OSKARI JUURIKKALA

Paavi Franciscus julkaisi kolme viikkoa sitten uuden kehotuskirjeen Gaudete et exsultate eli ”Iloitkaa ja riemuitkaa” (tässä koko kirje englanniksi). Paavin ensimmäisen kehotuskirjeen Evangelii gaudium eli ”Evankeliumin ilo” (2013, pdf) hengessä Gaudete et exsultate kannustaa kaikkia kristittyjä vastaamaan rohkeasti Kristuksen kutsuun. Tällä kertaa aiheena on kutsu pyhyyteen nykymaailmassa.

Kirje on siedettävän pituinen, ja suosittelen jokaista lukemaan sen itse. Se on tulvillaan viisaita ja käytännöllisiä neuvoja, tunnustuskuntaan katsomatta. En yritä nyt tiivistää koko kirjettä, vaan nostan esille joitain ajatuksia sen ensimmäisestä luvusta, jonka teemana on Jumalan kutsu jokaiselle – sinulle ja minulle.Heprealaiskirjeen 12 lukuun viitaten paavi kannustaa: olemme pyhien perhettä, seuratkaamme heidän esimerkkiään (GE 3).

Kun siis ympärillämme on todistajia kokonainen pilvi, pankaamme pois kaikki mikä painaa ja synti, joka niin helposti kietoutuu meihin. Juoskaamme sinnikkäästi loppuun se kilpailu, joka on edessämme, katse suunnattuna Jeesukseen, uskomme perustajaan ja täydelliseksi tekijään. (Hepr. 12:1-2)

Mutta onko tämä mahdollista kaikille? Ja eikö olisi vaarallista ylpeyttä kuvitella, että sinä ja minä voisimme tulla pyhiksi? Kyllä, jos se perustuisi omiin voimiimme, se olisi mahdotonta, järjetöntä hulluutta. Mutta Jumala kutsuu meitä: ”Olkaa siis täydellisiä, niin kuin teidän taivaallinen Isänne on täydellinen.” (Matt. 5:48) Ja Paavali vahvistaa: ”Tämä on Jumalan tahto, teidän pyhityksenne!” (1. Tess. 4:3) Meille se on mahdotonta, Jumalalle on kaikki mahdollista.

Mutta miten? Siinä on koko kirjeen aihe. Ensimmäisessä luvussa on tärkeä havainto: pyhyys ei ole aina näyttävää. Kirkossa on kaikkina aikoina ollut lukuisia pyhiä miehiä ja naisia, joita maailma ei ole tuntenut. Monet meistä ovat kuitenkin tunteneet tällaisia kristittyjä – nöyriä ja antautuneita sieluja, joiden kautta ehkä me itsekin saimme kipinän uskoa Jumalaan syvemmin ja rakastaa häntä koko sydämestämme. Kristinusko leviää Kristuksen vetovoimalla, ja meidän tulee välittää sitä muille.

”Jokainen omalla tavallaan”

Paavi korostaa sitä, että jokaisella on oma tiensä (GE 11). Tämä on tärkeä havainto. Katolisessa perinteessä korostamme usein historian suuria pyhimyksiä, mutta siinä on etunsa ja vaaransa. Heidän esimerkkinsä voi innostaa toisia, lannistaa toisia. Sitä paitsi ajat muuttuvat, emmekä ehkä osaa samastua entisaikojen olosuhteisiin. Mutta Pyhällä Hengellä on parempi mielikuvitus on kuin meillä, ja hän saa aikaan pyhyyden hedelmiä mitä yllättävimmissä paikoissa – ja ihmisissä, joilta emme olisi osanneet odottaa mitään.

Jumala kutsuu kaikkia pyhyyteen. Ei vain teoriassa, vaan todella. Ei suinkaan ole tarpeen ryhtyä papiksi tai nunnaksi vastatakseen Jumalan kutsuun (GE 14). Varsinkin meillä katolilaisilla voi olla kiusaus ajatella, että pyhyyden kutsun voi ottaa tosissaan vain lähtemällä maailmasta, arkisista asioista, jotta voisi omistaa enemmän aikaa rukoukseen.

Rukoileminen on todellakin välttämätöntä ja suorastaan erottamatonta pyhyydestä, mutta Jumala ei pyydä mahdottomia, vaan sitä, mitä voimme antaa tässä ja nyt. Pyhyys ei ole passiivista, se on rakkautta ja tekoja. Paavi tarjoaa hienoja, arkisia esimerkkejä siitä, mitä tämä voi tarkoittaa käytännössä (GE 16). Tärkeä havainto on se, että pyhyys ei ole koskaan valmista, niin kuin staattinen tila joka kerran saavutetaan. Se on matkustamista, kulkemista oikealla tiellä, Kristuksen jalanjäljissä; se on pieniä askelia, anteliaisuuden tekoja, sisäistä kääntymistä Jumalaa kohti, rukoilemista tarpeessa olevien puolesta, sovinnontekoja Jumalan ja ihmisten kanssa.

Uskalla toivoa, uskalla vastata 

Ihmisinä me koemme aina heikkoutemme, vaikka edistyisimme pyhyyden polulla. Näin on hyvä, jotta emme tulisi ylpeiksi, sillä ylpeys on vaaroista suurin. Silti pyhyys voi olla todellista. Paavi muistuttaa, että kasteen armo kutsuu meitä jatkuvasti, eikä se jää hedelmättömäksi kunhan tahdomme vastata (GE 15). Anna Pyhän Hengen vaikuttaa, sillä hän on pyhityksemme toteuttaja. Ja kun koemme syvästi heikkoutemme, käännymme ristiinnaulitun Kristuksen puoleen ja rukoilemme: ”Herra, olen surkea syntinen, mutta sinä voit tehdä sen ihmeen, että minusta tulee vähän parempi.”

Vähän parempi. Juuri niin. Vähän parempi. Meistä ei tule kertaheitolla valmiita, mutta voimme aina tulla Jumalan armosta vähän paremmiksi. Ja jos päivä päivältä antaudumme hänen armonsa varaan ja hänen Henkensä johdatukseen, ehdimme kulkea pitkän matkan ennen kuin arvaammekaan.

Siinä on elämämme todellinen merkitys. Sitä varten Jumala on meidät luonut. Kaikki muu on toissijaista. Kaikki muu voidaan muuttaa osaksi tätä tietä.

Siksi Franciscus kannustaa: älä pelkää pyhyyttä! Älkää pelätkö! (GE 32) Se ei vie pois energiaasi ja elämäniloasi. Päinvastoin se puhdistaa ja voimistaa niitä, sillä se vapauttaa meidät kaikenlaisesta orjuudesta ja kohottaa meidät todelliseen arvokkuuteemme.

”Mitä enemmän kristitty kasvaa pyhyydessä, sitä enemmän hän kantaa hedelmää maailmassa” (GE 33). Älä siis pelkää nostaa katsettasi korkealle. Anna Jumalan rakastaa sinua ja vapauttaa sinut. Anna hänen johdattaa sinua Pyhällä Hengellään. ”Pyhyys ei tee sinusta vähemmän inhimillistä, koska se on kohtaamista heikkoutesi ja Jumalan voimallisen armon kanssa.” (GE 34)

Paavi päättää kehotuskirjeen ensimmäisen luvun ranskalaisen kirjailijan León Bloyn (1846–1917) sanoihin, että loppujen lopuksi ”elämän ainut todellinen tragedia on se, jos ei tule pyhäksi”. Koska sitä varten Jumala on jokaisen meistä luonut, sitä varten hän on meitä rakastanut, sitä varten hän on tullut ihmiseksi ja kuollut ristillä, sitä varten hän on lähettänyt Pyhän Henkensä.

Olisi tragedia, jos sinusta ei tulisi pyhää.