Pelagiolaiskiistan merkkivuosi

EETU MANNINEN

Pelagius kuvattuna yhdessä Johannes Khrysostomoksen kanssa Nürembergin kronikassa vuodelta 1493

Tuntuu, että viime aikoina erilaiset merkkivuosipäivät ovat kasaantuneet harvinaisen tiheään. Viime vuonna muisteltiin ensin reformaatio 500 -merkkivuotta, ja sitten tuli Suomen 100-vuotisjuhla. Tänä vuonna on jo muisteltu Suomen sisällissotaa, jonka alkamisesta tuli kuluneeksi 100 vuotta 27.1.2018, eikä meno ota laantuakseen. Vappuna tulee nimittäin kuluneeksi tasan 1600 vuotta siitä, kun pelagiolaisuus tuomittiin harhaopiksi Karthagon paikalliskokouksessa vuonna 418.

Varsinkin Suomen kontekstissa, jossa vallitsevana uskonnollisena perinteenä on jo useamman sadan vuoden ajan ollut ihmisen passiivisuutta ja Jumalan monergistista toimintaa hänen vanhurskauttamisessaan ja pelastumisessaan korostanut luterilaisuus, sana ”pelagiolaisuus” särähtää korvaan erityisen ikävästi. Luther pitikin kirkon historiassa esiintyneistä harhaopeista juuri pelagiolaisuutta sellaisena, jota ei ollut koskaan saatu tukahdutettua ja joka on alati vaanimassa.

Mutta mistä koko ilmiössä oli oikeastaan kysymys? Mitä pelagiolaiset opettivat ja miksi heidät tuomittiin? Onko koko kiistaan liittyvillä kysymyksenasetteluilla enää mitään relevanssia 1600 vuoden jälkeen?

Pelagiuksen pelagiolaisuus

Pelagiolaisuus on saanut nimensä Britanniasta kotoisin olevalta Pelagiukselta, joka vaikutti Roomassa noin vuodesta 380 lähtien ja vihkiytyi Jumalan palvelijaksi (servus Dei). (Ohimennen mainittakoon, että hän on varhaisin Britanniassa syntynyt teologi, jolta on säilynyt kirjoituksia.) Pelagiusta kiinnostivat käytännön kristilliseen elämään liittyvät kysymykset, ja hänen ajattelunsa kulmakivenä oli ihmisen vapaan tahdon loukkaamattomuus. (TeSelle 1999, 633.)

Monien muiden aikansa kirkollisten vaikuttajien, kuten kirkkoisä Hieronymuksen ja sittemmin katkeran kiistakumppaninsa Augustinuksen tavoin Pelagius oli kirjeenvaihdossa rikkaiden ja vaikutusvaltaisten kristittyjen ylhäisörouvien kanssa ja toimi heille eräänlaisena hengellisenä mentorina. Pelagiuksella oli paljon ystäviä Rooman papiston ja kaupungin vaikutusvaltaisten perheiden keskuudessa, ja hänet tunnettiin yleisesti hurskaana miehenä (TeSelle 1999, 636).

Pelagiuksen ja Augustinuksen välinen kiista alkoi 400-luvun alussa, kun Pelagius asettui vastustamaan Augustinuksen ajatuksia synnin universaalisuudesta, ihmisen heikentyneestä vapaasta tahdosta ja predestinaatiosta. Hänen mukaansa Jumala ei vaadi ihmiseltä mitään sellaista, mitä hän ei kykene suorittamaan eikä tuomitse häntä asioista, joita hän ei olisi kyennyt välttämään. (TeSelle 1999, 634–635.)

Pelagius kuvattuna 1600-lukulaisessa kalvinistisessa tekstissä

Augustinus ja Pelagius molemmat tunnustivat sekä ihmisen vapaan tahdon että Jumalan armon, mutta olivat eri mieltä siitä, mitä nämä asiat merkitsivät. On hyvä muistaa, että kummalekaan armo ei merkitse niinkään Jumalan anteeksiantavaa laupeutta, vaan pikemminkin hänen apuaan, joka mahdollistaa kristittynä olemisen ja elämisen. Augustinuksen armoa koskevaa ajattelua olen jo käsitellyt aiemmin täällä. Pelagiuksen mukaan armo merkitsi oikean toiminnan mahdollistavia edellytyksiä: ihmisluontoon kuuluvaa vapaata tahtoa, Jumalan lakia ja käskyjä, Kristuksen esimerkkiä ja lupauksia, syntisen vanhurskauttamista uskon kautta, kasteessa tapahtuvaa valaisua ja Pyhän Hengen lahjoja pyhyyttä etsiville. (TeSelle 1999, 635.)

Pelagius ei siis kiistänyt syntisen vanhurskauttamista tai Pyhän Hengen apua uskoville, mutta painotti, että ihmisluontoon kuuluva vapaus mahdollistaa ihmisen täysin synnittömän elämän. Kysymyksessä siitä, onko tämä käytännössä mahdollista, hän erotti toisistaan luonnon ja tahdon aspektit: ihmisluonto on hänen mukaansa turmeltumaton ja kyvykäs synnittömyyteen, mutta ihmisen tahtoa kuormittavat hänen itselleen luomat lihalliset tavat, jotka estävät häntä vapauttamasta tätä ihmisyyteen luontaisesti kuuluvaa potentiaalia. Kuitenkin ihmisen on turmeltumattomalla vapaalla tahdollaan mahdollista tehdä juuri näin. (TeSelle 1999, 635.)

Täydellisen synnitön elämä kuulostaa meistä utopistiselta haihattelulta, mutta Pelagiuksen ajatukset ovat paljon ymmärrettävämpiä nähtynä omaa historiallista kontekstiaan vasten. Täydellisyyteen päässyt viisas, joka ei tee virheitä, oli nimittäin kaikkien antiikin filosofisten koulukuntien päämäärä, johon oikeasti pyrittiin. Kuuluisimpia tästä lienevät täydelliseen tunteettomuuteen pyrkineet stoalaiset. Siirtämällä täydellisyyden ihanteen tästä elämästä tuonpuoleiseen Augustinus – eikä suinkaan Pelagius – asettui oman aikansa konsensusta vastaan. (Rist 1994, 170.) Onkin kuvaavaa, että Pelagius sai vuonna 415 Palestiinassa hänen opetustensa oikeaoppisuutta arvioimaan kokoontuneelta synodilta puhtaat paperit.

Perisynti ja lapsikaste

Kuten on tullut esille, Pelagiuksen ajattelun ytimessä on korostus ihmisen vapaasta tahdosta ja synnittömän elämän mahdollisuudesta. Kuitenkin pelagiolaisuuteen liittyi myös muita opillisia painotuksia, joita edustivat muut pelagiolaisiksi luonnehditut teologit kuin Pelagius itse. Karthagon synodin oppituomioihin ja sitä seuranneeseen keisarilliseen päätökseen pelagiolaisuuden harhaoppisuudesta johtaneessa kiistassa pelagiolaista osapuolta edustivat Pelagiuksen lisäksi Caelestius ja Rufinus Syyrialainen.

Caelestiuksen ja Rufinuksen tekstit käsittelevät dogmaattisempia aiheita, jotka liittyvät perisyntiin ja kasteeseen. Perisyntioppi mielletään usein Augustinuksen kehittelemäksi, mutta sen monet yksityiskohdat olivat läsnä jo häntä edeltäneessä afrikkalaisessa keskustelussa. Tässä yhteydessä on tärkeä huomata, että myöhemmin Augustinuksen ajattelussa vaikutusvaltaisimman muotoilunsa saaneet perisyntiä koskevat uskomukset eivät olleet Rooman valtakunnan alueella yleisesti jaettuja, vaan pikemminkin pohjoisafrikkalaisia erityiskorostuksia. Tässä vaiheessa oli hyvin mahdollista, että afrikkalaiset olisivat jääneet opillisesti paitsioon pelagiolaisten sijaan (Brown 2000, 357).

Aadam ja Eeva Albrecht Dürerin (1471-1528) maalaamina

Erityisen kiistanalainen afrikkalainen erityiskorostus oli ajatus, jonka mukaan vastasyntyneitä ei kasteta omista synneistään vaan Aadamin vieraasta synnistä (aliena peccata), ja että Aadamin synti aiheutti hänen jälkeläisilleen sekä ruumiillisen kuoleman että taipumuksen syntiin. Caelestius ja Rufinus vastustivat tätä afrikkalaista traditiota ja edustivat näkemystä, jonka mukaan ihminen luotiin alusta asti kuolevaiseksi, mutta hän olisi voinut syödä elämän puusta ja saavuttaa kuolemattomuuden, mikäli olisi noudattanut Jumalan käskyä. Pikkulapset eivät siis ole kuolevaisia Aadamin synnin, vaan luomisen perusteella. Pelagiolaiset korostivat, että myöskään syyllisyys ei ole peräisin Aadamilta, vaan kaikki tuomitaan omien syntiensä perusteella. (TeSelle 1999, 634.)

Edellä kerratut ajatukset täydellisyyden mahdollisuudesta ja ihmisluonnon turmeltumattomuudesta muodostavat siis oppikokonaisuuden, jota Augustinus vastusti pelagiolaisuutena. Aadamin synti ei vaikuta hänen jälkeläistensä tilaan, vaan heillä on kyky Jumalan käskyjen täydelliseen noudattamiseen. Vaikka uskova voi saada Jumalalta apua nuhteettomaan elämään, tämä apu ei ole välttämätöntä, sillä ihmisluontoon on alusta asti kuulunut kyky elää synnittömästi.

Näitä oppeja vastaan 1. toukokuutta vuonna 418 Karthagossa kokoontunut synodi julkaisi kaanonit, jotka vahvistivat perisynnin, tuomitsivat pelagiolaisen ymmärryksen armosta ja vahvistivat, että armon apu on välttämätön inhimilliseen heikkouteen. Samaan aikaan pelagiolaisuus tuomittiin harhaopiksi myös valtiovallan taholta: jo päivää ennen Karthagon paikalliskokousta keisari tuomitsi Pelagiuksen ja Caelestiuksen yhteiskuntarauhaa uhkaaviksi harhaoppisiksi. Keisarilliseen tuomioon lienee kuitenkin vaikuttanut opillisten kysymysten sijaan pääasiassa pelagiolaisten keskuudessa esiintyneet radikaalit ajatukset yhteiskunnan uudistamiseksi kristillisten köyhyyden ja pyhyyden ideaalien mukaisesti. (TeSelle 1999, 636–637.)

Pelagiolaiskiistan relevanssi tänään?

Vaikka pelagiolaisuuden vaarat eivät näyttäytyneet idästä käsin niin vakavina kuin lännessä, teologisena systeeminä se johtaa vakaviin ongelmiin, minkä vuoksi sen tuomitseminen kristillisen totuuden vastaisena oli perusteltua. Mikäli täydellisen nuhteettomuuden ajatellaan olevan sekä mahdollista että Jumalan edellyttämää, päädytään melkoisen suorittavaan kristinuskontulkintaan. Lisäksi pelagiolaisuuden mukaan avain pelastukseen on ihmisen luonnollisessa vapaassa tahdossa, joka voi toteuttaa Jumalan käskyt, mikä vahvistaa tätä kuvaa entisestään.

Nykyään harva jos kukaan kuitenkaan ajattelee, että ihminen voisi tässä elämässä koskaan pystyä täydelliseen synnittömyyteen, mikä herättää kysymyksen pelagiolaisuuden uhan ajankohtaisuudesta. Kuitenkin pelagiolaisuuden kaikuja voi havaita kristillisessä teologiassa myös nykyään. Kuten Eugene TeSelle tässä kirjoituksessa pitkälti seurailemassani pelagiolaisuutta käsittelevässä artikkelissaan osuvasti huomauttaa, esimerkiksi modernissa teologiassa laajan konsensuksen saavuttanut ajattelu kastamattomien pikkulasten kohtalosta on huomattavasti paremmin jatkumossa Caelestiuksen kuin Augustinuksen ajattelun kanssa (TeSelle 1999, 639).

Vaikuttaa kuitenkin vahvasti siltä, että pelagiolaisuus on yhä voimissaan myös paljon perustavanlaatuisemmalla tavalla. Se on sitä ensisijaisesti pikemminkin asenteiden ja aukikirjoittamattomien taustaoletusten muodossa kuin teologisena systeeminä. Juuri tässä mielessä viitataan ”uuspelagiolaisuuteen” kirkon Uskonopin kongregaation 22.2.2018 julkaisemassa lyhyessä asiakirjassa Placuit Deo, jossa tämä moderni pelagiolaisuuden muoto ymmärretään individualistisena ja ihmisen radikaalia autonomisuutta korostavana ajatteluna, jossa ihminen katsoo pelastavansa itsensä omalla toiminnallaan ymmärtämättä, että hän on olemassaolonsa syvimmällä tasolla riippuvainen Jumalasta ja muista ihmisistä (Placuit Deo, 3).

Kirkossa kytevää pelagiolaista tendenssiä käsittelee tarkkanäköisesti myös paavi Franciscus uutukaisessa kehotuskirjeessään Gaudete et exsultate. Paavin mukaan nykyajan pelagiolaiset ajattelevat syvällä sisimmässään, että kaikki on mahdollista ihmisen tahdolle, ikään kuin se olisi puhdas, täydellinen ja kaikkivoipa ja jättävät huomiotta sen, että Jumalan armo ei poista inhimillistä heikkoutta yhdessä hujauksessa (Gaudete et exsultate, 49).

Franciscus ei jää yleispätevälle ja ympäripyöreälle tasolle, vaan osoittaa joitain konkreettisia ajattelutapoja, joissa modernin pelagiolaisuuden vaara on vahvasti läsnä: hänen mukaansa uuspelagiolaisuus näyttäytyy rakkaudettomana elitisminä, joka suhtautuu pakkomielteenomaisesti lakiin, oppiin, liturgiaan ja kirkon ulkoiseen asemaan. Tällä tavoin kirkolliset säännöt ja rakenteet ajavat evankeliumin välittämisen edelle ja kristillinen elämä typistyy tiettyjen kirkollisten sääntöjen pikkutarkaksi noudattamiseksi, joka jättää hyvin vähän tilaa armolle. (Gaudete et exsultate, 58-59.)

Niin klassisen kuin moderninkin pelagiolaisuuden keskiössä näyttää olevan usko siihen, että pelastus riippuu meidän nuhteettomasta vaelluksestamme, jonka puolestaan mahdollistaa tahtomme järkähtämätön päätös. Vaikka pelagiolaisuus siis on syntynyt meihin nähden hyvin erilaisessa historiallisessa kontekstissa ja oli klassisessa muodossaan sidoksissa meille vieraisiin taustaoletuksiin, myös nykyajan kristitty voi langeta niihin harhoihin, joiden vuoksi kirkko katsoo pelagiolaisuuden vääristävän olennaisella tavalla kristinuskon perimmäisen sanoman. Tämän vuoksi jokaisen on aika ajoin syytä kysyä itseltään: ajattelenko pelastuvani sen perusteella, miten moitteettomasti noudatan joitain tiettyjä sääntöjä? Olenko vaarassa ajautua uuspelagiolaisuuteen?

Kenties vuotta 418 kannattaakin muistella, että tiedostaisimme olevamme heikkoudessamme joka hetki Jumalan armon varassa ja että osaisimme varoa esimerkiksi paavi Franciscuksen mainitsemia pelagiolaisuuden sudenkuoppia. Tällä tavoin osaamme myös toivon mukaan suhtautua lempeämmin sekä omiin että muiden heikkouksiin. Jumala rakastaa ihmisiä vikoineen ja virheineen, joten ehkä meidänkin pitäisi.

Kirjallisuus

Peter Brown, Augustine of Hippo: A Biography. New Edition, With an Epologue. Berkeley/Los Angeles: University of California Press 2000.

John. M. Rist, Augustine: Ancient Thought Baptized. Cambridge: Cambridge University Press 1994.

Eugene TeSelle, “Pelagius, Pelagianism” in Augustine Through the Ages: An Encyclopedia. General Editor: Allan D. Fitzgerald, O.S.A. Grand Rapids/Cambridge: Wm. B. Eerdmans Publishing Company 1999, 633–640.

Mainokset

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s