Kuinka Vatikaanin inklusivismi päihitti vanhoillislestadiolaisen eksklusivismin

Michelangelo (1475–1564): Viimeinen tuomio (yksityiskohta)

Mikä tai kuka on totuus? Jumala, joka on tullut ihmiseksi Kristuksessa, vastaa kristinusko. Mutta miten ihminen pääsee Kristuksen yhteyteen? Onko se mahdollista vain yhdessä ainoassa yhteisössä, onko Kristus-Totuus kaikkien tavoitettavissa, vai jotain siltä väliltä? Mikä on oikea oppi ja mikä merkitys sillä on pelastuksen kannalta? Tällaiset kysymykset kiinnostivat tai suorastaan vaivasivat minua jo lapsena ja teini-ikäisenä, kun kasvoin vanhoillislestadiolaisessa (lyh. vl) kodissa ja uskossa.

Lapsuuteni pohjoissuomalaisessa ympäristössä edellä esitettyihin kysymyksiin oli yleistäen kolme vastausta. Tiedostan, että seuraavat hahmotelmat eivät anna kattavaa kuvaa kuvaamastaan kohteesta. Puhtaaseen objektiivisuuteen pyrkimisen sijaan kerron ennen kaikkea siitä, millaisena asiat välittyivät itselleni.

Mainitsemaani kolmea vaihtoehtoa voisi luonnehtia termeillä vanhoillislestadiolainen eksklusivismi, protestanttinen yhteiskristillisyys ja kansankirkollinen ”kaikki pääsevät taivaaseen” -malli.

Vanhoillislestadiolainen eksklusivismi

Ensimmäinen ja itselleni tutuin vaihtoehto oli vanhoillislestadiolainen eksklusivismi. Sen mukaan aikuinen ihminen voi tuntea pelastavan totuuden ainoastaan ”Jumalan valtakunnassa”, joka yleensä samaistui vl-yhteisöön. Seuroissa opin, että ihmiset jakautuvat kahteen ryhmään: ”uskovaisiin”, jotka pääsevät taivaaseen ja ”epäuskoisiin”, jotka joutuvat ”tuliseen järveen”. Sen, kumpaan ryhmään lähipiirini ihmiset kuuluivat, tiesin yksilön tarkkuudella.

Shokeeraavuudestaan huolimatta vl-eksklusivismin vahvuus on mielestäni se, että se ottaa vakavasti totuuden kategorian: uskonnolliset väitteet eivät ilmaise vain ihmisen toiveita tai kokemuksia vaan objektiivista todellisuutta. Sillä, onko ihminen oikeassa vai väärässä, on oikeasti väliä. Tällainen asenne voi parhaimmillaan olla hedelmällinen lähtökohta vilpittömälle totuuden etsimiselle.

Suviseurat Perhossa vuonna 2005. Kuva: Wikipedia

Eksklusivismin ongelma on kuitenkin mustavalkoinen joko-tai-ajattelu: vl-liikkeen ulkopuolisille hyvyyden ja totuuden elementeille on vaikea antaa hengellistä arvoa. Se, että ihminen löytää ilon ja rauhan vaikkapa helluntailaisuudessa tai että Äiti Teresa ponnistelee sankarillisesti tehdäkseen hyvää Kalkutan slummeissa, on pohjimmiltaan valhetta, ”saatanan tekeytymistä valkeuden enkeliksi”.

Tämä ei tuntunut kuitenkaan tekevän oikeutta arkitodellisuudelle: usealla viidesläisellä tai helluntailaisella ystävälläni näytti olevan syvempi Jumala-suhde kuin monella vanhoillislestadiolaisella. Moni heistä näytti tekevän hyvää ihan vilpittömästä rakkaudesta, ei vain rauhoitellakseen levotonta omaatuntoaan. Lisäksi evankeliumien tuomitsemisesta varoittavat kohdat vaikuttivat kiusallisilta vl-ajattelun kannalta: ”Älkääkä tuomitko, niin ei teitäkään tuomita; älkää kadotustuomiota lausuko, niin ei teillekään kadotustuomiota lausuta…” (Luuk. 6:37)

Protestanttinen yhteiskristillisyys

Toista vastausvaihtoehtoa voisi kuvailla ”protestanttiseksi yhteiskristillisyydeksi”. Sitä edustivat lähinnä tuntemani helluntailaiset. Sen mukaan jokainen kristitty, joka on kokenut kääntymyksen ja todella uskoo Jeesukseen, pelastuu. Kristinuskon sisäisillä oppierimielisyyksillä ei ole kovin paljon väliä. Ei-kristittyjen, olivat he sitten ateisteja, agnostikkoja tai muihin uskontoihin kuuluvia, pelastuminen on kuitenkin mahdotonta.

Protestanttinen yhteiskristillisyys vaikutti monella tapaa kauniilta, koska se painotti sydämen kääntymystä ja henkilökohtaista suhdetta Jeesukseen. Samalla se tuntui kuitenkin liian subjektivistiselta: eikö oppi tai se, mihin seurakuntaan kuuluu, voi kuitenkin vaikuttaa positiivisesti tai negatiivisesti Kristus-suhteen laatuun? Tai jos ei vaikuta, miksi ylipäätään olla jostain asiasta jotain mieltä tai kuulua tiettyyn seurakuntaan? Lisäksi monet tämän kannan edustajat vaikuttivat toimivan epäjohdonmukaisesti: he yhtäältä painottivat, että opilla ei ole merkitystä, ainoastaan suhteella Jeesukseen. Samaan hengenvetoon he saattoivat kuitenkin väittää, että esimerkiksi lapsikaste ei ole oikea kaste, ainoastaan uskovien upotuskaste. Eli opilla sittenkin oli väliä.

Koin myös mielivaltaiseksi sen, että kristittyjen välisiä opillisia eroja pidettiin pelastuksen kannalta merkityksettöminä, mutta kristittyjen ja ei-kristittyjen välille vedettiin ehdoton raja pelastuksen suhteen. Miksi vaikkapa Jehovan todistajat tai mormonit eivät voisi myös turvautua, ainakin jossain määrin, Jeesukseen? Lisäksi minua ahdisti ehdoton vaatimus tiettyyn hetkeen paikannettavasta, kaiken muuttavasta kääntymiskokemuksesta, koska itselläni ei sellaista ollut. Miksi kristityn matka ei voisi yhden, kaiken mullistavan muutoksen sijaan olla myös prosessi, jossa on jatkuvasti pieniä ”kääntymiskokemuksia”?

Kansankirkollinen ”kaikki pääsevät taivaaseen”    

Antti Kylliäinen: Kaikki pääsevät taivaaseen (Nemo, 1997)

Kolmatta vaihtoehtoa luonnehtisin kansankirkolliseksi ”kaikki pääsevät taivaaseen” -linjaksi. Tiedostan, että nimi on provosoiva ja olkiukon vaara suuri. Toki kansankirkossa on paljon pappeja, jotka eivät edusta tällaista ajattelua. Se kuvaa kuitenkin sitä, millainen vaikutelma itselleni usein välittyi evankelis-luterilaisen kirkon työntekijöiden puheista: Jumala on niin armelias, ettei tuomitse ketään. Niinpä maailmankatsomuksellisia valintoja tehdessä ratkaisevaa on se, että oma vakaumus on minulle henkilökohtaisesti sopiva sekä tukee hyvinvointia ja arjenhallintaa. Hyvinvointia tukeva maailmankatsomus on hyvä, ahdistusta aiheuttava huono.

Kansankirkon työntekijöiden kunniaksi on sanottava, että minulla on heistä lähes pelkkiä myönteisiä kokemuksia: he olivat ammattitaitoisia sekä ihmisinä lämpimiä ja empaattisia. Kuvailemani ajattelun vahvuutena voi pitää sitä, että se, Jeesuksen opetuksen mukaisesti, välttää tuomitsemista. Sillä on myös kyky tunnistaa erilaisten maailmankatsomusten sisältämä hyvä.

Heikkous on se, että niin evl-kirkon edustama luterilaisuus kuin koko kristinusko jäävät siinä vain yhdeksi vaihtoehdoksi muiden joukossa. Evankeliumeissa Jeesus ei kuitenkaan näytä edustavan tällaista relativismia. Jeesus näyttää opettavan, että hänen seuraamisensa on hyväksi jokaiselle ihmiselle riippumatta siitä, miten hän sen itse kokee (esim. Matt. 16:24-27; Matt. 28:19-20). Jeesus näyttää myös olevan Uudessa testamentissa se henkilö, joka kaikkein voimakkaimmin pitää esillä tuomion ja helvettiin joutumisen mahdollisuutta (esim. Matt. 5:22; Matt. 23:33; Matt. 25:41; Mark. 9:42-48; Luuk. 12:5). Sitäkään ei voi siis ihan noin vain poistaa kristinuskosta.

Palaset loksahtavat kohdalleen            

Kaikilla edellä kuvaamillani malleilla oli siis omat vahvuutensa mutta myös vakavat heikkoutensa. Palaset alkoivat kuitenkin loksahdella kohdalleen, kun tutustuin Emil Antonin Hyviä uutisia-blogin kautta sekä myöhemmin opiskellessani teologiaa Vatikaanin II konsiilin (1962-1965) inklusiiviseen ekklesiologiaan.

Vatikaanin II kirkolliskokouksen Lumen gentium (LG) ja Nostra Aetate (NA) -asiakirjat kulkevat upeasti keskitietä välttäen kaikki edellä kuvatut vaarat mutta yhdistäen kaikkien edellä kuvattujen mallien vahvuudet. Mustavalkoisen joko-tai asetelman sijaan tulee asteittaisuus: eri kristillisissä kirkoissa ja yhteisöissä, muissa uskonnoissa ja jopa uskonnottomien ihmisten ajattelussa voi eriasteisesti tunnistaa totuutta ja pelastuksen elementtejä: Katolinen kirkko ei hylkää mitään siitä, mikä näissä uskonnoissa on totta ja pyhää. Vilpitöntä kunnioitusta tuntien se tarkastelee näitä toiminta- ja elämäntapoja, säännöksiä ja oppeja, jotka – vaikka ne poikkeavatkin monessa kohdassa siitä, mitä se itse uskoo ja opettaa – monesti tuovat mukanaan säteen siitä totuudesta, joka valaisee kaikki ihmiset. (NA 3)

Ketään ei tuomita. Silti ei päädytä relativismiin: Totuus on olemassa, sen täyteys on yksin Kristuksessa ja Kristuksen täyteys on katolisessa kirkossa. Kaikkia kehotetaan tulemaan totuuden täyteyteen: ”Taukoamatta se kuitenkin julistaa ja sen tuleekin julistaa Kristusta, joka on ’tie, totuus ja elämä’ (Joh. 14:6), josta ihmiset löytävät uskonnollisen elämän täyteyden ja jossa Jumala sovitti kaiken itsensä kanssa.” (NA 3)

Vatikaanin II kirkolliskokous (1962–1965). Kuva: Wikipedia

Tuomionkin mahdollisuus on yhä olemassa, jos ihminen tekee ratkaisun olla tulematta: ”Mutta hyvin usein ihmiset ovat paholaisen pettäminä ’ajatuksiltansa turhistuneet’ ja vaihtaneet Jumalan totuuden valheeseen palvellen luotua enemmän kuin Luojaa (vrt. Room. 1:21 ja 25) tai eläneet ja kuolleet ilman Jumalaa tässä maailmassa ja siten joutuneet äärimmäiselle epätoivolle alttiiksi.” (LG 16) Myös kääntymyksen ja sisäisen Kristus-suhteen välttämättömyys huomioidaan: ”Sellainen henkilö ei kuitenkaan Kirkon jäsenenäkään pelastu, joka ei pysy rakkaudessa ja joka jää Kirkon helmaan tosin ’ruumiillisesti’, mutta ei ’sydämeltään’.” (LG 14) Jokainen ihminen on kutsuttu ei vähempää kuin pyhyyteen (LG 40)!

Vaikka kesti kauan ennen kuin uskalsin omaksua inklusivismin, muistan jo ensimmäisellä kerran Vatikaani II ekklesiologiasta lukiessani ajatelleeni: ”Näin sen täytyy mennä! Tämä on totuus!” Niin ihmeellistä totuuden kauneutta se loisti. Se näytti yhtä aikaa sekä älyllisesti syvälliseltä että todella arkijärkeen käyvältä: Kun kohtaamme eri tavalla uskovia ja ajattelevia ihmisiä, huomioimme spontaanisti heidän maailmankatsomuksestaan ja elämäntavastaan sekä hyvän ja oikean että myös sen, mitä emme voi allekirjoittaa. Iloitsemme siitä, mikä on hyvää ja totta, mutta samalla ajattelemme, että heille olisi hyväksi luopua siitä, mikä on väärää. Juuri tätä katolinen inklusivismi on.

Onko se totta?

Seuraava kysymys on tietysti, onko edellä kuvailtu inklusivismi sen lisäksi, että se vaikuttaa kauniilta, myös teologisesti perusteltua. En lähde siihen kovin syvälle: aihe ansaitsee oman kirjoituksensa, ja sen voi tehdä joku minua asiantuntevampi. Tarjoan vain pari ajatusta.

Klassisen kristillisen opin mukaan paha ei ole itsessään olemassa olevaa vaan hyvän puutetta, vauriota hyvässä. Jos näin, niin pahaa voi esiintyä vain hyvässä. Tästä puolestaan seuraa, että kun tunnistamme eri uskonnoissa ja maailmankatsomuksissa puutteita, meidän on väistämättä tunnistettava niissä myös hyvää, usein jopa paljon hyvää. Vatikaani II:n opetus asettuu siis hyvin linjaan klassisen teologian kanssa.

Niin Raamattua kuin kirkon historiaa on vaikea ymmärtää ilman oletusta, että sen läpi kulkee eräänlainen totuuden avautumisen prosessi. Käsitykset Jumalasta ja moraalista jalostuvat ja kypsyvät vähitellen. Jumala kulkee ihmiskunnan mukana ja sopeuttaa taitavan kasvattajan tavoin ilmoituksensa sen vastaanottokykyyn. Jumala on kärsivällinen – hän ei sulje Abrahamia tai Joosuaa pelastuksen ulkopuolelle, vaikka heidän moraalinsa on vielä kaukana Vuorisaarnasta, ja Kristuksestakin heillä on vain kalpea aavistus, jos sitäkään.

Jos Jumala oli näin kärsivällinen ennen, hän on sitä varmasti yhä. Voi ajatella, että tämä sama totuuden avautumisen prosessi on jatkuvasti käynnissä jokaisen ihmisen kohdalla, myös ei-kristittyjen. Jos ihminen on vilpittömästi suuntautunut kohti totuutta, on syytä uskoa, että Jumala on hänen kanssaan yhtä kärsivällinen kuin Abrahamin tai Joosuan kanssa. Näin tulkittuna koko Raamatun ja itse asiassa myös tradition voi nähdä yhtenä valtavana argumenttina Vatikaani II:n inklusivismin puolesta!

Katolisessa kirkossako?

Pietarinkirkko sisäpuolelta. Kuva: Wikipedia

Vielä jää jäljelle kysymys siitä, missä totuuden täyteys sitten on. Siitä, että hyväksyy Vatikaanin II kirkolliskokouksen opettaman inklusivismin, ei vielä tietenkään loogisesti seuraa johtopäätös, että Kristuksen kirkon täyteys on juuri katolisessa kirkossa. Se on perusteltava erikseen. Erityisesti viime aikojen skandaalien valossa väite, että totuuden täyteys olisi juuri katolisessa kirkossa, voi (ymmärrettävästi) näyttää epäuskottavalta ja röyhkeältä: totuuden täyteyden voisi odottaa vaikuttavan totuudellista elämää. Sen sijaan monet kirkon korkeinta hierarkiaa myöten näyttävät eläneen niin hirviömäisesti, että siihen verrattuna monen maallistuneen ihmisen elämä on esimerkillistä.

Muistettakoon kuitenkin, etteivät myöskään Israelin kansan kauhistuttavat synnit poistaneet sitä tosiasiaa, että se oli Jumalan kansa. Voi myös ajatella niin, että juuri totuuden kirkkainta majakkaa vastaan pimeyden voimat erityisesti hyökkäävät. Ja kuten Vatikaani II opettaa: ”Sellainen henkilö ei kuitenkaan Kirkon jäsenenäkään pelastu, joka ei pysy rakkaudessa ja joka jää Kirkon helmaan tosin ’ruumiillisesti’, mutta ei ’sydämeltään’.” (LG 14) Tämä voi ikävä kyllä olla totta myös kirkon korkeimpien paimenten kohdalla. ”Rakkaudessa pysyminen” taas edellyttää yhteistyötä Jumalan armon kanssa – siis vilpitöntä nöyryyttä, katumusta, rukousta ja pyrkimystä pyhyyteen. Vain sellaisella asenteella todella pääsee osalliseksi totuuden täyteyden aarteesta.

Siitä, miksi katolinen kirkko edustaa mielestäni kirkkaimmin Kristuksen kirkkoa, olen kirjoittanut perusteellisemmin täällä. Esitän tässä kuitenkin vielä yhden ajatuksen mietittäväksi: Protestanttisilla yhteisöillä on usein kullakin jokin erityiskorostus, jota ne painottavat. Jos ajattelee vaikkapa Suomen kristillistä kenttää, evankelinen herätysliike korostaa sakramentteja, lestadiolaiset rippiä, körtit (ainakin perinteisesti) synnintuntoa, rukoilevaiset rukousta ja viidesläiset kääntymistä. Liberaalit puolestaan painottavat sosiaalista oikeudenmukaisuutta. Kaikki nämä jutut ovat sinänsä tärkeitä.

Ongelma on vain se, että usein kullakin porukalla vain yksi niistä korostuu, kun taas muut jäävät vähälle huomiolle tai puuttuvat kokonaan. Mielestäni katolisessa kirkossa ja hengellisyydessä ne kaikki ovat kuitenkin tasapainoisesti edustettuina: sakramentit, mukaan lukien rippi, katumus ja kääntymys, rukous ja myös sosiaalinen oikeudenmukaisuus, ihmisarvon puolustaminen. Näin katolinen täyteys ei ole mielestäni pelkkä fraasi vaan empiirinen tosiasia, jota saan elää todeksi joka päivä! Samalla tietysti voin Vatikaani II:n hengessä iloita siitä, miten myös muualla on paljon, Lumen Gentiumin sanoin, ”pyhityksen ja totuuden aineksia” – jotka kuitenkin ovat ”katolista ykseyttä kohti kannustavia tekijöitä”!

Mainokset

One comment

  1. Hieno teksti, pidän siitä kuinka näet jopa liberaaliprotestanttisuuden vahvuudet ja yhdistät ne Vatikaani II kirkolliskokouksen opetuksiin. Tuollaista katolisen ekumenian tulisi olla, erittelevää. Dominikaaneilla on perusperiaatteena väittelyssä: ”Älä koskaan kiellä, harvoin vahvista, aina erittele.” Se on melkoinen ideaali, johon yltäminen on aika harvinaista tämän päivän maailmassa. Useimmiten keskustelun ohjenuoraksi on omaksuttu paljon vaivattomampi ”pilkkaa, mitätöi, sivuuta” tai pelkkä ”sivuuta”.

    Liked by 3 people

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s