Silence – marttyyrius ja Jumalan hiljaisuus

Silence-elokuvan juliste

Muutama viikko sitten sain viimein katsotuksi loppuvuodesta 2016 ilmestyneen Martin Scorsesen ohjaaman elokuvan Silence, joka kertoo kahdesta portugalilaisesta jesuiittapapista Sebastião Rodriguesista (Andrew Garfield) ja Francisco Garupesta (Adam Driver). He lähtevät etsimään kadonnutta opettajaansa isä Ferreiraa (Liam Neeson) 1600-luvun Japaniin, jonka ankarissa kristittyjen vainoissa hänen huhutaan luopuneen uskostaan. Elokuva perustuu Shūsaku Endōn (1923–1996) samannimiseen romaaniin, joka on ilmestynyt vuonna 1966.

Elokuva on erittäin vaikuttava ja ajatuksia herättävä. Se käsittelee nimensä mukaisesti kysymyksiä, jotka heräävät Jumalan hiljaisuuden kokemuksista ahdistusten keskellä, mutta antaa aihetta myös vaikeille eettisille pohdinnoille. Elokuvan päähenkilöiden valinnat kidutuksen ja marttyyriuden edessä ovat aiheuttaneet ymmärrettävästi paljon keskustelua ja jakaneet katsojien mielipiteitä.

Marttyyrius on hiukan kuumottava aihe teoreettiselle spekulaatiolle, sillä paitsi että siinä on kysymys elämästä ja kuolemasta, siihen liittyy myös suurta fyysistä ja henkistä tuskaa. Eikä kyseessä ole edes pelkästään menneisyyteen kuuluva ilmiö, vaan kristittyjä vainotaan edelleen jopa siinä määrin, että kristinusko on nykyään maailman vainotuin uskonto. Aihetta tulee siis lähestyä asianmukaisella kunnioituksella ja varovaisuudella.

Jumalalle rakkaat kurjat

Alussa, kun papit pääsevät kosketuksiin japanilaisten kristittyjen kanssa, heitä ällistyttää heidän ilonsa ja rakkautensa vainon ja kärsimysten keskellä. Pappien saapuminen tarjoaa heille tilaisuuden harvinaiseen herkkuun: messussa käymiseen ja ripittäytymiseen. Meille, jotka saatamme valittaa aikaista sunnuntaiherätystä tai pitkää kirkkomatkaa, on hyvä muistaa, että vielä nykyäänkin messussa käyminen on monille kristityille hengenvaarallista.

Elokuvassa Japanin maalaiskristityt ovat köyhiä, oppimattomia ja monista opillisista yksityiskohdista tietämättömiä. Heitä katsellessaan Rodrigues miettii: ”Näiden ihmisten elämä on rankkaa. He elävät ja kuolevat kuin eläimet. Mutta Jeesus ei kuollut hyvien ja kauniiden tähden. Se on helppoa. Vaikeampaa on kuolla kurjien tähden.” Hän myös kysyy itsekseen toistuvasti samaa kysymystä: miksi näiden ihmisten täytyy kärsiä uskonsa tähden näin paljon?

Tämä kärsimys saavuttaa parilla kyläläisellä huippunsa, kun heidät vangitaan ja sidotaan ristille nousuveden tapettaviksi. Nämä kristittyjen kyläläisten nokkamiehet Ichizo (Yoshi Oida) ja Mokichi (Shinya Tsukamoto) kohtaavat marttyyrikuoleman pystyssä päin huutaen avukseen Deusta, eli Jumalaa (1600-lukukaiset katoliset papit pitivät heille messujaan luonnollisesti latinaksi).

Autenttista hengellisyyttä

James Martin, S.J.

Silencestä välittyy myös ilahduttavan selvästi ja aidosti jesuiittojen ignatiaaninen kontemplaatio, jota jesuiittapappi James Martin kuvaa kirjassaan Jesus: A Pilgrimage, jonka esittelin taannoin tällä blogilla. Itse asiassa juuri isä Martin valmisti Garfieldia vaativaan rooliinsa jesuiittapappina, ja hänen ohjaukseensa kuului myös retriitti.

Ignatiaanisessa kontemplaatiossa rukoilija asettuu mielikuvituksessaan luettavan raamatunkohdan kuvaamaan paikkaan ja tilanteeseen. Rukoilija voi kysyä itseltään, mitä näkee, kuulee, haistaa, maistaa ja tuntee kussakin Raamatun tilanteessa. Tällä tavalla Jeesuksen elämään liittyvät tapahtumat tulevat aiempaa elävämmiksi, ja vanhoista kertomuksista voi löytää uusia puolia.

Juuri tällainen Jeesuksen elämään liittyvien raamatunkohtien mietiskely näkyy ajoittain myös elokuvassa: ”Kuvittelen Poikasi naulittuna ristille. Suussani maistuu etikka.” ”’Mitä teet, tee nopeasti’, Poikasi sanat Juudakselle viimeisellä ehtoollisella. Oliko hän vihainen niin sanoessaan vai tulivatko ne rakkaudesta?”

Japanin Juudas vai Pietari?

Jälkimmäinen lainaus koskee elokuvan yhtä mielenkiintoista ja traagista hahmoa, nimittäin Kichijiroa (Yōsuke Kubozuka), joka toistuvasti kieltää julkisesti uskonsa ja kavaltaa Rodriguesin japanilaisille viranomaisille, mutta joka aina pyytää saada tunnustaa syntinsä ja yrittää uudestaan.

Kichijiroa ei kuitenkaan aja rahanahneus tai kierous, vaan yksinkertaisesti pelko tuskallisen kidutuksen edessä. Hän tiedostaa olevansa heikko ja katuu joka kerta lankeemustaan. Hänen kohdallaan Rodrigues kokee vaikeaksi noudattaa Jeesuksen käskyä: ”Vaikka hän [lähimmäisesi] seitsemästi päivässä rikkoisi sinua vastaan ja seitsemästi tulisi sanomaan sinulle: ’Minä kadun’, anna hänelle anteeksi.” (Luuk. 17:4)

Miten Jeesus voi rakastaa moista kurjimusta? Pahuutta on joka puolella. Aistin sen voiman ja kauneudenkin, mutta tässä miehessä ei ole pahuutta. Hän ei ole pahan nimityksen arvoinen.

Pelko kidutuksen edessä on täysin ymmärrettävää, ja luultavasti aidoimmankin kristityn rohkeus saattaa pettää tosipaikan tullen. Kuvittele itsesi vastaavanlaiseen tilanteeseen. Kirkko on oikeassa antaessaan julkisesti uskonsa kieltäneille mahdollisuuden palata helmaansa. Meidän pitää muistaa, että myös Pietari kielsi Herransa, mutta sai anteeksi. Aivan elokuvan lopussa myös Kichijiro kohtaa loppunsa jäätyään kiinni kristillisen riipuksen pitämisestä.

Laatta ja mustamakkara

Läpi koko elokuvan japanilaiset käyttävät jo muinaisilta roomalaisilta tuttua keinoa, jossa kuulusteltava kristitty osoittaa luopuvansa uskostaan tallaamalla Kristusta esittävää kuvaa. Silencessä suhtautuminen tähän symboliseen eleeseen on kahtalainen: yhtäältä juuri tämä teko tarkoittaa luopumusta papeille, kuten Rodriguesille, mutta toisaalta sitä pidetään myös vain muodollisuutena, jonka hyvätkin kristityt, kuten Mokichi ja Ichizo, saattoivat tehdä ja säilyttää silti uskonsa.

Tertullianus (n. 155–n. 240)

Useimmissa tapauksissa tallomiseen suhtaudutaan jälkimmäisellä tavalla: Rodrigueskin kehottaa kristittyjä astumaan kuvan päälle, eikä tämä ele riitä elokuvassa japanilaisille vainoojillekaan. Tämä käy hyvin ilmi tavasta, jolla kuulustelija yrittää saada vastahakoisia vankeja tekemään niin: ”Tämä on vain muodollisuus. Askel riittää. Ei tarvitse olla vilpitön. Ette petä uskoanne astumalla siihen. Minä en oikeastaan välitä.”

Kysymys siitä, onko oikein talloa kuvaa säästääkseen henkensä, on herännyt monilla, jotka ovat katsoneet elokuvan. Sehän on vain pikkuinen laatta, pelkkä kuva. Miksei kristitty voisi pysyä Kristukselle sisäisesti uskollisena ja säästää itsensä astumalla sen päälle? Tahtooko Jumala edes ihmisten kuolevan jonkin näin mitättömän asian takia?

Nämä ovat hyviä kysymyksiä. Mielestäni kysymyksen tekee vielä kutkuttavammaksi kirkkoisä Tertullianuksen (jonka kuuluisaa lausetta ”marttyyrien veri on kirkon siemen” myös Rodrigues siteeraa) kuvaus kristittyjen vainoista Rooman valtakunnassa:

Teidän pitäisi hävetä virheellistä arviotanne kristityistä: mehän emme hyväksy omilla aterioillamme syödäksemme edes eläinten verta. Siksi vältämme myös kuristamalla tai itsestään kuolleiden lihaa, jotta emme millään tavoin saastuisi verestä – emme silloinkaan kun sitä on niiden sisälmysten kätköissä. Siksi te kristittyjä tutkiessanne yritätte saada heitä luopumaan uskostaan tarjoamalla heille myös verimakkaroita, koska sellaisten nauttiminen on heidän keskuudessaan varmasti kiellettyä. (Apologeticum, 9)

Me suomalaiset kristityt syömme mustamakkaraa, verilättyjä ja rössypottuja tuntematta pienimpiäkään omantunnon tuskia, mutta varhaiset kristityt mieluummin kuolivat kuin olisivat pistäneet moista suuhunsa. Tällä en halua sanoa, että mustamakkaran tai verilättyjen syöminen olisi pahasta. Pointtini on että sinänsä pienistä teoista, kuten tietyn laatan tallaamisesta tai tietyn ruoan syömisestä, voi tulla vakavia syntejä, jos niihin liitetään tiettyjä merkityksiä. Sinänsä harmittoman teon merkitys voi olla tietyssä tilanteessa: ”kiellän uskoni julkisesti”, jolloin tästä teosta tulee moraalinen ongelma.

Vääristynyt usko?

Kun isä Rodrigues on vangittu ja hän tapaa viimein etsimänsä isä Ferreiran, hän huomaa järkytyksekseen, että hänestä kerrotut huhut ovat totta: hän on kääntynyt buddhalaiseksi, ottanut uudeksi nimekseen Sawano Chūan ja elää japanilaisen vaimon kanssa. Vaikka Ferreira vaikuttaa olevan hiukan kiusaantunut tilanteesta, hän yrittää saada entisen oppipoikansa luopumaan uskostaan monin eri tavoin.

Yksi hänen argumenteistaan on, että lähetyssaarnaajien toiminta Japanissa on ollut alusta asti turhaa, sillä kristinusko ei tunnu juurtuvan sinne:

Japanilaiset uskovat evankeliumiin vääristyneesti, eli eivät ollenkaan. He eivät koskaan uskoneet! [-] Francisco Xavier tuli opettamaan täkäläisille Jumalan Pojasta, mutta ensin piti kysyä, miten viitata Jumalaan. ”Dainichi”, hänelle sanottiin. Näytänkö, mikä on dainichi? Kas tuossa! [viittaa aurinkoon] Siinä on Jumalan aurinko, jumalainen valo. Raamatussa Jeesus nousi kolmantena päivänä. Japanissa Jumalan valo nousee päivittäin. Japanilaisille kaikki on luonnosta. Heille mikään ei ole ihmistä ylempänä. He eivät ymmärrä jumalakäsitystämme.

Tässä Ferreira esittää tärkeän huomion. Kaukoidän asukkaiden on ollut omien uskonnollisten perinteidensä pohjalta vaikeaa omaksua kristinusko. Rinta rinnan buddhalaisuutta ja muita perinteisiä uskontojaan harjoittavien aasialaisten on ollut vaikea sisäistää esimerkiksi kristinuskoon olennaisesti kuuluvaa yksijumalaisuutta. Elokuvassa kristinuskon yleismaailmallista totuudellisuutta julistavan Rodriguesin kuulustelijat vertaavat kristinuskoa puuhun: se voi menestyä Euroopassa, mutta Japanin maaperään se ei juurru.

Franciscus de Xabier.jpg

Francisco Xavier (1506–1552)

Ferreiran puhe japanilaisten kristittyjen vääristyneestä uskosta kuulostaa kuitenkin oudolta etenkin entisen jesuiitan suusta kuultuna. Jesuiitat nimittäin pyrkivät Ferreiran mainitseman Francisco Xavierin johdolla alkaneessa lähetystyössään mukauttamaan kristinuskoa aasialaiseen kulttuuriin ja näin helpottamaan sen omaksumista. Kiinassa jesuiitat harjoittivat tätä sopeuttamista eli akkommodaatiota siten, että he sallivat paikallisten kristittyjen jatkaa perinteistä esi-isiensä kunnioittamista.

Tästä nousi kuitenkin kiistaa, sillä esimerkiksi fransiskaanit ja dominikaanit katsoivat jesuiittojen harjoittaman akkommodaation johtavan kristinuskon vääristymiseen. Lopulta paavi kielsi kristinuskon mukauttamisen, minkä seurauksena jesuiittojen lähetystyö koki Aasiassa kovia takaiskuja.

Akkommodaatioon liittyvät kysymykset ovat vaikeita ja on tärkeää miettiä, mihin pisteeseen asti kristinuskoa voi mukauttaa vääristämättä sitä. Mielestäni tulisi kuitenkin olla melko varovainen sen suhteen, että julistaa kristillisen dogmatiikan saloihin perehtymättömien kristittyjen uskon kokonaan ei-kristilliseksi, kuten Ferreira tekee.

Vaikka japanilaiset eivät osaisi käsitteellistää kaikkea oikeaoppisesti, heidän Jumalaa kohtaan suuntautuva marttyyrikuolemaan asti pysyvä uskonsa, halunsa uskoa pappien julistamaan Jeesukseen ja heidän uskonsa synnyttämä ilo ja rakkaus puhuvat sen puolesta, että Ferreiran tuomio on liian jyrkkä. Tuskinpa kaikki varhaiset kristitytkään olivat täysin vapaita pakanauskontoihin liittyvistä käsityksistä, joiden kautta he luultavasti ainakin jossain määrin hahmottivat kristillisen evankeliumin.

Totuuden hetki

Vankeusajan jälkeen koittaa totuuden hetki. Isä Rodrigues joutuu vaikean valinnan eteen: kieltääkö uskonsa ja pelastaa viiden muun japanilaiskristityn henki vai kuolla hitaasti ja tuskallisesti marttyyrina ja viedä nämä viisi muuta mukanaan? Rodriguesia uskostaan luopumaan kehottava Ferreira esittää sen jalona rakkaudenosoituksena lähimmäisiä kohtaan: ”Papin tulisi jäljitellä toimillaan Kristusta. Jos Kristus olisi täällä… jos hän olisi täällä, hän olisi toiminut ja luopunut uskostaan heidän vuokseen.”

Katsoessaan Kristuksen kuvaa, jota hänen pitäisi polkea, Rodrigues kuulee itsensä Kristuksen äänen, joka sanoo: ”Ole hyvä vain, ei se haittaa. Astu päälleni. Ymmärrän tuskasi. Synnyin tähän maailmaan jakamaan ihmisten tuskan. Kannoin tätä ristiä tuskasi tähden. Elät nyt kanssani. Astu.” Tämän seurauksena Rodrigues tekee päätöksensä ja astuu Kristuksen kuvan päälle.

Mitä papin ratkaisusta pitäisi ajatella? Yhtäältä hän pelasti monien lähimmäistensä hengen. Myöhemmin japanilaisten pääinkvisiittori kertoo Rodriguesille, että saarten maalaiskristityt saavat olla nyt rauhassa, ”koska juuret on katkaistu”. Luopumalla uskostaan Rodrigues siis pelasti ihmishenkiä ja helpotti tavallisten kristittyjen oloja. (Historiallisesti tämä ei tosin pidä paikkansa, sillä kristittyjen vainoja jatkettiin Japanissa ankarina vielä vuosikymmenten ajan. Tämä ei kuitenkaan ole mielestäni olennaista, sillä tässä artikkelissa arvioin elokuvan fiktiivisen henkilön valintaa.)

Lisäksi huomionarvoinen seikka on myös se, että Rodriguesin kanssa kidutetut viisi kristittyä olivat jo luopuneet uskostaan astumalla kuvan päälle. Mikäli siis uskosta luopuminen on kuolemansynti, joka johtaa helvettiin, papin marttyyrius olisi koitunut näille toisille tuomioksi. Tätä problematiikkaa ei kuitenkaan esiinny itse elokuvassa, ja kuten olen tuonut esille, ulkoisesti uskonsa kieltämistä pidetään Silencessä tavallisten kristittyjen kohdalla pitkälti tekona, jonka hyväkin kristitty voi tehdä luopumatta oikeasti uskostaan.

Japanilaisten kristittyjen kuulustelemisessa käytetty kuva, eli Fumi-e. Kuva: Wikipedia

Toisaalta periaate ”tarkoitus pyhittää keinot” on moraalisesti väärin (KKK 1759), ja julkisesti uskosta luopuminen on aina enemmän tai vähemmän väärin, varsinkin papilta. Vaikka kuvan tallomista pitäisikin pelkkänä ulkoisena muodollisuutena, papin tapauksessa julkisen esimerkin voima voi olla musertava tavallisille kristityille. Lisäksi on syytä huomata, että elokuvassa papin luopumus ei ollut mikään pelkkä ulkoinen muodollisuus, vaan hänen piti elää buddhalaisena tiukan valvonnan alaisena ja kirjoittaa säännöllisesti kristillisen uskon vastaisia teoksia.

Myös ajatus siitä, että Kristus kehottaisi kieltämään itsensä, on mielestäni hyvin kummallinen. Itse asiassa lause: ”Kristus olisi luopunut uskostaan heidän vuokseen” kuulostaa korviini suorastaan mielettömältä. Kristuksen laupeudesta huolimatta on nimittäin muistettava, että hän on myös sanonut: ”Mutta joka ihmisten edessä kieltää minut, sen minäkin kiellän Isäni edessä taivaissa.” (Matt. 10:33)

Kärsimys ja Jumalan hiljaisuus

Yksi elokuvan tärkeä teema, jonka mukaan tarina on nimettykin, on Jumalan hiljaisuus kärsimysten keskellä. Vankeudessa Rodrigues valittaa usein Jumalan hiljaisuutta. Elokuvan lopussa hän käy Kristuksen kanssa seuraavan lyhyen dialogin:

Rodrigues: Herra, taistelin hiljaisuuttasi vastaan.
Kristus: Kärsin sinun rinnallasi. En ollut koskaan hiljaa.
Rodrigues: Tiedän, mutta vaikka Jumala olisikin ollut vaiti koko elämäni tähän päivään asti, kaikki mitä teen ja olen tehnyt, kertoo hänestä. Kuulin äänesi hiljaisuudessa.

Ymmärtääkseni opetuksena on, että Jumalan hiljaisuuden kokemustenkin keskellä Jumalan äänen voi kuulla tavallisessa elämässä ja rakkauden teoissa (jollaiseksi Rodrigues mieltää oman luopumuksensa). Jumalan näkeminen kaikessa onkin jesuiittojen ignatiaanisessa spiritualiteetissa keskeisessä osassa.

Koska harva länsimainen on luultavasti kokenut järjestelmällistä vainoa uskonsa vuoksi, luulen, että elokuvassa pohdittu Jumalan hiljaisuuden teema puhuttelee katsojiaan paljon yleisemmällä tasolla: miksi Jumala on hiljaa vaikeuksien ja kärsimyksen keskellä?

Kristillinen perusvastaus on, että Kristus kärsi meidän kaikkien puolesta ja kärsii rinnallamme. Jopa hän huusi ristillä: ”Jumalani, Jumalani, miksi minut hylkäsit?” (Mark. 15:34) Tämä ei kuitenkaan mielestäni anna tyhjentävää vastausta itse ongelmaan, joka jäänee selittämättömäksi mysteeriksi. Tästä huolimatta Jumalan hiljaisuuden kokemuksesta kärsivä uskova voi koettelemustensa keskellä lohduttautua Jumalan lupauksilla siitä, että hän ei koskaan hylkää. Kuljemme joka hetki hänen johdatuksessaan, vaikkemme sitä aina näkisikään.

Tämä ei tarkoita sitä, että vaikeuksille ja kärsimyksille pyrittäisiin aina löytämään jokin selitys. Kärsivästä ihmisestä tällainen saattaa pahimmassa tapauksessa tuntua loukkaavalta ja hänen kokemustensa ja tuntemustensa sivuuttamiselta. Sen sijaan selittämättömästi kärsivää ihmistä voi lohduttaa ajatuksella, että synkimmälläkin hetkellä voimme luottaa Jumalan lupaukseen, jonka mukaan hän ei koskaan hylkää meitä – kaikesta huolimatta.

Herran haltuun

Elokuvan loppukohtauksessa Rodrigues (joka oli elänyt luopumuksensa jälkeen japanilaisella nimellä Okada San’emon) polttohaudataan buddhalaisin menoin. Hänen hautaajiltaan on kuitenkin jäänyt huomaamatta, että hänellä on kämmentensä kätkössä pieni puinen krusifiksi, jonka oli saanut aiemmin eräältä japanilaiselta kristityltä…

Ajatuksena on, että ihmisen sisäistä tilaa ei voi tietää kukaan muu kuin Jumala. Vaikka Raamatun varoitukset ikuisesta tuomiosta on otettava vakavasti, on ajatus mielestäni oikea. Vaikka joku näyttäisikin Jumalan hylkäämältä, Silencen päättäviä sanoja lainatakseni: ”sen totisesti vain Jumala tietää”.

Mainokset

3 comments

  1. Kiitos hyvästä arviostasi. Pidin itsekin kovasti elokuvasta, koska se ei anna mitenkään helppoja vastauksia, vaan jättää paljon katsojan itsensä pohdittavaksi.

    Esimerkiksi elokuvan tarinan ”huippu” eli uskosta luopumiskohtaus. Uskostaan luopunut Ferreira kyllä pitää vakuuttavia puheita ja elää ns. hyvää elämää, mutta muuten Liam Neesonin hieno näyttelijäntyö tuo kyllä selväksi, että hahmo on henkisesti ja hengellisesti murskattu, kaikkea muuta kuin sisäisen rauhan löytänyt. Onko Ferreiran puhe ”Jos Kristus oli täällä, hän luopuisi…” itse asiassa Saatanan ääni, vaikka se naamioituukin ”järkevyyteen”? Mielestäni elokuva ei vastaa tähän, vaan jättää sen auki.

    Entä sitten Rodriguesin vihdoinkin kuulema ääni? Onko se Jumalan ääni vai itse asiassa henkisesti kidutetun ja nyt murtuneen papin oma ääni? Sillä kun Rodrigues lopulta astuu fumen päälle, taustalta kuuluu miten kukko kiekuu kolme kertaa. Se tuskin on sattumaa, vaan elokuvan ohjannut Scorsese haluaa jättää elokuvan lopun ambivalentiksi.

    Liked by 2 people

    1. Kiitos kommentistasi!

      Mietin itsekin tuota Kristuksen ääntä pitkään. Ensimmäisellä katselukerralla ajattelin että se olisi Ferreiran ääni, mutta kun katsoin sen kohdan uudestaan, panin merkille, että se poikkeaa sekä Ferreiran että Rodriguesin äänestä. Tämä viittaa mielestäni siihen, että elokuvassa se on todella tarkoitettu Kristuksen ääneksi, mutta voin toki olla väärässäkin. Kukkoa en itse hoksannut, hieno havainto!

      Se, mitä kirjoitat Ferreirasta, osuu mielestäni naulan kantaan. Hän kyllä puhuu sisäisestä rauhasta, mutta vaikuttaa kiusaantuneelta ja murretulta. Hänen tilansa jätetään kuitenkin selvästi epäselväksi (hehe) kohtauksessa, jossa luopiopapit tarkistavat tavaroita ja Ferreira viittaa ohimennen Kristukseen ”meidän Herranamme”. Kun Rodrigues kysyy, sanoiko hän ”meidän Herramme”, hän vastaa äreästi ”tuskinpa”.

      Tuosta luopumisen ambivalenttiudesta: olet oikeassa siinä, että vaikka luopumista pidetään elokuvassa rakkauden tekona, johon itse Kristuskin (mikäli ääni todella kuuluu hänelle) kehottaa, mutta elokuvassa viestitään myös, että se ei ehkä sittenkään ole oikea ratkaisu. Kuten sanoit, se ei tuonut Ferreiralle rauhaa. Toinen yksityiskohta, jota jäin miettimään, oli että molemmat papit romahtavat kuvaa tallattuaan itkien maahan. Yleensä jos tekee oikein, se tuntuu oikealta. Siitä ei tässä tapauksessa taida olla kyse.

      Liked by 1 henkilö

  2. Erittäin kiinnostava arvio. Hyviä lisähuomioita, joita en muissa arvioissa samasta elokuvasta ole nähnyt.

    Mitä tulee Jumalan ”hiljaisuuteen” ja Jeesuksen rukoukseen ”Jumalani, Jumalani, miksi minut hylkäsit?” (Mark. 15:34), täytyy kuitenkin muistuttaa, että kyseessä ovat messiaanisen kärsimyspsalmin alkusanat. Niiden merkitys avautuu toisella tavalla, kun luetaan koko psalmi. Tällöin itse asiassa kyse on juuri siitä, mitä Eetu ehdottaa: Jumala voi tuntua kaukaiselta, mutta usko tuo luottamuksen hänen suojeluksestaan ja lopullisesta voitostaan:

    22:2 Jumalani, Jumalani, miksi minut hylkäsit? Miksi olet kaukana, et auta minua, et kuule valitukseni sanoja?
    22:3 Jumalani, minä huudan päivällä, mutta sinä et vastaa, ja yöllä, enkä voi vaieta.
    22:4 Ja kuitenkin sinä olet Pyhä, jonka istuin on Israelin kiitosvirtten keskellä.
    22:5 Meidän isämme luottivat sinuun, he luottivat, ja sinä pelastit heidät.
    22:6 He huusivat sinua ja pelastuivat; he luottivat sinuun eivätkä tulleet häpeään.
    22:7 Mutta minä olen mato enkä ihminen, ihmisten pilkka ja kansan hylky.
    22:8 Kaikki, jotka minut näkevät, pilkkaavat minua, levittelevät suutansa, nyökyttävät ilkkuen päätään:
    22:9 ”Jätä asiasi Herran haltuun. Hän vapahtakoon hänet, hän pelastakoon hänet, koska on häneen mielistynyt.”
    22:10 Sinähän vedit minut äitini kohdusta, sinä annoit minun olla turvassa äitini rinnoilla;
    22:11 sinun huomaasi minä olen jätetty syntymästäni saakka, sinä olet minun Jumalani hamasta äitini kohdusta.
    22:12 Älä ole minusta kaukana, sillä ahdistus on läsnä, eikä auttajaa ole.
    22:13 Minua saartavat väkevät sonnit, Baasanin härät piirittävät minut,
    22:14 avaavat kitansa minua vastaan, niinkuin raatelevat, kiljuvat leijonat.
    22:15 Niinkuin vesi minä olen maahan vuodatettu; kaikki minun luuni ovat irti toisistansa; minun sydämeni on niinkuin vaha, se on sulanut minun rinnassani.
    22:16 Minun voimani on kuivettunut kuin saviastian siru, ja kieleni tarttuu suuni lakeen, ja sinä lasket minut alas kuoleman tomuun.
    22:17 Sillä koirat minua piirittävät, pahain parvi saartaa minut, minun käteni ja jalkani, niinkuin jalopeurat.
    22:18 Minä voin lukea kaikki luuni; he katselevat minua ilkkuen;
    22:19 he jakavat keskenänsä minun vaatteeni ja heittävät minun puvustani arpaa.
    22:20 Mutta sinä, Herra, älä ole kaukana, sinä, minun väkevyyteni, riennä avukseni.
    22:21 Vapahda minun sieluni miekasta, minun ainokaiseni koirain kynsistä.
    22:22 Pelasta minut jalopeuran kidasta, villihärkäin sarvista – vastaa minulle.
    22:23 Minä julistan sinun nimeäsi veljilleni, ylistän sinua seurakunnan keskellä.
    22:24 Te, jotka pelkäätte Herraa, ylistäkää häntä. Kunnioittakaa häntä, kaikki Jaakobin siemen, kaikki Israelin siemen, peljätkää häntä.
    22:25 Sillä hän ei halveksi kurjan kärsimystä, ei katso sitä ylen, eikä kätke häneltä kasvojansa, vaan kuulee hänen avuksihuutonsa.
    22:26 Sinusta on minun ylistyslauluni suuressa seurakunnassa; minä täytän lupaukseni häntä pelkääväisten edessä.
    22:27 Nöyrät saavat syödä ja tulevat ravituiksi; ne, jotka etsivät Herraa, ylistävät häntä. Teidän sydämenne on elävä iankaikkisesti.
    22:28 Kaikki maan ääret muistavat tämän ja palajavat Herran tykö; kaikki pakanain sukukunnat kumartavat häntä;
    22:29 sillä Herran on kuninkuus, ja hän on hallitseva pakanoita.
    22:30 Kaikki maan mahtavat syövät ja kumartavat; hänen edessään polvistuvat kaikki, jotka mullan alle astuvat eivätkä voi elossa pysyä.
    22:31 Jälkeentulevaiset palvelevat häntä, tuleville polville kerrotaan Herrasta.
    22:32 He tulevat ja julistavat vastedes syntyvälle kansalle hänen vanhurskauttaan, että hän on tämän tehnyt.

    Liked by 1 henkilö

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s