Kaksi kirjaa reformaatiosta

Agricolan päivän kunniaksi on sopivaa palata hieman reformaation merkkivuoden tunnelmiin ja esitellä kahta sen kunniaksi ilmestynyttä kirjaa, joita emme viime vuonna ehtineet arvioida. Ne ovat Meri Heinosen ja Marika Räsäsen toimittama Pohjoinen reformaatio (2016) ja Suomen teologisen instituutin Iustitia-sarjan Reformaatio vai restauraatio – tradition aarteita ja tulkinnan kompastuskiviä (2017).

Kirjat ovat keskenään hyvin erilaisia. Pohjoinen reformaatio on Timo Junkkaalan Perusta-lehdessä julkaistun kirja-arvion sanoin ”ulkonaisesti hienoin” merkkivuoden kunniaksi julkaistu kirja, mutta reformaation teologinen puoli jää kulttuurihistorian keskellä vähälle huomiolle. Siksi on hyvä ottaa vastapainoksi pienikokoisempi teologinen artikkelikokoelma, jossa käsitellään mm. päivänpolttavaa kysymystä siitä, onko paavi Antikristus.

Pohjoinen reformaatio

Pohjoinen reformaatio on tosiaan silmiähivelevän kauniisti toteutettu teos, jossa on monia upeita valokuvia mm. hienoista kirkoista ja keskiaikaisista esineistä, Turun raunioista, Kuusiston piispanlinnasta, jne. Toisaalta kirja on isokokoinen ja kirjaimellisesti raskasta luettavaa.

Teos sisältää sekä uutta tietoa että tarpeellisia muistutuksia vanhasta. Monille voi tulla uutena tietona se, että jo ennen Mikael Agricolaa Rauman kappalainen Matthias Westh (k. 1549) kirjoitti suomenkielisen käsikirjoituskoosteen, joka tunnetaan Westhin koodeksina ja sisältää 144 lehteä. Lisää aiheesta voi lukea Kaisa Häkkisen hienosta artikkelista.

Toinen mielenkiintoinen juttu, ja ainakin minulle uusi tieto oli se, että Turun tuomiokirkossa on säilynyt keskiaikainen piispansauva, joka saattaa alun perin olla autuaan piispa Hemmingin ajalta. Tästä voi lukea lisää Vesa Immosen ja Heini Kirjavaisen kontribuutiosta.

Turun tuomiokirkon vaiheista reformaation jälkeen on asiaa Riitta Laitisen mielenkiintoisessa artikkelissa. Esimerkiksi vuonna 1596 Klaus Fleming kirjoitti, että tuomiokirkon ”ikkunat olivat rikki niin, että varikset ja harakat lensivät sisään ja että kirkossa vilisti kissoja ja rottia, jotka olivat tuhonneet alttarin” (s. 223). Reformaatiohan vaikutti kirkkoon ensin lähinnä köyhdyttävästi.

Aki Arposen artikkeli käsittelee pyhäinjäännöksiä Turun tuomiokirkossa läpi vuosisatojen. Vuonna 1799 Turussa vieraillut Edvard Daniel Clarke kirjoitti, että katedraalin sisätilan perusteella voisi luulla ”roomalaiskatolisen uskonnon olevan yhä vallalla”. (s. 257) Esillä oli esimerkiksi kullattu pyhän Henrikin veistos.

Kirjaan on päässyt lipsahtamaan myös joitain epätarkkuuksia. Esimerkiksi ehtoollisesta puhuttaessa sub utraque specie kääntyy suomeksi ”molemmissa muodoissa”, ei ”molemmilla tavoilla” (s. 49). Kaiken kaikkiaan kirja on kuitenkin hatunnoston arvoinen saavutus ja ehdottomasti suositeltava tietokirja reformaatioajan historiasta Suomessa, Pohjoismaissa ja Euroopassa laajemminkin.

Reformaatio vai restauraatio: onko paavi Antikristus?

Reformaatio vai restauraatio -kirjasta otan esille vain yhden teeman, nimittäin tunnustuksellisille luterilaisille kinkkisen kysymyksen siitä, onko paavi Antikristus.

Jari Rankisen raamattutaustoituksen jälkeen Timo Eskola ja Santeri Marjokorpi miettivät sitä, miksi paavi oli Lutherille Antikristus ja mitä asiasta pitäisi nykyään ajatella.

Eskolan jutusta käy ilmi, että paavi oli Lutherille Antikristus, sillä hän hallitsi ”Jumalan temppelissä” (2. Tess. 2:4) eli kirkossa, mutta korotti omat dekreettinsä Jumalan Sanan yläpuolelle. Paavi ei sallinut kenenkään pelastua vain luottamalla Kristukseen vaan vaati kuuliaisuutta itseään kohtaan. Paavin valheet messuista, kiirastulesta, luostarielämästä ja teoista syöksivät sieluja iankaikkiseen turmioon.

Eskola tunnustaa Lutherin kritiikin tietyn kontekstuaalisuuden (”tunnustustilanteessa”, s. 176), mutta siti hänestä kritiikki oli ytimeltään ”teologinen”, ja koska paavin asema ”ei ole muuttunut katolisessa opissa”, ”Lutherin kritiikki osuu yhä siihen”. Paavi siis on edelleen Antikristus!

Tämän Eskola erottaa siitä, että ”jotkut paavit voivat yksityishenkilöinä olla suuria persoonallisuuksia”. Silti viimeisimmätkään paavit eivät ole koskeneet ”paaviuteen liittyviin vakaviin harhaoppeihin”. Katolinen oppi ”ei ole vielä siirtynyt todellisen Kristus-keskeisen evankeliumin julistamiseen”. Tältä osin Eskola antaa ymmärtää, että olennainen ei ole muuttunut.

Santeri Marjokorven esitys on hieman eri linjoilla. Kaarlo Arffmania seuraten hän toteaa, että Lutherin Antikristus-käsitys liittyi ajanhistorialliseen käsitykseen, jossa ajateltiin maailmanlopun olevan käsillä. Siihen kuvaan sopi myös lopunajallinen Antikristus. Maailmanloppua ei kuitenkaan tullut.

Marjokorpi viittaa myös Vatikaanin II kirkolliskokouksen opetukseen ei-katolisten kristittyjen pelastuksesta ja toteaa, että Schmalkaldenin opinkohtien antama syy sille, miksi paavi on antikristus, eli että paavi ei salli pelastua ilman omaa valtaansa, ”ei osu enää kohteeseensa”. Jos taas paavi on antikristus sen nojalla, että häntä pidetään ”Kristuksen sijaisena”, niin yhtä lailla luterilaiset papit ovat antikristuksia, sillä he toimivat luterilaisten tunnustuskirjojen mukaan ”Kristuksen puolesta ja hänen sijassaan” (s. 185)!

Marjokorpi tarkastelee myös kolmea viimeistä paavia ja kysyy, ovatko he antikristuksia. Jos Benedictus XVI oli antikristus, niin ”työnantajani [Raamattuopisto] on tehnyt melkoisen tempauksen julkaisemalla antikristuksen kirjoittaman kirjan”, jopa kaksi. Marjokorpi sanoo, että tämän hyväksyminen asettaisi hänet itsensäkin hengellisesti aika outoon valoon.

Pointti pistää miettimään Timo Eskolan lailla ajattelevia. Voiko olla johdonmukaisesti paavin kirjoja julkaisevaa Raamattuopistoa kannattava viidesläinen ja samalla ajatella paavin olevan Antikristus? Eikö tämä vaikuta aika oudolta? Tällaisten ongelmien kanssa jotkut viidesläiset joutuvat painimaan. Avuksi voidaan tarjota Marjokorven suorastaan eeppistä letkautusta:

”Benedictuksen tekstejä lukiessani olen usein ajatellut, että jos paavi on antikristus, niin hän on ainakin erittäin hyvä antikristus. Toivoisin, että saisimme tällaisia antikristuksia enemmänkin.”

Mainokset

One comment

  1. Olen paljosta velkaa Santeri Marjokorven Twitter-tilille ja kirjoituksille. Hänellä on totuudenjanoinen utelias mieli ja rohkea sielu. Olisipa hänen kaltaisiaan enemmänkin suomalaisessa blogosfäärissä.

    Tykkää

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

w

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s