EETU MANNINEN

Tänä kesänä Yle esitti TV1-kanavalla alun perin syksyllä 2016 ilmestyneen TV-sarjan The Young Pope. Paolo Sorrentinon ohjaama sarja kertoo repäisevään tyyliinsä tarinan nuoresta ja komeasta, mutta samalla hyvin arvaamattomasta kirkonmiehestä, joka yllättäen valitaan paaviksi. Pääosaa esittää Jude Law.

Kun katsoin ensimmäisen jakson, en pitänyt siitä ollenkaan. Sarja vaikutti sekä mauttomalta että tylsältä. Juonena tuntui olevan lähinnä se, että nuori ja röyhkeä paavillisessa toimistossaan tupakkaa polttava ja kirsikkakokista himoava ateistipaavi tylyttää Vatikaanin palvelusväkeä ja stereotyyppisiä vallanhimoisia kardinaaleja. Tämän vuoksi en aikonut katsoa sarjaa ensimmäistä jaksoa pidemmälle.

Sarja herätti kuitenkin laajasti kiinnostusta ja blogiltamme kyseltiin, teemmekö siitä arviota. Kun siis olin jo yhden jakson katsonut, päätin uhrautua ja katsoa lisää. Sain kuitenkin pian huomata, että sarja ei vastannut lainkaan ensimmäisen jakson herättämiä negatiivisia odotuksia, vaan muuttui jakso jaksolta mielenkiintoisemmaksi. Sarjan puolivälissä huomasin jo odottavani perjantaita, jolloin The Young Popen seuraava jakso tulisi telkkarista. Lukijoillemme kuuluu siis kaunis kiitos tästä positiivisesta TV-sarjalöydöstä! (On kuitenkin syytä huomauttaa, että alaikäisille ja herkemmille katsojille sarja ei sovi, sillä siinä on silloin tällöin varsin rohkeita seksikohtauksia.)

Toisin kuin ensimmäinen jakso antaa ymmärtää, sarjan keskiössä ei ole katoliselle kirkolle irvailu tai arvokkaalla paaviusinstituutiolla pilailu, vaan se keskittyy päähenkilön arvoitukselliseen sielunmaisemaan. Nuori paavi on vanhempiaan etsivä orpo, jolla on varsin iso ego ja epäilyksiä Jumalan olemassaoloa kohtaan. Kuitenkin hänellä on toisaalta hyvin intiimi jumalasuhde, mistä on osoituksena hänen rukoustensa saamat ihmeelliset vastaukset. (Varoitus: tästä eteenpäin luvassa juonipaljastuksia!)

Moderni traditionalisti

The Young Pope aloittaa repäisevästi paavin unella, jossa hän kehottaa Pietarinkirkon parvekkeelta kirkkokansaa tekemään kaikkia mahdollisia seksuaalisuuteen liittyviä syntejä, mitä kuvitella saattaa. Moni katolilainen lienee jättänyt sarjan katsomisen kesken jo tässä vaiheessa. Tämä ei kuitenkaan ole nuoren paavin todellinen linja, mihin viittaa jo hänen valitsemansa paavinimi: Pius XIII!

Ensimmäisten jaksojen aikana katsoja arvailee paavin agendaa, eikä aikaakaan kun hän paljastuu nimensä mukaiseksi traditionalistiksi. Tässä sarja leikkii taitavasti katolisten ei-traditionalistien peloilla. Yhdessä hykerryttävän hienossa – tai kamalassa – kohtauksessa Pius XIII kannetaan kantotuolissaan paavillinen tiaara päässään ja kaikessa paavillisessa loistossaan kardinaalien eteen pitämään puhetta. Kohtauksen päätteeksi paavi laittaa vanhan tavan mukaisesti kardinaalit suutelemaan tohveleitaan.

Nuori paavi ei kuitenkaan ole toisinto 1800-luvun ja 1900-luvun alkupuolen konservatiivisista Pius-paaveista, vaan jotain ihan muuta. Jotkin hänen lähestymistapansa, kuten erittäin nuiva suhtautuminen ekumeniaan tai ylipäätään ympäröivään maailmaan tuovat kyllä eittämättä mieleen ajan ennen Vatikaanin II kirkolliskokousta (1962–1965), mutta hänen päälinjaansa ei määritä niinkään katolinen traditionalismi kuin modernin ihmisen ahdistus Jumalan poissaolon kokemuksen äärellä.

Sarjan paavi Pius XIII:n visiona on nimittäin suljettu, poissaoleva kirkko. Hänen ajatuksenaan on, että kirkko joka ei yritä tavoittaa ihmisiä, vaan verhoutuu salaperäiseen tavoittamattomuuteen, herättää ihmisten uteliaisuuden ja saa heidät etsimään kirkkoa ja Jumalaa aiempaa palavammin:

Kardinaalit, meidän täytyy olla jälleen kiellettyjä, saavuttamattomia ja salamyhkäisiä. Se on ainoa tapa olla jälleen haluttu. Vain sillä tavoin syntyy suuria rakkaustarinoita. En halua enää yhtään osa-aikauskovaista, haluan suuria rakkaustarinoita! Haluan fanaatikkoja, sillä fanaattisuus on rakkautta. Kaikki muu on pelkkää korviketta, joka saa jäädä kirkon ulkopuolelle. Edellisen paavin aikana kirkko sai kansalta paljon hellyydenosoituksia. Siitä tuli suosittu. Saatatte ajatella: ”Eikö se olekin upeaa? Saimme paljon arvostusta ja ystäviä.” En tiedä yhtään, mitä tehdä koko maailman ystävyydellä. Haluan ehdotonta rakkautta ja täyttä omistautumista Jumalalle. Onko kirkossa silloin vain muutama jäsen? Se on olettamus. Olettamus ei ole samaa kuin todellisuus. Mutta sekään ei ole yhtä järkyttävää, kuin että sillä on monta hairahtuvaa ja välinpitämätöntä jäsentä. Aukiot ovat olleet täynnä väkeä, mutta sydämet ovat olleet tyhjiä Jumalasta. Rakkautta ei voi mitata numeroissa, vaan kiihkeydessä.

Pius XIII vastaan Franciscus

On helppo huomata, että tämän fiktiivisen paavin visio kirkosta on täysin päinvastainen kuin paavi Franciscuksen, joka haluaa ”mieluummin loukkaantuneen, haavoittuneen ja kaduilla kulkemisesta likaantuneen kirkon kuin sellaisen kirkon, joka on sairas sulkeutumisensa vuoksi”, eikä halua ”kirkkoa, joka on huolissaan omasta keskipisteenä olemisestaan ja päätyy takertumaan pakkomielteiden ja menettelytapojen sekasotkuun” (Evangelii Gaudium, 49).

Nähdäkseni vastakkaisuutta Franciscukseen korostetaan myös viittauksella Nuoren paavin edeltäjään, jonka aikana kirkko sai paljon arvostusta ja ystäviä. Franciscus on ollut todellakin hyvin suosittu ja hänestä on tullut myös merkittävä poliittinen vaikuttaja. Forbes-lehden vuoden 2016 maailman vaikutusvaltaisimpien ihmisten listalla hän pääsi viidennelle sijalle jääden vain Venäjän, Yhdysvaltain, Saksan ja Kiinan johtajien taakse.

Kuitenkin Franciscuksessa ja sarjan Pius XIII:ssa on nähtävissä myös jotain samankaltaisuutta. Sarjassa uusi paavi ryhtyi hoitamaan virkaansa rautaisella otteella ohittaen Vatikaanin virkahierarkian ja lähettäen itselleen epämieluisia kardinaaleja uusiin työtehtäviin Alaskan perukoille. Myös Franciscuksen kriitikot ovat arvostelleet paavia kovista otteista hänen kanssaan eri linjoilla olleita kohtaan. Hän esimerkiksi erotti kolme pappia tehtävistään Uskonopin kongregaatiossa ja tiedusteltaessa syytä tähän hän kuulemma vastasi: ”Olen paavi, minun ei tarvitse perustella päätöksiäni. Olen päättänyt että heidän on lähdettävä, ja heidän on siis lähdettävä”. Alkuvuodesta Roomassa ilmaantui julisteita, joissa kritisoitiin Franciscusta itsevaltaisista toimista.

Mitä tulee paavien linjaeroihin, kannatan ehdottomasti Franciscuksen pastoraalista lähestymistapaa ja hänen Jumalan laupeutta korostavaa visiotaan. Samalla Nuoren paavin mainitsema ongelma, että harmillisen monet katolilaiset ovat välinpitämättömiä kirkkoa kohtaan, on todellinen. On kuitenkin kyseenalaista, että hänen ehdottamansa keino olisi siihen ratkaisu. Siinä on kuitenkin perää, että salaperäisyys ja saavuttamattomuus kiehtovat ihmisiä, mutta mielestäni tämä soveltuu paremmin Jumalaan kuin hänen kirkkoonsa.

Jumala kylmässä, pimeässä yössä

Nuoren paavin kirkkopolitiikka kumpuaakin juuri hänen jumalasuhteestaan. Hän on Jumalalle omistautunut ja tekee pyhimysmäisiä ihmeitä, mutta on samalla epäilysten koettelema. The Young Popessa Jumalan hiljaisuus ja poissaolo ovatkin keskeisiä teemoja, kuten muutama viikko sitten arvioimassani Silence-elokuvassakin. Kuitenkin tässä TV-sarjassa Jumalan poissaoloon paneudutaan syvällisemmällä tavalla ja liitetään se mielenkiintoisella tavalla pyhyyteen. Paavi valottaa ajatuksiaan oppi-isälleen kardinaali Spencerille (James Cromwell) seuraavasti:

Poissaolo on läsnäoloa. Ne ovat mysteerin perusasioita, mysteerin, joka tulee olemaan kirkkoni keskiössä. Jokaisen on opittava, että vain uhrauksen ja kärsimyksen kautta voi löytää Jumalan. On liian helppoa hyväksyä Jumala katsellessa auringonlaskua. Heidän täytyy löytää hänet kylmässä, pimeässä yössä, niin kuin minäkin olen tehnyt.

Paavin sieluntilaa kuvaa sarjassa se, että hän etsii vanhempiaan, jotka hylkäsivät hänet hänen ollessaan vielä lapsi. Vaikka hän tuntee olevansa orpo ja eksyksissä, hänellä on myös hyvin intiimi suhde Jumalan kanssa, ja hänen rukouksensa saavat esimerkiksi aikaan sen, että hedelmätön sveitsiläiskaartilaisen vaimo Esther (Ludivine Sagnier) tulee raskaaksi ja että hänen ystävänsä vakavasti sairas äiti paranee.

Pyhyys Jumalan hiljaisuuden keskellä

Tosielämässä tunnetuin vastaavanlainen pyhyyden ja Jumalan poissaolon tunteesta kärsimisen yhdistelmä on Äiti Teresa, joka julistettiin pyhimykseksi syyskuussa 2016 (ks. Oskari Juurikkalan taannoinen artikkeli pyhistä naisista, jossa puhutaan myös hänestä). Nuorena hän sai mystisiä kokemuksia ja koki kutsumuksekseen työn kaikkein köyhimpien parissa. Myöhemmin hän alkoi kuitenkin tuntea Jumalan poissaolon tuntemuksia ja epäili välillä jopa Jumalan olemassaoloa. Kuitenkin hän pysyi loppuun asti uskollisena alkuperäiselle kutsumukselleen.

Äiti Teresan esimerkki on tärkeä monesta syystä. Ensinnäkin se opettaa meille, että pyhyyteen voi kasvaa myös Jumalan hiljaisuuden keskellä: pyhyyteen ei tarvita jatkuvia mystisiä kokemuksia tai joka hetki vallitsevaa varmuutta, vaan se voi olla myös luottamusta Jumalaan omista tunteista tai niiden puutteesta huolimatta. Toiseksi Äiti Teresan esimerkki osoittaa, että pyhimyksillä ei ole helpompaa heidän jumalasuhteessaan kuin muillakaan – joissakin tapauksissa heillä saattaa olla jopa vaikeampaa.

The Young Pope pakottaa jälkikristillisessäkin maailmassa elävän katsojan suurten kysymysten äärelle. Se kuvaa osuvasti modernin ihmisen kokemusta Jumalan poissaolosta mutta myös ravistelee sitä välähdyksillä Jumalan voimasta. Ehkäpä Nuori paavi herättää kiinnostusta oikeaa paavia kohtaan ja kenties jopa ohjaa ihmisiä eteenpäin pyhimysten viitoittamalle luottamuksen, rukouksen ja rakkauden tielle.