lähetystyö

Ortodoksisesta lähetystyöstä ja uskontojen kohtaamisesta

EMIL ANTON

Näkökulmia ekumeeniseen missiologiaan Pehmeäkantinen | Suomalainen.com

Jatketaan nyt vielä vähän ortodoksisuusteemaa! Kuten jo aiemmin on tullut ilmi, munkki Serafim Seppälä on kova jäbä ja häntä kannattaa lukea. Jokin aika sitten Kirkon tutkimuskeskus lähetti minulle ystävällisesti arvostelukappaleen julkaisustaan Näkökulmia ekumeeniseen missiologiaan (2020), jonka ovat toimittaneet Mari-Anna Auvinen ja Jyri Komulainen. Mielestäni kirjan mielenkiintoisin artikkeli oli juuri Serafim Seppälän ”Ortodoksinen missiologia”, joka alkaa kysymyksellä ”Onko ortodoksista missiologiaa olemassa?”

Samassa kirjassa on myös molempien väitöskirjaohjaajieni, Jyri Komulaisen ja Miikka Ruokasen artikkelit, jotka liittyvät katolisen kirkon missioon Intiassa ja Scriptural Reasoning -uskontodialogiin Kiinassa. Nekin ansaitsevat esittelyn. Tänään siis luvassa napakka katsaus ortodoksiseen missiologiaan ja uskontojen kohtaamiseen Aasiassa.

Niin: Onko ortodoksista missiologiaa? Serafim Seppälän mukaan kysymys on relevantti: ”ortodoksiteologit ovat joutuneet miettimään missiota erillisenä teologian kysymyksenä tosissaan vasta, kun sitä on heiltä lännestä pyydetty ja kun tämä tyhjiö on heille lähes kädestä pitäen osoitettu”. Käännekohta tapahtui 1970-luvulla, ja kyllä, nykyään ortodoksista missiologiaa on hyvinkin olemassa.

Seppälä ei kuitenkaan säästä ortodoksista kirkkoaan terävältä kritiikiltä. Hän kertoo, että ortodoksit ovat maailmanlaajuisilla ekumeenisilla foorumeilla nostaneet positiivisena esimerkkinä esiin Suomen ortodoksisen kirkon, ”koska sillä pienestä koostaan huolimatta on lähetysjärjestö, joka tukee toimintaa Keniassa. Realiteetti on kuitenkin, että kun Suomen 60 000 ortodoksia järjestää silloin tällöin piskuisia operaatioita Kenian kirkon tueksi, samaan aikaan Suomen 60 000 helluntailaista on ylläpitänyt parhaimmillaan yli 450 lähetystyöntekijää kaikkialla maailmassa. Sanomattakin on selvää, että mikäli sieluja aletaan laskea, helluntailainen sato on monisatakertainen. Jos tämä on positiivinen esimerkki, millaisia ovatkaan negatiiviset!”

(lisää…)

Katolinen kirkko ja Aasian-tutkimus: Sääntökuntalaiset Idän löytäjinä

EMIL ANTON

Klaus Karttunen: Itää etsimässä

Tiedättekö: on olemassa kirjoja, jotka avaavat maailmoja. Sellainen lukukokemus minulle oli Klaus Karttusen Itää etsimässä: Eurooppalaisen Aasian-tutkimuksen vaiheita (Yliopistopaino 1994). Kirja kertoo nimensä mukaisesti siitä, kuinka eurooppalaiset löysivät Aasian. Tämä on tapahtunut isossa kuvassa vasta aika myöhään, ja katolisella kirkolla sääntökuntineen on ollut siinä hyvinkin merkittävä rooli.

Yleisesti tiedämme, kuinka Kolumbus ”löysi” Amerikan, mutta vähemmän tiedostamme sitä, kuinka (ja kuinka myöhään!) Aasia on ”löydetty”. Esimerkiksi Japanissa ei tiettävästi käynyt yksikään eurooppalainen ennen 1500-lukua, ja silloinkin sinne päädyttiin vahingossa. Myöhäinen löytöajankohta heijastuu kollektiiviseen tietämättömyyteemme edelleen. Karttusen kanssa jokainen voi kuitenkin lähteä henkilökohtaiselle löytöretkelle.

Poimin tähän esittelyyn vain muutamia tiedonjyviä suoranaisesta tiedon valtamerestä. Keskityn nimenomaan katolisten sääntökuntalaisten – dominikaanien, fransiskaanien ja jesuiittojen – saavutuksiin, niin kuin tälle blogille sopii. Näin saamme ymmärtää, kuinka merkittävä panos katolisella kirkolla on ollut tieteen ja kulttuurin kehityksessä ja tiedon lisääntymisessä tällaisellakin alalla kuin Aasian-tutkimus.

(lisää…)

Silence – marttyyrius ja Jumalan hiljaisuus

EETU MANNINEN

Silence-elokuvan juliste

Muutama viikko sitten sain viimein katsotuksi loppuvuodesta 2016 ilmestyneen Martin Scorsesen ohjaaman elokuvan Silence, joka kertoo kahdesta portugalilaisesta jesuiittapapista Sebastião Rodriguesista (Andrew Garfield) ja Francisco Garupesta (Adam Driver). He lähtevät etsimään kadonnutta opettajaansa isä Ferreiraa (Liam Neeson) 1600-luvun Japaniin, jonka ankarissa kristittyjen vainoissa hänen huhutaan luopuneen uskostaan. Elokuva perustuu Shūsaku Endōn (1923–1996) samannimiseen romaaniin, joka on ilmestynyt vuonna 1966.

Elokuva on erittäin vaikuttava ja ajatuksia herättävä. Se käsittelee nimensä mukaisesti kysymyksiä, jotka heräävät Jumalan hiljaisuuden kokemuksista ahdistusten keskellä, mutta antaa aihetta myös vaikeille eettisille pohdinnoille. Elokuvan päähenkilöiden valinnat kidutuksen ja marttyyriuden edessä ovat aiheuttaneet ymmärrettävästi paljon keskustelua ja jakaneet katsojien mielipiteitä.

Marttyyrius on hiukan kuumottava aihe teoreettiselle spekulaatiolle, sillä paitsi että siinä on kysymys elämästä ja kuolemasta, siihen liittyy myös suurta fyysistä ja henkistä tuskaa. Eikä kyseessä ole edes pelkästään menneisyyteen kuuluva ilmiö, vaan kristittyjä vainotaan edelleen jopa siinä määrin, että kristinusko on nykyään maailman vainotuin uskonto. Aihetta tulee siis lähestyä asianmukaisella kunnioituksella ja varovaisuudella. (Varoitus: tästä eteenpäin luvassa juonipaljastuksia!) (lisää…)

Top 5 paavit

EETU MANNINEN

Paavius on ainoa vielä tänäkin päivänä olemassa oleva instituutio, jonka historia ulottuu katkeamattomana antiikin aikaan asti. Nyt esittelyvuorossa ovatkin Top 5 paavit. Viimeaikaiset paavit, kuten Franciscus (2013–), Benedictus XVI (2005–2013) ja Johannes Paavali II (1978–2005) olisivat erinomaisia ehdokkaita Top 5 -listalle, mutta oletan, että Vatikaanin II kirkolliskokouksen aikaiset ja jälkeiset paavit ovat lukijalle melko tuttuja jo ennestään. Heitä ja heidän tekemisiään on sivuttu tällä blogillakin esimerkiksi täällä ja täällä. Tässä listassa haluan sen sijaan keskittyä vanhempiin Pietarin viran haltijoihin. Koska keskenään hyvin erilaisia paaveja on vaikea pistää parhausjärjestykseen, etenen listassani kronologisesti. Hieman toisenlaisen Top 5 paavit -listan voit katsoa täältä.

Pietari ottaa Jeesukselta vastaan taivasten valtakunnan avaimet. Pietro Peruginon (n. 1446–1523) maalaus

1. Apostoli Pietari (n. 33–67). Heti kärkeen sanottakoon, että Pietarin kutsuminen paaviksi tai Rooman piispaksi on jokseenkin anakronistista. Nimitys ”paavi” (lat. papa) nimittäin vakiintui tarkoittamaan erityisesti Rooman piispaa vasta varhaiskeskiajalla, ja lisäksi useat historioitsijat katsovat monarkkisen piispuuden rantautuneen Rooman seurakuntaan varsin myöhään. Kuitenkin paavius on ytimeltään juuri Jeesuksen Pietarille antaman erityisen viran jatkumista kirkon piispainkollegiossa, minkä vuoksi Pietaria ei voida ohittaa paaveista puhuttaessa. Pietari oli ensimmäinen apostolien joukossa (vrt. Matt. 10:2), ja tunnusti Jeesuksen ensimmäisenä Messiaaksi (Matt. 16:16). Pietari on monella tapaa esimerkillinen, mutta toisaalta myös hänen epätäydellisyytensä osoittavat kauniilla tavalla Jumalan armon ja kärsivällisyyden uskovia – ja paaveja – kohtaan. (lisää…)