oman aikamme valossa.

Vaikka kirkkoisät ovat meille tärkeitä esikuvia uskossa, meidän täytyy muistaa, että he elivät meihin nähden vieraassa kulttuurissa ja ajattelivat meihin nähden eri tavalla. Tämän vuoksi kirkkoisiin perehtyminen on kuin sukellus uuteen ja kaukaiseen eksoottiseen kulttuuriin.

Kristinusko tosi filosofiana

Modernia länsimaista mielenmaisemaa sävyttää siinä määrin uskon ja tieteen välinen vastakkainasettelu, että meillä voi olla vaarana lukea se sisään myös kirkkoisien maailmaan. Saatamme nähdä varhaisen kristinuskon ja antiikin filosofisten koulukuntien välisen suhteen samantyyppisenä kuin nykyisen kristinuskon ja akateemisen filosofian välisen suhteen.

Joskus antiikin filosofiset koulukunnat mielletään puhtaasti älyllisinä massojen ei-älyllistä uskonnollisuutta vierastavina suuntauksina, mutta tämä asetelma yksinkertaistaa asioita rajusti. On totta, että antiikin sivistyneistö kritisoi rahvaan uskonnollisuutta, mutta tämä ei tarkoita, etteivätkö erilaiset jumaluudet ja kultilliset rituaalit olisivat kuuluneet myös sivistyneiden filosofien elämään. Esimerkiksi uusplatonistit pyrkivät kohottamaan sielunsa abstraktina Yhtenä pitämänsä Jumalan puoleen useille jumalille suunnattujen maagisten riittien, eli teurgian (θεουργία), avulla. Myös esimerkiksi stoalaiset ajattelivat kohtalon olevan yhtä kuin Zeuksen tahto.

Antiikin maailmaan tutustuessamme onkin syytä muistaa, että tämän aikakauden ihmisille meidän mielissämme elävää jaottelua ”uskontoon” tai ”teologiaan” ja ”filosofiaan” ei ollut olemassa, vaan kaikki filosofia oli luonteeltaan hyvin teologista. Tästä kertoo myös se, että esimerkiksi Justinos Marttyyri (n. 100–165) siirtyi monia filosofisia koulukuntia kokeiltuaan kristinuskon pariin, jota hän piti ”tosi filosofiana”. Vaikka varhainen kristinusko nähtiin rahvaan piirissä vaihtoehtona valtiolliselle pakanauskonnolle, sivistyneistön piirissä se kalasteli samoilla vesillä kuin antiikin filosofiset koulukunnat.

Henkimaailman hommia

Eräs piirre, joka erottaa kirkkoisien ajatusmaailman omastamme, on suuri rooli, joka siinä annetaan erilaisten henkiolentojen toiminnalle. Tällä en halua sanoa, että nykyajan ihminen ei voisi uskoa henkien olemassaoloon, sillä katolilaisena uskon, että näitä ”henkisiä, ruumiittomia olentoja”, kuten Katolisen kirkon katekismus asian ilmaisee (KKK, 328), on todella olemassa. Sen sijaan pointtini on, että erilaisten henkiolentojen rooli oli kirkkoisien ja muiden antiikin ihmisten maailmankuvassa huomattavasti suurempi kuin meidän ajattelussamme.

Pahojen henkien tiliin laitettiin esimerkiksi sairauksia ja varhaisen kristinuskon kohtaama vastustus, mutta niiden toiminnalla selitettiin myös monia arkielämän yllättäviä ja selittämättömiä tapauksia. Esimerkiksi Augustinus kertoo varhaisessa teoksessaan Contra Academicos hänelle itselleen sattuneista tapauksista, joissa eräs säädytöntä elämää viettävä sivistymätön mies pystyi tietämään esimerkiksi, mitä Vergiliuksen säettä joku toinen ajatteli. Augustinuksen mutkaton selitys tälle ilmiölle on, että ilmassa liikkuvat näkymättömät henget voivat siirtää ihmisten ajatuksia valtaamiensa henkilöiden mieliin (C. Acad. 1,7,20–21).

Antiikin maailmassa henget nähtiin hyvin konkreettisina ja toisinaan myös kouriintuntuvina. Esimerkiksi erämaaisä Antonioksen (n. 251–356) kerrotaan joutuneen askeettisen kilvoittelunsa aikana jopa häntä kiusanneiden demoneiden fyysisesti pahoinpitelemäksi.

”Hetken kestää elämä, sekin synkkä ja ikävä”

Vielä eräs piirre, joka taustoittaa mielenkiintoisesti kirkkoisien ajattelua, on luonnollisesti antiikin ajan yhteiskunta. Usein kun ajattelemme antiikin aikaa, mielessämme siintävät komeat marmoriset temppelit ja toogaan pukeutuneet ylimykset, mutta todellisuus on ollut huomattavasti karumpi. Kuten jesuiittapappi James Martin muistuttaa aiemmin esittelemässäni Jeesus-kirjassa, elinolosuhteet jopa kaikkein hienoimmissa antiikin ajan kaupungeissa olivat nykystandardien mukaan ”saastaiset, löyhkäävät ja epäterveelliset”.

Antiikin roomalaiset ovat tunnettuja akvedukteistaan ja viemäröintijärjestelmästään, mutta on syytä muistaa, että nämä ylellisyydet koskivat ainoastaan julkisia kylpylöitä ja rikkaimpien palatseja, joiden mukavuuksista tavallinen rahvas tuskin pääsi osalliseksi. Tavalliset ihmiset peseytyivät luultavasti harvoin ja käyttivät katuojaan tyhjennettäviä yöastioita. Epähygieenisyyttä lisäsi se, että kaupungit olivat pinta-alaltaan pieniä ja että talot oli rakennettu hyvin tiheästi. Huono hygienia ja sairaudet kulkevat käsi kädessä, minkä vuoksi sairaus oli näkyvä osa antiikin ajan arkea. (Antiikin ajan kaupunkielämää kuvaa kiehtovasti Rodney Stark teoksessaan The Rise of Christianity.)

Antiikin ajan karut olosuhteet tulevat hyvin esille Karthagon piispa Cyprianuksen (n. 200–258) teoksessa De mortalitate, jonka hän on kirjoittanut rohkaistakseen tuhoisasta epidemiasta kärsiviä seurakuntalaisiaan:

Tämä, että nyt vetiseksi löystynyt vatsa tyhjentää ruumiinvoimat, sisuksissa syttynyt tuli polttaa nielun haavoille, sisälmykset riutuvat taukoamattomasta oksentamisesta, silmät hehkuvat verestä, eräiltä jalat tai muut ruumiinosat irtoavat mätäsairauden tartuttamina, ja sairaus etenee vammauttaen ruumista niin, että joko rampautuu, kuuroutuu tai sokeutuu – kaikki tämä antaa tilaisuuden osoittaa uskoa. (De mortalitate 14. Suom. Tomi Vuolteenaho: Cyprianus, Herran rukouksesta, Demetrianukselle, Kuolemantaudista, 2008)

Cyprianuksen pointti on selvä: tässä maailmassa meitä vaivaavat kaikenlaiset vaivat ja kiusaukset, minkä vuoksi kristityn ei tule pitää ruumiillista kuolemaa katastrofina, vaan pikemminkin vapahduksena, jonka jälkeen pääsemme osallisiksi ikuisesta elämästä. Kenties kirkkoisien ja muidenkin antiikin ajattelijoiden keskuudessa varsin yleinen askeettisuuden ihanne ja jopa ruumiillisuuden halveksunta näyttäytyy paljon ymmärrettävämpänä tätä taustaa vasten.

Kirjallisuus

Cyprianus, Herran rukouksesta, Demetrianukselle, Kuolemantaudista, Suom. Tomi Vuolteenaho, 2008.

James Martin, S.J., Jesus: A Pilgrimage, HarperOne, 2014.

John Rist, Augustine: Ancient Thought Baptized, Cambridge University Press, 1994.

Rodney Stark, The Rise of Christianity. HarperOne, 1997.