Paavi Franciscus sateenkaaren väreissä

Paavi Franciscus on ollut tänä vuonna virassaan neljä vuotta. Hänen kautensa on osoittanut, että hän on monella tapaa hyvin erikoinen paavi. Hän on pyrkinyt uudistamaan kirkon ilmettä ja rikkonut monia rajoja. Franciscus on suuren yleisön rakastama, mutta hän on toisaalta saanut eräissä piireissä osakseen myös ankaraa vastustusta. Ainakaan tämä paavi ei tunnu jättävän ketään kylmäksi.

Franciscuksen pontifikaatin aikana monet ovat tehneet omia analyysejaan ja tulkintojaan tästä tunteita herättävästä kirkonmiehestä. Tähän joukkoon kuuluu myös Italiassa asuva ruotsalaistoimittaja Kristina Kappelin, jonka Franciscusta käsittelevä kirja Påven som kom ner på jorden (Brombergs 2016) ilmestyi tänä vuonna Kirjapajalta suomenkielisenä käännöksenä otsikolla Franciscus: Uuden ajan paavi (Kirjapaja 2017, 261 s.).

Teos on kirjoitettu dekkarimaisen mukaansatempaavasti, ja varsinkin Franciscuksen, eli Jorge Mario Bergoglion, varhaisista vaiheista kertovat luvut ovat erittäin mielenkiintoisia. Kuitenkin hänen paaviuttaan käsittelevät osiot jättävät paljon toivomisen varaa: Kappelinille teoksen suomenkielisessä otsikossa mainittu ”uusi aika” tarkoittaa nimittäin lähinnä homoliittoja ja naispappeutta.

Tämä näkyy hyvin hänen esittämässään ja myös sekulaarin median tutuksi tekemässä narratiivissa, jossa kiltti Franciscus kyllä kannattaisi näitä asioita, mutta Vatikaanin pahat kardinaalit pistävät vimmatusti hanttiin. Kappelinin teos on siis parhaimmillaan mehevä kirkkopoliittinen trilleri, mutta vakavasti otettavaa analyysia Franciscuksesta joutuu kyllä etsimään jostain muualta.

Korruptiota ja skandaaleja

Ohitan arviossani kirjan parhaan annin eli Bergoglion paaviutta edeltävän elämän esittelyn ja keskityn hänen paaviusaikaansa. Kappelinin kertomuksessa uusi sheriffi ratsastaa kaupunkiin, jossa paheet rehottavat ja rikos kannattaa. Ennen sankarin saapumista täytyy kuitenkin pohjustaa tilanne, ja tämän Kappelin tekee suorastaan ihailtavan hyvin.

Puhe pahoista kardinaaleista ei nimittäin ole mitenkään tuulesta temmattua, ja yksi Franciscuksen tärkeimmistä tavoitteista onkin ollut uudistaa Rooman kuuriaa. Yhtenä tärkeänä epäkohtana ovat olleet Vatikaanin talousasiat. Eräs asia, johon Franciscus on paaviksi tultuaan puuttunut, on ”laajamittainen ystävyyskorruptio”, jossa töitä tilataan ilman kilpailuttamista, ja suhteilla voi saada suuria etuoikeuksia. Tapetilla ovat olleet myös Vatikaanin pankin, eli IOR:in (Instituto per le Opere di Religione), hämäräperäiset raha-asiat, joista vuosi tietoja julkisuuteen niin sanotussa Vatileaks-skandaalissa vuonna 2012:

Käytännössä IOR on jo pitkään toiminut offshore-pankkina keskellä Roomaa. Hämäräperäiset tyypit, joilla on ollut yhteyksiä Vatikaaniin, ovat vuosikymmenten mittaan harjoittaneet IOR:in nimettömillä numerotileillä rahanpesua kenenkään estämättä ja rikollisten pappien avustuksella (s. 119–120)

Myös yksittäisten kirkonmiesten tekemiset ovat tulleet julkisuuteen varsin kyseenalaisessa valossa: yhtenä esimerkkinä mainittakoon eräs kardinaali, joka oli maksanut luksusasuntonsa kunnostuksen suureksi osaksi Vatikaanin lastensairaalan hyväntekeväisyyssäätiön rahoilla. Toisena hyvin paljon julkisuutta saaneena tärkeänä epäkohtana on tietenkin pedofiliaskandaali, jonka tiimoilta Franciscus on edeltäjänsä tavoin ryhtynyt toimeen ongelman ratkaisemiseksi.

Paavi Benedictus XVI – mainettaan parempi

Tavallisesti sekulaarin median edustajat eivät maalaile Franciscuksen edeltäjästä Benedictus XVI:sta kovinkaan ruusuista kuvaa. Yleensä hänet kuvataan jonkinlaisena Franciscuksen vastakohtana: ynseänä ja patavanhoillisena. Kappelin kuitenkin antaa hänestä yllättävän sympaattisen kuvan:

Joseph Ratzingerin oli Roomassa yhä vaikeampi käsitellä ongelmia, joihin konklaavi oli toivonut hänen tarttuvan. Vastenmieliset vanhat pedofiiliskandaalit paljastuivat yksi toisensa jälkeen ja saivat tavattomasti julkisuutta. Benedictus XVI ryhtyi todella toimiin ehkäistäkseen uudet tapaukset. Esimerkiksi vuosina 2011–2012 hän pani viralta lähes neljäsataa pappia. Vatikaanin tiedotus näistä toimista ei kuitenkaan ollut tarpeeksi selkeää. Pappien perversioista puhuttiin paljon enemmän kuin siitä, mitä paavi oli tehnyt niiden pysäyttämiseksi. Ulkopuolisen tarkkailijan silmiin näytti pikemminkin siltä kuin seksuaalirikoksia olisi Ratzingerin kaudella ollut enemmän kuin koskaan aikaisemmin. (s. 117)

Benedictus XVI teki siis parhaansa saamatta kuitenkaan asianmukaista arvostusta toimistaan. Pyrkiessään korjaamaan kirkon talousasioihin liittyviä epäkohtia Benedictus kohtasi myös ankaraa vastustusta Vatikaanin byrokratian taholta. Hänen kaudellaan tapahtunut Vatileaks-skandaali ”osoitti niin selkeästi kuin vain voi, että paavi oli Vatikaanissa vihollisten keskellä” (s. 120).

Paavi Benedictus XVI. Kuva: Fabio Pozzebom.

Kappelinin kuvauksessa Benedictus on vallankäyttäjänä heikko paavi, joka oli hyvine pyrkimyksineen ylivoimaisen tehtävän edessä. Teoksessa kuvattu paavin kiperä tilanne saa lukijan tuntemaan häntä kohtaan suurta myötätuntoa, joka hänelle kuuluukin: ”Pian seurasi paljastusten sarja, joka osoitti maailmalle, miten huonosti Vatikaanin asiat olivat. Ujo ja akateeminen Benedictus XVI sai yrittää seistä selkä suorana myrskyssä, kun katolinen kirkko näytti perverssien seksirikollisten temmellyskentältä” (s. 119).

11. helmikuuta 2013 paavi kuitenkin yllätti koko maailman ilmoittamalla erostaan ja tulemalla näin ensimmäiseksi omasta aloitteestaan virastaan luopuneeksi paaviksi sitten vuonna 1294 hallinneen Celestinus V:n. Kardinaalit kokoontuivat konklaaviin, minkä jälkeen oli vuorossa uusi paavi ja uudet kujeet.

”Kuka minä olen tuomitsemaan?”

Käsiteltyään Franciscuksen valintaa paaviksi ja hänen toimiaan Rooman kuurian uudistamiseksi, Kappelin ryhtyy kirjan 13. luvussa käsittelemään temaattisesti paavin opetuksia liittyen ajankohtaisiin aiheisiin. Tästä siis olisi voinut alkaa teoksen kiinnostavin osio, mutta juuri näissä luvuissa kirjan taso lässähtää. Tämä johtuu mielestäni siitä, että Kappelinilla on selvä agenda, jonka mukaan hän arvioi Franciscusta ja yrittää toisinaan murjoa suositun paavin tähän muottiin sopivaksi.

Vuosien 2014 ja 2015 perhesynodeja käsittelevässä luvussa Kappelin nostaa keskiöön itselleen selvästi tärkeän aiheen: homoseksuaalisuuden. Hänen perusnarratiivissaan Franciscus on ennen kaikkea uudistaja, ja tämä perusvire toimii hänen tulkinnallisena avaimenaan myös tämän kysymyksen suhteen. Hän aloittaa analyysinsa paljonpuhuvasti sanoilla: ”Mutta miten pitkään katolinen kirkko voi selviytyä, ellei se suostu seuraamaan aikaansa?” (s. 156)

Juuri tätä Franciscus Kappelinin mukaan pyrkii tekemään, sillä hänen mukaansa perhesynodeissa tapahtuneet yllätyskäänteet, kuten kolmentoista kardinaalin paaville osoittaman synodia arvostelevan kirjeen julkitulo ja virheelliset huhut Franciscuksen aivokasvaimesta, ovat tyyppiesimerkkejä ”Vatikaanin pimeyden voimien toiminnasta, jotta Franciscuksen yritykset kirkon nykyaikaistamiseksi näyttäisivät heikoilta, naurettavilta ja epäilyttäviltä” (s. 249).

Kappelin antaa suuren painoarvon paavin sanoille: ”Kuka minä olen tuomitsemaan, jos homoseksuaali etsii Jumalaa?” Hänen mukaansa tämän lauseen myötä ”pallo oli lähtenyt pyörimään”. Kappelin nostaa esille myös Franciscuksen jesuiittojen Civiltà Cattolica-aikakauslehdessä antaman haastattelun, jossa hän sanoo:

Eräs henkilö kysyi minulta kerran provosoivasti, hyväksynkö homoseksuaalisuuden. Vastasin kysymällä: Sanopa, että kun Jumala näkee homoseksuaalin, ottaako hän tämän vastaan hellästi vai sysääkö tuomiten pois? Meidän on aina nähtävä yksilö. (s. 157)

Paavi Franciscus pääsiäisyön vigiliassa vuonna 2016

Franciscus on kuitenkin sanonut aiheesta myös paljon muuta. Esimerkiksi kehotuskirjeessään Amoris Laetitia hän sanoo, että homoliittoja ja kristillistä avioliittoa ei voida samaistaa tai pitää edes etäisesti analogisina (Amoris Laetitia, 251).

Kappelinin suhtautuminen tällaisiin yksityiskohtiin on kahtalainen: toisaalta hän myöntää, että Franciscuksen suhteen ”määritelmä ’oppikysymyksissä perinteinen, mutta yhteiskunnallisesti edistyksellinen’ pitänee paikkansa”. Hän kuitenkin selvästi haluaisi nähdä Franciscuksen paljon liberaalimpana myös oppikysymysten suhteen: ”Tuntuu siis kuin Franciscus tasapainoilisi muutostoiveen ja sen tietoisuuden välillä, että tie on pitkä ja vastustus ankaraa” (s. 158).

Kappelin myös siteeraa teologi Vito Mancusoa, joka arvelee, ”että jos Franciscuksen ei tarvitsisi ottaa huomioon kahdentuhannen vuoden perinteitä ja riskejä hajaannuksen aiheuttamisesta, hän olisi avoimempi sekä homoseksuaaleja että naisia kohtaan ja menisi vielä pidemmälle kuin hän nyt voi” (s. 159). On kuitenkin mielestäni aiheellista kysyä, ovatko tällaiset arvelut esimerkkejä yrityksistä ymmärtää paavia hänen omilla ehdoillaan vai kenties puhtaasta toiveajattelusta.

Vaikka Franciscuksen korostus Jumalan laupeudesta homoseksuaaleja kohtaan ja siitä, että tuomitsemisen sijasta tulee nähdä aina yksilö, ovat erittäin arvokkaita, tämä ei tarkoita, että paavi suhtautuisi myönteisesti homoliittoihin tai edes että hän toisi mitään uutta kirkon aiempaan opetukseen. Itse asiassa myös Katolisen kirkon katekismus opettaa, että homoseksuaalit ”tulee kohdata kunnioittaen, myötätuntoisesti ja tahdikkaasti” ja että ”heidän suhteensa on vältettävä kaikkea epäoikeudenmukaista syrjintää” (KKK, 2358).

Franciscus ja naiset

Paaviutensa aikana Franciscus on usein ottanut kantaa sen puolesta, että naisilla tulisi olla kirkossa näkyvämpi rooli ja että kirkon pitäisi kuunnella heitä enemmän. Kappelin käsittelee paavin naisia koskevaa ajattelua ja toimintaa kirjansa 14. luvussa. Tässä luvussa isona kysymyksenä on luonnollisesti naispappeus.

Paavi Johannes Paavali II (1978-2005)

Myös tässä Kappelinilla on edessään Franciscuksen yksiselitteisen kielteisiä kannanottoja: ”Kun hän piti ensimmäisen lentävän lehdistötilaisuutensa – paavi puhuu usein matkoilta palatessaan lentokoneessa toimittajien kanssa – ja häneltä kysyttiin naispappeudesta, hän viittasi Johannes Paavali II:n kirjoitukseen [Ordinatio Sacerdotatis] ja sanoi: ’Se ovi on suljettu’”. Kappelin pohtii paavin sanoja:

Tämä on harvinaisen tiukka vertaus paavilta, sillä useinhan hän puhuu ovista, jotka pitää avata, jopa selkoselälleen, kaikille jotka haluavat lähestyä kirkkoa. Eräs Vatikaanin-tuntija on tulkinnut niin, ettei vastaus ollut suunnattu toimittajalle. Sen oli tarkoitus rauhoittaa katolisen maailman piispoja ja kardinaaleja. (s. 164)

Naisten aseman kannalta relevantti on myös kysymys diakoninviran avaamisesta naisille, jota tutkimaan Franciscus on asettanut erillisen komission. Kappelinin mukaan paavin kannanotto koskien diakoninvirkaa oli kuitenkin ”sikäli ristiriitainen, että diakonaatti on ensimmäinen askel matkalla pappeuteen” (s. 167).

On kuitenkin syytä kysyä, johtuuko Franciscuksen toiminnan ”ristiriitaisuus” paavin kannasta vai siitä, että Kappelin tulkitsee sitä ristiriitaisesti. Paavin asettaman komission tarkoitus on nimittäin tutkia naisdiakoniaa alkukirkossa, joka oli naisten palveluvirka, joka ei ollut papillinen tai askel kohti pappeutta.

Samaan tapaan kuin homoseksuaalien kohdalla, Kappelin viittaa tässä kohtaa ”joihinkin naisteologeihin ja katolisiin feministeihin”, jotka sanovat, että ”Franciscus varmaan haluaisi tehdä radikaaleja muutoksia naisen rooliin kirkossa, mutta hän ei voi” (s. 170).

Kappelinin antama kuva, jossa naispappeuteen myönteisesti suhtautuvan Franciscuksen uudistushalua jarruttavat hänen vastuunsa kirkon johtajana ja kirkon konservatiivien vastustus, ei ole kuitenkaan kovin uskottava, sillä edellä esille tuomani Kappelinin huomioiman paavin kielteisen kannanoton lisäksi hän on sanonut aiheesta myös muuta. Ohjelmallisessa kehotuskirjeessään Evangelii Gaudium hän kirjoittaa: ”Pappeuden varaaminen vain miehille merkkinä Kristuksesta, Sulhasesta, joka antaa itsensä eukaristiassa, on kysymys, joka ei ole keskustelulle avoin” (Evangelii Gaudium, 104).

Huomionarvoista tässä lyhyessä kannanotossa on, että siinä Franciscus ei perustele naispappeuden torjumista esimerkiksi historiallisella traditiolla, vaan teologis-dogmaattisesti esittämällä ”miespappeuden” merkkinä Kristuksesta, mikä viittaa siihen että paavi ajattelee tämän kirkon käytännön kuuluvan olennaisena pappeuteen.

Lopuksi

Paavi Franciscus Koreassa vuonna 2014. Kuva: Korean Culture and Information Service

Franciscus on paavi, joka herättää poikkeuksellisen voimakkaita tunteita sekä puolesta että vastaan. Hän on ottanut tehtäväkseen paitsi Vatikaanin hallinnon epäkohtien korjaamisen, myös kirkon uudistamisen, joskaan ei sillä tavalla kuin Kappelin ja monet sekulaarin median edustajat ovat toivoneet.

Franciscus on halunnut korostaa kirkon sanomaa Jumalan armosta ja laupeudesta, mistä kertoo esimerkiksi hänen vuodeksi 2016 julistamansa laupeuden riemuvuosi. Hän on myös pyrkinyt vähentämään vallan keskittymistä paaville ja Rooman kuurialle, mistä kenties on osoituksena esimerkiksi se, että hän on sallinut paikallisten piispojen erilaiset linjaukset koskien kiisteltyä kysymystä eronneiden ja uudelleen avioituneiden mahdollisuutta päästä osallisiksi kirkon sakramenteista.

Olipa Franciscuksen toimista mitä mieltä tahansa, on selvää, että hän on herättänyt laajan yleisön kiinnostuksen, ja että hänestä saa kirjoitettua myös dekkarimaisen mukaansatempaavia opuksia, kuten Kristina Kappelinin teos osoittaa. Franciscuksen paaviudesta tullaan epäilemättä tekemään sekä kiinnostavia että asiantuntevia analyyseja myös tulevaisuudessa, ja toivon mukaan sellainen saadaan joskus ilmestymään suomeksikin.

Mainokset

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s