OSKARI JUURIKKALA

Jouluna kirjoitin enkeleistä seuraten isä Raimo Goyarrolan hauskaa hartauskirjaa Kirjeitä taivaasta. Pohdin asiaa toisesta näkökulmasta hiljattain lukiessani pappismunkki Serafim Seppälän teosta Taivaalliset voimat: Enkelit varhaiskristillisyydessä ja juutalaisuudessa (Kirjapaja 2016). Kirja sai osakseen yllättävän laajaa huomiota, mikä kertoo enkelien herättämästä uteliaisuudesta jopa maallistuneissa piireissä. Ehkä juuri kristinuskon heikentymisen seurauksena enkelit ovat palanneet muotiin hörhöhengellisyydessä, kuten Seppälä saatesanoissaan toteaa:

Miksi kirja enkeleistä? Aiheella spekuloiminen on usein esitetty paraatiesimerkkinä teennäisimmästä ja turhimmasta kysymyksestä, johon teologit voivat aikaansa tuhlata. Aiheeseen voi itse asiassa tarttua myös tismalleen päinvastaisesta syystä – vallitsevan käytännön kiinnostuksen takia. Enkelit ovat tätä nykyä äärimmäisen populaari ilmiö länsimailla, erityisesti Yhdysvalloissa, jossa enkelimystiikka on noussut ennennäkemättömään kukoistukseen. On enkelikirjoja, enkeliterapiaa, enkeliparantamista, enkelikouluja. Suomessakin enkeliaiheinen luento näyttää olevan varmin tapa saada sali täyteen.

Mutta onko enkeleillä enää minkäänlaista sijaa ”vakavammassa” teologiassa? Enkeleitä koskevaa akateemista kirjallisuutta saa nykyteologiasta etsiä suurella vaivalla, ja tulos on laiha: vain muutamia antiikkia ja keskiaikaa koskevia aatehistoriallisia tutkielmia. Myös Seppälän teos lukeutuu tähän lajiin, mutta se tarjoaa yllättäviä näkökulmia, jotka saivat minut miettimään asiaa uudelta kantilta.

Viittaan tässä erityisesti kirjan ensimmäisiin lukuihin, jotka käsittelevät enkeleitä heprealaisessa Raamatussa sekä juutalaisuudessa ennen ja jälkeen Kristuksen. Raamattua koskeva luku on lyhyehkö eikä kattava selonteko, mutta se tarjoaa kiinnostavan näkökulman siihen, millä tavoin Vanhassa testamentissa kuvataan angelofaniaa eli enkelien ilmestymistä ihmisille (s. 14-18).

Enkelin ilmestyminen – vai Jumalan? 

Seppälä tuo esille havainnon, että Vanhassa testamentissa tapahtuvat enkelien ilmestymiset ovat hämmentävällä tavalla samaan aikaan teofanioita eli Jumalan ilmestymisiä. Paikoitellen tämä näkökulmien sekoittuminen on niin vahvaa, että sen sivuuttamiseksi olisi pakko vääristää alkuperäistekstiä.

Varhaiset enkelien ilmestymiset on kerrottu erikoisella tavalla. Enkelit eivät niinkään puhu Jumalasta vaan esiintyvät ylevästi Jumalan suuna minämuodossa. Ilmestymisen tapa on yhtäältä enkelimäinen, toisaalta jumalallinen. Tyypillisessä tapauksessa toimijan minuus häilyy kerronnassa salaperäisesti Jumalan ja enkelin välillä.

Seppälä mainitsee muutamia esimerkkejä, kuten kertomuksen Iisakin uhraamisesta, jonka aikana ”Herran enkeli sanoi: Älä koske poikaan äläkä tee hänelle mitään. Nyt minä tiedän, että sinä pelkäät ja rakastat Jumalaa, koska et kieltänyt minulta ainoaa poikaasi.” (1. Moos. 22:12; tosin vuoden 1992 suomennos on muokannut kiusallisen jännitteen pois: ”et kieltänyt uhraamasta edes ainoaa poikaasi”.)

Vastaavasti Hagarin saaman ilmestyksen tapauksessa todetaan ensin, että ”Herran enkeli kohtasi Hagarin autiomaassa”. Hieman myöhemmin samainen enkeli sanoo: ”Minä teen sinun jälkeläistesi määrän niin suureksi, ettei sitä voi laskea” (1. Moos. 16:7-10). Patriarkka Jaakobin tapauksessa enkeli ilmestyi unessa ja alkoi puhua hänelle, mutta sanoma oli hämmentävä: ”Minä olen Jumala, joka ilmestyin sinulle Betelissä” (1. Moos. 31:11-13).

Eksegeettisissä kommentaareissa ei vivahteeseen kiinnitetä yleensä lainkaan huomiota. Ehkä se sivutetaan ajatuksella, että se on seurausta alkukantaisesta ja epätarkasta kielenkäytöstä (mikä tietysti voi toisinaan olla relevantti näkökulma). Seppälä tuo kuitenkin esille, että kun kyseessä on niin yleinen ja toistuva ilmiö, se on otettava vihjeenä, jonka on tarkoitus sanoa meille jotain. Se välittää meille tavan ajatella Jumalan ilmestymisen luonnetta.

[Sama ilmiö] koskee myös juutalaisen uskonnon suurimman hahmon Mooseksen keskeisiä ilmestyksiä. Kun Mooses oli palavan pensaan edessä, hänelle ilmestyi Herran enkeli. Samainen enkeli sanoi: ”Minä olen Abrahamin Jumala, Jaakobin Jumala ja Iisakin Jumala” (2. Moos. 3:2-6). Kyseessä on maailmanhistorian kenties tunnetuin Jumalan ilmestyminen, mutta siinäkin ilmestyjää sanotaan enkeliksi. […] Myös alkukristityt tapahtumasta puhuessaan saattoivat käyttää rinnatusten kummankinlaisia ilmaisuja: ensimmäisen marttyyrin Stefanoksen puheessa Moosekselle ”ilmestyi enkeli”, jota lähestyessään Mooses ”kuuli Herran äänen” (Ap. t. 7:30-32). Mikä merkittävintä, kukaan ei nähnyt tarpeelliseksi nähdä tässä ongelmaa tai ylipäätään selittää kyseistä ristiriitaa.

Samanlaisia esimerkkejä on runsaasti, kuten israelilaisten erämaavaelluksen aikainen pilvipatsas, jota Raamattu kuvaa toisaalta ”Herran kulkemisena” ja toisaalta asialla on ”Jumalan enkeli” (2. Moos. 13:21, 14:19; muita kohtia mm. 2. Moos. 23:20-23, 4. Moos. 22:23-35 ja Tuom. 6:11-23). Seppälän mukaan salaperäinen ja näennäisen ristinriitainen kerrontatapa on itse asiassa looginen ja teologisesti perusteltu:

Mistä perimmiltään on kyse? Kerronnassa selvästi halutaan ilmaista ja alleviivata jotain. Angelofanian avulla voidaan ilmestää Jumalan kohtaamisen todellisuutta, mutta samalla Jumala pysyy tuonpuoleisena eikä häntä alenneta tämän maailman hahmojen joukkoon. […] Klassinen monoteismi ei periaatteessa tunne Jumaluuden suoran ilmestymisen ja ilmentymisen mahdollisuutta edes periaatteessa. Vasta inkarnaatio on todellinen teofania, Jumalan konkreettinen ilmestyminen.

Ratkaisu Jumaluuden ilmestymisen ongelmaan

Täytyy myöntää, että tätä lukiessani ajattelin olevani ehkä aivan pöhkö ja sivistymätön, mutta en ole koskaan ottanut ongelmaa täysin vakavasti. Olin sitä silloin tällöin pohtinut, mutta vasta nyt ymmärsin, miten vankka raamatullinen vahvistus sille löytyy – ja samalla ratkaisu. (Mitä tulee inkarnaatioon, Seppälä ei tässä yhteydessä tarkenna asiaa, mutta myöskään historiallinen inkarnaatio ei ollut Jumaluuden absoluuttista ilmestymistä kirkkaudessaan, vaan ”lihan” eli inhimillisen heikkouden alaisuudessa – ja sen välityksellä.)

Angelofania on yksi ratkaisu Jumalan transsendenssin ja immanenssin ongelmaan. Enkelit edustavat ulottuvuutta, jonka kautta tuonpuoleinen Jumaluus voi ilmestyä tässä maailmassa. Tähän viittaa erityisen hyvin heprealainen ilmaisu ”hänen kasvojensa enkeli”, joka on usein käännetty ”läsnäolon enkeliksi” (esim. Jes. 6:3-9). Enkeli antaa Jumalalle kasvot. Näin ollen näyttää siltä, että vaikka teksteissä sanotaan Jumalan nähdyn kasvoista kasvoihin, tämä ei ole kirjaimellinen totuus. Jo kertomusten oman logiikan mukaan on ilmeistä, että näkijät itsekään eivät tienneet mitä he oikeastaan näkivät. Kohdatut Jumalan kasvot eivät olleet Jumaluus itse välittömänä todellisuutena vaan Jumaluuden enkelinen ilmiasu, angelofania.

Systemaattisen teologian kannalta tällä on seurauksensa. Raamatun johdonmukainen tapa kuvata Jumalan ilmestymistä enkelisessä ilmiasussa alleviivaa toisaalta Jumalan ilmestymisen ja läsnäolon todellisuutta (kyse ei ole vain kuvittelusta tai harha-aistimuksista), mutta toisaalta se alleviivaa ”enkeliksi” (so. lähettilääksi) kutsutun ”välittäjäaineksen” todellisuutta. Kyse on eräänlaisesta enkeleiden ontologisesta realismista.

Raamatullisissa enkeli-ilmestyksissä Jumaluuden kohtaaminen oli todellista, mutta se ei tapahtunut välittömänä vaan välitetysti. Välittävänä aineksena toimi enkelimaailma, jossa Jumaluuden läsnäolo sai hahmoa ja tuli aisteille ilmeneväksi. […] Tässä on enkeliluonnon tärkein funktio. Se mahdollistaa kahden radikaalisti erilaisen ulottuvuuden kohtaamisen.

Asia on lopulta varsin looginen. Seppälä kuvaa enkelin ja Jumalan suhdetta vertaamalla sitä Leonard Cohenin äänilevyn kuuntelemiseen: ”kuulija kokee aidosti kuuntelevansa Leonard Cohenia itseään, vaikka tarkkaan ottaen ääni tulee vinyylistä.” Vertaus on oivallinen, koska siihen sisältyy ilmeinen rajoite: Jumalan ilmestyminen ja aistittava läsnäolo ei ole vain jonkin materiaalisen äänen kuuntelemista, vaan siihen sisältyy aito, persoonallinen läsnäolo (ei vain jonkin aiemmin annetun viestin toisinto). Ehkä juuri siksi on tarpeen, että tällaisen välittäjäaineksen tulee olla jotain muuta kuin pelkkää ”hengellistä ainetta” (mitä se sitten olisikaan): sen tulee itsekin olla persoonallinen olento.

Systemaattis-teologisia implikaatioita

Seppälä käsittelee teoksessa seikkaperäisesti sitä, miten enkelit on ymmärretty toisaalta juutalaisuudessa (sekä ajanlaskun taitteen juutalaisuudessa että myöhemmässä, rabbiinisessa juutalaisuudessa) ja toisaalta varhaiskristillisyydessä. Näihin jaksoihin en tässä viittaa tarkemmin. Sen sijaan esitän kysymyksen: voisiko edellä esitetty näkökulma osoittaa tietä Raamatusta kumpuavaksi todellisuuden ontologiaksi, joka voisi myös paremmin tehdä ymmärrettäväksi (tarkoitan systemaattis-teologisella tasolla, eikä pelkästään apologeettisesti) katolis-ortodoksista tapaa kunnioittaa sekä enkeleitä että pyhiä – ja jopa pyytää heidän myötävaikutustaan Jumalan edessä?

Tämän mahdollisuuden puolesta puhuu ainakin se, että ajanlaskun taitteen juutalaisuudessa enkeleillä ajateltiin olevan kahdensuuntainen välitystoimi. Sen kohoava suunta sisälsi rukoilemisen ihmisten puolesta Jumalan edessä sekä ihmisten rukousten ja rakkauden tekojen tuomisen Jumalan eteen. (Tästä ajattelutavasta on muuten selviä heijastuksia Ilmestyskirjassa.) Myös myöhemmässä eli ns. rabbiinisessa juutalaisuudessa enkeleillä oli merkittävä (tosin kiistellympi) rooli – eikä pelkästään spekulaation kannalta vaan myös juutalaisessa rukouselämässä. Kyse ei ollut vain taikauskon rippeistä populaarikulttuurissa, vaan useat rabbit ja oppineet kehottivat kutsumaan taivaallisia voimia (enkeleitä) ihmisen rukouksen tueksi ja pitivät enkelien välityksen pyytämistä vanhana rabbiinisena tapana.

Kriittisestä näkökulmasta lienee mahdollista esittää, että asian tulisi muuttua Kristuksen tulon jälkeen. Vaikka tietyllä tasolla muutos onkin välttämätöntä, sen seuraukset eivät ole itsestään selviä. Ensinnäkin tässä esitetty näkökulma voi auttaa tulkitsemaan toisella tavalla varhaisen kirkon hyväksymää enkelien ja pyhien kunnioitusta: sen juuret olivat syvällisemmällä tavalla raamatulliset ja juutalaiset kuin on usein esitetty.

Monissa lähteissä törmää nimittäin yhä tulkintaan, jonka mukaan tämän käytännön juuret olisivat olleet pakanauskontojen polyteismissä. Myös näiden uskontojen elementtejä on paikoitellen pyritty kristillistämään, mikä on näkynyt joissain hartauselämän muodoissa, mutta kirkon suopea suhtautuminen tällaiseen hartauteen käy ymmärrettävämmäksi, kun sitä tarkastellaan juutalais-raamatullista taustaa vasten.

Kristuksen läsnäolo kirkossa 

On myös toinen syy, miksi Jumalan inkarnaatio Kristuksessa ei automaattisesti muuta peruskysymystä koskien Jumaluuden välittämättömän ilmestymisen ontologista haastetta. Seppälän sanoin: ”Klassinen monoteismi ei periaatteessa tunne Jumaluuden suoran ilmestymisen ja ilmentymisen mahdollisuutta edes periaatteessa.” Inkarnaatio on tietyllä tavalla poikkeus, mutta sekään ei kirjaimellisesti ole Jumaluuden suora ilmestyminen, koska ”välittävänä aineena” toimi (ja toimii yhä) Kristuksen pyhä ihmisyys. Perusongelma on sama, vaikka hieman muuttuneessa muodossa: millä tavoin Kristus on meille läsnä?

Lyhyt vastaus kuuluu, että monin erilaisin tavoin. Läsnäolon väkevin muoto on Kristuksen pyhä ihmisyys, mutta Kristuksen todellinen ihmisyys on meidän keskellämme läsnä yksinomaan sakramentaalisessa muodossa. Ja katolisessa katsannossa lienee selvää, että pyhän sakramentin läsnäolossa huomion tulee keskittyä Häneen, jonka läsnäoloa enkelitkin palvovat.

Kun Jumaluuden ilmestyminen ja läsnäolo hahmotetaan Kristuksen läsnäolon kautta, kysymys enkeleistä ja pyhistä asettuu oikeaan, lopulliseen kontekstiinsa. Klassisen käsityksen mukaan kirkko koostuu sekä enkeleistä että pyhistä: molemmat ovat Kristuksen mystisen ruumiin jäseniä, ja sellaisina Jumaluudesta osallisia persoonallisia olentoja, jotka ovat täysin yhtä Jumalan tahdon kanssa. Juuri tämän perusteella Jumala voi kuitenkin uskoa heidän käsiinsä välitystehtäviä tässä elämässä ponnistelevien ihmisten hyväksi ilman että he tekisivät silloin mitään ”Jumalasta erillistä”.

(Selvennys: enkelit eivät ole kirkon jäseniä sikäli kuin kirkko ymmärretään maalliseksi uskovien yhteisöksi. Mutta he ovat taivaallisen kirkon jäseniä, ja Kristus on myös heidän Päänsä. Ks. esim. Akvinolaisen Summa theologiae III, q. 8, a. 4. Tässä yhteydessä voi olla hyvä muistaa Jeesuksen sanat, Matt. 22:30: ”Ylösnousseet ovat kuin enkelit taivaassa.”)

Tätä näkemystä tukee myös kirkkoisien ns. enkeli-kristologia (ks. Seppälä, s. 92-93). Patristisessa kirjallisuudessa Vanhan testamentin enkelihahmot on useimmissa tapauksissa nähty jumalallisen Logoksen eli Pojan läsnäolona enkeliolemuksen muodossa. Etenkin varhaiset kirkkoisät kehittelivät tätä ajatusta kiinnittäen huomiota siihen, että Isä ”lähetti” Pojan maailmaan, jolloin hän on ikään kuin suurin enkeli (lähettiläs) ja apostoli (lähetetty). Enkeli-kristologia jäi pois kirkon ajattelusta 300-luvulla, todennäköisesti areiolaisuuden takia, koska sitä olisi helposti tulkittu niin, että Kristus oli vain yksi enkelimäinen olento muiden joukossa, siis luotu vaikkakin jumalallinen olento. Oikein ymmärrettynä siihen sisältyy kuitenkin kiehtova ajatus: Kristus on ikään kuin Isän lopullinen ja todellinen Enkeli (lähettiläs) ja Apostoli (lähetetty), josta luodut enkelit ja kirkon apostolit ovat varjoa – tosin arvokasta, läsnäolevaksi tekevää varjoa, sillä he tekevät itse Kristusta läsnäolevaksi kukin omalla, luontonsa ja tehtävänsä mukaisella tavalla.

Käytännön rajanvetoa 

Edellä mainitusta ei tietenkään seuraa, että meillä olisi velvollisuus turvautua enkelien ja pyhien apuun; jos he ylipäänsä toimivat apunamme, he tekevät niin Jumalan tahtoa noudattaen. Ja pyyntöjemme tulee ainakin viime kädessä kohdistua Jumalaan, vaikka pyytäisimme lisäksi hänen välikappaleidensa myötävaikutusta. Kysymys enkelien kunnioittamisen käytännön muodoista onkin herättänyt keskustelua sekä juutalaisuudessa että varhaisessa kristinuskossa. Seppälä esittää asian seuraavasti:

Enkelien rukoilemisen ja enkeleiden esirukousten pyytämisen raja voi toki hämärtyä helposti. Yksilön kannalta asian ydin ei ole niinkään käytetyissä sanamuodoissa vaan asenteessa: onko kyseessä nöyrä alemman tason avunpyyntö Jumalan tahdon tapahtumiseksi vai yritetäänkö enkelien avulla maagisesti tai opportunistisesti toimia ikään kuin Jumalan selän takana.

Samaa kriteeriä voitaneen pitkälti soveltaa kysymykseen pyhien kunnioittamisesta ja heidän avuksi pyytämisestään.

Enkelien uusi tuleminen?

Enkelien lähes täydellinen katoaminen modernista systemaattisesta teologiasta johtunee monista eri tekijöistä. Kuten Eetu Manninen totesi pari viikkoa sitten, antiikin ja keskiajan aateilmapiirissä henkien maailma oli todellisempi kuin tänä päivänä. Näkökulman muutos ei liene joka suhteessa huono asia. Toisaalta siihen ovat saattaneet vaikuttaa kyseenalaisetkin asianhaarat. Yksi niistä on kristillinen taide: esimerkiksi barokkitaiteessa viljelty enkelien ylenpalttinen visualisointi pyllistelevinä pikkuvauvoina (anteeksi suorasukainen ilmaisu) on ehkä osaltaan johtanut harhateille.

Kyse ei ole vain enkelien uskottavuuden heikentymisestä: enkelien visualisoiminen ylipäänsä voi saada meidät kuvittelemaan heidät jokseenkin epäoleellisina puuhapeteinä. Lisäksi visualisoinnissa on se ongelma, että se väistämättä esittää enkelit meidän kaltaisinamme aineellisina olentoina, jotka eivät voi olla Jumaluuden ”välittäjäainesta” (kuten Seppälä esittää); aineelliset olennot voivat olla vain viestinviejiä.

Esitän siis lopuksi haasteen teologeille: tarvitaan Raamatun todistukseen juurtuvaa systemaattista teologiaa, joka ottaa vakavasti Jumaluuden ilmestymisen ongelman ja enkelien roolin sen ratkaisemisessa. Kysymys ei ole hiustenhalkomista, sillä näkymätöntä maailmaa koskeva kristillinen ontologia on tänä päivänä yllättävän tarpeellista. Ilman sitä on vaikea päästä yli nykykulttuurille ominaisesta kahtiajaosta, jossa ovat vastakkain sellainen materialistinen absolutismi, joka kiistää apriorisesti kaiken aineettoman, sekä hörhöhengellisyys, joka hyväksyy varsin kritiikittömästi kaiken puheen näkymättömästä maailmasta, mutta liian usein irrallaan Jumalasta, kaikkien näkyvien ja näkymättömien Luojasta.