Neokatekumenaalinen kääntymykseni

Neokatekumenaalisen tien perustajan, Kiko Argüellon, maalaama ikoni

Olen viime aikoina saanut eri tilaisuuksissa tutustua lähemmin katoliseen järjestöön tai liikkeeseen, joka tunnetaan yleisesti nimellä Neokatekumenaalit. Sen jäsenet käyttävät ilmaisuja Neokatekumenaalinen Tie tai lyhyemmin vain Tie (ks. säännöt). Neokatekumenaalit ovat kohdanneet arvostelua ja epäilyksiä (ehkä hieman samaan tyyliin kuin Opus Dei, tosin osittain aivan eri syistä, kuten heidän liturgisten käytäntöjensä johdosta). Minä sen sijaan koin kuukausi sitten (hieman leikitellen) eräänlaisen neokatekumenaalisen kääntymyksen.

En toki ollut aiemmin heidän arvostelijansa. Neokatekumenaalien huomattava, jopa sankarillinen lähetysinto vaikutti minusta merkiltä Pyhän Hengen vaikutuksesta. Samoin se, että heidän joukossaan on useita suurperheitä, jotka pitävät jokaista lasta lahjana ja siunauksena – ja varmasti osittain tästä syystä heidän joukostaan kumpuaa lukuisia kutsumuksia pappeuteen.

En kuitenkaan ollut koskaan tavannut muita kuin heidän pappejaan, joita pidin todella mukavina ihmisinä ja ennen kaikkea hyvinä pappeina – dynaamisina, uskollisina ja elämäniloisina palvelijoina. (Parhaiten tunsin isä Marco Pasinaton, josta on julkaistu hyviä haastatteluja mm. Helsingin Sanomissa ja Suomen Kuvalehdessä.)

En tuntenut neokatekumenaalista tietä ja myönnän suhtautuneeni siihen varauksella. Olin kuullut ja lukenut epäilyttäviä asioita heidän liturgiastaan. Olin myös saanut vaikutelman, että he ovat jotenkin sisäänpäin kääntyviä ja ikään kuin muusta kirkosta erillisiä. Ehkä juuri siksi haluan kirjoittaa kokemuksestani, että aiemmin annoin näiden kritiikkien vaikuttaa huomattavasti käsityksiini.

Ihminen pieni, Jumala lähellä

Näkökulmani muutos liittyy kokemukseeni Oulussa käydessäni. Oulun Pyhän perheen seurakunta on uskottu neokatekumenaalien vastuulle – ja oikeastaan sen olemassaolo on heidän ansiotaan (ks. tarkemmin täältä). Suomen pohjoisimmasta seurakunnasta saamme erityisesti kiittää isä Marcon vanhempia, Oscar ja Paola Pasinatoa, sekä heidän kanssaan Suomeen tullutta isä Marino Trevisiniä. Lisäksi Tien perustaja, Kiko Argüello, on aktiivisesti osallistunut kauniin ja valoisan kirkkorakennuksen suunnitteluun.

Nasaretin pyhän perheen kirkko Oulussa

Oulussa vieraillessani vietin aikaa eräiden neokatekumenaalisten perheiden kanssa, ja aloin ainakin alustavasti ymmärtää heidän hengellisyyttään heidän omasta kokemuksestaan käsin. Erityisen vaikutuksen minuun teki erän vanhemman, italialaisen pariskunnan elämäntarina, jonka sain kuulla yksinkertaisen päivällisen yhteydessä. Koin yllätyksekseni, että neokatekumenaalien syvin olemus on hyvin lähellä suomalaista kokemusmaailmaa. Siinä korostuu muun muassa oman pienuuden ja riittämättömyyden tunne, jota toisaalta Jumala voi täydentää pienillä ihmeillä, joiden kautta hänen rakkautensa tulee kosketeltavaksi, vaikka arjen haasteet pysyvät mukanamme.

Toivon todella, että saisimme enemmän materiaalia (esimerkiksi videoita) neokatekumenaalien omasta, eletystä kokemuksesta. Luulen, että sitä kautta myös meille suomalaisille voisi välittyä paremmin, mistä todella on kyse. Pinnallisesti katsottuna sitä ei välttämättä ole helppo hahmottaa käymällä heidän tilaisuuksissaan, koska erilaisesta kulttuurista kumpuava, varsin meluisa tyyli voi peittää syvällisemmän viestin alleen.

Liturginen yllätys

Siitä tullaankin heidän liturgiaansa. Eikö se nyt ainakin olen hieman kyseenalainen? Aiemmin suhtauduin siihen hyvin epäluuloisesti (muun muassa tämän artikkelin perusteella). En nyt yritä tarkemmin arvioida asiaa teologisesti, sillä kysymys on hyvin monitahoinen. Kommentoin asiaa kokemukseni näkökulmasta.

Tilanne oli hämmentävä: en ollut ikinä edes nähnyt neokatekumenaalista liturgiaa, ja yhtäkkiä olin sen keskellä, pääselebranttina. Toki kirkkoherra isä Donbosco opasti minua sulavasti. Kokemus oli kaikkiaan yllättävän positiivinen.

Neokatekumenaalisen tien logo

Erot tavalliseen katoliseen liturgiaan ovat pienempiä kuin luulin, ja itse asiassa kiinnostavia. Yksi ero on Sanan liturgiaa seuraava hetki, jossa osallistujilla on tilaisuus lausua lyhyesti jotain siitä, miten päivän evankeliumi on heihin vaikuttanut. Hetki oli minun makuuni hieman pitkä, mutta nämä jokseenkin spontaanit todistukset (”kaiut”) tekivät minuun vaikutuksen. Olen jäänyt miettimään sitä, että oikein toteutettuna tällaisella hetkellä voi olla iso merkitys etenkin nuorten uskon vahvistamiseksi ja aktivoimiseksi.

Toinen iso ero on siinä, että eukaristiassa eli ehtoollisliturgiassa käytetään isoa (happamatonta) leipää, joka jäljittelee lähemmin Jeesuksen viimeisellä aterialla käyttämää leipää. Ehtoollisen hetkellä konsekroitu hostia eli Jeesuksen Ruumis jaetaan huolella pieniksi paloiksi, jolloin korostuu osallisuus yhdestä ainoasta leivästä (Paavalin 1 Kor. 10:17 seuraten: ”Koska leipä on yksi, niin me monet olemme yksi ruumis; sillä me olemme kaikki tuosta yhdestä leivästä osalliset”).

On pakko myöntää, että neokatekumenaalien käytäntö liikutti minua. Konsekraation hetkellä pyrin aina ajattelemaan viimeistä ateriaa ja siitä alkavaa pääsiäissalaisuutta, mutta nyt näin ja koin messun ja viimeisen aterian välisen suhteen aiempaa vahvemmin. Aistien kautta asia avautui uudella tavalla, ja siitähän liturgiassa on mitä suurimmassa määrin kyse.

Haaste ja mahdollisuus

Itse vietän mieluiten rauhallista messua latinaksi, mutta ymmärrän, etteivät kaikki ole samanlaisia kuin minä. Kokemukseni perusteella neokatekumenaalinen liturgia ei ole vain ”kitaranrämpytystä” (niin kuin jotkut väittävät), eikä siinä ole mitään harhaoppista (siihenkin suuntaan ovat jotkut vihjailleet). Sen ydin on harras ja syvällinen, ja sen poikkeamat normaalista kaavasta juontuvat toisaalta teologisesti, toisaalta pastoraalisesti perustelluista näkökannoista.

Varmasti neokatekumenaalien kohtaama kritiikki voi osittain olla perusteltua (sama pätee Opus Deihin). En usko sen johtuvan yksistään kateudesta. En toisaalta yritä arvioida esimerkiksi sitä, miten hyvin heidän hoitamissaan seurakunnissa on tilaa erilaisille kirkollisille suuntauksille (tämä on erityinen haaste juuri Suomessa, koska seurakuntia on niin vähän, joten ihmiset eivät voi vapaasti valita omaan makuunsa sopivaa seurakuntaa). Väärinkäsityksiä on varmasti syntynyt, ja liikkeen säännöt vahvistettiin vasta hiljattain. Myös paavi Franciscus on viime vuonna eräässä puheessaan korostanut tien jäsenille sen tärkeyttä, että he käyttävät liikkeessään ilmenevää karismaa nöyrästi kirkon ykseyden hyväksi eivätkä eristäydy muista.

Lisäksi iso paikallinen haaste on se, miten neokatekumenaalisen tien karisma voidaan ajan myötä muuttaa ulkoisilta muodoiltaan suomalaisemmaksi. Sitä kautta sen syvempi olemus voi helpommin avautua meille syntyperäisille suomalaisille.

Mainokset

One comment

  1. Kiitos kirjoituksesta! Tämä oli todella tervetullut ja tarpeellinen ”ulkopuolinen” kuvaus Neokatekumenaalisesta tiestä! Allekirjoitan täysin tuon julkaistun materiaalin puutteen, esimerkiksi teologisempaa materiaalia on sääntöjen lisäksi vaikeampaa löytää ainakaan anglo-amerikkalaisilta tai suomalaisilta sivustoilta pl. jotkin erittäin kriittiset ja yksipuoliset kannanotot. Toisaalta Tie on syntynyt melko spontaanisti ja yllättävällä tavalla ja sen fokus ei ole suurilla teologisilla areenoilla vaan pienten ihmisten kristillisessä initiaatiossa. Ehkäpä tässä olisi meille teologisemmin orientoituneille neokatekumenaaleille mahdollisuus avata/selittää Tien teologisia puolia enemmän (ainakin omista yksilöllisistä näkökulmistamme).

    Tykkää

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s