EETU MANNINEN

Paavius on ainoa vielä tänäkin päivänä olemassa oleva instituutio, jonka historia ulottuu katkeamattomana antiikin aikaan asti. Nyt esittelyvuorossa ovatkin Top 5 paavit. Viimeaikaiset paavit, kuten Franciscus (2013–), Benedictus XVI (2005–2013) ja Johannes Paavali II (1978–2005) olisivat erinomaisia ehdokkaita Top 5 -listalle, mutta oletan, että Vatikaanin II kirkolliskokouksen aikaiset ja jälkeiset paavit ovat lukijalle melko tuttuja jo ennestään. Heitä ja heidän tekemisiään on sivuttu tällä blogillakin esimerkiksi täällä ja täällä. Tässä listassa haluan sen sijaan keskittyä vanhempiin Pietarin viran haltijoihin. Koska keskenään hyvin erilaisia paaveja on vaikea pistää parhausjärjestykseen, etenen listassani kronologisesti. Hieman toisenlaisen Top 5 paavit -listan voit katsoa täältä.

1. Apostoli Pietari (n. 33–67). Heti kärkeen sanottakoon, että Pietarin kutsuminen paaviksi tai Rooman piispaksi on jokseenkin anakronistista. Nimitys ”paavi” (lat. papa) nimittäin vakiintui tarkoittamaan erityisesti Rooman piispaa vasta varhaiskeskiajalla, ja lisäksi useat historioitsijat katsovat monarkkisen piispuuden rantautuneen Rooman seurakuntaan varsin myöhään. Kuitenkin paavius on ytimeltään juuri Jeesuksen Pietarille antaman erityisen viran jatkumista kirkon piispainkollegiossa, minkä vuoksi Pietaria ei voida ohittaa paaveista puhuttaessa. Pietari oli ensimmäinen apostolien joukossa (vrt. Matt. 10:2), ja tunnusti Jeesuksen ensimmäisenä Messiaaksi (Matt. 16:16). Pietari on monella tapaa esimerkillinen, mutta toisaalta myös hänen epätäydellisyytensä osoittavat kauniilla tavalla Jumalan armon ja kärsivällisyyden uskovia – ja paaveja – kohtaan.

2. Leo I Suuri (440–461). Rooman piispalla on ollut kristikunnassa erityistä auktoriteettia varhaisista ajoista lähtien, mutta paavi Leon aikana Rooman arvovalta nousi selkeästi merkittävämmäksi kuin itäisten patriarkaattien. Leon mukaan Rooman piispa on ensimmäinen vertaistensa joukossa Jeesuksen Pietarille osoittamien kuuluisten sanojen (Matt. 16:18-19) perusteella. Heikentyneessä Länsi-Rooman valtakunnassa Leolla oli myös huomattavaa poliittista arvovaltaa, josta merkittävimpänä osoituksena oli hänen onnistunut yrityksensä saada Hunni Attila (n. 406–453) luopumaan Italian valloitusretkestään vuonna 452. Leon suurimmat saavutukset eivät kuitenkaan ole kirkkopoliittisia: vuonna 451 kokoontuneen Khalkedonin kirkolliskokouksen muotoilema oppi Kristuksen kahdesta luonnosta noudattelee pitkälti juuri paavi Leon konsiilille ilmaisemaa kantaa.

3. Gregorius I Suuri (590–604). Varhaiskeskiajalle tultaessa itäinen ja läntinen kristikunta olivat eriytyneet toisistaan huomattavasti sekä poliittisesti että kulttuurisesti, minkä vuoksi paavin asema kirkon kiistattomana johtajana vahvistui lännessä entisestään. Gregorius kehitteli edelleen paaviuden teologisia perusteita, ja myös esimerkiksi kiirastuliopin klassinen muotoilu on peräisin häneltä. Gregoriuksella onkin huono maine erityisesti protestanttien keskuudessa: esimerkiksi Luther katsoi kirkon keskiaikaisen rappion alkaneen hänestä. Kuitenkin juuri Gregoriuksella oli erityisen suuri rooli Euroopan kristillistämisessä. Yksi Gregoriuksen aloittaman, Brittein saarille suuntautuneen lähetystyön huomionarvoisimmista piirteistä oli paavin kehotus pyrkiä pikemminkin kristillistämään pakanoiden vanhat uskonnolliset traditiot kuin hävittämään ne. Gregoriuksen lähestymistapa voikin näyttää meille hyvää esimerkkiä suhtautumisessamme vieraisiin uskontoihin: toivoessamme ei-kristittyjen kääntymistä meidän ei tule vaatia, että he hylkäisivät täysin vanhat uskonnolliset perinteensä, vaan että ne voisivat tulla soveltuvin osin rikastuttamaan kirkon omaa elämää.

4. Innocentius III (1198–1216). Sydänkeskiajalla paavin valta suhteessa maallisiin ruhtinaisiin saavutti huippunsa. Tuona aikana Pyhää istuinta hallinnoinut Innocentius III pyrki määrätietoisesti lujittamaan paavin asemaa läntisessä kristikunnassa, ja juuri häneltä on peräisin paavin mahtipontinen titteli ”Kristuksen sijainen maan päällä”. Suurin osa mieltäneekin hänet lähinnä kirkon vaurauden turmelemaksi vallanhimoiseksi kirkkoruhtinaaksi. Tämä ei kuitenkaan ole ainakaan koko totuus Innocentiuksesta, vaan hänellä oli myös hengellisempi puoli. Kuuluisan kertomuksen mukaan Innocentius näki vuonna 1210 unen Franciscus Assisilaisesta (n. 1181–1226) estämässä Lateraanikirkkoa luhistumasta. Franciscukseen aluksi nuivasti suhtautunut paavi piti unta merkkinä Jumalalta, minkä vuoksi hän antoi tukensa fransiskaanisääntökunnan perustamiselle ja pyrki kaikin keinoin pitämään liikkeen kirkon sisällä. Innocentiuksen hengelliseen puoleen voi tutustua myös hänen joulusaarnoissaan (ks. s. 34–37), joista välittyvä kuva ei juurikaan vastaa yleistä mielikuvaa teologiaan vain pintapuolisesti perehtyneestä juristista.

5. Pius VII (1800–1823). Katolisen kirkon 1800-luku alkoi myrskyisästi. Vuoden 1789 Ranskan suuri vallankumous oli ravistellut vanhaa maailmanjärjestystä ja myös kirkon asemaa, sillä sen seurauksena kirkonvastaiset asenteet pääsivät valloilleen Ranskassa. Paavin arvovalta oli saanut kovan kolauksen, kun ranskalaiset joukot vangitsivat paavi Pius VI:n (1775–1799) vuonna 1798 ja kuljettivat hänet Ranskaan vankeuteen, jossa hän vietti viimeiset viikkonsa. Hänen seuraajansa Pius VII:n onnistui saada Napoleonin kanssa aikaan rauha, joka kuitenkin päättyi jo vuonna 1809, kun paavi päätti pysyä puolueettomana Napoleonin sodissa. Kuten edeltäjänsä, myös Pius VII kuljetettiin vankina Ranskaan vuonna 1812. Vankeusaikanaan osoittamansa lujuuden ansiosta hänet otettiin Napoleonin kukistuttua vuonna 1814 Roomassa vastaan sankarina ja uskon puolustajana. Samana vuonna hän perusti uudelleen jesuiittajärjestön, jonka paavi Klemens XIV (1769–1774) oli lakkauttanut vuonna 1773 Euroopan valtaapitävien painostuksen alaisena. Olisikohan Pius osannut arvata, että tasan kahdensadan vuoden päästä Pietarin virkaa pitää hallussaan jesuiitta? Vuonna 2007 paavi Benedictus XVI julisti Piuksen Jumalan palvelijaksi (Servus Dei), mitä voi pitää hänen kanonisaatioprosessinsa alkusysäyksenä.