OSKARI JUURIKKALA

Kristittyjen ykseys on Jeesuksen tahto (vrt. Joh. 17:11), jonka vain Jumala voi saada aikaan. Kirkon ykseys on Pyhän Hengen suurimpia ihmetekoja, merkki Jumalan läsnäolosta ihmisten keskellä. Meidän syntimme synnyttävät erimielisyyttä, Hengen lahjat yhdistävät ja luovat ykseyttä moninaisuudessa.

Vuonna 2017 muistelemme reformaation alkuhetkiä. Se on kutsu muistella yhteisen historiamme tärkeitä vaiheita ja haasteita. Jumalalla on aikansa ja logiikkansa (vrt. 2 Piet. 3:8). Jumalan logiikka on paradoksaalista, viisautta ristiinnaulitun hulluudessa, voimaa hänen heikkoudessaan (vrt. 1 Kor. 1:24-25). Tämä logiikka hallitsee myös kirkon historiaa.

Kirkon tie heijastaa jokaisen kristityn vaellusta: on jatkuvasti uudistuttava. Kirkon reformin todellinen päähahmo on Pyhä Henki – meiltä se vaatii nöyryyttä ja kuuliaisuutta. Kuuliaisuuden ensimmäinen askel on kuunteleminen: on opittava kuuntelemaan. Siksi pyhimykset ovat aina olleet kirkon ratkaisevia uudistajia. Varhaiskirkon erämaaisät tavoittelivat evankeliumin jyrkkää ja jylhää puhtautta. Pyhät Franciscus ja Dominicus 1200-luvulla olivat oman aikansa radikaaleja, jotka uudistivat kirkkoa sisältä päin. Pyhän Hengen ratkaisuja ei voida ennustaa valmiilla kaavoilla.

Näin on myös kirkon näkyvän johdon tasolla. Trenton kirkolliskokous (1545–1563) tuskin olisi koskaan toteutunut ilman protestantismin painetta; silti se oli reformikonsiili, aitoa katolista uskonpuhdistusta, jota ei pidä redusoida sitä ympäröiviin olosuhteisiin. Erilainen esimerkki katolisesta reformista ja uskonpuhdistuksesta oli Vatikaanin II kirkolliskokous (1962-1965), jonka keskeisiä hedelmiä oli laajamittainen orientaatio kristittyjen ykseyden suuntaan. Viime aikojen paavit – pyhä Johannes XXIII, autuas Paavali VI, pyhä Johannes Paavi II, Benedictus XVI ja Franciscus – ovat kaikki omalla karismallaan jatkaneet tällä tiellä.

On luonnollista, että meidän ihmisten uudistuspyrkimykset eivät aina tuota toivottua tulosta. Tästä on esimerkkinä myös Martin Lutherin aloittama reformi, jonka julkinen lähtölaukaus kuultiin vuonna 1517. Luther oli tuolloin katolilainen ja piti itseään katolilaisena; hänen tavoitteenaan ei ollut synnyttää hajaannusta ja skismaa, vaan palauttaa rakastamansa kirkon puhtaus ja uskottavuus. Vuosi 1517 on täynnä jännitettä, joka panee miettimään vaihtoehtoja.

Kristittyjen ykseyteen voidaan soveltaa kielikuvia, joita on perinteisesti käytetty kuvaamaan ihmisen uudistumista Kristuksessa. Se on uudistumista Pyhän Hengen voimalla, mikä edellyttää meiltä tyhjentymistä ja nöyrtymistä. Augustinus kirjoittaa, että sielu on kuin astia, jonka synti täyttää etikalla; uudistuminen edellyttää astian puhdistamista, jotta Jumalan armon hunaja voisi täyttää sen. Jos etikkaa ei poisteta, hunaja menettää ihanuutensa.

Ristin Johannesta seuraten paavi Johannes Paavali II puhui ekumeenisesta kollektiivisen muistin puhdistamisesta. Kollektiivinen muisti perustuu traditioon ja historiankirjoitukseen; on poistettava sinne kerääntynyt etikka. Tällä saralla on tehty arvokasta ykseystyötä viimeisten 50 vuoden aikana molemmin puolin reformaation historiaa. Vastaavasti katolisten ja ortodoksien välillä on pyritty ymmärtämään paremmin yhteisiä lähtökohtia ja keskinäisiä eroja sekä historian haasteita. Jumala, historian Herra, ei tee tapahtuneita asioita tapahtumattomiksi, mutta Hän voi muuttaa niiden merkityksen, valaisten niitä kärsivällisen rakkautensa lämmöllä.

Vuoden 1517 tapahtumat eivät ehkä sittenkään tarjoa syvemmän ykseyden avaimia. Sama pätee katolilaisia ja ortodokseja jakaviin tapahtumiin ja muistoihin. Meidän on katsottava yhdessä toisaalta syvemmälle historiaan, toisaalta kauemmas tulevaisuuteen. Kirkon autenttinen, raikas ja hedelmällinen uudistuminen on aina jollain tavalla sen syvimpien juurien uutta löytämistä.

Lutherille, kuten kaikille oikeille uudistajille, oli ratkaisevaa paluu evankeliumin alkuperäiseen puhtauteen. Luther oli kuitenkin oman aikansa lapsi, hengellisyydeltään ja kategorioiltaan keskiaikainen. Voimme seurata hänen ihannettaan, vaikka emme seuraisi kaikkia hänen ratkaisujaan. Meillä on tänä päivänä perusteellisempi ja täsmällisempi käsitys kirkon varhaishistoriasta ja -hengellisyydestä sekä Raamatun syntyvaiheista ja tulkinnasta eri aikoina.

Luther halusi myös palauttaa Jumalan Sanan jumalanpalveluksen keskiöön. Tavoite oli tärkeä; tänään ymmärrämme yhä paremmin, että Raamattu on kirjoitettu ennen kaikkea kuultavaksi. Raamattu on kotonaan kirkon liturgiassa. Liturgiassa Pyhät Kirjoitukset kohtaavat tavoitteensa ja täyteytensä, lihaksi tulleen Jumalan Sanan, Kristuksen. Tätä periaatetta seuraten kirkkoisät avasivat Vanhan Liiton tapahtumia laajalle yleisölle kreikkalaista allegorista metodia kriittisesti soveltaen.

Yhteisten juurien löytämistä edustaa myös uusi, pääosin suomalainen Luther-tutkimus, joka on tuonut Lutherin lähemmäksi kreikkalaisten kirkkoisien theosis– eli jumalallistumisoppia, jolla on vastineensa läntisessä pyhittävän armon teologiassa. Tämä havainto vaatii lisätyötä; se on kutsu syventyä kirkkoisien hengellisyyteen ja teologiseen kokonaisvisioon.

Vaikka kirkkoisät ovat meistä ajassa kaukana, he ovat hengellisesti ja kulttuurisesti meitä lähellä. Valtaosa kirkkoisistä eli aikana, jona kristityt kärsivät toistuvia vainoja, sillä vähemmistönäkin he uhkasivat pakanallista valtakulttuuria. Tämä on yhä selvemmin meidän kutsumuksemme. Samalla kun hengetön tapakristillisyys hukkuu maallisen hedonismin aaltoihin, kirkkoisien aarreaitasta voimme ammentaa toivoa ja oivalluksia uutta evankeliointitehtäväämme varten. Kirkkoisät muistuttavat meitä jatkuvasti siitä, että lapsenomainen luottamus Isää kohtaan on luottamusta Kristukseen, lihaksi tulleeseen Jumalan Poikaan; luottamus Kristukseen on luottamusta Pyhään Henkeen, ja luottamus Pyhään Henkeen on luottamusta kirkkoon, Jumalan morsiameen, joka Rakkaansa esimerkkinä seuraten pyhittyy vainojen keskellä ja niistä huolimatta elää ikuisesti.

Aikamme leimallisia haasteita ovat juuri kristittyjen ykseys ja uusi evankeliointi. Näillä haasteilla on syvä yhteys. Toisaalta ykseys on uskottavuutemme perusehto: Niin tulee heidänkin olla yhtä (…), jotta maailma uskoisi sinun lähettäneen minut (Joh. 17:21). Toisaalta kristittyjen supistuminen vähemmistöksi ja joutuminen vainojen kohteeksi rohkaisee meitä etsimään kadotettua ykseyttä, kuten Suomessakin asunut Vladimir Solovjev näki Lyhyessä kertomuksessaan antikristuksesta jo runsaat sata vuotta sitten. Solovjevin visiossa ykseys oli toteutumaisillaan, mutta tarina loppui kesken juuri 2000-luvun kynnyksellä. Ykseyden toteutuminen ei ole meidän käsissämme, mutta Pyhän Hengen työ on sitä helpompaa, mitä vahvemmin elämme uskoamme yhteydessä eri aikojen kristittyihin ja taivaalliseen kirkkoon – ja mitä luottavammin jättäydymme päivittäin Hänen herkkiin, vahvoihin käsiinsä.

(Kirjoitus on julkaistu ortodoksisen seurakunta- ja aikakauslehden Aamun Koitto numerossa 1/2017.)