Jesuiittapappien pyhiinvaellus Jeesuksen jalanjäljissä

James Martin, S.J.

Mitä saa kun yhdistää matkakertomuksen, eksegeesin ja hartauskirjan? Vaikka monessa kirjassa yhdistellään näitä elementtejä, nämä kaikki kolme piirrettä tulevat poikkeuksellisen luontevasti ja viihdyttävästi esille James Martinin kirjassa Jesus: A Pilgrimage (HarperOne 2014, 538 s.). Martin on amerikkalainen jesuiittapappi, joka työskentelee jesuiittojen America-lehdessä. Huhtikuussa 2017 paavi Franciscus nimitti hänet neuvonantajaksi Vatikaanin tiedotusasioiden sihteeristöön.

Kirjassaan Martin kertoo ystävänsä ja pappikollegansa George Williamsin kanssa tekemästään pyhiinvaelluksesta Pyhälle maalle Jeesuksen jalanjäljissä. Matkakertomus on kirjoitettu viihdyttävästi, vaikkakin paikoin mielestäni turhan amerikkalaistyyppisen tunteikkaaseen ja maireaan sävyyn. Teos ei ole kuitenkaan pelkästään eikä edes ensisijaisesti matkakertomus, vaan pyhiinvaellus tarjoaa kerronnallisen kehyksen kirjan pääaiheelle: Jeesus Nasaretilaiselle.

Martin pohtii Jeesuksen persoonaa käyttäen apunaan korkeatasoista tieteellistä raamatuntutkimusta. Hän tuo taitavasti ja valaisevasti esille Jeesuksen ajan historiallista kontekstia ja tarjoaa lukijalle monia mielenkiintoisia tiedonmurusia ja ahaa-elämyksiä. Martinin lähestymistapa ei ole kuitenkaan pelkästään eksegeettinen, vaan hän tarkastele Jeesusta myös kristillisestä uskosta käsin.

Hän erottaa toisistaan ”alhaalta käsin” tehtävän lähestymistavan, jossa Jeesusta tutkitaan historiallisena henkilönä historiallis-kriittisin menetelmin, ja ”ylhäältä käsin” -lähestymistavan, jossa häntä tarkastellaan kristillisen dogman näkökulmasta. Jos kumpikaan puoli jää varjoon, jäljelle jää vain ”joko Jumala, joka esittää olevansa ihminen tai ihminen, joka esittää olevansa Jumala” (s. 8).

Ignatiaaninen kontemplaatio

Ignatius Loyola (1491-1556)

Jesuiitat ovat tunnettuja ignatiaanisesta spiritualiteetistaan, joka nimensä mukaisesti juontaa juurensa jesuiittajärjestön perustajaan Ignatius Loyolaan (1491–1556). Onkin varsin luonnollista, että Martin pesunkestävänä jesuiittana pohdiskelee Jeesuksen elämään liittyviä salaisuuksia juuri tästä perinteestä käsin.

Kirjansa alussa Martin esittelee ignatiaanisen kontemplaation, rukoustavan, jossa rukoilija asettuu mielikuvituksessaan luettavan raamatunkohdan kuvaamaan paikkaan ja tilanteeseen. Rukoilija voi kysyä itseltään, mitä näkee, kuulee, haistaa, maistaa ja tuntee kussakin Raamatun tilanteessa. Tämän rukoustavan tarkoituksena on antaa Jumalan vaikuttaa mielikuvituksemme kautta ja auttaa näkemään tutut raamatunkohdat uudessa valossa.

Martin lähestyy kirjassaan useita raamatunkohtia juuri tällä tavoin. Hän kutsuu lukijaa kuvittelemaan, millainen oli se tilanne kun enkeli ilmestyi Neitsyt Marialle tai kun Jeesus kohtaa riivatun miehen synagogassa. Pienet yksityiskohdat voivat olla hyvin tärkeitä kertomuksen tunnelman kannalta: korottaako Jeesus ääntään kun hän käskee pahaa henkeä lähtemään miehestä vai käskeekö hän demonia tiukasti, mutta rauhallisesti?

Pyhillä paikoilla

En ole itse koskaan käynyt Pyhällä maalla, mutta uskon hyvin että niillä samoilla paikoilla, joiden kamaraa Jeesuskin on aikanaan tallannut, evankeliumien kertomukset näyttäytyvät tavallista elävämpinä ja konkreettisempina. Martin kuvaa kirjassaan niitä tuntemuksia ja ajatuksia, mitä kussakin pyhässä paikassa heräsi. Pääsääntöisesti hän on Jeesuksen elämään liittyvillä paikoilla hyvin liikuttunut, ja pyrkii välittämään innostuksensa lukijallekin:

Kapernaum! Minua ei nolostuta sanoa, että itkin kun tajusin, että katselin Jeesuksen kotikaupunkia kenties yhdestä niistä näkökulmista, joista hän on kerran nähnyt sen. Siellä se oli, suoraan veden äärellä. Tietenkin se oli rannikolla – siksi kalastaja Pietari asui siellä, tai pikemminkin täällä. Jeesus oli täällä, mietin. Jeesus oli täällä. (s. 31)

Martin rukoilee ja mietiskelee Jeesuksen elämää turistien suosimissa paikoissa, jotka on perinteisesti yhdistetty tiettyihin evankeliumeissa kuvattuihin tapahtumiin. Vaikka hänen innostuksensa liittyy suurelta osin siihen, että Jeesus on astellut samalla maaperällä, hän ei lankea hyväuskoisuuteen tai toiveajatteluun kaikkien nähtävyyksien autenttisuuden suhteen. Hän tiedostaa, että joissain tapauksissa todellinen tapahtumapaikka saattaa olla ihan muualla, mutta ei anna sen häiritä tunnelmaa. Vaikka Martin kirjoittaa pyhistä paikoista suomalaisesta näkökulmasta katsoen joskus jopa yliampuvan tunteikkaasti, kaikki kohteet eivät olleet hänelle hengellisesti yhtä antoisia. Esimerkiksi Jeesuksen syntymäkirkko jätti hänet kylmäksi:

Vuosien varrella olen käynyt monissa muissakin täyteen ahdetuissa uskonnollisissa pyhiinvaelluskohteissa – esimerkiksi Lourdesissa – mutta minulla ei ole koskaan ollut niin vaikeaa rukoilla. Miksi? Ehkä missään muualla vierailijat eivät ole näyttäneet olevan niin välinpitämättömiä kuin Jeesuksen syntymäkirkossa. Ehkä se johtui vain siitä tietystä ryhmästä sinä tiettynä päivänä, mutta useimmat ihmiset kuljeksivat ympäriinsä ja puhelivat keskenään kuin olisivat olleet Disneylandissa. [–] Katsoin Georgea, joka istui rivillä yksikseen. Hänellä on silmää kummallisille yksityiskohdille ja hän osoitti joitain, joita roikkui kirkon koristeellisista kyntteliköistä. Länsimaisten perinteiden mukaisesi niihin oli ripustettu räikeän punaisia joulukoristeita. ”Hoh hoh hoo!” hän sanoi. (s. 57)

Matkailu avartaa

Palestiina Jeesuksen aikaan

Pyhä maa sai Martinin näkemään monet raamatunkohdat uudessa valossa, ja hänen kokemuksensa saavat aikaan ahaa-elämyksiä myös lukijassa. Joskus Raamatun tapahtumien maantieteellinen konteksti tuo esiin yksityiskohtia, jotka auttavat ymmärtämään paremmin evankeliumien kohtauksia.

Tämä pätee mielestäni erityisen hyvin Jeesuksen vertauksiin. Martin esimerkiksi kertoo käynnistään Vertausten lahdessa, joka muodosti ikään kuin luonnollisen kreikkalaistyyppisen teatterin veneestä puhuneelle Jeesukselle. (Martin puhuu ”luonnollisesta amfiteatterista”, mutta itse asiassa termi on väärä kuvaamaan tätä luonnonmuodostelmaa: amfiteatteri oli roomalaisten suosima, suljetun ympyrän muodostava rakennelma, kuten Rooman Colosseum. Sen sijaan kreikkalaiset rakensivat teatterinsa rinteille puoliympyrän muotoon.)

Raamatussa mainitaan, että Jeesus kertoi kuuluisaan kylväjävertauksensa veneessä istuen (Mark. 4:1). Martin huomioi, että sillä paikalla, jossa Jeesuksen on perinteisesti uskottu kertoneen tämän vertauksen, oli kivikkoista maata, hedelmällistä maata ja ohdakepensaita:

Minulle valkeni, että kun Jeesus käytti luonnossa esiintyviä asioita viestinsä välittämisessä – siemeniä, kiviä, lintuja, pilviä, vettä – hän ei välttämättä puhunut niistä yleiseltä kannalta, vaan niistä asioista, jotka olivat hänen ympärillään. Ei: ”kuvitelkaa kivistä maata”, vaan: ”katsokaa tuota kivistä maata”. Ei: ”ihmiset ovat kuin ohdakkeita”, vaan: ”nuo ihmiset ovat kuin nuo ohdakkeet”. Tämä asetti evankeliumit ja Jeesuksen maan pinnalle tavalla, jota en ollut koskaan osannut kuvitella. (s. 199)

Kaikki Martinin kirjassaan tarjoilemat maantieteelliseen kontekstiin liittyvät oivallukset eivät kuitenkaan ole Pyhältä maalta. Ajoittain hän muistelee lyhyesti kokemuksiaan ajoilta, jotka hän vietti jesuiittakoulutuksessa kehitysmaissa. Hän kertoo nähneensä Keniassa nuoren Maasai-heimoon kuuluvan pojan, joka paimensi lampaita. Hän juoksi laumastaan karanneen lampaan perään ja jätti noin kolmestakymmenestä lampaasta koostuvan laumansa mäenrinteelle. Tämä tuo tietenkin mieleen Jeesuksen vertauksen eksyneestä lampaasta (Matt. 18: 12–14; Luuk. 15: 3–7).

Tämä lyhyt vertaus on vain yksi esimerkki siitä, miten Jeesus käyttää mielikuvaa, joka oli hyvin tuttu hänen kuulijoilleen: paimenta, joka kadottaa lampaan laumastaan. Koska en ollut nähnyt lammaspaimenia kuin elokuvissa ennen Keniaan tuloani, minulla ei ollut aavistustakaan, että paimenet jättävät laumansa yksin. Huomaa kuitenkin, että Jeesus sanoo, ”eikö hän jätä ne yhdeksänkymmentäyhdeksän?” Hän ei kerro alkuperäiselle yleisölleen jotain uutta, vaan maalailee sen pohjalta, minkä he jo tiesivät. Tämä on selvää myös Luukkaan versiossa: ”Kuka teistä, jolla on sata lammasta”, hän kysyy, ”ei jätä niitä yhdeksääkymmentäyhdeksää?” (s. 204)

Lampaiden yksin jättäminen ei siis ole järjetöntä toimintaa paimenen taholta, kuten itsekin olen aina ajatellut, vaan ilmeisesti tavallinen käytäntö lampaan karatessa. Tämä on hyvä osoitus siitä, kuinka tärkeä konteksti on evankeliumien sanoman ymmärtämisen kannalta: koska olemme suureksi osaksi vieraantuneet siitä elämäntavasta, joka oli arkipäiväistä Jeesukselle ja hänen aikalaisilleen, monet hänen vertauksensa ovat muuttuneet meille konkreettisesta elämästä vieraiksi tarinoiksi, joita kuulee vain uskonnollisessa kontekstissa.

Historiallinen konteksti

Martin tarkastelee Jeesusta paitsi Pyhän maan ympäristön, myös Jeesuksen ajan historiallisen kontekstin valossa. Hän käyttää apunaan alan huippututkijoiden kirjallisuutta ja maalaa lukijan eteen elävän kuvan Jeesuksen ajan ankarista elinolosuhteista:

Osuvasti nimetyssä kirjassaan Stone and Dung, Oil and Spit, joka on kiehtova tutkimus juutalaisten päivittäisestä elämästä Jeesuksen ajan Galileassa ja Juudeassa, arkeologi ja varhaisen juutalaisuuden professori Jodi Magness muistuttaa, että länsimaalaisilla on tapana katsoa antiikin ajan maailmaa ”hyvin puhdistetun linssin” läpi. Jopa kaikkein hienoimmissa kaupungeissa elinolosuhteet olivat nykystandardien mukaan ”saastaiset, löyhkäävät ja epäterveelliset”. Magness kirjoittaa, että ”jos voisimme matkustaa ajassa taaksepäin, on epätodennäköistä, että suurin osa meistä selviäisi hengissä altistumisesta kaikkialla olevalle lialle ja taudeille, joille meillä ei ole immuniteettia”. (s. 77)

Jeesus eli erittäin köyhissä olosuhteissa. Tyypillinen eliniänodote oli matala: viiden- tai kuudenkymmenen ikävuoden saavuttaminen oli harvinaista. Elämä oli kovaa työtä hengissä selviytymisen eteen ja lisäksi suuri osa tuloista meni korkeisiin veroihin, joilla roomalaiset ja hallitseva eliitti kuormittivat kansaa. Tämän Jeesuksen ajan arkisen todellisuuden ymmärtäminen auttaa meitä hahmottamaan paremmin sitä, että hän oli todella tosi ihminen, joka joutui kohtaamaan tosielämän kovat realiteetit kuten muutkin:

Jeesus Joosefin pajassa. Georges de La Tourin (1593-1652) maalaus

Jeesus ei astellut kasteelle maailman näyttämölle vietettyään viimeiset kolmekymmentä vuotta rukoillen, vaellellen haaveillen maaseudun halki tai oliivipuun palaa joutilaasti tutkaillen kun sattui olemaan sillä tuulella. Päivittäisten askareiden lisäksi, joilla hän auttoi perhettään ylläpitämään taloutta, hän luultavasti vietti monta vuotta (sanotaan, viisitoistavuotiaasta lähtien) työskentelemällä rakentajana Joosefin kanssa. Mikäli Joosef kuoli varhain, niin kuin näyttää olleen, Jeesuksen luultavasti otti huolehtiakseen perheensä toimeentulosta. [–] Älä kuvittele Jeesusta vain hiomassa hellästi pientä pöytää, vaan kaatamassa puita, kantamassa painavia halkoja taloonsa ja muotoilemassa palkkeja sopiviksi ikkunoihin ja oviin kantaen koko ajan työkalujaan ympäri Galileaa. (s. 89–90)

Jeesuksen taustan hahmottaminen voi auttaa meitä myös näkemään hänen opetuksensa uudessa valossa ja auttaa asettamaan muuten irralliseksi jäävät lentävät lauseet kontekstiinsa:

Jeesus oli työläinen, ja hänen työnsä on varmasti vaikuttanut hänen koko elämäänsä. Kuten mainitsin, toisen vuosisadan teologi Justinos Marttyyri tuo esiin tradition jossa Jeesusta kutsutaan iesten tekijäksi. Jeesuksen aikana vain hyvin taitava työläinen pystyi muotoilemaan härille hyvän ikeen, joka istuu täydellisesti härkäparille aiheuttamatta hankausta tai epämukavuutta. Kun Jeesus sanoi: ”Minun ikeeni on hyvä kantaa ja minun kuormani on kevyt” (Matt. 11:30), mahtoivatko hänen aikalaisensa, jotka tiesivät, millainen hyvä ies on, hymyillä itsekseen ja sanoa: ”Hän tosiaan teki hyviä ikeitä”? Hyödynsikö hän hienovaraisesti heidän tietämystään hänen taustastaan? (s. 90)

Tosi Jumala

Vaikka Martin tarjoilee kirjassaan erinomaisella tavalla Jeesuksen taustaan liittyviä yksityiskohtia, jotka auttavat ymmärtämään häntä paremmin tosi ihmisenä, hän ei unohda myöskään hänen jumaluuttaan. Heti kirjansa aluksi hän tuo selvästi esiin, että lähestyy Jeesusta klassisesta teologisesta näkökulmasta, jonka mukaan hän on tosi ihminen ja tosi Jumala.

Martin muistuttaa, että Jeesus oli koko ajan sekä täysin inhimillinen että täysin jumalallinen: ”Hän oli jumalallinen kun hän sahasi lankkua ja hän oli inhimillinen kun hän herätti Lasaruksen kuolleista” (s. 8). Tämä tulee erittäin kauniisti esille kun hän kirjoittaa Jeesuksen kuolemantuskasta Getsemanen puutarhassa:

Jeesuksen toimia ei voida erotella inhimillisiin ja jumalallisiin: Jeesuksen kaksi ”luontoa” ovat aina yhdistyneinä. Tämä kohta voi tarjota meille etuoikeutetun silmäyksin molempiin luontoihin. ”Ota tämä malja minulta pois” (Mark. 14:36) on kertakaikkisen inhimillinen pyyntö. ”Ei kuitenkaan minun tahtoni mukaan, vaan sinun” viittaa Jeesuksen täydelliseen yhteyteen Isän kanssa. Kaikki, mitä voidaan sanoa Jeesuksen ihmisyydestä ja jumaluudesta epäonnistuu tämän suuren mysteerin ilmaisemisessa. Mutta täällä, jopa uskomattoman psykologisen tuskan keskellä, joka miltei suistaa Jeesuksen maahan, voidaan sanoa että hän ilmaisee inhimillisiä tunteita samalla kun on täysin yhtynyt Isän tahtoon. Inhimillinen persoona on yhdistynyt jumalalliseen tahtoon ja jumalallinen persoona ilmaisee inhimillisiä tunteita. (s. 362)

Korostaessaan Jeesuksen arkista todellisuutta Martin ei häpeile tuoda esille myös hänen ihmeitään. Itse asiassa hän korostaa, että ihmeistä on syytä pitää kiinni juuri historiallisesta näkökulmasta: kertomukset Jeesuksen ihmeistä ovat niin laajasti edustettuina evankeliumeissa että ne kuuluvat varmasti varhaisimpaan Jeesuksesta kertovaan traditioon. Jos ihmeet leikataan tai selitetään pois, kyseessä ei ole evankeliumien Jeesus vaan modernin ihmisen luomus.

Ihmisillä on kuitenkin myös muunlaisia ongelmia ihmekertomusten kanssa kuin niiden hankaluus modernin maailmankuvan kannalta: ne ovat nimittäin liian tuttuja. Martin tuokin hyvin esille näiden kertomuksiin kuuluvan alkuperäisen ihmeellisyyden niihin evankeliumien kertomusten tuttuuden tuoman yllätyksettömyyden takaa:

Meidän ymmärryksemme yksinkertaisen inhimillisen pelon roolista apostolien elämässä voi olla rajoittunut evankeliumien ”ylituttuuden” takia. Saatamme olla niin tottuneita näihin kertomuksiin että se, että Jeesus näyttää voimansa on ennalta arvattavaa ja jopa tylsää. Totta kai Jeesus voi saada aikaan valtavan kalansaaliin, sitähän hän tekee. Mutta Pietarille ja ”kaikille jotka olivat hänen kanssaan”, tämä tapahtuma on varmasti ollut äärimmäisen kauhistuttava. [–] Kuvittele, että sinulla olisi ystävä, joka pystyisi ohjailemaan luontoa. Kuvittele, että ystäväsi voisi yhtäkkiä aiheuttaa myrskyn sormiaan napsauttamalla. Sen näkeminen, että hän käskee luonnonvoimia, olisi varmasti syvästi huolestuttavaa ja ymmärrettävästi pelottavaa. (s. 160)

Jeesuksen voimateot eivät olleet opetuslapsista pelottavia vain tapahtumien erikoislaatuisuuden takia, vaan myös siksi, mitä ne merkitsevät: kyky hallita luonnonvoimia käsitettiin nimittäin ominaisuudeksi, joka kuuluu ainoastaan Jumalalle. ”[Opetuslasten] myrskyä kohtaan tuntema pelko on muuttunut jumalanpeloksi, ihmetykseksi, joka seuraa jumalallisen voiman esille tulemista, teofaniaa” (s. 231).

Lopuksi

Isä James Martinin kirja on laaja, alaviitteineen ja liitteineen 538 sivua, minkä vuoksi en pystynyt tuomaan tässä lyhyessä esittelyssä sen annista esille kuin joitain yksityiskohtia, jotka olivat omasta mielestäni valaisevia ja oivaltavia. Joku toinen lukija saattaa pistää enemmän painoarvoa kirjan Jeesuksen elämään pohjautuville yleisluontoisemmille hengellisille pohdinnoille tai jesuiittapappien matkakertomukselle.

Kaiken kaikkiaan kirja on erittäin suositeltava jokaiselle, joka haluaa lukea hyvän kirjan Jeesuksesta, Pyhästä maasta tai molemmista. Se sopii sekä eksegetiikkaa tunteville ja siitä kiinnostuneille että niille jotka kaipaavat rakentavaa hengellistä lukemista. Kirja on varmasti myös niiden mieleen, jotka vain pitävät viihdyttävistä matkakertomuksista.

Martin itse on tarkoittanut kirjansa kutsuksi kohdata Jeesus sellaisena, jonka hän itse on kohdannut, jota hän seuraa ja josta hän löysi uusia puolia Pyhällä maalla. Hän ei kuitenkaan halua, että asia jäisi tähän. Kirjassaan hän toivoo, että se innostaisi lukijaa tutkiskelemaan Jeesusta enemmän. ”Mitä haluan sinulle eniten, on, että tapaat Jeesuksen. Olet tavannut minun Jeesukseni, tapaa nyt omasi (s. 463)”.

Advertisements

4 comments

  1. ”Mikäli Joosef kuoli varhain, niin kuin näyttää olleen, Jeesuksen luultavasti otti huolehtiakseen perheensä toimeentulosta. [–] Älä kuvittele Jeesusta vain hiomassa hellästi pientä pöytää, vaan kaatamassa puita, kantamassa painavia halkoja taloonsa ja muotoilemassa palkkeja sopiviksi ikkunoihin ja oviin kantaen koko ajan työkalujaan ympäri Galileaa. (s. 89–90)”

    Se ettei Jeesuksen varhaisvuosista tiedetä juuri mitään kertonee ennen kaikkia siitä että kristillinen lapsuus vietetään perheen parissa, paikallisissa olosuhteissa, yhteiskunnalta ja laajemmalta julkisuudelta piilossa. Varmaan Jeesus varsinkin vartuttuaan auttoi vanhempiaan arkisissa askareissa, ehkä hän lapsena usein leikki iltapäivän auringon lämmössä käpylehmillä naapuriperheiden lasten kanssa. Kaikki lienee ollut huomaamattoman tavallista, arkista ja turvallista. Siis niin pyhää ettei siitä ei ole jäänyt pyhiin teksteihin juuri mitään erityistä kerrottavaa. Kenties juuri tuollainen lapsuus ja nuoruus on sellainen esimerkillinen kasvualusta, josta ponnistavalla on aikuistuttuaan ihmiskunnalle oikeasti jotain annettavaa?

    Liked by 1 henkilö

  2. Haasteellinen esittely kirjasta, johon haluan tutustua. Teos on luultavasti kirjoitettu jesuiitoille tyypillisellä perusteellisuudella ja samalla syvästi hengellistä eläömää tuevasti. Monta kertaa Pyhällä maalla käyneenä löysin itsestäni halun perehtyä kirjan antiin paremmin. Kiiltokuvamaisia matkakuvauksia on kyllä kirjoitettu aivan riittävästi, mutta turhasta koreilusta riisuttu ja kaunomaalailusta riisuttu kirja tuntuu kiehtovalta. Kiitos vinkistä!

    Tykkää

    1. Hei, Veijo ja kiitos kommentista!

      Teos on tosiaan kirjoitettu huolellisesti ja samalla hengellistä elämää tukevasti. Kuten arviossani mainitsin, teos on yhdistelmä matkakertomusta, eksegeesiä ja hartauskirjallisuutta, ja siirtymän tyylilajista toiseen voi havaita varsin selvästi. Vaikka pidin kirjasta kovasti, suosittelen sitä sinulle sillä varauksella, että se ei ansioistaan huolimatta ole kaikesta ”turhasta koreilusta ja kaunomaalailusta” riisuttu. Matkakertomusosioissa, joissa pyritään selvästi vetoamaan laajempaan kristilliseen lukijakuntaan, on paljon kerrontaa ja maalailua, joka paikoitellen lipsahtaa ”kaunomaalailuun”, jota itse kuvasin ”amerikkalaistyyppisen tunteikkaaksi ja maireaksi”. Kuitenkin todella ansiokkaat Jeesuksen elämää valottavat osiot ja useimmiten erinomaisen pastoraalisesti kirjoitetut hengelliset pohdinnat nostavat kokonaisuuden vahvasti plussan puolelle.

      Tykkää

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s