EMIL ANTON

Yhdysvaltalaisen luterilaisen pastorin Paul C. Empien (1909-1979) pieni kirja Lutherans & Catholics in Dialogue: Personal Notes for a Study (Philadelphia: Fortress Press 1981) on vaikuttavaa luettavaa siitä, mitä tapahtui, kun luterilaiset ja katolilaiset istuutuivat 400 vuoden mykkäkoulun jälkeen saman pöydän ääreen keskustelemaan sekä yhdistävistä että erottavista uskonasioista.

Ekumeeniset dialogit katolilaisten ja luterilaisten välillä alkoivat Vatikaanin II kirkolliskokouksen (1962-1965) seurauksena vuonna 1965, ja Paul Empie oli aluksi USA:n dialogiryhmän luterilainen puheenjohtaja. Kymmenessä vuodessa käsiteltiin uskontunnustuksia, sakramentteja, virkaa, opetusvirkaa, paaviutta ja erehtymättömyyttä, ja siinä missä ensimmäinen raportti 36-sivuinen, viimeinen oli jo 368-sivuinen.

Dialogiryhmän tuottamia asiakirjoja on julkaistu englanniksi otsikolla Lutherans and Catholics in Dialogue nyt jo 11 osaa, joista Paul Empie ehti olla mukana osissa 1-6. Valmiit asiakirjat eivät kuitenkaan paljasta sitä prosessia, jonka molemmat osapuolet ovat käyneet läpi päästäkseen julkaistuun lopputulokseen. Käsillä oleva kirjanen onkin siksi hyvin arvokas, että se päästää lukijan ikään kuin kärpäseksi kattoon ja kutsuvieraaksi kulisseihin.

Ekumeeninen dialogi: mitä ja miksi?

Paul Empie jos joku ymmärtää, että jotkut empivät ekumeenisten dialogien suhteen. Ne tuovat esiin vaikeita kysymyksiä, joita ei tule sivuuttaa liian kevyesti. Teemmekö kompromisseja totuudesta? Annammeko nyt periksi siitä, mistä meidän on käsketty pitää kiinni kuolemaan saakka? Ovatko erot, joita ennen on pidetty elintärkeinä, sittenkin sivuasioita? Olivatko isämme ja esi-isämme väärässä? Onko toinen myöntänyt olleensa väärässä?

Empie ei kuitenkaan emmi puolustaa dialogien oikeutusta. Ensinnäkin kristityn on oltava huolissaan koko Kristuksen ruumiista – jos hän ei kuulu koko ruumiiseen, hän ei kuulu siihen ollenkaan, sillä Kristuksella ei ole mitään irrallisia ruumiinosia. Lisäksi jokaisen uskovan tulisi suhtautua vastuullisesti tosiasioihin ja pitää huolta siitä, ettei vaali ja levitä väärää tietoa. Empie sanoo oppineensa joka istunnossa uutta ja hämmästelleensä sitä, kuinka eksperteilläkin oli useita vääriä käsityksiä toisen osapuolen uskomuksista.

Toisaalta Empie oli dialogiryhmässä ainoa, joka ei ollut ammattiteologi. Siksi hän saattoi tuoda keskusteluihin ”tavallisen” uskovan perspektiivin, ja hän osaa popularisoida dialogiprosessia laajemmalle lukijakunnalle. Samalla hän muistuttaa, että teologien dialogiraportit eivät ole kirkkojen virallisia lausuntoja. Teologit ottivat kuitenkin tosissaan roolinsa kirkkojensa edustajina, ja raportit voivat toimia apumateriaalina kirkkojen virallisille päätöksille.

Uskontunnustuksesta suuriin kysymyksiin

Dialogiryhmä päätti aloittaa aiheella, josta ennustettavimmin löytyisi eniten yksimielisyyttä, nimittäin nikealais-konstantinopolilaisella uskontunnustuksella. Samalla dialogin osapuolet saattoivat tutustua toisiinsa henkilökohtaisella tasolla rakentavassa hengessä.

Pian kuitenkin osoittautui, että uskontunnustuksen status johti heti suuriin kysymyksiin dogmien merkityksestä ja sitovuudesta sekä Raamatun ja kirkolliskokousten suhteesta. Luterilaiset ovat perinteisesti hyväksyneet uskontunnustukset siksi, että ne ovat sopusoinnussa Raamatun kanssa, mutta Empie toteaa tämän oikeastaan tarkoittavan luterilaisten omaa käsitystä Raamatusta, sillä mitään yleispätevää konsensusta ei ole.

Tämä linkittyy vaikeaan kysymykseen eksegetiikan ja dogmatiikan suhteesta, sillä joidenkin dialogiin osallistuneiden eksegeettien mukaan apostolit eivät osanneet unelmoidakaan eräistä nikealais-konstantinopolilaisen uskontunnustuksen opetuksista. Jos koko uskontunnustusta ei saada suoraan Raamatusta, lepääkö se sittenkin enemmän kirkon tradition ja auktoriteetin varassa?

Kirkon virka

Kysymys kirkosta ja sen virasta on tunnetusti ollut keskeinen ja vaikea katolis-luterilaisessa dialogissa. Maallikoille ja monille pastoreillekin tämä saattaa tuntua käsittämättömältä, ja olikin valaisevaa lukea seuraava Empien kommentti: ”Epäilemättä monet elleivät kaikki luterilaiset pastorit olisivat kanssani samaa mieltä siitä, että palvellessani seurakuntaa en olisi voinut vähempää välittää siitä, pitivätkö roomalaiskatolilaiset vihkimystäni pätevänä vai eivät!” Samalla Empie tunnustaa kysymyksen tärkeyden kirkkojen ykseyden kannalta.

Yksi Empien raportoiman dialogiprosessin vaikuttavimmista seurauksista olikin se, että katoliset teologit avautuivat huomattavasti mahdollisuudelle tunnustaa luterilaisten kollegojensa virka. Esimerkiksi yksi katolinen edustaja totesi Empielle: ”Paul, olen täysin vakuuttunut siitä, että luterilainen virka on pätevä”. Kaikki katoliset teologit eivät kuitenkaan olleet asiaan liittyvien opinkohtien tulkinnasta yksimielisiä.

Eräässä yhteisistä dokumenteista katolilaiset totesivat joka tapauksessa aika optimistisesti, että luterilaiset kirkot ovat todellisia kristillisiä kirkkoja ja että perinteisissä katolisissa argumenteissa luterilaisen viran pätevyyttä vastaan on vakavia puutteita. He ehdottavat katoliselle kirkolle luterilaisen viran ja ehtoollisen pätevyyden tunnustamisen harkitsemista. Toistaiseksi katolinen kirkko ei ole ottanut asiaan virallista kantaa.

Erehtymättömyys: toivoton toivo?

Keskustelut kirkon ja paavin erehtymättömyydestä kestivät kokonaiset neljä vuotta, sillä aihe on molemmin puolin erittäin vaikea. Empie korostaa, ettei kummallakaan puolella ole varaa triumfalismiin, sillä tällä alueella olemme kaikki haavoittuvaisia.

Katolilaisten ongelmiin kuuluvat mm. se, että tarkka oppi ”erehtymättömyydestä” tulee katoliseen teologiaan vasta toisella vuosituhannella ja se, että Vatikaani I:n antamista kriteereistä huolimatta ei ole mitään yleisesti hyväksyttyä listaa opeista, joita pidettäisiin erehtymättöminä. Lisäksi historiasta tunnetaan monia paavien ja kirkolliskokousten opetuksia, joita nykyään pidetään ainakin osittain virheellisinä, ja erehtymättöminä pidettyjen Maria-dogmien liitteenä oleviin anateemoihin on nykyään vaikea yhtyä (kardinaali Avery Dulles onkin ehdottanut niiden perumista).

Ennen kuin luterilaiset tukehtuvat vahingoniloonsa, Empie muistuttaa, että luterilaisilla on aivan vastaavia ongelmia ”paperipaavinsa” eli perinteisesti erehtymättömänä pidetyn Raamatun kanssa. Historiallis-kriittisen eksegetiikan tuomien haasteiden lisäksi on laajempi kysymys siitä, mikä Raamatussa on dogmaattista, kuka sen voi sitovasti päättää ja millä perusteilla. Mitä kaikkea kuuluu siihen ”evankeliumin oppiin”, joka on ykseydelle välttämätön? Mitään yhtenäistä luterilaista vastausta ei tunnu näihinkään kysymyksiin löytyvän.

Katolilaiset ja luterilaiset ovat siis ongelmineen samassa veneessä, joten miksei myös samassa kirkkoveneessä? Dialogiryhmä ehdottaakin aika kekseliästä erehtymättömyysproblematiikan ratkaisua: ”Erimielisyys ei vaadi kumpaakaan pitämään toista Kristuksen totuuden vastaisena (–) Olettaen, että muut kysymykset ratkaistaan, roomalaiskatolilaiset ja luterilaiset voivat elää yhdessä samassa kirkossa, vaikka edelliset uskovat ja jälkimmäiset vain toivovat ja rukoilevat, että yhdistetyn kirkon opetusvirka pysyy vapaana peruuttamattomista virheistä.”