EMIL ANTON

Kirkkohistorian dosentti Timo Junkkaala ymmärsi vuoden 2017 merkityksen. Häneltä ilmestyi juhlavuoden kunniaksi kaksi kirjaa, jo esittelemäni Suomen tarina ja Vuoden kristillinen kirja -finaalissa kanssani kilpaillut Oikein väärin ymmärretty Luther (Perussanoma 2017). Kumpikaan ei voittanut! Myönteisiä nettiarvioita Junkkaalan Luther-kirjasta löytyy ainakin tästä ja tästä. Kirja onkin helppolukuinen ja sisällöltään monipuolinen.

Se, että seuraavassa kritisoin kirjaa aika napakastikin, ei ole tulkittavissa minkäänlaiseksi kirjoittajan vähättelyksi, vaan pikemminkin arvostuksen merkiksi. Nyt eivät vain tekstillä ja sen lukijalla oikein kemiat kohdanneet.

Suomen tarina -esittelyssä viittasin jo Junkkaalan Perusta-lehdessä julkaisemaan kirja-arvioon Katolisempi kuin luulit -kirjastani. Totesin, ettei Junkkaala kirkkohistorian dosenttina ollut ensisijaista kohdeyleisöäni. Sama ongelma päti nyt toiseen suuntaan. Liian monet kirjan ”väärinkäsityksistä” olivat minulle jo tuttuja nimenomaan väärinkäsityksinä (ainakin luterilaisesta näkökulmasta), joten en sikäli oppinut Lutherista kovinkaan paljon uutta.

Joitain kivoja uusia Luther-sitaatteja jäi kuitenkin käteen. Värikkäästä kielenkäytöstään kuuluisa Luther totesi muun muassa, että siellä missä ei ole evankeliumia, ei ole kirkkoakaan, vaan ”Babylon täynnä aaveita, takkuisia peikkoja, pöllöjä ja pelikaaneja ja muunlaisia hirviöitä eli täpötäydesti eläviä maistereita”. Kuolemastaan Luther totesi: ”Toivoakseni ei maailma huku, vaikka Martti siitä poistuisikin”. No ei hukkunut!

Kirjan suurin ongelma on se, että aivan liian suuri osa sen ”väärinkäsityksistä” ei oikeasti ole mitään Lutheria koskevia väärinkäsityksiä. Monet niistä eivät koske Lutheria vaan luterilaisuutta, jotkut eivät koske edes luterilaisuutta vaan kristinuskoa ylipäätään. Monesti Junkkaala vain argumentoi sellaisia kristinuskoa koskevia väitteitä vastaan, jotka Lutherin tai hänen itsensä mielestä eivät ole tosia. Kirja ei siis oikein täytä tehtäväänsä.

Esimerkkejä

Kirjassa on loppujen lopuksi hyvin vähän Lutheria koskevia väärinkäsityksiä. Ensimmäisissä luvuissa on vielä yritystä dokumentoida väärinkäsitykset viittauksilla mediaan, mutta niissäkin on kyse protestantismista (luku 1) ja luterilaisuudesta (luku 2) eikä Lutherista. Neljännessä luvussa eksytään jo aivan oudoille vesille, kun väärinkäsitys Lutherista kuuluu ”Jumalasta ei voi tietää mitään varmaa”.

Kuka väittää Lutherin sanoneen tällaista? Junkkaala esittääkin vain, että Lutherin ajatus salatusta Jumalasta saattaa kuulostaa samalta kuin moderni agnostisismi. Linkki on aika hutera, eikä sen havainnollistamiseksi esitetä yhtään tosielämän esimerkkiä. Väärinkäsitykset ”Usko on ihmisen valinta” ja ”Rukous on vain mieltä rauhoittavaa meditaatiota” kuuluvat samaan kategoriaan.

Paremmin onnistuvat luvut ”Luther heitti mustepullolla Paholaista”, ”Luther perusti uuden kirkon” ja ”Jos huomenna tulisi maailmanloppu, tänään istuttaisin omenapuun”. Sen sijaan luku 13 esittää ikään kuin väärinkäsityksenä Lutherista väitteen, ettei luterilaisia tulisi kutsua luterilaisiksi. Luvusta kuitenkin käy ilmi, että Luther ei tosiaankaan tätä halunnut, mutta Junkkaala pitää silti nimeä perusteltuna eräiden Lutherin tekstien pohjalta.

Vastaava tapaus on luku 59 ”Paavi on Antikristus”. Siinä selviää, että Luther todella uskoi näin. Junkkaala kuitenkin ajattelee, etteivät viime aikojen paavit tai ainakaan tulevat vielä paremmat paavit välttämättä ole antikristuksia. Mutta tällöin kyse on Junkkaalasta tai kenties perimmäisestä totuudesta, ei väärinymmärretystä Lutherista.

Muita ihmetystä herättäviä ”Luther-väärinkäsityksiä” ovat väitteet ”On alistuttava kirkolliskokouksen päätöksiin”, ”Uskonpuhdistus jäi puolitiehen”, ”Uskoa seuraa terveys ja menestys”, ”Ihminen tulee kastaa vasta uskonratkaisun jälkeen”, ”Nainen voi toimia pappina”, ”Samaa sukupuolta olevien avioliitto sopii Lutherin opetukseen” ja ”Vanhurskauttamisopista on päästy yksimielisyyteen”.

On selvää, että näiden lukujen tarkoituksena on vain argumentoida teologisia vastustajia kuten liberaaleja, helluntailaisia tai katolilaisia vastaan. Luther-väärinkäsitysten kanssa näillä väitteillä on hyvin vähän tekemistä.

Oikein vääriä väitteitä

Tässä vaiheessa on käynyt ilmi, ettei Junkkaalan kirja ole loppujen lopuksi Luther-kirja vaan teologinen teesikirja. Otetaan se siis sellaisena ja keskustellaan itse asioista! Luvun 65 ”väärä” väite kuuluu, että ortodoksinen ja roomalaiskatolinen kirkko edustaisivat alkuperäisintä kristinuskoa. ”Oikeasti” näillä kirkoilla on myöhäisiä traditioita, kun taas luterilaisuus edustaa paluuta Uuteen testamenttiin.

Puolueeton kirkkohistorian tutkimus voi osoittaa, että monet Lutherin vastustamista katolisen kirkon opetuksista olivat uutuuksia, uskonpuhdistuksen aikaan vasta muutamia satoja vuosia vanhoja. Tällaisia olivat muun muassa messu-uhri, aneet, kiirastuli ja Marian asema välittäjänä ja rukousten kohteena. (s. 248)

Näin sanoo puolueellinen kirkkohistorioitsija, ja yhtä puolueellinen dogmaatikko vastaa. Listasta ainoastaan aneet ovat lähelläkään Junkkaalan antamaa ikää, ne olivat Lutherin aikaan 400-500 vuotta vanha käytäntö, joskin niillekin löytyy tietynlainen edeltäjä alkukirkosta. Muut mainitut opit olivat varhaisissa muodoissaan paikallaan jo noin 200-luvulla, jolloin edes valmista Uutta testamenttia ei vielä ollut.

Junkkaala vääntää tietysti myös tuttuun tapaan Yhteisestä julistuksesta vanhurskauttamisopista (YJV), josta olemme jo edellisellä blogillani väitelleet. Hän sanoo, ettei viime tipassa lisättyä Anneksia koskaan hyväksytty ja että se sisältää katolisia painotuksia. Jännästi Junkkaala kysyy, miten YJV eroaa Trentosta: eivätkö molemmat torju luterilaista sola-linjaa? (s. 209)

Eikö juuri Junkkaalan ongelmallisena pitämä Anneksi sisällä termit sola gratia ja sola fide? Eikö YJV sano, että vanhurskauttaminen tapahtuu uskossa Kristukseen (mitä Trento ei varsinaisesti sano)? Ja eikö luterilainen vanhurskauttamisoppi pidä pyhitystä vanhurskauttamisen välttämättömänä seurauksena? Enemmän katolisilla traditionalisteilla olisi minusta YJV:stä valittamista kuin luterilaisilla.

Paaveilla on perinteisesti ollut tapana päättää ensyklikansa muutamaan sanaan Neitsyt Mariasta. Teen samoin. Junkkaalan luku 25 väittää Lutherin torjuneen kaiken Marian ja muiden pyhien rukoilemisen ja välittäjäroolin. Yhtään Luther-sitaattia tämän todistamiseksi emme saa. Saamme kyllä kritiikkiä ylenmääräistä Maria-hartautta kohtaan ja sitaatin Augsburgin tunnustuksesta. Mutta Magnificat-kommentaarin alku ja loppu jäävät siteeraamatta:

”Suloinen Jumalan äiti suokoon minulle sellaisen hengen, joka voisi olla hyödyksi tälle hänen laululleen ja joka selittäisi sen perusteellisesti [–] Tämän meille suokoon Kristus rakkaan äitinsä Marian tahdon ja esirukouksen kautta. Amen.”