EMIL ANTON

Concordian viime vuonna julkaisema saksalaisen luterilaisen pastorin Jürgen Diestelmannin pieni mutta pippurinen kirja yllättää otsikollaan: Luther vai Melanchthon? Erään historiallisen ystävyyden särkyminen ja sen seuraukset nykypäivän ekumenialle sekä uskonpuhdistuksen juhlavuodelle 2017. Pitkä otsikko herättää kiinnostuksen (ainakaan minä en ollut kuullut reformaattorien ystävyyden särkymisestä) muttei kerro teoksen varsinaista aihetta, joka on ehtoollisteologia.

Simo Peuraa referoiden Oskari Juurikkala on jo aiemmin tällä blogilla kiinnittänyt huomiota Lutherin ja hänen kollegojensa ehtoollisteologisiin eroihin sekä ongelmaan siitä, ketä luterilaiset ovat lopulta seuranneet, tai ketä heidän nyt tulisi seurata. Juuri tämä on käsillä olevan kirjan aihe: ”Kumpaa kirkko seuraa nykyään enemmän, Lutheria vai Melanchthonia?” (s. 11) Vaikka raflaava teesi ystävyyden särkymisestä ei täysin vakuuta, Diestelmannin opus sisältää paljon erinomaista materiaalia Lutherin ehtoolliskäsityksestä, joka on, arvasit oikein, #katolisempikuinluulit.

Mieluummin Rooma kuin Geneve

Keskenään eri mieltä olleet protestantit kokoontuivat Marburgiin vuonna 1529 setvimään kiistojaan siitä, mitä Raamattu opettaa ehtoollisen sakramentista. Luther tulkitsi ehtoollisen asetussanat ”Tämä on minun ruumiini” kirjaimellisesti, ja symbolista tulkintaa edustaneelle Sveitsin reformaattorille Ulrich Zwinglille (1484-1531) hän tokaisi: ”Teillä on eri henki kuin meillä!”

Yleisen käsityksen mukaan Luther erosi kuitenkin selvästi myös (roomalais)katolisuudesta torjuessaan transsubstantiaation eli opin leivän ja viinin olemuksellisesta muuttumisesta Kristuksen ruumiiksi ja vereksi. Diestelman toteaa kuitenkin Lutherin olleen ”varsin lähellä paavillista puolta”, sillä hän saattoi sanoa: ”Pysyköön viini siinä tai ei, minulle riittää, että siinä on Kristuksen veri; käyköön viinille, miten Jumala tahtoo.” (s. 19)

Luther siis käytännössä sallii myös transsubstantiaation, vaikkei itse olekaan siihen dogmaattisesti sitoutunut. Sakramenttikysymys tuo luterilaisuuden – tai ”lutherilaisuuden” – selkeästi lähemmäs katolisuutta kuin muita protestantteja. Lutherin klassinen tokaisu kuuluukin: ”Ja ennen kuin saisin hurmahenkien kanssa pelkkää viiniä, tahdon mieluummin saada paavin kanssa pelkkää verta.” (s. 38)

Kahden papin kommellukset

Kaksi Diestelmannin raportoimaa tapausta kertovat hauskasti ja samalla vakavasti siitä, kuinka Lutherin käsitys erosi joidenkin hänen seuraajiensa (ja monien nykyluterilaisten) käsityksistä. Vuonna 1543 nuori pappi Simon Wolferinus oli ehtoollisen jälkeen sekoittanut ylijääneitä konsekroituja ehtoollisleipiä konsekroimattomien ehtoollisleipien kanssa (mikä Suomessakin oli äskettäin vielä aivan yleinen käytäntö). Seuranneessa kirjeenvaihdossa Luther tokaisi kuulevansa zwingliläisen puhuvan Wolferinuksen suulla:

”Kenen esimerkkiä sinä noudatat? Et selvästikään näe, mitä vaarallisia kysymyksiä manaat esiin, kun turhanpäiväissen järkesi mukaan väität, että toimituksen loppuessa myös sakramentti lakkaa olemasta. [–] Miksi et seuraa muiden seurakuntien esimerkkiä?” (s. 44-45)

Vielä kovemmat sanat sai osakseen joulukuussa vuonna 1545 kappalainen nimeltä Besserer, joka oli Lutherin saaman vaikutelman mukaan pitänyt siunattua ja siunaamatonta hostiaa samanarvoisina. Lutherin tuomio oli, että Besserer tuli erottaa virastaan ja karkottaa maasta: ”Painukoon hän zwingliläistensä luokse!” (s. 68) Tuomio tuli kuitenkin uudelleenarvioitavaksi, kun kävi ilmi, että kyse olikin ollut vain nuoren papin huolimattomuudesta.

Adoraatio ja elevaatio

Katolilaisille eukaristian sakramentin adoraatio eli palvonta on tuttua, luterilaisille ei niinkään. Lutherin ehtoolliskäsityksestä väitellyt piispa Jari Jolkkonen on kuitenkin huomauttanut, että luterilaiset ottavat ehtoollisen vastaan polvillaan, eivätkä he niin tehdessään pappia palvo, vaan ehtoollisessa läsnäolevaa Kristusta. Jolkkosen kanssa pitkälti samoilla linjoilla oleva Diestelmann toteaa Lutherin pitäneen adoraatiota ”hyvänä ja asianmukaisena tapana” (s. 35).

Tom Hardtin perusteelliseen adoraatiotutkimukseen viitaten Diestelmann siteeraa Lutherin 1545 kirjoittamia sanoja: ”In Eucharistia sacramento venerabili & adorabili est & exhibetur & sumitur vere & reipsa corpus & sanguis Christi tam a dignis quam indignis.” Saksankielinen versio kuuluu: ”Alttarin korkea-arvoisessa sakramentissa, jota tulee palvoa kaikella kunnioituksella, totisesti annetaan ja vastaanotetaan HERRAN Jeesuksen Kristuksen luonnollinen ruumis ja veri. Sen saavat niin arvolliset kuin arvottomatkin.” (s. 35)

Adoraation lisäksi Luther hyväksyi myös vuonna 1542 Wittenbergin liturgiasta poistetun elevaation eli konsekroidun hostian kohottamisen. Oikein tulkittuna elevaatiossa pappi ikään kuin Kristuksen persoonassa sanoo kansalle: ”Katsokaa, rakkaat kristityt, tämä on minun ruumiini, joka annetaan teidän puolestanne.” (s. 31) Toisin kuin Luther, Melanchthon torjui Diestelmannin mukaan sekä elevaation että adoraation.

Luther vai Melanchthon?

Kuten alussa totesin, en vakuuttunut Diestelmannin teesistä, jonka mukaan Lutherin ja Melanchthonin ystävyys olisi särkynyt ehtoolliserimielisyyksien takia. Diestelmann myöntää, ettei suurin osa Luther-tutkimuksesta kannata ajatusta (s. 21, 57), eikä hän esitä mitään erityisen vahvaa lähdeaineistoa teesinsä tueksi. Luther oli suuttunut Melanchthonin kumppanille Bucerille Kölnin uskonpuhdistuksen ehtoollisteologisista muotoiluista, ja Diestelmann tulkitsee vihan kohdistuneen epäsuorasti myös Melanchthoniin. Siinä kaikki. (s. 52-57)

Diestelmann myöntää, että Luther ja Melanchthon allekirjoittivat väitetyn välirikon aikana yhdessä kirjallisia tuotoksia, eivätkä he koskaan ottaneet toisiinsa julkista etäisyyttä. Lisäksi välit lopulta lämpenivät, ja miesten välillä oli ennen Lutherin kuolemaa sydämellistä kirjeenvaihtoa. (s. 60, 70-71) Välirikko ei siis Diestelmanninkaan skeemassa ollut lopullinen, joten kirjan otsikko vaikuttaa ylidramatisoivalta. Minusta näyttää siltä, että Lutherin ja Melanchthonin ehtoolliskäsityksessä on ollut jonkin verran eroa, ja heidän välillään on hetken ollut pientä jännitettä.

Lutherin ja Melanchthonin välit ovat kuitenkin historiallinen sivuseikka sen suuren kysymyksen rinnalla, jonka Diestelmann esittää reformaation merkkivuoden kynnyksellä. Saksassa on hänen mukaansa tehty kaikki luterilaisen opin alasajamiseksi reformoidun kustannuksella: luterilais-reformoitu Leuenbergin konkordia on korvannut Yksimielisyyden kirjan. Luther ei Diestelmannin mukaan osallistuisi ”Leuenbergin ehtoolliselle”. (s. 94-98)

Diestelmann kirjoittaa, että Melanchthonin johtamat Regensburgin uskonkeskustelut kaatuivat transsubstantiaatioon. Hän kysyy, mitä olisi tapahtunut, jos Melanchthon ei olisi edustanut ”omaa kantaansa, vaan Lutherin kantaa”? (s. 39) Kirja päättyy sitaattiin paavi Benedictus XVI:ltä, jonka mukaan meidän ei tulisi vain valitella erojamme, vaan ”kiittää Jumalaa siitä kaikesta, mitä hän on ykseydessämme varjellut ja meille yhä uudestaan lahjoittaa”. (s. 98)