EETU MANNINEN

Tämän blogin syyskauden aluksi isä Oskari Juurikkala julkaisi kaksi artikkelia katolista kirkkoa vavisuttaneista hyväksikäyttöskandaaleista. Ensimmäisen osan lopuksi hän kirjoittaa: ”kirjoitukseni ei mitenkään halua hyökätä niitä vastaan, jotka kamppailevat homoseksuaalisen taipumuksen kanssa. He tarvitsevat ymmärtämystä ja tukea”.

Kysymys oikeanlaisesta suhtautumistavasta homoseksuaaleja kohtaan on tärkeä etenkin nykyään, sillä aihe on jatkuvasti pinnalla mediassa. Viime keväänä aihe sai näkyvyyttä Pori-jazzin toimitusjohtajan Aki Ruotsalan homoseksuaalisuutta koskeneiden kommenttien ja niiden aiheuttaman somekohun myötä, joka johti hänen pikaiseen irtisanomiseensa. Pride-tapahtumia järjestetään yhä uusissa kaupungeissa ja ne ovat vuosi vuodelta näyttävämpiä tapahtumia, joihin osallistuu kymmeniä tuhansia ihmisiä.

Nämä ilmiöt herättävät voimakkaita tunteita puolesta ja vastaan. Konservatiivit ovat oikeutetusti huolissaan siitä, että liberaalilla laidalla vaalitusta gender-ideologiasta on tulossa median ja yhteiskunnan tukema uusi ortodoksia, josta julkisesti poikkeaminen johtaa hankaluuksiin. Toisaalta konservatiivien keskuudessa saatetaan usein vaalia ihan aidosti suvaitsemattomia ja homofobisia asenteita sukupuoli- ja seksuaalivähemmistöjä kohtaan.

Tässä artikkelissa pohdin, kuinka suhtautua homoseksuaaleihin Katolisen kirkon katekismuksen kehotuksen mukaisesti ”kunnioittaen, myötätuntoisesti ja tahdikkaasti” (KKK, 2358) tässä latautuneessa ilmapiirissä ja pitää samalla kiinni katoliselle uskolle luovuttamattomasta opista, jonka mukaan avioliitto on olemuksellisesti miehen ja naisen välinen.

Sysäys kirjoittamiselle

Koin sysäyksen kirjoittaa tästä aiheesta kohdattuani erään Amnestyn feissarin. Selitin hänelle, että siitä huolimatta, että arvostan Amnestyn toimintaa joissain asioissa, en voi ryhtyä tukemaan kyseistä järjestöä, koska en hyväksy joitain aspekteja sen toiminnassa, kuten vahvaa abortin ja translain (lakialoite, joka mahdollistaisi juridisen sukupuolen vaihtamisen henkilön omaa identiteettiä vastaavaksi pelkällä omalla ilmoituksella) puolesta kampanjointia. Tämä johti pitkään keskusteluun sukupuoli- ja seksuaalivähemmistöistä ja gender-ideologiasta.

Toisin kuin pelkäsin, minua ei solvattu ahdasmieliseksi homofoobikoksi ja sukupuoli- ja seksuaalivähemmistöjen oikeuksia polkevaksi ihmishirviöksi, vaan keskustelu sujui alusta loppuun asti sopuisassa ja kunnioittavassa hengessä. Tämä kohtaaminen sai minut ymmärtämään, kuinka kipeästi tarvitsemme kunnioittavaa ja asiallista keskustelua tästä pinnalla olevasta aiheesta. Mikä olennaisempaa, tajusin myös, kuinka tärkeää on, että me ”konservatiiviset” kristityt sanoitamme kantamme rakkaudellisella tavalla.

”Rakkaudellisella” tarkoitan sitä, että viestitämme selvästi, että vaikka olemme avioliiton ja seksuaalimoraalin suhteen perinteisellä kannalla, emme vihaa tai pelkää homoseksuaaleja, vaan pidämme heitä yhtä arvokkaina ja Jumalalle rakkaina kuin kaikkia muitakin. Lisäksi jokaisen tulisi miettiä kriittisesti ja rehellisesti, ovatko omat ajattelu- ja suhtautumistavat todellakin homofobisia: kavahdanko tai suhtaudunko vihamielisesti ihmisiin, joilla on homoseksuaalinen suuntaumus? Jos näin on, suosittelen tämän asian työstämistä asenteiden ja ajatusten tasolla.

Martinin kirja: jyviä ja akanoita

Päätettyäni kirjoittaa tästä aiheesta näin hyväksi tutustua amerikkalaisen jesuiittapappi James Martinin aihetta käsittelevään teokseen Building a Bridge: How the Catholic Church and the LGBT Community Can Enter into a Relationship of Respect, Compassion, and Sensitivity (HarperCollins Publishers, 2017).

Viime aikoina Martin on ottanut erityiseksi kutsumuksekseen edistää homoseksuaalien kunnioittavaa kohtelua katolisessa kirkossa. Vaikka Martin on aiheuttanut paljon kohua ja vastustusta, luin hänen kirjansa avoimin mielin. Pidin nimittäin kovasti hänen Jeesus-kirjastaan ja pidän monia hänen sosiaalisessa mediassa esille tuomiaan näkemyksiä fiksuina ja varteenotettavina.

Mielestäni Martinin kirjassa on joitain hyviä pointteja, joita hyödynnän myös tässä artikkelissa, mutta en suosittele nielemään sitä kokonaisuudessaan, sillä teos sisältää joitain opillisesti aika kyseenalaisia mielipiteitä. Näenkin hyväksi soveltaa hänen kirjansa suhteen paavalilaista neuvoa: ”koetelkaa kaikkea ja pitäkää se mikä on hyvää” (1. Tess. 5:21).

”Sakkeus, tule kiireesti alas. Tänään minun on määrä olla vieraana sinun kodissasi.”

Kaikki konservatiivisimmatkin kristityt lienevät yhtä mieltä siitä, että seksuaalinen suuntaumus itsessään ei tee kenestäkään sen syntisempää kuin kenestäkään muustakaan (tai ainakin heidän tulisi olla yksimielisiä tästä asiasta!). Martinin kirjassa selkeänä taustaoletuksena on kuitenkin se, että nämä ihmiset ovat ”aktiivisia” homoseksuaaleja, mikä on kirkon opetuksen näkökulmasta ongelma.

Mielestäni isä Martin on vahvimmillaan perustellessaan HLBT-väen (HLBT = homot, lesbot, biseksuaalit ja transihmiset) kunnioittavaa ja rakastavaa kohtaamista Jeesuksen toiminnalla niitä kohtaan, jotka oli eristetty ”hyvien ihmisten” keskuudesta, koska heitä pidettiin liian syntisinä. Esitän häneltä pitkän lainauksen:

Eräs yleinen vastaväite kuuluu: ”Jeesus sanoi aina ihmisille, että heidän tulee ennen kaikkea välttää syntiä!” Väitteen mukaan me emme voi kohdata HLBT-väkeä, koska he tekevät syntiä ja jos kohtaamme heitä, meidän tulee ensisijaisesti sanoa: ”lopeta synnin tekeminen!”

Tämä ei kuitenkaan useimmiten ole Jeesuksen tapa toimia.

Esimerkiksi kertomuksessa roomalaisesta sadanpäämiehestä Jeesus kohtaa jonkun, joka ainoastaan ei ole juutalainen, vaan todennäköisesti uskoo myös useisiin jumaliin. Jeesus ei kuitenkaan huudahda ”Pakana!” tai toru häntä siitä, ettei hän ole juutalainen. Sen sijaan hän hämmästelee tämän miehen uskoa ja julistaa sen olevan suurempi kuin kenelläkään kohtaamallaan israelilaisella, minkä jälkeen hän parantaa hänen palvelijansa.

Myöskään Sakkeus-kertomuksessa, havaittuaan publikaanin, joka oli kiivennyt puuhun nähdäkseen ”kuka Jeesus oli”, Jeesus ei osoita häntä sormellaan ja huuda ”Syntinen!” Sen sijaan hän sanoo vierailevansa hänen talossaan, mitä pidettiin julkisena hyväksynnän osoituksena, ennen kuin Sakkeus sanoi tai teki mitään. Vasta sen jälkeen, kun Jeesus osoittaa hänelle hyväksyntää, Sakkeus kääntyy ja lupaa maksaa takaisin kaikille, joita hän on huijannut.

Tämä aiheutti vastustusta myös Jeesuksen aikana. Luukkaan evankeliumin mukaan väkijoukko ”alkoi nurista”, kun Jeesus osoitti hyväksyntää Sakkeukselle – kuten se usein tekee tänäänkin!

Mutta Jeesuksen tapauksessa kyseessä oli useimmiten yhteys ensin (community first) – tapaaminen, kohtaaminen ja seuraan hyväksyminen – ja kääntymys sitten (conversion second). (s. 70–71) (Oma käännös)

Mielestäni Martinin pointti on varteenotettava. Esimerkiksi Sakkeuksella ei ollut kontollaan pelkästään yksityisiä ”pikkusyntejä”, vaan hänen elämäntapansa perustui aktiiviseen synnin tekemiseen, mikä määritti hänen identiteettinsä ihmisten silmissä. Silti Jeesus ei kehota häntä lopettamaan synnin tekemistä, vaan hyväksyy hänet seuraansa ennen kuin hän on kääntynyt pahoilta teiltään. Sakkeus oli ainoastaan utelias näkemään, kuka Jeesus on, ja yhteys Jeesukseen muutti hänen elämänsä.

Kunnioituksen, myötätunnon ja tahdikkuuden tärkeys

Kohdatessa ihmisiä – ei pelkästään homoseksuaaleja, vaan ylipäätään – on olennaisen tärkeää suhtautua heihin kunnioittavasti, myötätuntoisesti ja tahdikkaasti. Jokainen ihminen ansaitsee kunnioitusta, koska hänellä on Jumalan kuvalle kuuluva arvokkuus. Myötätunto puolestaan tarkoittaa sitä, että meidän tulee yrittää ymmärtää heitä heidän omasta näkökulmastaan käsin. Ainoastaan tällä tavoin dialogi on mahdollinen. Tahdikkuus taas tarkoittaa asennetta, joka pyrkii välttämään toisen ihmisen loukkaamista omalla toiminnallaan.

Ajatelkaamme aktiivisesti homoseksuaalista ihmistä, joka elää esimerkiksi parisuhteessa samaa sukupuolta olevan kumppanin kanssa. Onko luultavaa, että hän on valinnut tämän elämäntavan silkkaa pahuuttaan ja koska hän tietoisesti haluaa uhmata Jumalan tahtoa? Tämä tuskin kuvaa useimpien motiiveja kovinkaan reilulla ja myötätuntoisella tavalla.

Pikemminkin luulisin, että tämä seksuaalista vetoa samaa sukupuolta oleviin ihmisiin tunteva henkilö on tavannut jonkun mukavan ihmisen ja ajan myötä tämä tuttavuus on syventynyt parisuhteeksi. Kuten parisuhteissa yleensäkin, on myös hyvin mahdollista, että myös näissä tapauksissa syntyy aitoa kiintymystä ja rakkautta.

Jos pidetään mielessä aikamme sekulaari konteksti, jossa korostetaan, että tässä ei ole mitään väärää vaan että se on pikemminkin oikein ja suositeltavaa, on todennäköistä, että tämä henkilö ei usko tekevänsä mitään pahaa eikä yksinkertaisesti voi käsittää, miksi jotkut pitävät hänen elämäänsä syntisenä.

Mielestäni tämä tilanne on analoginen avoliitossa elävien heteroparien kanssa. Katolisen kirkon mukaan nämä naimattomat pariskunnat syyllistyvät ”haureuden” syntiin (KKK, 2353), mutta koska he elävät sekularisoituneessa yhteiskunnassa, heidän on varmasti hyvin vaikea käsittää, miksi heidän parisuhteensa olisi millään lailla syntinen.

Tämän vuoksi meidän ei pidä lähestyä kumpaakaan ihmisryhmää sormea heristellen ja heidän syntisyyttään korostaen. Pikemminkin meidän viestimme tulisi olla, että Jumala rakastaa heitä ja haluaa myös heidät Poikansa Jeesuksen Kristuksen yhteyteen.

Totuus rakkaudessa

En yritä sanoa, että erityisesti tänä aikana, jona perinteistä kristillistä käsitystä seksuaalisuudesta ja avioliitosta pyritään aktiivisesti hämärtämään, kristittyjen tulisi olla hiljaa siitä, että avioliitto on miehen ja naisen välinen ja että ainoastaan tällainen liitto voi saada osakseen Jumalan hyväksynnän ja siunauksen. (Tämä ei tarkoita, etteikö muunlaisissa suhteissa voisi esiintyä vilpitöntä rakkautta, joka on Jumalalle mieleen, mutta katolisesta näkökulmasta näissä suhteissa tämä rakkaus ei voi toteutua loppuun asti Jumalan tarkoittamalla tavalla.)

Vaikka meidän on pysyttävä järkähtämättömästi kirkon opissa, meidän on kuitenkin tuotava tämä sanoma esille siten, että kukaan ei saa vaikutelmaa, että me vihaisimme tai halveksisimme yhtään ketään. Jos jokin ihmisryhmä kokee olevansa kristittyjen ja kirkon hyljeksimä ja vihaama, onko ihme, jos kristinuskon vastaiset ideologiat saavat sen keskuudessa kannatusta?

Meidän tehtävämme on kutsua kaikkia ihmisiä Vapahtajamme yhteyteen ja luottaa siihen, että jos ihminen kääntyy sydämessään Jumalan puoleen ja haluaa tulla elämässään yhä enemmän ja enemmän Jeesuksen kaltaiseksi, Pyhä Henki kyllä ohjaa häntä hänen elämässään oikeaan suuntaan. Toki veljellinen kehotus on tarpeen (vrt. Matt. 18:15–20), mutta tämä pätee vasta niihin, jotka jo ovat kristittyjä ja haluavat kasvaa pyhyydessä. Meidän tulee kuitenkin olla kärsivällisiä ja muistaa, että Jumalan armo ei poista inhimillistä heikkoutta hetkessä (ks. Gaudete et exsultate, 49).

Lopuksi vielä sananen siitä, mitä haluan tällä artikkelillani viestittää. Koska kristittyjä usein syytetään julkisuudessa homofobiasta ja ties mistä, meidän tulee olla erityisen tarkkoja siitä, että emme syyllisty niihin synteihin, joista meitä syytetään. Meidän tulee aktiivisesti miettiä, miten voisimme puhua homoseksuaaleista kunnioittavasti ja miten voisimme kohdata heidät rakastavasti – tinkimättä kuitenkaan uskostamme. Tässä asiassa voimme soveltaa Ensimmäisessä Pietarin kirjeessä antiikin pakanallisessa yhteiskunnassa eläville kristityille annettua neuvoa:

Eläkää moitteettomasti pakanoiden keskellä, jotta he teitä pahantekijöiksi panetellessaan havaitsisivatkin hyvät tekonne ja ylistäisivät Jumalaa sinä päivänä, jona hän kohtaa heidät. (1. Piet. 2:12)