EETU MANNINEN

Aina toisinaan törmää näkemykseen, että uskonto ja kriittinen ajattelu eivät sovi yhteen. Kun esimerkiksi Helsingin Sanomat äskettäin julkaisi haastattelun suomalaisesta katolisesta papista monsignore Tuomo T. Vimparista, kommenttipalstan melkein ensimmäisessä kommentissa vaahdottiin jo siitä, että oma ajattelu ja harkinta eivät sovi yhteen uskonnon kanssa. Vaikka tällaisilla foorumeilla törmää harvoin järkeviin mielipiteisiin, tämä kommentti sanoittaa valitettavan yleisen ennakkoluulon.

Tähän harhakäsitykseen hyväksi vastalääkkeeksi sopiikin vaikkapa kokoomateos Philosophers Who Believe: The Spiritual Journeys of 11 Leading Thinkers, jossa nimekkäät filosofit kertovat kristillisestä uskostaan ja siihen johtaneista tekijöistä. Teos on 1990-luvun alusta, joten sillä on jo ikää, mutta sen kirjoittajat ovat edelleen relevantteja ajattelijoita. Kirjan tähtikaartiin kuuluvat esimerkiksi Alvin Plantinga ja Richard Swinburne.

Kokoomateos esittää värikkään kirjon erilaisia persoonia, joilla on erilaiset tunnustukselliset lähtökohdat ja erilaiset henkilöhistoriat. Jotkut ovat kasvaneet sisälle kristinuskoon lapsesta asti, kun taas toiset kertovat vuosikymmeniä kestäneestä älyllisestä matkastaan kristityksi. Tässä artikkelissa tuon esille teoksen mielenkiintoisimpana pitämääni antia. Materiaalia olisi ollut vaikka kuinka, mutta ettei kirjoitukseni venyisi ruokottoman pitkäksi, olen valinnut laajasta kirjosta kaksi kiinnostavana pitämääni ajattelijaa.

Alvin Plantinga

Teoksen luultavasti nimekkäin kirjoittaja on kalvinistinen filosofi Alvin Plantinga, jonka uraa muistettiin viime vuonna Templeton-palkinnolla. Plantinga syntyi vuonna 1932 amerikkalaiseen uskovaiseen kalvinistiperheeseen. Heti kertomuksensa aluksi Plantinga ilmoittaa, että niille, jotka odottavat dramaattista kääntymiskertomusta, on luvassa pettymys: hän on ollut kristitty lapsesta asti ja on sitä edelleen.

Tämä ei kuitenkaan tarkoita, ettei hänen kertomuksensa olisi mielenkiintoinen tai että hänen elämässään ei olisi tapahtunut voimakkaita hengellisiä kokemuksia. Hän esimerkiksi kertoo intohimostaan vuoristoa kohtaan ja sanoo tuntevansa Jumalan läsnäolon parhaiten tässä ympäristössä.

Plantinga kertoo joitain yksityiskohtia omasta uskostaan ja elämästään, mutta hänen artikkelinsa on enimmäkseen keskittynyt hänen älylliseen kehitykseensä, mikä, jos minulta kysytään, on oikein hyvä. Mielestäni oli nimittäin oikein mielenkiintoista lukea Plantingan kuvauksia tiettyjen aikakausien ja yliopistojen älyllisestä ja henkisestä ilmapiiristä ja niiden Plantingassa herättämistä ajatuksista.

Plantinga puhuu esimerkiksi väitteestä, jonka mukaan moderni ihminen on kasvanut ulos uskonnon kaltaisista primitiivisistä ajatusmalleista ja että tiede on tehnyt uskonnon turhaksi. Plantinga sanoo osuvasti, että nämä väitteet eivät ole niinkään argumentteja, joiden seurauksena moderni ihminen on kääntänyt selkänsä Jumalalle, vaan pikemminkin jälkeenpäin keksittyjä oikeutuksia tälle päätökselle. Mikäli ne ymmärretään argumentteina kristinuskoa vastaan, ne ovat selkeitä kehäpäätelmiä.

Plantinga kirjoittaa suorastaan hykerryttävästi esimerkiksi positivismista, joka oli hänen opiskeluaikanaan 1950-luvulla älykköpiirien muotifilosofia. Positivistien mukaan kaikki väitteet, joita ei voinut todentaa empiirisesti, olivat merkityksettömiä. Tätä oppia kutsutaan verifikationistiseksi merkitysteoriaksi.

Tunsin erityistä vastenmielisyyttä pelättyä verifikationistista merkitysteoriaa kohtaan. Minusta vaikutti, että monet Jumalaan uskovat ottivat sen aivan liian vakavasti. Vaikka en ollut selvillä tuon kriteerin asettamiseen liittyvistä valtavista ongelmista, en koskaan nähnyt pienintäkään syytä hyväksyä sitä. […] Positivisteilla on toki oikeus käyttää termiä ”merkityksellinen” miten haluavat, mutta kuinka se, että he käyttävät sitä jollain tavalla, näyttää toteen mitään niin merkittävää kuin että kaikki itseään Jumalaan uskovina pitävät ovat olennaisesti harhassa? Jos ehdottaisin, että sanaa ”positivisti” pitäisi käyttää merkityksessä ”täysi lurjus”, seuraisiko siitä, että kaikkien positivistien pitäisi riiputtaa häpeissään päätään? (s. 62–63.)

Filosofina Plantingan erityisalaa ovat reformoitu epistemologia ja pahan ongelma, mutta hän on pohtinut paljon myös kristittynä filosofina olemista. Hänen mukaansa kristillisen vakaumuksen tulee näkyä kaikessa, mitä kristitty tekee, myös tieteessä. Samalla hän muistuttaa kristittyjä filosofeja olennaisimmasta:

Kristityt filosofit kuuluvat moniin eri yhteisöihin: kristittyjen yhteisöön, paikalliskirkkonsa yhteisöön, kristittyjen tutkijoiden yhteisöön, filosofien ammatilliseen yhteisöön, moderniin länsimaiseen älylliseen yhteisöön ja tietysti myös moniin muihin. Haluan korostaa, että kristittyjen filosofien pitäisi eksplisiittisesti ja tietoisesti mieltää itsensä kuuluvan kristittyjen yhteisöön (ja kristillisten älykköjen yhteisöön). Kenties heidän tulisi ajatella olevansa ensisijaisesti tai ennen kaikkea kristillisen yhteisön jäseniä ja vasta toissijaisesti vaikkapa laajan filosofien yhteisön tai nykyisen akateemisen yhteisön jäseniä. Olemme ensisijaisesti vastuussa Herralle ja kristilliselle yhteisölle, ei filosofien yhteisölle – vaikka se onkin myös hyvin vakava vastuu, osittain siksi että se on yhteydessä ensisijaiseen vastuuseemme. (s. 78–79.)

Nykyään katolisessa Notre Damen yliopistossa työskentelevä Plantinga muistuttaa myös ekumenian tai kristittyjen yhteyden tärkeydestä. Opiskeluaikoinaan hän suhtautui ylimielisesti ”evankelikaalifundamentalisteihin” ja osoitti eroavaisuuttaan tähän ryhmään tekemällä asioita, joita he yleisesti paheksuivat, kuten tupakoimalla. Myöhemmin hän kuitenkin osoittaa katuvansa tätä asennetta:

Valistuksesta alkaen meillä kristityillä on ollut vastustettavanamme todellisia vihamiehiä, joiden kanssa meillä on paljon taisteluja voitettavanamme. Miksi siis käytämme niin paljon aikaa ja energiaa toistemme halveksimiseen tai toistemme kanssa taistelemiseen? Miksi emme kohtele toisiamme veljinä ja sisarina Kristuksessa, joita olemme? Kristittyjen pitää vastata tähän kysymykseen, eikä se tule olemaan miellyttävää. Koko moderni läntinen uskosta luopuminen palautuu (uskoakseni) merkittäviltä osin ei-mieltä ylentävään ja vastenmieliseen näytökseen, jossa kristityt olivat kiinni toistensa kurkuissa 1500- ja 1600-luvuilla. Emme ole enää kirjaimellisesti toistemme kurkuissa kiinni, mutta meillä ei silti ole mitään ylpeilemisen aihetta tällä saralla. Etelä- ja Keski-Amerikan evankelikaalit väittävät, etteivät katolilaiset ole oikeita kristittyjä laisinkaan ja jotkut katolilaiset vastaavat samalla mitalla. Monet fundamentalistikristityt eivät hyväksy niitä kristittyjä, jotka hyväksyvät jonkinlaisen teistisen evoluution ja ovat sitä mieltä, ettei heitä pitäisi lukea kristityiksi. Toinen osapuoli vastaa samalla mitalla yhtymällä sekulaareihin tieteellisiin auktoriteetteihin, jotka julistavat heidät tietämättömiksi, tyhmiksi, epärehellisiksi tai kaikiksi edellä mainituiksi. Tämä ei ole järin kaunis kuva. (s. 58–59.)

John Rist

Yksi kirjan mielenkiintoisimmista luvuista oli mielestäni katolista uskoa tunnustavan brittiläisen tutkijan John Ristin kertomus. Rist on merkittävä antiikin filosofian asiantuntija, mutta itse näen hänet ensisijaisesti Augustinus-tutkijana. Voinkin lämpimästi suositella esimerkiksi hänen Augustinus-yleisesitystään Augustine: Ancient Thought Baptized (Cambridge University Press, 1994) kaikille aiheesta kiinnostuneille.

Toisin kuin Plantingalla, joka on omaksunut kristinuskon jo äidinmaidossa, Ristilla tie kirkon yhteyteen kesti vuosikymmeniä. Hän oli jo varhain kuullut kirkon historiaan liittyvistä varjopuolista kuten inkvisitiosta ja kiellettyjen kirjojen listasta.

Nuorena Rist ajatteli, että käsite ”katolinen (tai kristitty) filosofi” on sisäisesti ristiriitainen, koska uskonto estäisi vapaan ja kriittisen ajattelun. Tuolloin hän ei vielä tullut ajatelleeksi, että jälkikristilliseen ajatteluun kuuluu yhtä lailla dogmaattisia elementtejä kuin kristinuskoon tai mihin tahansa muuhun ajatussuuntaukseen.

Cambridgessa Rist tutustui tulevan vaimonsa kautta itseään huomattavasti vanhempaan dominikaani-isä Kenelm Fosteriin, jonka kautta hän tutustui myös katolisuuteen. Cambridgen vuosien ja isä Fosterin vaikutuksen kautta hän oli tullut tulokseen, että jos Jumala on olemassa, hän todennäköisesti on kristittyjen Jumala, ja jos kristinusko on totta, katolisuus on luultavasti sen aidoin muoto. Tästä huolimatta hän ei kuitenkaan ollut aikeissa jakaa heidän uskoaan.

Valmistuttuaan Cambridgestä Rist tutustui Plotinoksen ajatteluun, jolla oli häneen suuri vaikutus. Hän vakuuttui siitä, että ”mikäli oikeudentunto ja halu oikeudenmukaisuutta kohtaan olisivat mitään muuta kuin oikeutus ajatella, ettei pidä tietynlaisesta käytöksestä – jolloin esimerkiksi Hitlerin teoissa ei olisi mitään itsessään väärää – on pakko olla olemassa jotakin platonisen idean kaltaista”. ”Jos taas on olemassa jotain samankaltaista kuin platoninen oikeuden idea, sen täytyy sijaita mielessä, kuten Plotinos ajatteli, ja tämä mieli ei taatusti ole minun mieleni (tai meidän mielemme)” (s. 95).

Yksi oikeudenmukaisuuteen liittyvä ongelma, joka alkoi enenevässä määrin vaivata Ristia, oli abortti. Hänen vaimonsa sai kaksi keskenmenoa, mikä sai pariskunnan näkemään uudessa valossa sen, että monet tappavat samanlaisia syntymättömiä lapsia, vain koska haluavat päästä heistä eroon.

Abortti ei aluksi ollut minulle uskonnollinen kysymys, joka olisi koskettanut elämän pyhyyttä. Henkilön, joka ei usko Jumalaan, voi tuskin odottaa ottavan elämän ”pyhyyttä” vakavasti. Minulle abortissa oli yksinkertaisesti kysymys oikeudenmukaisuudesta, epäoikeudenmukaisesta tappamisesta. Kenenkään ei yksinkertaisesti ole lupa (oikeudenmukaisesti) ”keskeyttää” pikkulapsensa tai teini-ikäisen lapsensa elämää, vaikka he tulisivat kalliiksi tai olisivat vaivoiksi; samalla perusteella ei ole oikein tappaa myöskään syntymätöntä lasta. Kysymys oli yksinkertaisesti siitä, että onko tämä lapsi ihminen. Tulin vakuuttuneeksi siitä, että näin on. […] jos siis mikä tahansa epäoikeudenmukainen tappaminen on väärin, abortti on väärin. Siinä tapetaan viaton ja puolustuskyvytön ihminen vain sen vuoksi, että hänet halutaan raivata pois tieltä. (s. 97.)

Jos siis oli olemassa jonkinlainen oikeudenmukaisuus, jonka mukaan voitiin arvioida aborttiasiaa, miten on plotinoslaisen jumalallisen mielen laita? Verratessaan uusplatonistista jumalakuvaa kristilliseen, Rist näki olennaisena erona sen, että kristinuskon mukaan Jumala puuttuu historian kulkuun. Hänen mukaansa tämä vaikuttaa jumalakuvaan sikäli, että historiaan puuttuva Jumala on moraalinen toimija tavalla, jolla etäinen ja abstrakti uusplatonistinen Jumala ei voisi olla. Kristinusko Jumalan toimintaa historiassa korostavana uskontona tekee myös kirkon roolin relevantiksi:

Kristinusko on ennen muita uskonto, joka puhuu Jumalan läsnäolosta historiassa, ei ainoastaan menneisyydessä, kuten luomisessa ja inkarnaatiossa, vaan jatkuvasti nykyisyydessä ja, Newmanin teoriaa muistuttavan opin kehitysteorian mukaan, kirkon välityksellä tulevaisuudessa. Tietenkään tämä ei tarkoita, että kaikki uskonnolliset tai eettiset kehitykset ovat peräisin kristityiltä, saati sitten teologeilta tai piispoilta. Jumala ei tarvitse moisia rajoituksia. Se tarkoittaa, että kristittyjen täytyy väittää, että kirkko kykenee, ainakin lopulta, hyväksymään kaiken sen, mikä on parasta näissä kehityksissä, olipa niiden alkuperä mikä hyvänsä. (s. 99.)

Lopuksi: miksi katolisuus eikä protestantismi, anglikaanisuus tai ortodoksisuus? Rist vastaa: ”olennaisesti siksi, että vaikka puolikas leipä on parempi kuin ei leipää lainkaan, ja kolme neljäsosaa on vielä parempi, koko leipä on paras” (s. 99).