EETU MANNINEN

Teologinen Aikakauskirja on teologinen tieteellinen julkaisu, joka kattaa kaikki teologiset tieteenalat. Aikakauskirjassa julkaistaan vertaisarvioinnin perusteella tutkimusartikkeleita, katsauksia, keskustelupuheenvuoroja ja kirjallisuusarvosteluja. Kyseessä on siis alaansa seuraavalle teologille oikein hyödyllinen julkaisu.

Suomalaisista kuuluu Suomen evankelis-luterilaiseen kirkkoon yhä yli 70 %, mikä luonnollisesti vaikuttaa myös Teologisen Aikakauskirjan aiheisiin ja näkökulmiin. Kuitenkin Aikakauskirjassa käsitellään toisinaan myös katoliseen kirkkoon ja katoliseen teologiaan liittyviä aiheita.

Tämän korkeatasoisen julkaisun katolilaisuutta käsittelevät artikkelit ovat yleensä erittäin kiinnostavia ja asiantuntevia, minkä vuoksi luonkin lyhyen katsauksen lehden viime vuoden katolilaisesta näkökulmasta mielenkiintoiseen tarjontaan.

Viime vuonna Teologisessa Aikakauskirjassa olikin esillä kaksi tämän blogin kannalta olennaista teemaa: uusi evankeliointi ja ekumenia. Kiinnitän huomioni lehdessä ilmestyneisiin artikkeleihin, mutta katolista lukijaa voisi kiinnostaa myös Mikko Ketolan numerossa 4/2016 ilmestynyt kirja-arvio Hans Küngin teoksesta Sieben Päpste: Wie ich sie erlebt habe (TA 4/2016, 376–378).

Uusi evankeliointi

Teologisen Aikakauskirjan vuosi 2016 alkoi katolilaisittain kiinnostavasti, sillä vuoden ensimmäisessä numerossa ilmestyi Risto Jukon artikkeli ”Uusi evankeliointi paavi Paavali VI:n ja paavi Johannes Paavali II:n mukaan” (TA 1/2016, 35–47).

Artikkelissaan Jukko käy aluksi lyhyesti läpi katolisessa kirkossa Vatikaanin II kirkolliskokouksen myötä tapahtunutta muutosta: ennen kirkko oli nähty ”jonkinlaisena linnoituksena synnin ja turmion maailmaa vastaan”. ”Evankeliointi nähtiin toimintana, jossa linnakkeen ulkopuolelta tuotiin sen muurien suojaan uusia jäseniä Kristuksen ruumiiseen.”

Vatikaanin II kirkolliskokouksessa näkemys kuitenkin alkoi muuttua: ”Vatikaanin II kirkolliskokous painotti kansojen evankeliointia eikä niinkään kirkon leviämistä, eli roomalais-katolisen kirkon lähetyskäsitys alkoi muuttua alueellisesta sisällölliseksi. Näin ollen tärkeämmäksi kuin se, sattuiko ihminen asumaan niin sanotuilla lähetysmailla, tuli hänen suhteensa Kristukseen omassa elämäntilanteessaan.”

Jukko esittelee Paavali VI:n (paavina 1963–1978) ja Johannes Paavali II:n (paavina 1978–2005) aiheen kannalta keskeiset dokumentit ja havainnoi paavien ajattelussa ja korostuksissa olevia eroja. Paavali VI:n opetuksen erityispiirteet Jukko summaa seuraavasti:

Paavali VI:n apostolinen kehotus Evangelii nuntiandi on kokonaisuudessaan ekklesiologinen ja kristologinen asiakirja. Siinä näkyy orastavasti kirkon lähetystehtävän liittäminen trinitaariseen viitekehykseen. Pneumatologian osuus on varsin vähäinen, ja se mainitaan vasta asiakirjan lopussa. Paavali VI:n apostolinen kehotus tuntuu viittaavan siihen, että kirkon kaikki toiminta on missionaarista evankelioimista. (Jukko 2016, 38.)

Paavali VI ei kuitenkaan määrittele käsitettä ”evankelioiminen”, eikä käytä termiä ”uusi evankeliointi”, jonka omaksui vasta Johannes Paavali II. Selittäessään mikä tekee uudesta evankelioinnista ”uutta”, Johannes Paavali II sanoi sen olevan ”uutta innokkuudessaan, metodeissaan ja ilmaisussaan”:

Sen innokkuus nousee suuremmasta yhteydestä Kristukseen, joka on evankelioinnin ensimmäinen toimija, ja suuremmasta luottamuksesta Kristuksen voimaan muuttaa sydämiä. Se on uutta metodeissaan, jos kirkon jokainen jäsen vie Kristuksen sanomaa eteenpäin ja toteuttaa johdonmukaisesti kirkon lähetystehtävää myös jokapäiväisessä elämässään. Se on uutta ilmaisussaan, jos kristityt ovat avoimia elämässään Herransa neuvoille ja näin ymmärtävät syvemmin kristityn identiteettinsä. (Jukko 2016, 40.)

Paavin mukaan uusi evankeliointi ei tarkoita vain julistustapahtumaa, vaan on transformatiivinen prosessi, joka muuttaa niin ihmistä kuin maailmaa. Se voidaan jakaa kolmeen lähtötilanteeseen.

Ensimmäinen on tilanne, jossa evankeliumia viedään ihmisten keskuuteen, jotka eivät sitä vielä tunne. Toinen tilanne on jatkuva evankeliointi, joka tarkoittaa kirkon pastoraalista toimintaa ja kolmas evankeliumin ”uudelleen” julistamista kristinuskosta vieraantuneille ihmisille.

Jukko listaa Johannes Paavali II:n uutta evankeliointia koskevan opetuksen teologiset erot Paavali VI:n apostoliseen kehotuskirjeeseen seuraavasti:

Verrattuna Paavali VI:n apostoliseen kehotukseen Evangelii nuntiandi Johannes Paavali II:n ensyklika Redemptoris missio korostaa enemmän trinitaarisuutta ja pneumatologiaa. Paavi liittää termin ”uusi evankeliointi” kirkon evankelioivaan lähetystehtävään ja Jumalan trinitaarisuuteen, johon on viitteitä kaikkialla asiakirjassa. (Jukko 2016, 46.)

Artikkelinsa lopuksi Jukko tuo esille muun muassa uuden evankelioinnin vaikutuksen ekumenialle: kirkossa on uuden evankelioinnin hengessä korostettu voimakkaasti kasteen ja maallikkojen merkitystä, ja se on tässä suhteessa lähestynyt protestanttista korostusta yleisestä pappeudesta.

Uusi evankeliointi on lisäksi saanut monet katolilaiset etsimään yhteyttä muiden kristittyjen kanssa, jolloin ”kirkon lähetystehtävän syvempi ymmärtäminen on myös avannut roomalais-katolista kirkkoa ekumenialle”.

Kristus Yhteisen julistuksen keskiössä

Teologisen Aikakauskirjan numeron 4/2016 teemana on ekumenia, ja katolisesta näkökulmasta erityisen kiinnostava artikkeli on Helsingin evankelis-luterilaisen hiippakunnan emerituspiispa Eero Huovisen katsaus ”’Kristus itse on meidän vanhurskautemme’: Miten Yhteinen julistus vanhurskauttamisopista muuttui?” (TA 4/2016, 352–360).

Huovinen analysoi Yhteisen julistuksen ensimmäisen, vuoden 1995 version, ja lopullisen, vuonna 1997 julkaistun, asiakirjan välisiä eroja ja ottaa esille kolme teemaa: (1) vanhurskauttamisoppi ja muut uskontotuudet, (2) kristologian ja kolminaisuusopin merkitys ja (3) vanhurskauttamisen imputatiivinen ja efektiivinen luonne.

Aluksi Huovinen huomioi lopullisen asiakirjan huomattavasti ekumeenisemman lähestymistavan verrattuna ensimmäiseen versioon. Sen sijaan että dokumentissa olisi korostettu pelkästään luterilaisittain vanhurskauttamisopin normatiivista roolia kirkon uskon arvioimisessa, sen sanotaan olevan luovuttamaton kriteeri, joka on kuitenkin yhteydessä kaikkiin uskontotuuksiin.

”Uudelleen muotoiltu kappale muuttaa olennaisella tavalla asiakirjan ekumeenista metodia ja arvioi vanhurskauttamisopin teologista paikkaa tavalla, joka vastaa paremmin kummankin kirkon traditiota”, mikä Huovisen mukaan edisti asiakirjan lopullista hyväksymistä.

Yhteisen julistuksen lopullisen version merkillepantavin piirre on Huovisen mukaan kuitenkin sen tapa kytkeä vanhurskauttaminen tiiviisti kolminaisuusoppiin ja kristologiaan. Sen sijaan että huomion kohteena olisivat ihminen ja hänen reaktionsa Jumalan toimintaan, dokumentti lähtee liikkeelle Jumalasta, joka vanhurskauttaa:

Kun varhaisemmassa versiossa korostuu vanhurskauttamisen applikatiivinen ja antropologinen merkitys eli se, miten ihmiset, ”me”, tulemme Jumalan hyväksymiksi, lähdetään lopullisessa asiakirjatekstissä liikkeelle siitä, mihin vanhurskauttaminen perustuu. Ennen kuin puhutaan siitä, mitä vanhurskauttaminen merkitsee ihmiselle, on sanottava, kuka on se Jumala, joka vanhurskauttaa, ja mitä hän on ihmisten hyväksi tehnyt. Tämä muutos on periaatteellisesti ja metodisesti tärkeä. (Huovinen 2016, 355.)

Tällä vanhurskauttamisopin ja Jumala-opin välisen yhteyden korostamisella on myös merkitystä sen kannalta, miten dokumentissa käsitellään luterilais-katolilaisessa dialogissa perinteisesti vaikeaa kysymystä imputatiivisuudesta ja efektiivisyydestä vanhurskauttamisessa.

Luterilaiset ovat perinteisesti korostaneet vanhurskauttamisen forenssista ja imputatiivista puolta: ihmiset eivät ole vanhurskaita minkään heissä olevan pyhyyden perusteella, vaan ainoastaan siksi, että Jumala julistaa heidät vanhurskaiksi Kristuksen ansioiden tähden.

Näin ollen luterilaiset ovat nähneet vanhurskauttamisen pelkästään syntien anteeksiantamisena, ja pitäneet sitä seuraavaa pyhittymistä vanhurskauttamisesta kokonaan erillisenä. Katolilaiset ovat puolestaan korostaneet vanhurskauttamisen efektiivistä puolta sanomalla, että vanhurskauttamisessa Jumala todella tekee ihmisen vanhurskaaksi.

Yhteisen julistuksen mukaan ”Kristus itse on meidän vanhurskautemme”, ja ihmisen osana on vain vastaanottaa se, mitä Jumala hänelle antaa. Huovinen summaa asiakirjan sanoman ytimekkäästi: ”Jeesus Kristus on sekä syntien anteeksiantamus että itse Jumalan pelastava läsnäolo: Vanhurskauttamisen imputatiivinen ja efektiivinen puoli kuuluvat yhteen”.

Vanhurskauttamisasiakirjan lopullisessa versiossa korostuu se, että Jumala ”antaa uuden elämän lahjan Kristuksessa”. Vanhurskauttaminen alkaa siitä, että ihminen uskon kautta ”osallistuu (shares, saks. teilhat) Kristukseen, ja juuri tämä Kristus-yhteys saa aikaan sen, että Jumala ei enää lue ihmiselle hänen syntejään ja että hän Pyhän Hengen kautta vaikuttaa ihmisessä. (Huovinen 2016, 358.)

Näin ollen Yhteinen julistus vanhurskauttamisesta pyrkii siis ylittämään vanhan vastakkainasettelun korostamalla Kristuksen persoonan merkitystä vanhurskauttamisessa. Syntien anteeksiantamusta ei voi olla erillään Kristuksen uudistavasta läsnäolosta ja päinvastoin.

Mielestäni tämä ratkaisu on oikein hyvä, ja Huovinen on oivallisella tavalla nostanut sen analyysinsa keskeiseksi huomioksi. Katsauksensa loppumetreillä Huovinen kuitenkin itse hieman vesittää tätä artikkelinsa pääsanomaa:

Vahvalla kristologisella otteella on myös suuri pastoraalinen merkitys. Muuan suomalainen teollisuusmies ilmaisi tämän keskustelussamme ytimekkäästi: ”Tärkeämpää kuin syntien anteeksisaaminen on yhteys Kristukseen.” Uskon, että omien erehdysten kanssa kamppailevalle lapsellekin on kaikkein olennaisinta, että hän pääsee äitinsä syliin. Samalla tavalla vanhurskauttamisen kaikkein olennaisin asia on osallisuus ja yhteys Kristukseen. (Huovinen 2016, 359.)

Tämä on oudosti sanottu, varsinkin luterilaiselta. Eikö Yhteisen julistuksen pääoivalluksena pitänyt olla juuri syntien anteeksisaamisen ja Kristus-yhteyden välisen vastakkainasettelun ylittäminen? Jos nämä kaksi näkökulmaa kuuluvat olennaisesti yhteen, miksi asettaa ne taas vastakkain?

Lopuksi Huovinen korostaa suomalaisen mannermaalaisen Luther-koulukunnan merkitystä Yhteisen julistuksen teologialle ja ekumenialle. Mielestäni Huovisen analyysi onnistuu tuomaan hyvin esille Yhteisen julistuksen kristologisen ytimen ja auttaa näin ymmärtämään paremmin asiakirjan merkittävyyttä katolilaisten ja luterilaisten matkalla kohti ykseyttä.