JUHO SANKAMO

Jos skenaario pitää paikkansa, niin 30 vuoden kuluttua joka kymmenes suomalainen kärsii vaikeasta tai keskivaikeasta muistisairaudesta. Tällä hetkellä Suomessa on lähes 200 000 muistisairasta. Vuonna 2050 muistisairaita lienee kaksin- tai jopa kolminkertainen määrä. Tämä johtuu lähinnä siitä, että Suomi vanhenee hurjaa vauhtia.

Arvioidaan, että vuonna 2050 Suomessa on lähes 400 000 yli 85-vuotiasta – 2,5 kertaa enemmän kuin nyt. Nykyään joka kolmas tuon ikäinen sairastaa vaikeaa tai keskivaikeaa muistisairautta. Muistisairaille suunnitellaan ja rakennetaan nykyään heille sopivia asuntoja, ja jopa asuinympäristöjä. (Suomen Kuvalehti, 50, 2018, ”Tie vie aina kotiin” -artikkeli).

Raamatussa korostetaan hyvin paljon muistin ja muistamisen merkitystä. Muisti mainitaan Raamatussa satoja kertoja. Israelin juhlavuodessa kullekin sapatille, kuten myös kirkkovuoden jokaiselle sunnuntaille, on merkitty jokin Raamatun kertomus pelastushistoriasta. Näin uskovat muistelevat jatkuvasti Jumalan suuria tekoja. Monessa tapauksessa ihmisen pelastus on täysin Jumalan muistin varassa. Syntejään katuva ristin ryöväri laittoi toivonsa Vapahtajan muistiin: ”Jeesus, muista minua, kun tulet valtakuntaasi.” (Luuk. 23:42.)

Nooan aikana oikeastaan koko ihmiskunnan – ja myös eläinkunnan – pelastus koitti, koska ”Jumala ei unohtanut”. Näin jakeissa 1. Moos. 7:24–8:1 lukee: ”Maa oli veden vallassa sataviisikymmentä päivää. Mutta Jumala ei unohtanut Nooaa eikä villieläimiä ja karjaeläimiä, jotka olivat arkissa hänen mukanaan, vaan pani tuulen puhaltamaan maan yli, ja vedet lakkasivat nousemasta.” Dementikolle, ja hänen omaisilleen, on lohdullista tietää, että pelastus ei edellytä, että oma muisti ja ajatus kulkee kirkkaana loppuun saakka. Kristus ei unohda omiaan.

Vanha Siion valittaa, Herra lohduttaa: ”Herra on minut hylännyt, Jumalani on minut unohtanut!” – Unohtaako äiti rintalapsensa, unohtaisiko hoivata kohtunsa hedelmää? Vaikka hän unohtaisikin, minä en sinua unohda. Käsieni ihoon minä olen sinut piirtänyt.” (Jes. 49:14–15.)

Evankelista Luukas kertoo dramaattisesti, että kun Pietari oli kolmesti kieltänyt Jeesuksen, niin yllättäen ”Herra kääntyi ja katsoi Pietariin, ja Pietari muisti, mitä Herra oli hänelle sanonut… Hän meni ulos ja itki katkerasti.” (Luuk. 22:61–62.) Pietarin uskon elpyminen alkoi muistin avulla. Itsekin olen usein saanut valtavaa rohkaisua, kun olen jossain tilanteessa muistanut jonkun sopivan Herran sanan.

Muistin merkitys näkyy ja kuuluu populaari- ja kansankulttuurissa. Erityisesti Veteraanien iltahuuto -laulussa tulee tämä esille: ”Muistakaa, kohta poissa on veljet. Muistakaa, meille kallis on maa. Kertokaa, lapsenlapsille lauluin, himmetä ei muistot koskaan saa.” Myös Kim Lönnholmin hitti vuodelta 1989 on vielä monen muistissa: ”Minä olen muistanut sinut kipuna kiivaana suruna sielussain, valona yössä vain.”

Muistot ovat selvästikin meille ihmisille valtavan rakkaita ja tärkeitä. Myös Jumala muistaa parhaat hetkemme. ”Kuitenkin minä muistan liittoni, sen, jonka kanssasi tein, kun vielä olit nuori, ja minä vahvistan välillämme liiton, joka kestää ikuisesti” – näin sanoo Jumala, kun hänen langennut lapsensa kääntyy hänen puoleensa. (Hes. 16:60.)

Messussa seurakunta muistaa Poikaa ja muistuttaa Isää

Muisti ja muistaminen ovat meidän kristittyjen jumalanpalveluksessa ja kirkkovuodessa hyvin keskeisellä sijalla. Tämä johtuu pitkälti siitä, että Jeesus Kristus asetti ehtoollisen muistoateriaksi. ”Tehkää tämä minun muistokseni.” (Luuk. 22:19.) Raniero Cantalamessa kirjoittaa, että tämä muistaminen on oikeastaan kaksiulotteista. Toisaalta kyse on siitä, että seurakunta muistaa Kristuksen pelastustöitä. Toisaalta seurakunta muistuttaa Isää Jumalaa siitä, mitä hänen Poikansa on puolestamme tehnyt. Muistutamme Jumalaa uhrista, jonka hänen Poikansa on toteuttanut ristikuolemallaan.

Juuri messun ehtoollisrukouksissa luetellaan yksityiskohtaisesti Jeesuksen pelastustöitä: ”Hän on kärsinyt kuoleman meidän puolestamme ja ylösnousemisellaan avannut meille tien ikuiseen elämään.” ”Me muistamme hänen kuolemaansa, ylösnousemustaan ja taivaaseen astumistaan.” Kaiken tämän jälkeen pyydämme, että Jumala muistaisi meitä: ”Muista kirkkoasi, joka on levinnyt yli maan piirin.”

Katolisessa messussa pyydämme Jumalaa muistamaan vielä edesmenneitä veljiämme ja sisariamme. Pyydämme häntä myös muistamaan kirkon johtajia – paavia, piispoja, pappeja, koko Jumalan kansaa. Tässä kirkko on kuin ristin ryöväri, joka Jeesuksen pelastustöihin vedoten anoo, ”Muista minua” – ”muista meitä”. Iskemme Jumalan eteen pelastushistorian tärkeimmät teot ja uhraukset, ja niihin vedoten anomme, että Jumala muistaisi meitä.

Muistamisella on todella vahvat juuret Vanhassa testamentissa. Jumala vapautti kansansa Egyptin orjuudesta, ja tätä pelastusta muisteltiin ja juhlittiin tämän jälkeen joka vuosi. ”Tästä päivästä tulkoon teille muistopäivä.” (2. Moos. 12:14.) Varhaiset rabbit opettivat, että Jumalan pelastustöiden muistelu ei ollut vain menneisyyden muistelua. Ajateltiin, että muiston kautta tuo pelastustapahtuma tuli tavallaan todeksi tässä ja nyt – se tuli jokaiselle uskovalle omakohtaiseksi pelastustapahtumaksi.

Rabbiinisen juutalaisuuden perusteoksessa, Mishnassa, Pesahim 10:5 (kirjoitettu 200-luvulla), lukee näin: ”Jokaisessa sukupolvessa ihminen on velvoitettu ajattelemaan, ikään kuin hän olisi henkilökohtaisesti lähtenyt Egyptistä, sillä on sanottu, ’Sinä päivänä kerro pojallesi: Tämä tapahtuu sen takia, mitä Herra teki hyväkseni, kun lähdin Egyptistä (2. Moos. 13:8).’”

Kristitytkin voivat uskoa, että kun he juhlivat ja viettävät pelastushistorian suuria ihmeitä – muistelevat Jeesuksen ristikuolemaa ja ylösnousemusta – niin Pyhä Henki tuo nuo ihmeet läsnäoleviksi tähän hetkeen. Nuo tapahtumat ovat kerran historiassa tapahtuneet, noin 2000 vuotta sitten, mutta kun niitä vietetään ja liturgisesti juhlitaan, niin Pyhän Hengen kautta ne aktualisoituvat ja tulevat ikään kuin tähän hetkeen kaikkien aikojen kristityille – minulle ja sinulle henkilökohtaisiksi pelastustapahtumiksi. ”Tänään on pelastuksen päivä.”

Me olemme ikään kuin paimenten kanssa Jeesuksen seimen luona, Marian ja Johanneksen rinnalla ristin juurella, ja juoksemme naisten kanssa tyhjälle haudalle. Voimme laulaa niin kuin Pro Fiden nuoret miehet ristin juurella: ”Ristin luona kiusatulla, langenneella, vaivatulla paras paikka on. Siksi älä koskaan lähde, älä minkään synnin tähden, ristin luota pois. Ristin luona ainostaan, synnin turmellusta vastaan, voitto saatu on.” Missään muualla tämän laulun kehotus ei tänään toteudu niin osuvasti, kuin messuun osallistumalla. Siinä turvaudutaan Jeesuksen pelastustyöhön ristillä.

Raniero Cantalamessa kirjoittaa, että eukaristian sakramentti ei tee ristin tapahtumaa ainoastaan meille läsnäolevaksi. Se olisi liian vähän. Eukaristia tekee ristin tapahtuman läsnäolevaksi ennen kaikkea Isälle. Voidaan sanoa, että ikään kuin Kristuksen ihmisyyden alabasterimaljakko särkyi Golgatalla – ja nyt tuo alabasterimaljakko särkyy jokaisessa ”leivän murtamisessa”, kun pappi murtaa hostian. Cantalamessa toteaa, että tuossa hetkessä, Kristuksen kuuliaisuuden tuoksu ikään kuin nousee ja tavoittaa uudelleen Isän sydämen. ”Niin kuin Iisak haistoi Jaakobin vaatteet ja siunasi hänet sanoen, ’Poikani tuoksu on kuin maan tuoksu, maan, jonka Herra on siunannut.’” (Cantalamessa, The Eucharist. Our Sanctification. 1993, s. 13.)

Näin Jumala muistaa Poikaansa, ja hänen vuokseen, ja hänessä, hänen kirkkoaan ja kaikkia sen jäseniä. Paavali ohjeisti seurakuntia ympäri maailmaa viettämään Herran ateriaa. Hän opetti ja välitti heille Herran omat sanat ehtoollisen vietosta. Juuri tähän Kristuksen uhriin liittyen Paavali korosti, että ”niin usein kuin te syötte tätä leipää ja juotte tästä maljasta, te siis julistatte Herran kuolemaa, siihen asti, kun hän tulee.” (1. Kor. 11:26.) Voidaan varmaan sanoa, että julistamme sitä toinen toisillemme, ja julistamme sitä jopa Isälle: muista mitä Poikasi on puolestamme tehnyt.

Kristittyjen kollektiivinen muistinmenetys ja kirkon yliluonnollinen muisti

Nomen est omen. Nimi on enne. Manasse oli jumalattomin ja syntisin kuningas Daavidin valtakunnan historiassa. (2. Kun. 21.) Perimätiedon mukaan Manassen syntilistalla on jopa profeetta Jesajan murha. Juutalaisen tradition mukaan Jesaja oli piiloutunut onttoon puun runkoon, ja Manasse käski sahata tuon rungon poikki ja pinoon. Tuo heprealainen nimi Manasse tarkoittaa ”hän saa unohtamaan”.

Aikoinaan Joosef oli antanut pojalleen nimeksi Manasse, koska ”Jumala on saanut minut unohtamaan kaikki vaivani.” (1. Moos. 41:51.) Kuninkaiden kirjoista saa sen käsityksen, että juuri Jumalan unohtamisesta kehittyi Manassen nimenomainen synti, jonka seurauksena koko kansa lankesi väärille teille.

Jumalan unohtaminen on vaarallista. Aikoinaan Neuvostoliiton vankileirien saaristossa virunut Aleksandr Solžhenitsyn antoi yksinkertaisen vastauksen siihen, miten oli mahdollista, että Venäjän vallankumouksen pyörteissä tapettiin ja teloitettiin noin 60 miljoonaa ihmistä. Solžhenitsyn sanoi, että ”ihmiset ovat unohtaneet Jumalan.” Ideologista aivopesua tutkinut brittikirjailija George Orwell toteaa, että ”tehokkain tapa kansan tuhoamiseksi on kieltää ja hävittää heidän historianymmärryksensä.”

Filosofi Heikki Mäki-Kulmala on samoilla linjoilla: ”Muisti, historian tuntemus, on yksittäisen ihmisen tai kokonaisen kansan paras turva aivopesua vastaan. Ja päinvastoin: muistinsa tai menneisyytensä menettänyt ihminen on kaikkein helpoimmin muokattavissa tai ”transformoitavissa”. Tässä on varmasti yksi olennainen syy sille trendille, jossa uskonsa vakavasti ottavia ihmisiä liittyy sekä katolisen että ortodoksisen kirkon täyteen yhteyteen. Muisti vetää apostolisen kirkon täyteen yhteyteen. Halutaan syvempiä juuria ja vakautta, kun modernissa maailmassa kaikkea muutetaan mielivaltaisesti koko ajan.

On väitetty, että läntinen lepsu kristillisyys on taantunut kollektiiviseen muistinmenetykseen. Seurakunta, joka on menettänyt muistinsa kirkon 2000-vuotisesta historiasta, on helposti – rahalla, uhkauksilla ja ihmissuosiolla – transformoitavissa vaikka minkälaisten ideologien palvelukseen. Muistinsa menettänyt seurakunta pyörii kuin tuuliviiri ajan aatteissa ja muodeissa. Tämänkin vuoksi on niin tärkeää, että vietämme Kristuksen muistoa – ”tehkää tämä minun muistokseni”.

Emme saa unohtaa apostolista uskoa ja opetusta. Onneksi Kristuksen kirkolla on yliluonnollinen muistin virkistäjä: ”Puolustaja, Pyhä Henki, jonka Isä minun nimessäni lähettää, opettaa teille kaiken ja palauttaa mieleenne kaiken, mitä olen teille puhunut.” (Joh. 14:26.)